*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74279 *** LUKUKAMMIO (Imperfectum) Kirj. RAGNAR JOSEPHSON Tekijän luvalla suomentanut Aarni Penttilä Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1923. SISÄLLYS: I Palavat kammiot. Kirjasto. Kolme sukupolvea. Traditio. Tieteileminen. Ystävyys. Typologi. Luonto. Murhattu Odysseus. II Uskollisuus. Omatunto. Lukeminen. Ensimmäinen painoarkki. Tieteileminen. Palavat kammiot. Erakko. Kummitus. Sydän. Yö. III Palavat kammiot. Vesiajoa. Nykyhetki. Kulttuurivallankumouksellinen. Suuri aikakausi. Runous ja tiede. Käsikirjoitus. Lukeminen. Tieteellinen luomistyö. Palavat kammiot. Yliopistokaupungin monien muiden rakennusten keskellä seisoo eräs vähäinen hökkeli, Imperfektum. Ne lukuisat ylioppilaspolvet, jotka ovat eläneet ylioppilasvuotensa sen nojahtaneiden ja natisevien puuseinien suojassa, tuntevat nimen merkityksen. Heille tuo rakennus uskollisesti säilyttää muiston siitä ajasta, joka kerran oli, ja joka oli heidän vaikeimpansa ja parhaimpansa. Kun he joskus palaavat kaupunkiin ja tekevät toivioretkensä muinaiseen majaansa, huminoi se aika hiljaa heitä vastaan; vuodet täynnä etsintää ja unelmia, epäilyä, lyötä ja iloa. Ja jos he kuuluvat uskollisten parveen, syventyvät he hetkeksi opiskeluaikansa, ensimmäisten miehuusvuosiensa peruuttamattomasti menneeseen Imperfektumiin. Muutamia piirteitä erään sen asukkaan elämästä tässä kerrotaan; ei hänen ensimmäisiltä ylioppilasvuosiltansa, vaan kaikilta hapuilevilta vuosilta, joina hän koetti kypsyä tiedemieheksi. Ehkä herättävät hänen mietelmänsä, hänen tunne-elämänsä ja hänen keskustelunsa opinnoista vastakaikua sen piirin ulkopuolellakin, jonka kerran oli tapana kokoontua hänen ahtaaseen kammioonsa. I PALAVAT KAMMIOT. Hän kulkee hiljaisia katuja tänä iltana, alas ahdasta Linnankujaa, alastomien lehmusten reunustamaa joenvartta, kohti Islanninsiltaa, joka hiljaisena kaartuu yli kammitsoidun putouksensa. Kaikki on äänetönnä, vain akkunain valot puhuttelevat häntä. Hän kuulee mitä ne sanovat hänelle, sillä hän tuntee melkein jokaisen lampun tehtävän tässä pienessä kaupungissa. Hän tietää, mitä kirjoja ne valaisevat, hän tuntee ne, jotka istuvat kumartuneina kirjojen ääreen. Glasin talon ullakkokamarissa palaa, tänä iltana istuu siis Waern-ystävä, kreikkalainen, murtaen peistä antiikin draaman kuoron kehityksen puolesta; hänen teoriansa oli rohkea ja uusi, Jacob tuntee sen ja ihailee sitä. Punerva hohde säteilee keltaisen Ommelvakan alakerran akkunasta; Kantin puhtaan järjen kritiikki on alistettuna vähemmän puhtaan järjen kritisoitavaksi; Somzeliuksen hevosaivot koettavat löytää rakennelmasta heikkoja kohtia; jos hän tänä iltana keksii tuolta valtavalta virhepäätelmän, on hän huomenna suurmies filosofien joukossa. Arkeologinkin valo 35:ssä on tänä iltana sytytettynä: Lind piirtää suurta Hälsinglandin muinaislinnojen karttaansa. Ja tuossa vieressä palaa valo: —sta päätteiset paikannimet lähenevät siis selvitystänsä, ja tuossa muuan: Puolan ja Ruotsin suhteet vv. 1704—05 ovat kirkastumassa, se näkyy loisteesta. Ja tuossa, ja tuossa, ja tuossa! Johannes-evankelistan jumalusko palaa liekki yhä kirkkaampana, muinaisranskan con-prefiksi saa yhä useampia merkitysvivahduksia, ja Tegnérin poliittinen runous viskoo säteinä valoa pienestä ikkuna-aukostaan. Kun hän näin siinä kulkee, syntyy hänessä jokin tunne; ei hän tiedä nimittäisikö sitä kunnioitukseksi vai rakkaudeksi vai kiitollisuudeksi. Mutta häntä ylentävät kaikki nämä pimeitten kujien loistavat kammiot, tiedonjanon-, nuoruusunelmien-, totuudenjanontäydet. Hänestä tuntuu, että nämä pimeässä palavat pisteet kerran suurenevat ja kerääntyvät isoksi aamunsarastukseksi, joka virtaa yli hänen maansa. Tunnista tuntiin, vuodesta vuoteen hänen toverinsa istuvat keräten heltiämättömän kärsivällisesti sen koitteen polttoaineita. Elämänjanoiset pojat vangitsevat nuoren voimansa huoneeseensa; se uhrataan virittämään valoa yhä voimakkaammaksi. Kuinka hän kunnioittaakaan tätä nöyrää uutteruutta, kuinka hän rakastaakaan sitä! Ehkä monikin liekki sammuu ravinnon puutteesta, ja monesta ei kai ole säteilevä paljon valoa. Mutta jok'ainoa koettaa toki kykynsä mukaan tulla siksi lähteeksi, josta pulppuaa uutta tietämystä, uutta tietoa, uusi totuus. Kokonainen sukupolvi, hänen omansa, istuu tänä iltana valvoen lamppunsa ääressä. Hän kuulee sen hengityksen, hän tuntee sen valtimonlyönnin, hän näkee sen etsivät, kirkkaat, tiedonjanoiset silmät sädehtimässä vastaansa. Tälle suuren tasangon, suuren maan, suuren maailman kurjalle läikälle he ovat kokoontuneina, hänen ystävänsä, hänen toverinsa, he jotka kerran, puolustavat oikeutta, puhdistavat uskontoa, lääkitsevät haavoja ja opettavat totuutta. Hän on ylpeä heistä, näistä kamppailevista nuorukaisista, hän luottaa heihin. Hän haluaisi yhdellä ainoalla suurella lämmittävällä syleilyksellä selittää hellyytensä heitä kohtaan, heidän ankaraa vuosien mittaista uutteruuttaan heidän hapuilevia, valoisia toiveitaan kohtaan. Hän itse on muuan heistä. Hänen rintansa laajenee kiitollisena siitä, että hänkin on saanut kuulua tähän pieneen hiljaa palavaan parveen. Hän tietää, että hänessäkin on sellainen kyven, joka saa ravintonsa hänen verestään, joka on kasvava hänen työstänsä, ja josta kenties on kerran tuleva uuden päivän kirkas säde. Hän menee kotiinsa. Hän menee ahtaaseen, pimeään, ihanaan huoneeseensa. Syvän ja juhlallisen vakavana hän sytyttää työlamppunsa ja istuutuu kirjansa ääreen. KIRJASTO. Ei ole maailmassa mikään niin hiljainen kuin kirjasto, ei mikään niin tapaukseton. Kirja seisoo hyllyllänsä, otetaan alas sieltä päiväksi, asetetaan takaisin vanhalle paikallensa, siihen samaan koloon, jossa se on seissyt vuodet kaiket. Tuoli seisoo kerran saamallaan kohdalla, muuan mies tulee ja istuutuu sille, sille samalle tuolille, jolla hän on istunut vuodet kaiket. Ja päivä vierii ja vuosi, ja kello soi, ja valo sammutetaan ja portti suljetaan ja portti avataan ja valo sytytetään. Ja kirja otetaan alas ja mies lukee, ja kirja pannaan paikoillensa, ja aika vierii hiljaa, hiljaa, tapauksettoman hiljaa. Jacob on tullut mieheksi ja saanut tuolin ja kirjan, jota hän lukee. Kymmenen sivua tunnissa, siitä kertyy kolmekymmentä sivua neljässä tunnissa. Minne katoavat loput kymmenen sivua? Hän ei tiedä sitä, ne hiipivät tiehensä, pois huojuvien puiden puistoon, tiehensä joelle, joka kulkee kohti merta, joka virtaa mereen. — — — Hänen tuolinsa rasahtaa, professori vieressä käännähtää ja silmäilee häntä. Hän istuu hiljaa kuin hiiri, teroittaisiko hän kynäänsä? Ja hän iskee työhönsä jälleen, kaksi sivua selvänä, neljä, kymmenen sivua, tunti. Päivät vierivät, toinen samanlaisena kuin toinen. Jacob lukee, kirja loppui; oh, niin monen monta kirjaa on hyllyllä odottamassa. Mutta Jacob lukee. Hän kiertää säärensä tuolin jalkojen ympärille, niin että lihaan leikkaa, nyt ei hän voi karata, hän haraa pitkää tukkaansa ja tarttuu siihen, nyt ei hän voi kääntää päätänsä. Hänen yläpuolellaan valoisa, korkea, vaitelias halli, hänen ympärillään vaiteliaat tutkijat, hänen edessään vaitelias kirja. Kymmenen sivua tunnissa, siitä kertyy viisikymmentä sivua neljässä tunnissa. Mistä ne kymmenen viimeistä sivua tulivat? Hän ei sitä tiedä, ne hiipivät hänen luokseen itsestään. Ne humajavat hänen luokseen mukanaan ihmeellisten lakeuksien, kirkkaiden, valokimmelteisten syvänteiden kangastuksia, joista hän ei ole mitään tiennyt. Nerokas järjestelmä rakentuu kohti korkeuksia, yhä korkeammalle, korkeammalle. Kestääkö se? Nyt se horjuu, se kaatuu, hiljaa. Valtava avaruus kartoitetaan, tuolla ovat laaksot ja vuoret, nyt avautuu silmänkantamattomia näköaloja. Todistus terottaa nuoltansa, nyt se on valmis, viuhahtaen se lentää läpi ilman ja osuu: muuan portti vajoo maahan, ja uusi raikas ilmavirta tulvahtaa ulos. Tuolla sädehtivät kultaiset mahdollisuudet, minä pyydystän! Tuolla liploo lähde, minä juon! Tuolla huminoi sävel, minä kuuntelen! Enemmän, enemmän minä tahdon imeä mielikuvitukseni huokosilla, minun mieleni laajentuu, minun katseeni kantaa kauas, minun järkeni väräjää halusta. Hän katsahtaa kirjastaan levähtääkseen. Hän näkee valkohapsisen naapurinsa, köykkyselkäisen, kuusikymmenvuotiaan köyristyneenä käsikirjoituksensa ääreen. Lapsenhymy väreilee vanhan kasvoilla, vapisevat kädet innostuvat, harmaat posket punehtivat. Nyt juopi vanhus nuoruuden lähteestä syvin, vilvoittavin siemauksin, nyt nauttii hän älyllisen humalan kristallista viiniä. Hänen vieressään Jacob näkee nuoremman, pureutunut-ilmeisen oppineen. Hänen ohimonsa takovat kuin vuorta kiivetessä, hänen kätensä ovat nyrkissä, hänen rintansa työskentelee. Nyt koettaa hän ajatuksensa painolla murtaa pilviseinän edessään. Kuin keskitetyin hyökkäyksin iskee hän aukkoja pimeyteen, heilauttaa itsensä yhä korkeammalle jyrkällä pilvipeittoisella vuorenseinämällä. Muuan nuorukainen istuu tuijottaen kuin äkillisen surun kohtaamana. Hän katsoo katsottuaankin samaa sivua aivan kuin hän ei kykenisi käsittämään sitä onnettomuutta, jonka nuo painetut rivit ovat tuoneet hänelle: hänen tieteellinen unelmansa on tuossa kirjan lehdillä murskattuna; se ajatus, jota hän vuosikausia on elättänyt, ja jolla hän kerran aikoi vallata maailman, se on tuossa jo, rikkaampana, mahtavampana, kuin mihin hänen voimansa milloinkaan olisivat kyenneet sen muovaamaan. Ja Jacob tarttuu jälleen kirjaansa, ja päivä vierii ja vuosi, ja kello soi ja valo sammuu.... Ei ole maailmassa mikään niin hiljainen kuin kirjasto, ei mikään niin tapaukseton. KOLME SUKUPOLVEA. Jacob oli ottanut tehtäväkseen tutkia, ketkä ennen häntä olivat kuluttaneet nuoruutensa Imperfektumin kammiossa. Rikkaasta, vaihtelevasta sarjasta kasvoi kahden hahmo yli muiden. Toinen heistä oli valtiotieteilijä Severin Alin, nykyinen etevä valtiopäivämies ja ihailtu puolueenjohtaja. 80-luvun loppupuolella hän oli edes takaisin kuljeskellut näitä lattialankkuja ja iskenyt nyrkkiänsä näihin seiniin saadakseen ongelmat ratkeamaan. Ainoana näkyvänä muistona Alinin ajoilta oli puheenjohtonuijan varsi, joka myöhemmin oli sijoitettu ovenpieleen palvelemaan huomattavan epäkäytännöllisenä vaatenaulakkona. Alinin voimakas nyrkki oli lukuisia kertoja puristanut tätä nuijanvartta vahvistaen ne suuret yhteiskuntaa mullistavat päätökset, jotka hänen kamarissaan oli tehty. Hän oli muodostanut valistuneitten ystävien kanssa liiton, jolla illoin oli salaisia kokouksia tässä oivasti suojatussa asunnossa. Johtajansa kaunopuheisuuden innostamana seura oli — nämä seinät ainoina todistajina — lakkauttanut prostitution, kohottanut työväenluokan aineellista ja henkistä tasoa, miinoittanut valtiokirkon ja viitoittanut ohjelman Ruotsin tasavallaksi. Nuoret älyniekat olivat kiiruhtaneet opintojensa leikistä Alinin kerhon vakavuuteen; siellä ei rakenneltu kekseliäitä tieteellisiä ilmalinnoja, vaan uutta, todellista yhteiskuntaa maan ja kansan siunaukseksi. Yhteiskunnalliset aatteet olivat valtoiminansa kuohuilleet ahtaassa huoneessa, mutta Alin oli istunut tyrskyjen keskellä kuin rauhallinen ja mahtava kallio. Toinen asunnon edustajista, josta Jacob rakenteli kuvitelmiansa, oli Johan Almark niminen mies, nyt erään pienehkön maaseutulehden jo unohdettu toimittaja. Jacobin huoneessa oli hänestäkin eräs muisto; uunissa oli vielä jäljellä joitakin merkkejä niistä mielikuvituksellisista arabeskeista, joilla tuo lahjakas diletantti oli koettanut antaa rumalle huonekalulle onnistuneemman esteettisen leiman. Almarkin loistokausi yliopistokaupungissa oli ollut vuosisatain vaihteessa. Hänen suuri, imevä katseensa leveälierisen hatun alla oli vanginnut parven hartaita ihailijoita ja ystäviä. He kerääntyivät hänen luokseen vapaisiin istuntoihin, joissa viljeltiin harvinaisia valaistusvaikutuksia, pöydällä kämmeköitä. Vanhemmat olivat tulleet sinne keskustelemaan suurkirjallisista uutisista, valittiin uusia neroja, tuomittiin kuolemaan entisiä. Nuoret olivat väräjävin äänin lukeneet kainot koelmansa ja odottivat vavistuksella Almarkin tuomiota. Hänen ihmeellinen katseensa oli heille vahvistanut, kannattiko jatkaa kirjallisella uralla vai eikö. Moni oli lähtenyt hänen luotansa varmana kutsumuksestaan, moni kunnianhimoiset toiveet murskattuina. Hartaimpia hetkiä olivat olleet ne, jolloin Almark kähisevällä, mutta voimakkaalla äänellään itse oli esittänyt jotakin sellaista, joka oli saavuttanut hänen hyväksymyksensä. Oli vaistomaisesti tunnettu, että näinä iltoina uuden ajan runous juurtui nuoreen sukupolveen. Se runoilija, jota näin tulkittiin Almarkin piirissä, se joutui yhdellä iskulla suurten kirjoihin. Ja tätä huomattavaa kulttuuritapahtumaa pohdittiin ja naulittiin seuraavana päivänä kahviloissa ja kadunkulmissa. Kaksi yliopistokaupungin elämän mennyttä vaihekautta Jacob näki ruumiillistuneina Severin Alinin ja Johan Almarkin hahmoihin. Yhteiskunnallisten mullistusten itämisajan, jolloin jokainen lahjakas ylioppilas oli yhteiskunnanparantaja, ja kaunokirjallisen kukoistuksen ajan, jolloin jokainen puolivuosi toi mukanaan ruotsalaisille kirjamarkkinoille jonkin kiihkonumeron, ja jolloin jokaisesta kalpeasta ja pitkätukkaisesta nuorukaisesta uumottiin uutta lyyrikkoa. Vaan Jacobin huone ei enää ollut ei yhteiskunnallisten enempää kuin esteettistenkään väittelyjen polttopisteenä. Yhteiskunnan uudistus oli kauan sitten poistettu keskustelun päiväjärjestyksestä. Uudet sosiaaliset aatteet olivat tulleet toteuttamisen runottomalle asteelle ja samalla menettäneet niiden nuorukaisten huomion, jotka halusivat liikkua uusin, rohkein ajatuksin, eivät kunnallishallinnon tai valtakunnanhallinnon murheellisen käytännöllisin kysymyksin. Ja esteettisienkin kysymysten ympärillä oli Jacobin ja luultavasti myös muitten huoneissa sangen hiljaista. Syy oli kyllä mutkaton: ei ollut enää suurta uutta kirjallisuutta, josta olisi voinut murtaa mielipiteitä. Joskus ehkä kainosti yritettiin keihästää joku uusi runoilija, mutta sellainen yritys toistettiin haluttomasti. Ja tämä kirjallisen elämän autius se synnytti selkeäpiirteisen epäilyn jokaista omassa piirissä syntynyttä lyyrillistä koetta kohtaan. Enää harvoin kuultiin pikkuhuoneissa jonkun lukevan runoa; romanttisten valojen sijalla oli häikäisevä sähkö; niin, jopa tukkakin jo leikattiin. Mutta pohdiskelu ei silti ollut tyrehtynyt Jacobin huoneessa. Niihin seiniin, jotka vuosikymmenet olivat vastanneet niin intohimoiset aallot, murtui yhä niinkuin ennenkin vaahtoharjoja. Huone oli siinä määrin kyllästetty tupakalla ja henkisesti palavilla aineilla, että jos siellä oli edes kahdetkin aivot yhtaikaa, leiskahti tuli. Nyt kiisteltiin — tieteestä. Ennen oli opiskeluvuodet käytetty tutustuen yleisesti sellaisiin kysymyksiin, jotka liikkuivat ilmassa; nyt tultiin jo muutamassa vuodessa ammattimiehiksi, jonkin tieteenhaaran spesialisteiksi ja siihen syvennyttiin kaikin voimin. Tieteellinen organisointi oli suoritettu niin kiinteästi, että tulokas heti sai paikkansa rivistä alimman asteen tutkijana, mutta kuitenkin tutkijana. Enää ei oltu liber studiosuksia, oltiin ammattimiehiä. Ja ammatista puhuttiin. Riitaannuttiin eriävien metodillisten käsitysten vuoksi, toinen murhattiin jonkin tutkimuksen vuoksi. Kartoitettiin toisen järjestelmän harhatiet, analysoitiin ainesten kokoamisen tekniikkaa, ainesten käsittelemisen ongelmaa. Puhuttiin arkistoista, opettajista, kirjastoista, hypoteeseista. Seulottiin toisasteisen lähteen totuusarvo, typologisen sarjan todistusvoima, päiväyskoje, influenssiteoria, pragmaattinen historiankäsitys ja mekaaninen kehitysoppi. Pujeenjohtajannuijasta oli tullut vaatteenripustin ja uunin arabeskit olivat kuluneet ja unohtuneet. Ei pystytetty uusia yhteiskuntia, ei luotu uutta taidetta. Oltiin niin pitkälle kuin kykyä riitti tiedemiehiä, ja niin pitkälti kuin aika salli puhuttiin tiedettä. TRADITIO. Muuan runokirja kaupungista lojui kirjakaupan ikkunassa, 'Ei myrskyjä vielä' niminen. Jacob poikkesi kauppaan ja osti sen. Hän odotti saavansa nähdä tästä pikku vihkosta edes pienen pilkahduksen omaa elämäänsä, toveriensa elämää. Heti ensimmäisestä runosta hän ymmärsi, että otsake oli tarkoitettu ivalliseksi. Se ennusti, että myrskyt olivat nuoren tekijän elämässä tavallinen sää. Se muutti Jacobin mietteliääksi, sillä hän tunsi näitten ylioppilasrunoilijoitten myrskyilmakehän: ylpeä tuomio porvarillisesta moraalista, mikä urheus, mikä rohkeus, ja kun se oli tehty: avomielinen paljastus niistä paljon sisältäneistä öistä, jotka nuoren runoilijan oli onnistunut hankkia muutamien vähäisten ruususten avulla. Uudessa runokirjassa oli koko rituaali; runoilija vertasi laulaen itseään kevättuuleen, joka niin huolettomasti käsittelee kaikkia kaupungin tyttösjalkoja; hän kuvaili hellän muistavasti kaikki ne pikkujulkeat kolttoset, jotka hän oli tehnyt järjestysvallalle ja naisväelle. Hän pani runoksi kirjanpitäjäerotiikkansa pitkin, kainostelemattomin sanapinoin, vaatien, että nuo sinne tänne sirotetut sanat 'kevät' ja 'valkolakki' ja 'nuorukainen' pirskottaisivat ruusuntuoksua karkeuteen. Mikä sitten noissa joka joulu ja kevät palaavissa tuotteissa tuntui niin loukkaavalta? Totta tosiaan, siveellistä närkästystä ei Jacob tuntenut. Hänestä tosin tuntui, että nuoren miehen kohdellessa huonosti nuorta naista pitäisi suhdetta katsoa erittäin yksityisluontoiseksi asianomaisten keskiseksi seikaksi. Ja jos nuori mies halusi antaa episoodille lyyrillisen muodon, niin kernaasti hänen puolestaan, kunhan ei soinnutus ollut aivan liian virheellistä. Ei, siinä oli jotakin kokonaan muuta. Tämä runoilija, nämä runoilijat ne esiintyivät koko nuoren opiskelevan sukupolven nimissä. Heidän runonsa ottivat päälleen pyhän ylioppilasien ilmeen, tuon kyynillisyyden ja sentimentaalisuuden kummitusmaisen ilmeen. Valkea ylioppilaslakki heitettiin uljaasti vinoon tyhmyyden ja raakuuden päälle ja pillitettiin kevätmyrskyistä ja kamppailevasta nuoruudesta ja murskatuista unelmista ja vietellyistä tyttösistä. Oliko tällaisessa ylioppilaselämän kuvauksessa hituakaan totta? Oliko sillä oikeus puhua näin tuttavallisessa äänensävyssä 'meistä nuorista hupsuista'? Varmasti ei! Luonnollisesti oli pienessä opiskeluyhteiskunnassa poikia, jotka viettivät vapaan aikansa tuolla niin usein ylistetyllä tavalla. Oli pieni joukkio, joka oli uskollinen ns. ylioppilastraditioille, joka toisin sanoen eli ruumiillisille iloillensa ja saarnasi niistä. Heillä oli tehtävänsä, näillä nuorukaisilla ja he tunsivat vastuunsa. Sillä sukupolven suurin osa eli työssä, levottomuudessa, iloiten, kamppaillen, eikä siltä riittänyt aikaa eikä halua huolehtia traditiosta. Sen vuoksi painoi se sitä raskaammin niiden hartioita, jotka olivat ottaneet tehtäväksensä ylläpitää kunniakasta ylioppilasmaista siveettömyyttä, ylioppilasiloa alituisesti yhtä loukatun ja ihastuneen yleisön silmissä. Niinkuin kaikessa muussakin, niin oli tässäkin järjestynyt käytännöllinen työnjako. Yhdeksälle oli opiskelukammio työhuone ja vasta kymmenennelle jokin chambre séparée. Traditio saattoi olla tyytyväinen: tuo kymmenes se alati oli rakkaana mielikuvana nuoresta, iloisesta ylioppilaasta oikeata lajia. Ja runovihkot levittivät hänestä yli maan tiedon merkiksi siitä, että vielä ei kaupunki ollut kuollut, vielä siellä oli jotakin jäljellä oikeasta, vanhasta, kunniakkaasta hengestä. Mutta se henki oli kuitenkin kuollut. Se oli pelkkä koriste, sen joukon kantama, joka kuitenkaan itse asiassa ei opiskeluelämässä mitään merkinnyt. Sentimentaalinen säädyttömyys, törkeä elämä ei enää ollut uuden sukupolven elämänmuoto, ja runoilijat koettivat turhaan houkutella esiin vastakaikua uuden nuorison sydämestä. Pohjimmaltaan ei itse tämä huoleton elämä ollut Jacobille vastenmielinen, vaan sen kirjallisuus; sitä hän vihasi; tuota kirjallisuutta, joka velvollisuudentuntoisen, virallisen luonteettomana yritti kohottaa matalan ja vastuuttoman moraalin opiskeluelämän varsinaiseksi ytimeksi ja tarkoitukseksi. TIETEILEMINEN. Jacobista puut olivat melkein vihertäviä, vaikka oli talvi, ja ihmiset melkein kauniita, vaikka he olivat pikkukaupungin eläjiä. Hän hymyili kaikille, kullekin ja hän tunsi tarvetta jakaa heille hyvää, kukkuraista sydäntään. Hän auttoi erästä kaupunginlähettiä työntämään tyhjiä rattaita ja antoi roposen eräälle hyvin puetulle, hämmästyneelle koulupojalle. Hän nyökäytti ystävällisesti eräälle palvelustytölle, joka riippui talon ikkunoita kuivailemassa; tyttö kokoili hameitaan ja näytti kiukustuneelta. Ilma oli kirkasta, keveää, kuin kylmää ja aurinkoa tuoksuten. Hän keksi, että pelkkä hengittäminenkin on fyysillinen nautintokeino, jonka hurma on selittämätön ja ennen kokematon. Hän hengitti. Hän oli onnellinen. Eipä, ei täysin. Hän tahtoisi tavata jonkun, samantekevää kenet, jolle hän olisi voinut eritellä tyytyväisyytensä syyn. Hänen puoliksi tiedoton ilonsa, jonka hän sisimmässään tunsi, oli tosin mieluinen, mutta hän ei ollut siihen tyytyväinen, ennenkuin se muuttuisi tietoiseksi. Ja ehk'ei se silloin enää olisikaan iloa? Niin, jos niin kävisi, jos se rikkuisi joutuessaan päivänvaloon, eipä silloin kannattanut kuljeskella siitä nauttimassa. Hän poikkesi ostamaan sikaaria, hän pyysi saada kaupan parhaimman. — Havanna ennen päivällistä, se tuskin on hyödyllistä, sanoi pikku myyjätär äidillisen huolestuneena. — Saanko istahtaa tähän ja jutella vähän? — Kernaasti, jos teitä huvittaa. — Mutta kun puhuisin vain itsestäni. — Ei se niinkään harvinaista ole. — Nähkääs, minulla on tänään käsissäni eräs parhaita päiviäni, sellainen päivä, joita ainoastaan me tiedemiehet saamme elää jonkin yksinäisen kaivatun kerran. Köyhä kullanmetsästäjä, joka kuukausia ja vuosia on turhaan hakenut ja etsinyt, ja sitten muutamana päivänä näkee punaisen metallin kimmeltävän hiekassa, hän ehkä tuntee jotakin samantapaista. Me vaellamme läpi kirjojen aarniometsän, me vajoamme paperirämeisiin ja poraudumme käsikirjoitusvuorten läpi, kultajyvänen sieltä ja toinen täältä, kas siinä kaikki mitä löydämme, me kokoamme ne ahneesti, sellainen on kaiken vaivamme mitätön saalis; sitten eräänä päivänä, tänään kimmeltää metalli paljaana edessämme, ja saamme vain kerätä sitä suurina, ihanina kimpaleina. Kädet vapisevat jännityksestä, ja sydän takoo; saanen rauhoittaa hermojani tällä sikaarilla. Tyttö kuunteli silmässä loiste niinkuin hän näkisi valtavia kultakenttiä pöydälle leviteltyinä. — Ei itse kulta, vaan kullan keksiminen se valaisee meidän sisimpämme. Iloitsee epäitsekkäästi kun on paljastanut ihmiskunnalle rikkauksia, jotka ehkä ilman hänen keksimisvoimaansa olisivat ikuisiksi ajoiksi jääneet kätköön. — Käykö päinsä selittää tällaiselle asioita tuntemattomalle kuin minulle, mitä tänään olette keksinyt. — Se on vaikeanpuoleista, mutta koetanpa. Minä tutkistelen erästä ruotsalaista 1800-luvun alun kirjailijaa. Minä koetan selvittää hänen ajatussysteemiänsä, koetan valaista hänen mielikuvamaailmaansa. Tehtävänäni on tutkia sen maailmankatsomuksen syntyä ja sisällystä, josta hänen runoutensa on puhjennut. Siis aivan samoin kuin tutkitaan sen puutarhamaan kokoomusta, jossa on nähty omituisten kukkien kasvavan. — Jacob pysähtyi; hänestä tuntui vastahakoiselta puhua muuten kuin yleisin sanoin. Hän kävi yhä epävarmemmaksi, kuta lähemmäs hän joutui sitä konkreettista keksintöä, joka oli hänen päivänsä riemuvoitto. Hän pelkäsi pikku neitosen ymmärtämätöntä ilmettä, aivan kuin se olisi ollut pätevää kritiikkiä. Mutta hän huomasi, että neitonen odotti tarkkaa selkoa, ja hänen täytyi jatkaa. — Niin, minun runoilijallani on monessa kohdin ajallensa merkillinen käsitys elämästä. Mainitsenpa yhden esimerkin, jonka ymmärrätte. Hänen aikanansa kuvattiin yleisesti rakkaus naiseen autuuden tilaksi. Hän sitä vastoin kuvaa sen taudiksi, joka tuottaa vain kärsimyksiä. Tämän syy on tietystikin ollut etsiskelyjeni esineenä. Tänään olen löytänyt erään senaikuisen sangen tuntemattoman saksalaisen filosofin kirjasen, joka ei ainoastaan suurimmilta yleispiirteiltään, vaan yksityiskohdiltaankin, sanamuodoltaan on sopusoinnussa ruotsalaisen runoilijan runouden kanssa. Ja kuulkaapas nyt: osoittautuu, että kirjailijani on käväissyt juuri siinä pienessä saksalaisessa kaupungissa, jossa filosofi asui, eikä voi hetkeäkään epäillä, etteivätkö he ole henkilökohtaisessa seurustelussa jakaneet ajatuksiansa. Ymmärrätte, mitä tämä keksintö vaikuttaa runoilijani koko tuotannon ymmärtämiseen. — Pikku neitonen naurahti hymyn, jossa oli paljon myötätuntoa. Ja Jacobista tuntui, kuin hän olisi halunnut lohduttaa häntä. — Koska tässä juttelemme runoudesta ja muusta sentapaisesta, kerron teille erään asian, joka tapahtui minulle pari vuotta sitten. Mutta se on oikeastaan pieni salaisuus, ette saa puhua siitä, sillä silloin ehkä voitaisiin minusta uskoa jotakin pahaa. Minä seurustelin siihen aikaan -in kanssa — hän mainitsi erään nuoren runoilijan tunnetun nimen. Eräänä päivänä hän saapui minun luokseni muassansa kirja, jonka hän oli kirjoittanut. Kolme pitkää säkeistöä siinä käsitteli meidän kohtauksiamme. Niistä saan kiittää sinua, hän sanoi ojentaessaan kirjan minulle. Katsokaas, sellainen on minun mielestäni ihan toista kuin teidän keksintönne. Sillä minähän olen sillä tavalla ainakin auttanut noita säkeistöjä syntymään. Mutta tehän olette vain pohtineet selville, että joku toinen on ollut avullisena erään runoilijan säkeissä. Mutta hyvähän sekin, hän kehoittavasti lisäsi. Jacob nosti hattuansa ja palasi viheltäen työhönsä. Puut olivat alastomia, kuivia ja talvisia ja ihmiset rumia. YSTÄVYYS. Hän oli oppinut tuntemaan Beven, miten, sitä hän tuskin muisti. He olivat sattumoin joutuneet ruokailemaan samaan pöytään, mutta eivät olleet montakaan sanaa virkkaneet toisillensa. Jacob nuorempana ei juuri voinut ottaa ensimmäistä askelta. Hän tunsi lisäksi, ettei hän Bevestä tuntunut puoleensa vetävältä. Eräänä päivänä olivat he kaksin jääneet pöytään muitten lähdettyä. Jacob oli tavallista epävarmempi, hän tunsi, kuinka veri sakosi päähän, ja hän tiesi, että jotakin sanoessaan hän ehdottomasti puhuisi lapsellisuuksia. Hän päätti lähteä ja jäi istumaan. Hän ymmärsi, että Beve istui häntä punniten, että hän mittaili hänen älyänsä siitäkin huolimatta, että se nyt oli hiljaa eikä kai ollut mitattavissa. Hän tunsi hengessään, että Beve arvosteli myös niitä sanoja ja käsityskantoja, joita hän ei ilmaissut. Hän alkoi kiihtyä tähän vaativaiseen vaikenijaan, joka ei milloinkaan antanut itseään ja jolle ei myöskään rohjennut antaa mitään omasta itsestään. — Täytyykö järjestyksen olla semmoinen, että se, joka on muutamaa vuotta nuorempi, aina ylenkatsoo vanhempaa toveriansa, katkaisi Beve kainosti hiljaisuuden. Jacob tunsi, miten hän punastui; onko hän kyllin sydämetön leikitelläkseen minulla, välähti hänen päähänsä. — Omasta mielestäni kyllä vielä olen nuori, Beve jatkoi. Mutta tässä kaupungissa saa niin pelottavan tunnon sukupolvien vaihtumisesta. Ja viimeisellä sukupolvellahan aina tuo taikasauva on repussansa. — Minusta tuntuu, että teillä vanhemmilla on terävät silmät puutteitamme kohtaan, sanoi Jacob. — Tunnenhan vain muutamia nuoremmistani. Muutamiin heistä en välitä kuluttaa ajatuksiani; niitä, joita pohdiskelen, katselen mustasukkaisesti ihaillen. Sinua pohdin. Tehän omistatte niin paljon enemmän kuin me. Teillä ei ole sitä kaikkein vihattavinta, rajoja. Saatpas nähdä, muutaman vuoden kuluttua ne ovat sinulla edessäsi. Silloin tiedät pilkullensa, miten pitkälle kykysi riittää, miten pitkälle ajatuksesi voi kantaa. Kukin meistä saa lopulta oman pienen neliönsä, pienen paalutetun maanpalan käsiteltäväkseen. Muuta tehtävää ei sitten enää ole kuin käännellä turpeita ja pakottaa paras mahdollinen sato esiin. Mutta ulkopuolella, jossa väljät näköalat houkuttelevat, sinne emme enää uskalla — kyllä, toki joskus, joskus hamuamme taas pois siihen kokemattomaan, vieraaseen, tuntemattomaan. Vain niinä hetkinä tuntee samalla kertaa hapuilevana ja rohkeana olemisen kaiken ihanuuden, se on nuoruutta; ja silloin, silloin se varmuus, että nuoruus katoaa, vaanii meitä katkerana. Kaikkein vaikeinta on kyllä, kun ei enää ole kykyä elää kauempaa haaveissansa. Beve laski kätensä Jacobin kädelle ja painoi sitä nopeasti ja kainosti. Sitten he lähtivät yhdessä, ja Jacob uskoi, etteivät he enää voisi erota. Hänen sydämensä solmeutui tästä hetkestä toiseen sydämeen siksi ihmeelliseksi liitoksi, jota nimitetään ystävyydeksi. Hän oli haparoiden seurannut erästä vaistoa, se oli tehnyt valintansa. Miksi juuri tämän? Bevellähän toki oli vähemmän kuin monella muulla yhteistä Jacobin ajattelutavan, luonteen, elintapojen, opintojen kanssa. He olivat yhtä kuin käyrä ja kieli, ilmassa väräjöi sävel, kun he tapasivat toisensa. Tästä ystävyydestä tuli Jacobille hänen heikkoutensa linnoitus, hänen yksinäisyytensä koti. Kaikki, mikä oli levottomuutta, itsensäkieltoa, kykenemättömyyttä, kaikki, mikä oli korskeutta, vastuuttomuutta, järjettömyyttä sai osakseen tämän liiton puhdistuksen ja kirkastuksen. Hänen olemuksensa sai siinä avoimesti paljastua, ja hän oppi tuntemaan itsensä; hän otti siinä vastaan vapaan luottamuksen, ja hän oppi tuntemaan toisen. Hän näki olemisen kahdesta pisteestä, ja hänestä se sai uuden värin, uuden ilmennyksen. Sen, mikä hänen silmäpuolisuudestaan oli näyttänyt todellisuudelta, sen hän huomasi latteaksi koristeeksi. Se mikä hänen yksinäisestä katseestaan oli näyttänyt sumukuvalta, se sai piirteet ja terävyyden. Hän, joka oli tuntenut tuen tarvetta, hän sai voimia tukiessaan. Hän huomasi, että hänen köyhyytensä omisti lahjoja annettavaksi. Hänen köyhät sanansa saattoivat merkitä iloa ja surua toiselle. Hän pani merkille, että hänen herkkä arkuutensa voimistui haavoittuessaan. Hänen itsekylläisyytensä murtui nöyryydeksi kiitossanasta, mutta hänen hoippuva epäluottamuksensa itseänsä kohtaan saattoi vahvistua itseluottamukseksi moitteesta. Hän otti vastaan iskuja ja hyväilyä, hän antoi arvosteluja ja ihailua, ja hän kävi vienoksi ja voimakkaaksi. Maailma ympäröi hänet pimeyden ja myrskyjen tuntemattomilla lakeuksilla; mutta hän oli tavannut pakopaikan, turvallisen seudun, oman maailman maailmasta — ystävyytensä. TYPOLOGI. Mitään vaaraa aavistamatta Jacob kulki kahvilan läpi. Käheä ääni tarttui häneen takaapäin. Jacob kääntyi, näki dosentti Fileniuksen kalpeanlihavat kasvot vaivalla säänneltyine ryppyineen; otsapoimun piti merkitä filosofista syvällisyyttä, jossa oli piskuinen lisänen tuskallista mietiskelyä; voimakkaasti alas kaartuneitten suupielien horjumattoman luonteen ja elämän kiusausten ankarata taistelua. Ja suurissa, hirvittävän pyöreissä silmälaseissa istui oppineisuus ja arvokkuus: oppineisuus, kun teräksenkirkas tutkijankatse leimahti niiden kautta; ja arvokkuus, kun ne työnnettiin alas lävistävän ihmistuntijankatseen jalustaksi. Jacob sykähti: nyt hän tahtoo pelastaa minut. Hän istuutui. Hän huomasi pöydän ääressä Fileniuksen pienen henkivartijan, tirkistäväsilmäisen, uskolliskatseisen, kulmakarvattoman Henkelin. — He, köhi Filenius antaen silmälasien siirtyä oppiasennosta psykologiseen asentoon. Sallitaanko suoruutta. — Sanokaa se sallimatta, ehdotti Jacob kohteliaana. — Tunnetteko teokseni kivikirveistä? — Minulla ei vielä ole ollut — — — Nuorison lukeneisuus on surullisessa määrässä vähenemässä. Mutta edellytän, että saadaksenne käsityksen minun tieteellisen toimintani laadusta teidät on tehtävä osalliseksi mainitun teoksen pääperiaatteesta. Minusta näyttää näin ollen välttämättömältä, että lyhykäisesti selostan tutkimukseni tuloksen, tutkimuksen, joka — uskallan sanoa niin — on lukuisissa piireissä-herättänythuomiota, mikä — olettaisin — ei ole aivan riippumaton esittämäni materiaalin käsittelyn arvosta. Jacobista tuntui, niinkuin hän olisi joutunut kauppaan, jossa jauhettiin nuuskaa. Hän hengitti kuultavasti. Hän alkoi laskea pöydällä telineessä olevia tulitikkuja. Niitä oli ainoastaan kolmekymmentäneljä. — Niinkuin mahdollisesti on tunnettua, Filenius jatkoi, on olemassa monenlaisia kivikirveitä; tämä on keksintö, jonka ovat — minun täytyy se tunnustaa — kauan ennen minua tehneet ansioituneet tutkijat. Kuitenkin luulisin voivani uskoa, että olen ensimmäinen, jonka on onnistunut esittää kirveitten jaoittelu sellaisella tavalla, että sen avulla materiaalin koko ala voidaan rekisteröidä. Minä olen näet esittänyt sen teidän todennäköisesti tuntemanne jaoittelun A-kirveisiin, B-kirveisiin ja C-kirveisiin. Niinkuin luonnollista esiintyy lukuisia, niin, uskallan sanoa, monia eksemplaareja, jotka ovat siirtymämuotoja näiden suurten pääryhmien välillä. Minä olen myöskin rohjennut erinäisillä merkeillä selvittää näiden siirtymämuotojen kyllä vaikeasti määriteltävän aseman sarjassa. Minun on näet onnistunut merkitä A- ja B-kirveitten välimuodot AB-kirveiksi, B- ja C-kirveitten taasen BC-kirveiksi. Siten on minulla koko materiaali niin sanoakseni käsissäni. Tämän merkitsemisjärjestelmän on myös nykyaikainen tieteellinen tutkimus hyväksynyt sopivana. Vai mitä Henkel sanoo? — Sopivana hyväksytty, naulasi pikku Henkel. — No hyvä, tämän — uskoisin — järkiperäisen kartoituksen perustuksella minä olen, en ilman nykyaikaisen tilastotieteen käänteentekeviä ennen tuntemattomien lukusuhteiden määräämismenetelmiä, onnistunut ainakin mitä Keskiruotsiin tulee likimääräisesti todeta, että A-kirveitten luku kohoaa huomattavasti B- ja C-kirveitten lukumäärän yläpuolelle. Niin, eikä tässä kylliksi, minun on onnistunut kartalla esittää ne eri alueet, joissa A-, B- tai C-kirveet ovat voitonpuolella. Minä olen toisin sanoen myös kyennyt jaoittelemaan eri maakunnat kirveitten esiintymisen mukaan A-, B- ja C-maakuntiin ja siirtymämaakuntiin. Minä olettaisin, että tuskin voidaan puhtaasti tieteellisin keinoin päästä pitemmälle, taikka toisin sanoen, minä uskon — pidättäen kuitenkin kaikki mahdollisesti esiintyvät erehdykset — uskaltavani katsoa päässeeni perille. Vai mitä Henkel sanoo? — Perillä, sanoi pikku Henkel. — Olen tehnyt teille tästä selvää esimerkiksi ja varoitukseksi. Esimerkiksi siitä metoodin ankaruudesta, siitä lopputuloksen varovaisuudesta, mikä on jokaisen tiedemiehen velvollisuus itseänsä ja ainettansa kohtaan. Varoitukseksi astumasta niille valhetieteellisille teille, jotka houkuttelevat sellaisin sanoin kuin: mielikuvitus, synteesi, kokonaiskäsitys ja muut niidentapaiset. Kohtauksemme alussa pyysin oikeutta olla suora. Teidän vastauksenne käsitin suostumukseksi; minä tahdon nyt käyttää hyväkseni tätä tilaisuutta ehkä pelastamalla todelliselle tieteelle erään aivan varmasti käyttökelpoisen kyvyn. Te olette liittynyt piiriin, jossa muuan Quiding niminen historioitsija oleilee. Minun tapoihini ei kuulu kakistella epäpäteviä tutkijoita; heidän teoksensa tekevät sen muutenkin. Mutta minä haluan vain viitata teille, jos ette itse ole kiinnittänyt siihen huomiota, että tämä Quiding on ottanut julkaistakseen niin nimitetyn historiallisen tutkimuksen, joka on ollut kirjakaupassa joulukirjojen joukossa, jota kansa on ostanut ja lukenut. Minun täytyy tieteellisen tutkimuksen nimessä protesteerata, että tieteellinen tutkimus alennetaan romaanikirjallisuudeksi; minun täytyy tieteen nimessä protesteerata, että tiedemies, joka tuota nimeä tavoittelee, luetuttaa itseään kenellä tahansa, jolla on varaa luopua yhdestä kymmenkruunuisesta. Koska vielä on olemassa tiedemiehiä, jotka eivät kykene käsittelemään tieteellistä kieltä muulla tapaa, kuin että sen voi tajuta tuo sivistyneeksi nimittäytyvä yleisö, pitäisi ainakin lailla voitaman estää moisten kirjoitusten myyminen tieteellisen ammattimiespiirin ulkopuolelle. Vai kuinka Henkel? — Se on käsittämätöntä, sanoi pikku Henkel sisäisen varmana. Jacob nousi hyvästelläkseen. — On onnellista, hän sanoi, että vielä on olemassa idealisteja ammattimme piirissä, idealisteja, jotka uskovat ylpeätä tunnusta: tiede tiedemiesten vuoksi. — Monta meit' ei ole, mut' kaatua vain voimme, pikku Henkel deklamoi ja katsoi ylpeänä Fileniukseen. LUONTO. He istuivat hiljaisessa Imperfektumissaan ja halveksivat yhdessä maailmaa. Ulkona oli muuan niistä päivistä, joita olisi uskonut olleeksi vain 1000-luvulla, läpitunkevan kalseita tuulia, niin harmaa, pistävä ilma, että sai hengenahdistuksen. He kirosivat isänmaatansa sen viikinki-ilmaston vuoksi ja uneksivat Välimerestä. — Älyllä on jäätymäpisteensä, sanoi Quiding, historioitsija. Jos Ruotsi olisi Italian leveysasteella, eivät ruotsalaiset olisi aivan lahjattomia. — Minun naapurini valtiotieteilijä ei voi kirjoittaa riviäkään, jos huoneen lämpö on 22° alapuolella. Arkin mittainen kirjoitelma maksaa hänelle neljännessylen puita. Käy kalliiksi olla tiedemiehenä tässä maassa. — Onko olemassa toista niin kelvotonta kuin pohjoinen lakeus talvella. Harmaa maa, harmaa taivas, märät jalat ja paleltunut nenä. — Sitä sinä et ymmärrä, sanoi Beve, ja hänen tummaan katseeseensa tuli epätavallinen, kiivas välke. Et ymmärrä luontoa, eikä kukaan muukaan teistä. — Häh, ukkoseni, Quiding kuohahti. Kun minä luoviskelen kesäpurressani luotojen lomitse ja aurinko ja tuuli toimittavat tehtävänsä liikoja panematta, silloin kun näkisit silmäni pälyvän. Minut tenhoaa niin moni uusi mainio väri, että uhmaan sillä esteetikkojakin. Minä päästän niin monta huokausta, ah! ja ihmeellistä! että ahkerin saksalainen turisti tuntisi ohitseen ajetuksi. — Luonto on sinusta vain ruumiin ja silmän mukavuutta, ei muuta. Luonto on sinusta vain pilattujen hermojen suuri lepokoti. Kirja on sinusta parempi kuin puu ja ihminen parempi kuin kivi. — Rinnastus on sangen rohkea. — Oh, en jaksa enää kuulla teidän puhettanne ihmisistä, lahjakkuudesta, kirjoista, henkisistä asioista. On toki olemassa jotakin suurempaa ja ennen kaikkea niin paljon hiljaisempaa. Tämä mielipide- ja aatevilinä, joka huutaa ja hämmentyy, nämä sadattuhannet ajatukset, jotka pöyhkeilevät itsestään, tämä silvottu ihmishenki, joka tyhmän ylimielisenä siroittelee ympärilleen pienet tuloksensa, mitä on kaikki tämä jonkin hiljaisen kiven rinnalla, joka makaa tiellä ja jonka nostan käteeni. Se kertoo minulle mykkänä syvempiä totuuksia kuin kaikki teidän kirjanne yhteensä. Minä tunnen sen painavan kädessäni, ja minua värisyttää salaperäinen voima. Minä tunnen, miten se tahtoo takaisin maahan, mistä se on tullut; se on sen ainoa omistama tahtomus, mutta se on voimakas ja sitä se ei menetä koskaan. Se kätkee itseensä ikuisesti tämän kuolemattoman voiman, se on mitättömyydessään osallinen siitä mahtavasta laista, joka johdattaa maailmojen ratoja. Minä katselen sitä; se on palanen graniittia, joka kivettyi miljoonia vuosia ennen ajanlaskuamme. Minä näen alkuvuoren kohoavan merestä, vuoren, johon Ruotsi syntyi metsineen ja peltoineen. Se on rosoinen; näen jäätikköjen rannattoman massan liikkuvan kohti etelää, murtavan kallioita ja kantavan paasia ja kiviä mahtavassa selässään. Se on sileänä; kuulen meren aaltojen pauhaavan rantoja vastaan, yksitoikkoisesti laulaen hiovan kovaa graniittia, tunti tunnilta, tuhannet vuodet. Minä lasken sen takaisin tielle; näen uudisraivaajan rastivan polkuja puhki aarniometsien yhteiskunnasta yhteiskuntaan ja siroittavan somerta teille, että niistä tulisi vahvoja jälkeentulevien matkata. Siinä hiukan siitä, mitä kivi minulle kertoo, ja te puhutte jonkin ihmisraukan kirjaraukasta, joka tuli kirjakauppaan eilen ja sai eräässä lehdessä osakseen kiitosta eräältä herralta. Et, Quiding, sinä ymmärrä luontoa. — Mutta paras ystävä, se mitä sinä sanot, on tullut esiin juuri inhimillisen ajattelun avulla, ja sinä tunnet sen niistä kirjoista, joita halveksit. — Tarkoitukseni ei ollut synnyttää keskustelua. Minä aion noudattaa kiveni viisasta esimerkkiä ja olla vaiti. — Haaveksija, mumisi Quiding happamesti piippunsa sytyttäen. Mutta kaikki tunsivat hämärästi ammottavan tyhjyyden itsessään ja ympärillään. Miksi raatelivat he aivojansa ajatuksilla ja mietteillä, päähänpistoilla ja mietiskelyillä? Miksi he kamppailivat päivät pitkät ja yöt pitkät probleemeja vastaan, jotka eivät koskaan ratkenneet, arvoituksia vastaan, jotka uupuivat vastausta? Miksi tämä kaikki henkinen tuhlaus, miksi iloksi, miksi hyödyksi? — No, kai meistäkin kerran tulee niin hienoja, tuleehan meistä maata taas kerran, ja silloin kai Beve haluaa uudellensa solmeta ystävyyden kanssamme, sanoi Quiding. MURHATTU ODYSSEUS. Hän oli kyttyräselkäinen ja hänen silmänsä kytivät kuin hiilet hänen otsassansa. Hänen köhinänsä kaikui ontolta, mutta siihen kätkeytyi hiukan kiihkoista intohimoa. Ensimmäisen kerran Jacob näki hänet eräässä ummehtuneessa portinaukossa, mustassa, likaisessa kidassa. Hän ei sen jälkeen voinut kertaakaan nähdä häntä näkemättä portinaukkoa. Noita silmiä, jotka hehkuivat keskellä mustaa, ammottavaa reikää, hän ei unohtanut niitä milloinkaan. He törmäsivät yhteen eräänä yönä muutamassa kulmassa ja puristivat kättä. Hän oli kostea kuin taudista tai nälästä tai alkoholista. Hän oli ilman päällystakkia, Jacob näki sen nyt, mutta takin alla oli kudottu naisennuttu. Nuttu oli vihertävä, se oli ylhäältä solmettu silkkinauhalla. — Teitä paleltaa, sanoi Jacob, me voimme mennä kotiin luokseni, minulla on puita uunissa. — Filantrooppi, kiitän kunniasta, köhi hän. — Te ette halua. Erotaan sitten. — Eipäs, kun te olette napannut minua, niin en päästä teitä niin helpolla. — En ymmärrä teitä. — Olen halveksinut teitä ne kaksi vuotta, jotka olen teidät tuntenut, vastasi hän. Voitteko lainata minulle kaksikymmentä kruunua ilman takaisinmaksuvelvollisuutta. — Jos annan ne teille, ette koskaan anna minulle anteeksi. Mutta mistä tämä viha? — Oho, älä käy pöyhkeäksi, niin merkillinen et ole. En minä tiedä miksi. Sinä iljetät minua, siinä kaikki. Minulla oli kerran hieno, kiiltävä, sileälehtinen ruukkukasvi, minä heitin roskan pihalle, se oli jotakin samantapaista. Mitä minä teen hienoilla ruukkukasveilla? Ne kasaavat sitä paitsi syöpäläisiä, kuta hienompia ovat, sitä enemmän ne kasaavat. Sen sanoo tilastotiede, tieteitten tiede. Sinä katselet minua uteliaana, sinä haluat saada otteen minusta. No niin, miksei? Saat tietää, saat tarpeeksesi, saat nokkia kylläiseksi itsesi sieluani, kuuntele, tässä minä olen. Jacob kamaltui, mutta tuon toisen sienet tarttuivat hänen takkiinsa ja hengityksestä valuivat sanat koskena villin kuumeisesti. — Minä olen teologi, katsos sinä, tuollainen, jonka tehtävänä on kääntää sydämet siihen, mikä on oikeata. Se sopii, hä? Moraali ja uskonto, nehän ovat laitoksia, joista kunniallinen mies häpeämättä voi elätellä itseään. Minä tunnen moraalin, nääs sinä, minä tiedän, mihin se päättyy ja mistä se toinen alkaa. Minä saarnaan sitä vielä, niin että ämmät halvaantuvat. Luuletko, että minä kutsumuksesta tulen papiksi? Minä pappina, siitä täytyy pirunkin tukan syyhytä. En, kerran oli minullakin tehtävä, luulin, että minulla oli se. Minä olin kreikkalainen koulussa, minä olin kreikkalainen sydämessäni. Muototäydellinen kreikkalainen, hä. Muodottomin oli mies hän Ilioon saapunehista, väärä- ja ontuvajalkana kulki, ja rintaansa hartiat ryhäiset raskaina painoi, ja haivenet harvat ylinnä varjoivat vihdoin suipoksi päättyvän päänsä. Homeros minun sieluni varasti, siitä pitäen olen ollut sitä ilman. — Sitten tulin tänne kalvavaan nälkään. Minä viskauduin kirjoihin käsiksi äkäisenä kuin susi. Luin ja yskin ja luin ja näljin, ne olivat ihania öitä. Lamppu humisi ja Ilias lauloi, ja pimeys hautoi ympärilläni. Maapallo pyöri, pyöri tyhmyydessään, mutta minun kammiossani ikuisuus hehkui kuin kiintotähti. Niin, sitä et sinä ymmärrä. Olin niin kukkuroillani, purin itsestäni osan eräälle professorille, ja hän pani muistiin kirjaimen vihreään kirjaan. Tieteellisiä lahjoja, hän sanoi, jatka ja kirjoita jotakin. Pääni kiehui, siellä ei ollut enää tilaa, kirjoittaa kai siis täytyy. Tulin kotiini, kreikkalaiseni seisoivat hyllyllä odottaen, esiin veitsi, nyt teidät pistetään. Sitten aloin poimiskella lauseenosia Odysseuksen ruumiista, tiedä, minusta tuntui, että ruumis jo alkoi haista. Hiljaa, sinä uppiniskainen paholainen, sanoin, sillä hän liikahteli vielä hiukan. Niin kaivelin häntä, otin sen mitä luulin otettavaksi, ja lopun heitin sivuun. Hän makasi siinä nenä pystyssä ja naureli ontosti, mutta minä keräsin palasia hänestä paperilleni. Tämä on tiedettä, sanoin itselleni ja nauroin ruumiinryöstäjän naurua, niin että tapetit kalpenivat. Minä ryöstän sinua kolme tai neljä vuotta, ja minun kalloni koristetaan laakeriseppeleellä. Pari kuukautta kului, mutta sitten sain oksennuskohtauksia. Lienen liian kunniallinen tähän, päättelin, lienen liian herkkä sielultani. Muutin huoneestani enkä sietänyt enää sen ummehtunutta ilmaa. Myin kirjat, täytyyhän joskus syödä, vaihteen vuoksi. Sitten minusta tuli pappi, silloinhan ainakin penkoo sellaista, jota ei pidä varsin pyhänä; se tuntuu vähemmän vastenmieliseltä. Mutta näetkös, sinunlaisesi, jotka kuljeskelevat ja hymyilevät ja ovat tyytyväisiä murhaajan ammattiin, helvettiin saatte te mennä. Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, koko maailma on täynnä hänen ihanuuttansa ja minä myös. Hän seisoi kadulla itkien, niin että selkä nytkähteli. Sitten heitti hän Jacobiin uhkaavan katseen ja kääntyi hänestä. Hänen päänsä oli vajonnut syvään hartioitten väliin, ja kyttyrä törrötti kuin hautakumpu, kun hän hoipersi tiehensä. II USKOLLISUUS. Jacob huomasi oltuaan sellaisen seurassa, jonka kanssa hän mielellään puhui, kalvavan levottomuuden, tunteen niinkuin hän olisi tehnyt uskollisuudenrikoksen työtä kohtaan. Hän koetti karkottaa sen kuvitelmana, se tuli alituisesti takaisin. Ennen olivat keskustelut toverien kanssa olleet hänelle voiman ja tiedon lähteinä, nyt hänestä tuntui siltä kuin jokainen keskustelu varastaisi häneltä palasen sitä, mitä hän enimmän tarvitsi, itseluottamusta, uskoa tehtäväänsä. Eräänä päivänä Mathiesen, uskonnonhistorioitsija sai Jacobin kadulla käsiinsä. Tavoilleen uskollisena Mathiesen raahasi hänet kotiinsa melkein väkivallalla, hänen täytyi joka ilta saada keskustella jonkun kanssa itsestään. Itsenäisistä lahjoistansa ja tutkijanvakavuudestansa huolimatta oli hänessä tarve antaa ihmisten alinomaa kuulla älyllisistä uroteoistansa. Tämä jättiläismäinen, vaalea, uljas mies oli avomielinen kuin lapsi ja kerskuva kuin kippari. Hänen päivänsä oli puurtavan rajua herkeämätöntä ajatustyötä aamusta 8:sta iltaan 8:aan. Mutta sen jälkeen hänen täytyi pakista, pakista; hän pulikoi suurin kömpelöin liikkein omissa tieteellisissä keksinnöissänsä, ja toisen toisensa jälkeen täytyi jokaisen, jonka hän tunsi, hiljaa ihailla hänen taideaistiansa. Hän tuntui jostakusta ehkä narrimaiselta, hän oli kyllin vahva kestääkseen sen; mutta lopulta kuitenkin täytyi ennen kaikkea ihailla hänen kestävyyttänsä ja hänen neroansa. Hänen kehunsa oli niin ylenmääräistä, että se tuntui miellyttävältä. Hän oli niin primitiivinen ja niin karkeasyinen, että hänen pahat tapansa kävivät kunnioitusta herättäviksi. Hän oli parhaillansa syventyneenä tutkimaan uskonnollisen hurmostilan merkitystä inhimilliselle kulttuurielämälle. Hän kietaisi Jacobin ajatusmaailmansa pyörrevirtaan. Vastustaminen, huomautus, niin, kysymyskin oli kielletty, hän ei sietänyt edes toisen ajatusjuoksua, ei hänen ääntänsä, hänen hengitystänsä. Aluksi vastahakoisenakin täytyi hänen kuuntelijansa lopuksi joko antautua armoille tai sitten karata. Jacob pysähtyi sen mahtavan mielikuvituksen lumoamana, joka hehkui tuon puhkuavan, ilmehtivän jättiläisen sanatulvassa. Yhdestä ainoasta inhimillisen kärsimyksen ahjosta Mathiesenin taikavapa, joka muistutti eniten piiskaa, leimututti kulttuurin lukemattomat kypenet. Tanssi syntyi okkultisista orgioista, musiikki, sen kaksoissisar, saatteli sitä. Runotaide artikuloitui käsittämättömistä loitsukaavoista, draama oli kivettynyttä uskonnollista mielipuolisuutta, maalaustaide siistiskeli ylihehkutetun taikauskon jäännöksiä. Mathiesen vannoi, kuvitteli, sähisi, kehui ja räiskyi. Mutta äkkiä katkesi vyöry, Mathiesen antoi ymmärtää, että hän oli selvä tästä illasta, ja Jacob katosi. Kotiin palatessa tuntui Jacobista siltä kuin hänet olisi riisuttu, kuin häneltä olisi ryöstetty kaikki omaisuus ja hänet sitten potkaisten viskattu pihalle. Hän näki oman tieteellisen työnsä odottavan pöydällänsä. Hänestä se tuntui vieraalta, niin etäiseltä, mielenkiinnottomalta. Niiden mahtavien ongelmien rinnalla, jotka äsken olivat myllertäneet hänen aivojansa, mitä merkitsikään tuo pieni puolivalmis tutkimus, jolla hän koetti huvittaa itseänsä. Haluttomana hän katseli papereitansa, sen moneen kertaan pureksittuja lauseita, hänen vaivaisen älynsä kiihkeimmän jännityksen tulosta. Hän tahtoi heittää kaiken pesään, vapautua, alkaa uuden elämän, tarkoituksellisen, arvokkaan. Hän ei ollut kyllin impulsiivinen tehdäkseen tuhotyön, mutta kesti päiviä ennenkuin hän tuli takaisin. Niinä päivinä hänelle kirkastui se vaatimus, jonka hänen tieteellinen työnsä hänelle asetti: eristäydy maailmasta. Se oli kaikelle mustasukkainen ja vaati hänen sydämensä kokonaan. Ja se mustasukkaisuus oli oikeutettua. Sillä hän rakasti ihmishengen rajattomia ajatus-, tehtävä-, pyrkimysaarteita, ja kun hän kohtasi ne, tunsi hän oman työnsä arvon mitättömyyden. Hänen uskonsa horjui, hänen luottamuksensa siihen, mille hän oli vihkinyt nuoruusvuotensa. Hän ymmärsi, että hänen täytyi henkisesti köyhtyä voidakseen pitää kiinni tieteestänsä ja ehkä joskus siitä rikastuakseen. Hänelle selkeni, että tiedemiehet, jotka pisimmälle olivat sitä alallansa kehittäneet, useasti olivat inhimillisesti lahjattomimmat. He eivät tienneet mitään maailman hyvästä, he elivät siinä omatekoisessa, silmäkaihteisessa uskossa, että he ja heidän tekonsa olivat maailmankaikkeuden keskuksessa. He olivat onnellisia osaamattaan mitata työnsä arvoa, sillä he halveksivat kaikkea ulkopuolista mittaavaa kokemusta, ja siksi se heistä oli niin verrattoman hyvää. Hän uskoi, että monet heistä ehkä kerran nuoruudessaan olivat olleet kuin hän, vastaanottavaisia, janoavia, hurmautuneita, mutta että heidän oli täytynyt uhrata ihmisyytensä voidakseen viimeistää työnsä. Vaatiko myös hänen työnsä tämän uhrin? Täytyikö hänen ummistaa korvansa, sokaista itsensä, koteloida itsensä kelvatakseen kutsumuksellensa. Hänen vapaudenjanoinen mielensä uneksi maista, jotka olivat näköpiirin toisella puolella. Mutta rautakäsi tarttui siihen ja puristi sen yhteen ainoaan ahtaaseen todellisuuden nurkkaukseen. Maailma huusi hänelle: olen avoinna sinulle, ojenna vapaat siipesi, laskeudu vuorille ja mittaa lakeudet nuorella katseellasi. Mutta hänen työnsä imeytyi kiinni häneen ja kuiskasi käheästi: nöyrry, tunne siivettömyytesi; jos sinä jätät minut, et ole, kuinka etsitkään, koskaan löytävä tietä takaisin. OMATUNTO. Jacob syöksyi huoneestaan kuin piston saaneena, hänen täytyi päästä ulos, hänen täytyi puhua jonkun kanssa unohtaakseen itsensä. Hän oli uurtanut ja puurtanut, puurtanut ja uurtanut, aivot tuntuivat päässä sorakasalta. Hän tapasi Quidingin työstä, levollisena, varmana, terveenä kuten aina. Quidingissä oli jotain skoonelaista, josta hän ei pitänyt. Tuo alinomainen tasapaino, tuo raudanterveys, tuo rehevä piippusuinen itseluottamus, se haavoitti häntä. Kuinka hän saisi tuon valtavan painon levottomaksi itsestään, epävarmaksi, tuliseksi, onnettomaksi, onnelliseksi kuin hän itse. — Näen sinusta, että sinussa on taasen sitä sielunelämää, Quiding mumisi Jacobin istuutuessa. Taistele sitä vastaan, veli. On olemassa paljon muuta välttämättömämpää. — Ainakin olemassa mukavampaa. Kyynillistä tuo sinunlainen alituinen työkykyisyytesi. — Siitä et mitään tiedä, veljeni. Meidän velvollisuutemme on pysyttäytyä terveinä hermoilta ja ajatuksilta, muuten tulee työstämme sen seitsemää. — En kelpaa, olet oikeassa, Jacob purskahti. En voi enempää, en jaksa. Minussa jokin seuloo ja kalvaa rikki kaiken minkä teen. Saanko olla suora, tahdotko kuulla? — Jos voin, autan sinua, veli. — Sinähän, Quiding, olet itse sanonut, että tiedemiehen taito on pääasiallisesti horjumaton rehellisyys. — Ja olla sittenkin menehtymättä, niin. — Olen itse päässyt selville sen lauseen totuudesta. Sehän on ainoa periaate, jolle kestävää voi rakentaa. Vilpitön aihetta kohtaan, ainesta kohtaan, nöyrä sen edessä. Täytyy itse ryömiä tieltä ja antaa salatun, hiljaisen totuuden päästä kuuluville ja puhua. Olemmehan vain jonkin päästäjiä, jonkin, joka jo on olemassa, oma itsensä, ja ainoana velvollisuutenamme on olla väärentämättä tuota nukkuvaa olentoa. Varovaisesti täytyy se paljastaa valoon ja antaa sen nousta toiseen elämäänsä. Jokainen lause, jonka kirjoitamme, asettaa kullekin vastuun: onko minun takanani todellisuus, totuus, vai olenko vain pelkkä koristus? Täytyy tuntea jokaisesta sanasta se paino, joka todistaa, että siinä on jaloa metallia, jonka koskaan lepäämätön tutkinta, omatunnonherkkyys, totuudenjano on sulattanut. Mutta, Quiding, minä tiedän itsestäni, että minä valehtelen jokaisen rivin, jonka kirjoitan, koko minun työni on pelkkien puolitotuuksien kudosta! En ole kyllin voimakas, kyllin terävä, kyllin läpitunkeva ollakseni kunniallinen, en kelpaa. — Olet härkäpäinen kompromisseja kohtaan. Sitä ollaan sinun iässäsi. — Tarkoitatko, että minun pitäisi tehdä kompromissi totuuden kanssa? — Luonnollisesti! Et voi kirjoittaa riviäkään menneisyyden tapahtumasta tekemättä väkivaltaa totuudelle. Kaikki, mitä kirjoitat, jokainen omistamasi ajatus, on rakennelma, olettamus, arvelu, on todennäköinen, ei tosi. Sinä kirjoitat oikeastaan vain, miten jokin tilanne tai runo teoreettisesti katsoen on luotu, et miten se tosiaan syntyi. — Sillä todellisuudella on tuhannet salapolkunsa ja harhasolansa, joita ei ainoakaan tutkija maailmassa voi seurata. Eikä siinä kyllin. Se todennäköinen, jonka esität, on väkivaltaisesti lohkaistu elävästä, suuresta, äärettömän sekavasta yhteydestä, joka sinun täytyi suurimmaksi osaksi leikata pois. Todenmukaisesti voi toistaa sen, mikä on tapahtunut sata vuotta sitten tai eilen, vain se, joka voi pakottaa maapallon aloittamaan uudelleen ratansa. Me konstruoimme, veliseni, emme toista. — Entä minne joutuu rehellisyys, totuudenvaatimus? — Emme toista, emme, vaikka osaisimmekin; sillä toistamiseen ei sisälly selitys. Ja selitykseen, siihen pyrimme. Koetamme kaikin käytettävissämme olevin aineksin, tiedon, loogillisen järjen, inhimillisen myötätunnon tarjoamin keinoin selittää, miten runosi syntyi. Me punnitsemme, me hylkäämme, me poimimme takaisin, me hylkäämme uudelleen, ja lopulta tunnusteltuamme kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka ovat nousseet näköpiiriimme, valitsemme tarkoituksellisesti todennäköisimmän. Onnellisissa tapauksissa hiipii se mahdollisuus meihin voitonvarmana hymyillen, lupaa kysymättä, ja silloin ei meidän tarvitse muuta kuin kiittää ja uskoa. Mutta meidän täytyy aina pitää näköpiirimme yhä laajempana ja valintamme yhä herkempänä, enempää emme voi itseltämme vaatia. Tiedät itse, että sellainen rehellisyys on sangen vaivalloista. Jos vielä ravistamme pari kertaa voimakkaasti rakennelmaa, kun se on valmiiksi pystytettynä, ja se siitä huolimatta kestää, saamme kai kaiken kohtuullisuuden nimessä olla tyytyväisiä. — Uskotko oikeastaan sitä mitä kirjoitat, Quiding? — Ehdottomasti. Mutta hyvin harvoin mitä muut kirjoittavat. — Ja toisilla on samanlainen käsitys sinusta? — Luultavasti. Heillä on yleensä niin huono arvostelukyky. — Ja tätäkö sinä nimität minun auttamisekseni? — En, veliseni, nyt tulen lääkkeeseen. Käytä kylmiä pyyhkeitä aamuisin ja tee vankka kävelyretki ennen päivällistä. — Tätä en odottanut sinulta. Olet raaka, Quiding. — Tiedän, että tieteellinen pohdinta on kyllä vakava asia, veli, minä tosiaan kunnioitan sitä. Ja erikoisesti vaarallisinta pohdinnan muotoa, sitä, joka tulee vatsasta. Kun hyväpäinen, niin, niin, veli, älä ole vaatimaton, ja hyväluontoinen ja tieteen palavahaluinen mies alkaa saada tieteellistä päänsärkyä, ei häntä tavallisesti filosofia auta. Mutta häntä voi auttaa lääketieteellinen kuri, tai vaatimattomammin sanoen terveydenhoidollinen. Ethän, Jacob, et kai pahastu? Jacob oli siepannut hattunsa ja paukauttamalla oven seinään hän antoi käsityksensä terveydenhoidosta aputieteenä kuulua. — Liikunto on tekevä hänelle hyvää, lohdutti Quiding itseään. Mutta myöhään yöhön kuultiin Quidingin mittaavan lattiaa edestakaisin, edestakaisin, mumisten pitkiä, käsittämättömiä, vihastuneita, nyyhkyttäviä kirouksia. Hän oli saanut vanhan vammansa kohtauksen; lääkärit tapasivat tosin sanoa, että se johtui ikuisesta piipunpoltosta. Mutta Quiding, joka vähät uskoi lääkäreitä, tiesi itse tarkasti missä vamma oli — hänen kirotussa, tungettelevassa, tieteellisessä omassatunnossaan, joka ei häntäkään ollut jättää rauhaan. LUKEMINEN. Tämäkö elämää? Hän nousee myöhään; pää on raskas, kuin sen täyttäisi maailmallinen ajatuksia. Hänelle on sen valheellisuus vanhastaan tuttu. Vain milloin otsa on kevyt voi siitä välähtää teräksenkirkas ajatus: mutta tämä paino, se on lyijyä, jalompaa ei sen metalli ole. Hän lukee ja poimii, viivaa ohuesti ja paksusti, väliin panee huom. !-merkin reunaan. Tunnit liukuvat hiljaa. Hän on yksin kirjansa kanssa, joka muuntuu, joka kutistuu ja mataa ja kohottautuu lukiessa. Lukeminen, kuinka se onkaan muuttunut näiden vuosien aikana. Muinoin lensi sivu sivunkin jälkeen ohi silmän, ja kaikki sulautui joksikin epämääräisen suureksi ja yhtenäiseksi, jonka ahnaan innokkaana ahmi. Ihailipa hän teosta tai ei, aina hän kuitenkin tunsi sen yhdeksi kokonaisuudeksi, joka oli muuttumaton, joka oli oma itsensä. Nyt hän kaivautuu sivuihin, näkee saumat, joita tekijä ei ole kyennyt kätkemään, näkee koko sen vaivalloisen töherrystyön, joka vuosikausien aherruksen jälkeen on koottu kirjaksi. Hän erittelee kappaleen kappaleelta, usein lauseen lauseelta, hän huomaa ilmaisun horjuvaisuuden, sanan häilynnän, mielipiteen hämmästyttävyyden. Sinä et saa salata minulta mitään, se on hänen päätöksensä ottaessaan kirjan hyllyltä. Se merkitsee asioitten ytimeen tunkeutumista, niin sanoo hänelle hänen hyvä omatuntonsa. Se merkitsee kriitillistä lukemista, sanovat hänen tyytyväiset aivonsa. Mutta kun hän on lopettanut, on kirja siinä kuin riepuläjä, jonka hän on leikellyt lyijykynällänsä. Kirja on revitty alkuperäisiin osiinsa, t.s.: sovinnainen käsitystapa tai ei, todistamattomat hypoteesit tai todistetut, kootut sitaatit, yhdistellyt tosiasiat, varastetut ajatukset tai keksityt, aina kummassakin tapauksessa yhtä epävarmat. Se, mikä oli korkeuteen kohoava talo, on muuttunut komeaksi kokoelmaksi lajiteltuja ja merkittyjä tiiliä. Sitten hän on tyytyväinen, sillä hänen intonsa on eritteleminen, järjesteleminen, älyäminen, ja hänen lukuilonsa on käynyt vahingoniloksi. Ajatteles, että tuo niin suuri ja kaunis talo sittenkin oli kokoonpantu vain tiilistä, hän sanoo tyytyväisenä, kun se siinä lojuu. Ah, hänestä on tullut kuin poika, joka tahtoo nähdä millainen kello on sisältä. Hän saa nähdä sen, menettelipä nyt miten vain, hän tietää, missä jok'ikinen hammasratas sijaitsee, mutta kello on pysähtynyt, eikä hänessä ole miestä puhaltamaan koneeseen elämää takaisin. ENSIMMÄINEN PAINOARKKI. Hän oli painattanut ensimmäisen tieteellisen kirjoitelmansa, ensimmäisen vaatimattoman julkaisunsa. Hän oli odottanut tätä hetkeä niin jännittyneenä, että se hänestä itsestäänkin oli tuntunut asiaan nähden suhdattomalta. Mitä kaikkea hän oli toivonutkaan noista muutamien runojen syntyä käsittelevistä sivuista. Mainetta runoilijalleen. Kunniaa itselleen. Edistystä tieteelliselle tutkimukselle. Tässä hän nyt istui ohut eripainos kädessänsä ja tunsi, kuinka välinpitämättömyys kietoi hänet tyhjään, harmaaseen usvaansa. Tässäkö siis kaikki. Tämäkö tunne kruunasi parin kuukauden innon, jonka sydämentykytysoireet olivat olleet kummalliset ja hyväntuulisuuspuuskat nopeita, perustelemattomia. Hän luki pienen tutkielmansa uudelleen ja arvosteli sitä aivan vieraana. Hän kykeni siihen, sillä sillä ei enää ollut vähintäkään tekemistä hänen itsensä kanssa. Ei se ollut huonompi kuin ne sadat samantapaiset selvitykset samantapaisista asioista, joita hän oli lukenut. Mutta miksi se oli kirjoitettu ja ennen kaikkea miksi se oli painettu? Tarvitsiko ihmiskunta sitä vähimmässäkään määrässä? Veikö se kulttuurin kehitystä kukonaskeltakaan eteenpäin? Oliko tämän tutkimuksen tekemisellä todellista merkitystä ainoallekaan elävälle olennolle häntä itseään lukuunottamatta? Ei, ei hänen kirjoitelmansa kestänyt noin juhlallisia kysymyksiä. Toisenlaatuiseen kysymykseen se ehkä saattoi vastata myöntävästi, kysymykseen, merkitsikö se menestystä hänen omalle tieteelliselle uralleen. Kaikki kutistui henkilökohtaiseksi, likinäköisen pieneksi asiaksi. Ja oliko hänellä lopulta tarpeeksi auktoriteettiuskoa, että se tunnustus, jonka hän ehkä saisi, merkitsisi hänelle jotakin! Pitikö hän kyllin suuressa arvossa noita arvostelijoita, tieteen poroporvareita, jotka luokittelivat ihmisiä julkaistun painoarkkimäärän mukaan? Tuskallisesti jännittynyt ylpeys kivisti hänen rinnassaan, ja hän tunsi, että kiitos ehkä loukkaisi häntä. Vaikka hän olikin köyhä, oli hän kyllä rikkaampi kuin mitä aavistivat ne, jotka nyt kiinnittäisivät häneen huomiota muutamien merkityksettömien painosivujen vuoksi. Hän pisti eripainoksen kirjahyllyyn. Sen selkä oli ohuena viivana muitten, paksujen niteitten välissä; hän oli lisännyt keskinkertaisen maailmankirjallisuuden satoja hyödyttömiä kirjanselkäpeninkulmia yhdellä millimetrillä. Ja hän on jatkava, hän on liittävä koko elämänsä vaivalloisella työllä millimetrin millimetriin, kappaleen kappaleeseen puolihyviä julkaisuja. Miksi? Ehkä saavuttaakseen jonkinlaisen tieteellisen kuuluisuuden, johon hän ei edes pyrkinyt. TIETEILEMINEN. Hän oli tehnyt selvän runoilijastansa, runo runolta. Hän tiesi, mitä kirjoja hän oli lukenut, hän tiesi niiden naisten nimet, joita hän oli rakastanut. Hän oli seurannut häntä teille, joita arasteleva ei koskaan olisi uskonut löydettäviksi; ja hän oli sisimmässään hävennyt vaaniskellessaan kauan sitten kuolleitten kauan sitten sammunutta elämää. Kuinka hän aina tunsikaan, että tällainen ei ollut kunniallisen miehen työtä, tällainen tonkiminen, tällainen pitkäsorminen mykkien salaisuuksien, köyhänä lepattavan sydämen jo vuosisadan sammuneen tuhkakasan kaiveleminen. Kuinka tympäisikään häntä pohjimmaltaan tällainen utelias toisen pyhän omaisuuden sorkkiminen. Miksi iloksi? Historiallisen totuudenvaatimuksen vuoksi. Ah. olihan ihmiskunnan tuhantisissa elinvuosissa paljon olennaisempaa, joka ei koskaan tullut tutkituksi, Jumalan kiitos, ja joka juuri sen vuoksi vielä omisti arvoituksellisen valtansa. Runoilijan oman itsensä vuoksi, hänen teostensa ymmärtämyksen vuoksi? Ei, kuta enemmän hän repi, kuta enemmän hän tiesi, kuta enemmän tutki, sitä heikommin ja heikommin soivat ne laulut, jotka kerran olivat valloittaneet hänet kokonansa. Hän oli yhä enemmän tullut ymmärtämään, että niistä runoilijoista, joita syvästi rakasti, heistä ei mielellään kirjoittanut tiedettä. Kuinka välittömästi hän nauttikaan täysin vieraasta runoilijasta, vieraasta maasta, vieraasta ajasta, joka vain säkeittensä hehkulla poltti hänen sydäntänsä. Loogillisen nautinnon vuoksi? Niin, pikemminkin niin. Hän oli saanut melkein luonnonvastaisen nautinnon nähdessään, miten se tapahtuma tuotti sen runon, miten se säe paljasti runoilijan juuri äsken lukeneen erään aikoja sitten unohdetun lentokirjasen, jonka hän oli kaivanut kirjastosta esiin. Tunsi jonkinlaista iloa nähdessään sen mielikuvituksen tynkämäisyyden, jonka orja hänen runoilijansa oli niinkuin hän itsekin, ja sen ajatusten, tunteitten, rytmien, sointujen säälittävän rajoittuneisuuden, josta vahvinkin kärsi. Mutta oliko tämä ohut, veretön hekuma mitään vaihdettavaksi hänen rikkaimpien vuosiensa rikkaimpien nautintojen uhriin? Mutta nyt hän ymmärsi — ja hän tunsi itsensä puoliksi petturiksi —, että vain oman itsensä vuoksi hän työskenteli tällä tiellä. Vain sen vuoksi, että monet ennen häntä olivat tehneet samoin ja saaneet arvonimiä ja kunniaa ja mahdollisesti myös paikan elämästä poimiskelemalla tällaisia tietoja eräästä vainajasta. Niin kai pitikin olla, ja ehkä häntä itseään kunnioitetaan todistuksilla ja yhteiskunnallisella asemalla, kun hänen kaikki pienet keksintönsä kerran kerätään kirjanpainajan huolenpidosta kokonaisuudeksi. Hänen omatuntonsa kapinoi sitä menettelyä vastaan, jonka hän oli valinnut päästäkseen elämässä eteenpäin. Hänestä olisi ehkä kuitenkin voinut tulla kelpo työmies todellisen elämän palvelukseen, hänestä olisi ehkä kuitenkin voinut tulla mies, joka olisi tuonut oikean lisän yhteiskuntatyöhön ja siitä olisi saanut kunniallisella tavalla palkkansa. PALAVAT KAMMIOT. Hän kulkee tänä iltana hiljaisia katuja, alas Linnankujaa, joen vartta, lehmustietä, kohti siltaa, joka lepää, hautoo kammitsoidun putouksensa yllä. Kaikki on hiljaista, vain akkunoiden valot puhuttelevat häntä. Ne ovat kuin pimeän kiiltomadot: kimmellystä, hohdetta, jota matelevat, iljettävät madot kantavat. Pienet maanalaiset olennot, jotka ahnaasti vaanivat pientä valoparkaansa, mikä heille on suotu. Waernin ikkunassa on valoa; hän istuu siis kuten tavallista työpöydän ääressä ja yrittelee tylpällä järjellänsä hankkia itselleen kuolemattomuuden. Jacob on näkevinänsä hänen punatukkaisen tyytyväisyytensä tuloksen. Waern kuuluu niitten joukkoon, jotka aina ovat tyytyväisiä, hän kuuluu niihin vapahdettuihin, joiden luo ei ainoakaan epäilys voi tunkeutua. He ovat täydellisesti vakuutettuja siitä, että he ovat erikoisesti kutsuttuja ja valittuja. Hänen mielestään on antiikin maailmankulttuurilla ollut oikeastaan vain yksi tehtävä: antaa hänelle tilaisuus esittää sen näytelmien kuoron kehitys. Arkeologi Lindillä on tulta. Sen keltainen loiste muistuttaa miehen luonteesta; sen räikeä valoliekki hohtaa suoraan hänen uroteoistaan. Mikä on hänen työnsä määrä? Tallata maahan sairaalloinen, köyhä toverinsa ja kilpailijansa, joka saa tullakseen toimeen uurastaa opetustunneilla päivät ja kirjoittaa yöt. Mutta Lind se piirtää vakaasti ja julkeasti löytöjänsä, ryyppää itsensä professorin ystävyyteen ja vie voitonseppeleen kotiinsa. Hän saa omalletunnolleen elämän, tuo toinen on sortuva. Somzeliuksen ikkuna paistaa kuin valoreklaami. Hän on ympäröinyt itsensä kaikilla loistavan uran tarpeilla: muutamilla nuorilla ihailijoilla, jotka loruavat, ja vaikenevalla naamarilla, jonka suupielet ovat maata kohti. Sillä lailla hän rakentaa rauhallisena ja varmana asemaansa, josta hän kerran on julistava viisautta yli maan. Ja tuossa loistaa paratiisin kammio, hänen, joka henkisesti näpistellen eläviltä ja kuolleilta lyö kokoon teostansa; ja tuossa välkkyy pienen pohjoismaisen kielentonkijan työpaja, mekaaninen tehdas päättymättömiä taulukkoja varten, jotka ovat arvottomampia kuin paperi, jolle ne painetaan. Jacob kulkee kotiinpäin. Hän katsoo omaan ikkunaansa, joka on pimeänä ja tuijottaa kuin tyhjä silmäkuoppa. Minkä arvoinen on se mies, jonka tapana on tuolla oleilla? Hän näkee itsensä istumassa kirjoituspöydän ääressä, likinäköisenä poimiskelemassa värssyjänsä, iskemässä sieltä täältä fraasin, ja rakentelemassa pieniä leikkipinoja toisten ajatuksista ja omista päähänpistoista. Petosta sielläkin, missään ei muuta kuin petosta. Silloin hän ymmärtää, että häneenkin on tarttunut sama kulkutauti, joka on tuhonnut niin monet hänen sukupolvestaan, rikki-järsimisen, paljastamisen, likaamisen tahto. Hän muistaa oireet. Ensiksi ylimielisyys, joka on rakennettu kuin puutteelliseksi itsepuolustukseksi kaikkia itsesyytöksiä vastaan. Sitten rauhaton, levoton kritiikki kaikkea kohtaan, mikä sattuu hänen silmäänsä. Ja nyt lopuksi puhkeaminen, sekä oman että toisten tieteellisen työn kuohuva inho. Hänestä se näyttää kuin hyvin organisoidulta vapaamuurariudelta, henkisesti vajavaisten ihmisten salaiselta järjestöltä. Siihen seuraan kutsutaan jäseneksi jokainen, joka ei kelpaa todelliseen työhön. Menona on pieni loitsujen honotus opiskeluhuoneessa, noituuden julkaiseminen järjestöaikakauskirjassa ja, miekkonen, arvoasteissa korotetuksi tuleminen. Hän kapuaa huoneeseensa ja vajoaa kirjoitustuoliinsa työlamppua sytyttämättä. Hän kauhistuu sitä, minkä tuleman pitää, kriisinjälkeistä tautia, apatiaa, välinpitämättömyyttä kaikesta. Hän tuntee sen hiipivän ruumiiseen, lamauttavan jäsenet, ajatuksen, tahdon. Pimeässä huoneessaan, sammutetun lamppunsa ääressä on hän istuskeleva ja kuolleesti hymyillen mietiskelevä toisten hääriväistä intoa. Parempi on antaa käden kuihtua kuin kohottaa se tähän armottomaan kamppailuun. Parempi on antaa ajatuksen tylstyä kuin terittää sitä näihin halveksittaviin kerskailuihin. Parempi antaa lampun olla sammuksissa kuin antaa sen valaista näitä — — Ei, hän ei saa sallia tämän hiipivän ruton päästä herraksensa. Vaikka hänen tieteellinen työnsä sisältäisikin petoksen hänen omissa silmissään ja teeskentelyä toisten silmissä, oli se kuitenkin työtä; ja hän tietää, että yksin ainainen, tasainen, kestävä työ voi pelastaa hänet työn halveksunnasta. Olkoonkin, että kaikki näyttää hänestä huiputukselta. Hänen on pakottauduttava uskomaan, että hän uskoo sen arvoon. Hänen on pakottauduttava uskomaan sen arvoon. Hän sytyttää lamppunsa ja tuijottaa kirjaansa. Ja hänen ikkunanaukostaan sädehtii taas kuten sadoista muista ullakkokammioista valokimppu hiljaiseen, uneen vaipuneeseen kaupunkiin — valomerkki, joka näyttää kertovan kadun kulkijoille, että nuori tutkija on tieteellisessä hurmassaan unohtunut työpöytänsä ääreen pitkäksi yöksi. ERAKKO. Pitkän yön oli Jacob istunut Ribbingin kammiossa, ensi kerran kahden tämän synkän, luoksepääsemättömän miehen seurassa. Jacob oli puhunut, toinen oli ollut vaiti. Hän oli pimeässä nurkassansa istuen ja piippuansa imien kuunnellut vieraansa tunnustuksia silmissä lempeä, melkeinpä isällinen katse. Hän oli hymyillen, mutta ilkkumatta, ottanut vastaan tämän arkailemattoman avomielisyyden, ja tuntui kuin hän olisi alakuloisesti nauttinut kuullessaan nuoren itsensäkiduttajan rajuja hyökkäyksiä itseään ja Jumalaa ja maailmaa vastaan. Nyt tunkeutui harmaa kajastus verhojen läpi, ja kuin lyönnistä heräten Jacob huomasi, miten oli paljastanut oman sisimpänsä tuolle mykälle, hautovalle muukalaiselle. Hänet valtasi äkillinen häpeä ja viha, hänestä näytti tuon toisen huulilla väreilevän ivaa. — Nyt olet nähnyt minut alastomana, hän puhkesi, olet kai nyt tyytyväinen, voin siis mennä. — Kuten tahdot, vastasi toinen, ja hänen äänensä muuttui suruiseksi. Mutta enhän ole käyttänyt väärin avomielisyyttäsi. — Sinun kasvosi paljastavat sinut. Sinä naureskelet hiljaa istuessasi itse suojassa kolossasi ja saadessasi heittää onkesi ja kalastaa sieluja. Minut olet jo pyydystänyt, minulla ei ole enää mitään annettavaa. — Ikävää, että noin käsität keskustelumme. — Mutta miksi et sinä anna itsestäsi hituakaan, et kynnen mustasen vertaa. Sinä olet ryöminyt varjossa koko ajan, näen sen nyt, sinä olet siirtynyt huoneen pimeimpään kolkkaan. — Älä pyydä minua kertomaan mitään itsestäni. Itsesi tähden. — Luuletko etten kestäisi näkyä? — Sinulla ei olisi mitään iloa siitä. — Kylläpä, Ribbing, ehkä sinun rintasi helvetti voisi sammuttaa minun omani tulen; tiedät, että tulta voi tulella tukahduttaa. — Se, se aika, onnellinen aika, on minut jättänyt, jolloin omistin niin hienoa kuin helvetin rinnassani. Mutta puhun itsestäni, koska sinä niin määräät. Sitten hän alkoi puhua, ja hänen äänensä oli väsähtänyt ja vastahakoinen, aivan kuin hänelle tuottaisi fyysillistä tuskaa sen pohjattoman alakuloisuuden ilmoittaminen, mikä hänessä kyti. — Sinä olet kertonut minulle, kuinka sinä pyrit päämäärääsi todellisuudessa, epätoivostasi, kun joka toinen seikka ei vielä sopeudu viereisiin. Muutamia vuosia sinä vielä riehut, mutta en ole lainkaan levoton siitä, miten käy: piankin sinä istut tyytyväisenä pienessä kolossasi, ja sinun nakerteleva, hyvä, tieteitä harjoittava porvarissielusi produsoi pieniä kirjoitelmia ja suuria tutkielmia omaksi ja maailman tyydytykseksi. Sellainen sinä olet, sellaisia te kaikki olette, ja sellaisia kai teidän täytyykin olla, että tieteellinen tutkimus kasvaisi ja rehottaisi. Anna anteeksi katkeruuteni, mutta yhteiskunnan jäsenenä en kelpaa muuta kuin halveksumaan. Mutta ehkäpä en kuitenkaan halveksi mitään sen syvemmin kuin omaa halveksimistani. Hän vaikeni, nojahti taapäin tuoliinsa silmänsä ummistaen ja jatkoi voimakkaalla, syvällä äänellä: — Minä uskon jumalalliseen olentoon, kaikkivaltiaaseen, muuttumattomaan ja ikuiseen, joka ottaa vastaan sen vilpittömän rukouksen, mikä nousee tulen ja tuskan puhdistamasta sydämestä. Jumalan nimi on totuus, rukouksen nimi on ajatus, sielun nimi on kirkas inhimillinen järki. Uskolliselle suodaan vain yksi palkka: alituinen epätietoisuus lopullisesta, täydellisestä yhteydestä jumalan olemuksen kanssa; vilpilliselle, puoliuskoiselle yksi ainoa rangaistus: kirottuna ainaiseksi tämän epäilyn ulottuvilta. Tämän jumalallisen tuskan ja tämän eläimellisen tyytyväisyyden välillä mataa ihmiskunta. Jos Jumala on sinut valinnut, uhraat kaikkesi hänen puolestaan: päiviesi työn, öittesi unen, omantuntosi rauhan, kunnian ja leivän. Jos sinut juovuttaa usko, että olet päässyt häntä lähelle, olet sinä harhaan kulkenut; kun sinä tunnet sen mittaamattoman etäisyyden, joka erottaa sinut hänestä, olet sinä häntä lähinnä. Tappion kärsiessäsi tunnet sinä tuulahduksen hänestä, vaan et voittaessasi, sillä voitto on vain silmänlumetta, jonka sinun mukavuudenhalusi kuvittelee; ajatusten kalvavassa vaivassa, vaan et ajatustesi rauhassa, sillä ajatusten rauha on vain hermojesi hervahtuneisuutta. Jos sinä julkaiset vaivasi hedelmän aidon totuuden hedelmänä, olet sinä rikollinen; sillä vain puolihyvää, puoliaitoa on kaikki, jota sinä kykenet luomaan; mutta sinun täytyy luoda se, jos olet uskollinen, ja sinun täytyy surmata se, ettet sinä häpäisisi pyhää nimeä sillä, mikä on vain puolinaista. Niin vaatii hän sinua luomaan yhä uudestaan ja hävittämään yhä uudestaan. Jos sinä uuvut luomasta, olet sinä kadottanut pyrkimyksesi totuuteen; jos sinä uuvut hävittämästä, olet sinä omistanut epätäydellisen totuuden, puolitotuuden, toisin sanoen valheen. Tuo valhe se kiusaa sinua alituisesti asettumaan rauhaan ja nauttimaan voitoista, tieteellisestä maineesta, kunniapaikoista, rikkaudesta. Se pyytää sinulta ainoastaan tyytyväisyyden itseesi, tyytyväisyyden työhösi, ja kaiken se suo sinulle. Sen hirmuisin ase on helvetinkone, joka aikoinaan keksittiin: painokone. Kirjoittaminen on heikkoutta, painattaminen on rikos. Painattaessasi leimaat sinä epätäydellisen täydellisyyden leimalla, tuhatkertaistutat sen ja teet siitä lähtemätöntä. Käsikirjoitus on kartta, johon ajattelijan on piirrettävä totuutta kohti kulkemansa tie, ettei hänen muistinsa kadottaisi sitä. Kirja on petosta, jolla hän esittää tiensä saavutettuna määränpäänä. Kirjoitettu sana on nöyrää epäilyä, painettu on kerskuvaa tyytyväisyyttä. Jo tässä kohden eroaa vilpitön etsijä vilpillisestä: hän kammoaa painokonetta, hän pelkää sitä, hän ei suo milloinkaan sille henkensä rampaa tuotetta, ettei näkisi sitä sen kidasta heittyvänä samanlaisten raajarikkojen sekasortoisen joukon rykelmässä mahtavin, kuin jumalanpoikain elein. Todellinen tutkija elää totuudelle niinkuin uskovainen kristitty Jumalalle. Et sinä ole nähnyt hänen alituisilla kainostelemattomilla julistuksilla koettavan saada ihmiskuntaa vakuutetuksi suhteestansa Jumalaan: kuta syvempi hänen etsintänsä on, sitä syvemmäksi vain on hiljaisuus hänen ympärillänsä käynyt. Hänen taistelunsa kamppaillaan hänen sisässään, eivätkä ne kuulu. Mutta hänellä on ehkä rakas ystävä tai rakastettu poika, ehkä hän tuolloin tällöin avaa sydämensä. Siiloin tunkeutuu etsijän elämänkipinä hedelmöittävänä toisen henkeen, ja hänen elämänsä vihkiytyy jumalalliseen tuskaan. Sellainen on minun uskoni, ja sen mukaan minä koetan elää. Ulkopuolelta minä kuulen sen samean virran kohinan, jota te kutsutte elämäksi: painomusteen tympäisevän virran kohinan, josta tuhansien hukkuvat äänet koettavat voittaa toistensa kirkunan. Mutta täällä, siinä hiljaisuudessa, jota te ehkä kutsutte kuolemaksi, muokkaan minä mykkiä rukouksiani rukoustakuulemattomalle, kaikkivaltiaalle ja ikuiselle Jumalalleni. — Hän vaikeni, mutta hänen lempeä, tumma äänensä väreili yhä Jacobin rinnassa. Se ei ollut kuoleman ääni, mutta se oli kuitenkin tuoltapuolen elämän, tuoltapuolen todellisuuden. Se vaati Jacobin uhraamaan maallisen, jotta hän täydellisesti voisi seurata tieteellistä kutsumusta. Se sanoi hänelle, että todellisuus, johon hän sentään tunsi pohjiaan myöten kuuluvansa, rienasi hänen tutkijantahtoansa. Se vaati häntä valitsemaan joko köyhän, mutta puhtaan elämän totuuden palveluksessa tai pirstotun, omantunnontuskan ja nautintojen, itsensähalveksumisen ja ilon täyteisen. Aamunkajo ruskotti jo palavan punaisena ja kultaisena. Jacob avasi ikkunan. Alla lepäsi hänen kurja, halveksittava, rakas kaupunkinsa, aamu-usvassa väristen. Ja etäältä kaukaa kuuli hän joen, joen. — Se lauloi maan terveydestä ja todellisuuden raikkaasta voimasta. KUMMITUS. Hegen sukeltautui Jacobin huoneeseen niinkuin ukkospilvinen iltapäivä. Jokin naapuri-ikkuna lengotti avoinna ja paukutti kehyksiään vastaan, niin että lasit helisivät. Hegenin silmät leimusivat ja hänen poskensa hehkuivat. Hän tuli Jacobin luo, tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä hurjasti. — Pakene täältä, sanoi hän, älä jää kauemmaksi tähän saastutettuun luolaan. Sinä myrkytyt. Sinä tulet kalpeaksi, tyhmäksi ja ilkeäksi täällä. Seuraa minua, pelasta itsesi. Hetki vielä täällä ja olet kiinni, näivettynyt, kidutettu, liotettu. Opi vihaamaan tätä kaupunkia. Se on sen arvoinen. Ei, se on tuskin kunniallisen miehen vihan arvoinen. Etkö tunne, että ne juovat sinun vertasi, pitkin putkin, sitten ne maiskauttelevat kieltänsä ja sanovat: sangen hyvää, hiukan lisää hapaketta ja se olisi erinomaista. Ah, tämä verenimijäsukupolvi, minä inhoan, inhoan sitä. Et tahdo seurata minua? Jää sitten ja muutu yhdeksi heistä. Luulin, että olit voimakkaampi, puhtaampi. Mutta minut näet viimeistä päivää täällä. Pois, pois täältä, olen jo kyllin kauan turmellut vapaata sieluani tässä iljettävässä rämeessä. Tänään olen saanut tarpeeksi voimaa rikkoakseni välini kaikkeen, linkoan halveksuntani vasten naamaa tälle pöhöttyneelle mustekalasukukunnalle, hiisi sen vieköön, ja matkustan niinkauan kuin veri vielä punaisena virtaa suonissani. Onkin jo kiire. Tässä mustenee jo, näetkö. Pistä reikä nyrkkiisi ja huomaat, että esiin pulpahtaa mustanharmaata hyyhmää, sellainen on pojan ihanan veren väri, näes. Minä katselen nyt teitä, koko jaloa nuorisoa, katselen teitä ulkopuolelta. Te näytätte hienoilta, usko pois. Te istuskelette täällä kukin orrellanne ja kalvatte luuta terävillä, kiihkeillä, keltaisilla nakertajahampailla, hyi hitto kuinka vihloo korvia nähdessänikin vain. Se on työtä. Mutta se ei ole pahinta. Sitten seuraa hupi. Te luikertelette toistenne ympärillä, ympärillä, ympärillä, haistelette toinen toistanne ja syljeskelette ja sähisette ja päästätte pieniä ulvahduksia, mielihyvästä ja kiukusta. Sitten istutte hiljaa ja tirkistelette itsetyytyväisinä ja pahanjuonisesti; sitten heti kohta aloitatte tanssin uudelleen, toiseen suuntaan, ympäri, ympäri, ympäri. Tiedät kyllä, olin niin tyytyväinen täällä, ennenkuin minua alettiin nuuskia. Tein hiljaa työtä, luulin sen sujuvan kykyihini nähden hyvin, aina kai työni sentään kelpaa johonkin, ajattelin. Ei minun pääni noussut korkealle massan yläpuolelle, huomasin sen kyllä kadulla tervehdyksistä. Nämä tervehtelyt, tiedät, ne olivat ensimmäinen suuri kärsimykseni tässä kaupungissa, ne olivat helvetin esikartanoa. Lähden ulos, iloisena, työintoisena ja vapaana, tapaan dosentti X-n, hän nyökäyttää lyhyesti katsomatta minua silmiin. Mitä nyt olen tehnyt, olenko niin vajavamittainen, ettei minulle voi nyökäyttää, tai niin merkillinen, että uumotaan kilpailijaa. Noiden kirottujen tervehdysten vuoksi hiipii minuun mielipaha, se kasvaa joksikin merkitseväksi, joksikin ratkaisevaksi elämässäni. Menisinkö hänen luoksensa ja vaatisinko häneltä selitystä, tai löisinkö hänet kuoliaaksi kun ensi kerran tapaamme. Miksi en saa olla työpäivänäni rauhassa, mikä oikeus hänellä on tervehtiä pirstaleiksi minun elämänhaluni, työvoimani. Sinusta tämä on lapsellista. Olkoon, että olen lapsellinen, minä toivon pysyvänikin sellaisena, jos herkkyyttä, kunniantuntoa, ylpeyttä nimitetään lapsellisuudeksi. Ja kenpä ei olisi iloinen, ylpeä, naiivi ja pahaa epäilemätön tullessaan tänne? Me olemme nuorukaisia, me olemme arkatuntoisia, innostuvia, haavoittuvia, ja yksin puhvelihärät ovat vuotamatta verta. Mutta katsos, ne tervehdykset ne ovat vain tuulahduksia siitä suuresta hirviöstä, joka makaa ja kiemurtelee yhteiskunnassa; joka pitää sitä kourissaan; joka vallitsee sitä. Tiedätkö sinä sen hirviöeläimen nimen, sen pedon, jota vastaan on toivotonta taistella ja jota sen vuoksi pakenen. Älynmittailu se on nimeltään, älä naura, se on vakavaa, Jacob, minulle se on enemmän kuin vakavaa, se voi olla minun tuhoni. Ne ottavat mieheltä aivot pääkopasta ulos, punnitsevat sitä likaisissa käsissään, katsovat sitä toisella silmällänsä, sanovat tyytyväisinä: ei se ollut mitään erikoisempaa, tuo, sitten heittävät ne sen menemään ja iskevät toiseen käsiksi. Minun aivojani on käännelty ylös alaisin, poimut on laskettu, kuoren paksuus on mitattu, niitä on poimittuja pideltyjä koeteltu ja laskettu. Tiedetään, mitä työni koskee, tiedetään, mitä työni tulevaisuudessa on koskeva. Tiedetään mitä uneksin voivani tehdä ja mihin tulevaisuudessa kykenen. Minun koneistoni jännitys on laskettu, sen kokoomus, sen puutteet, sen kykenemismahdollisuudet. Jos luon jotakin, mikä ei ole heidän laskelmiensa mukaista, sanovat he: humpuukia. Jos saan aikaan vähemmän, kuin heidän suunnitelmansa olettavat, sanovat he: laiskuri. Ja jos minun työni tulos todellakin vastaa heidän lukujansa, sanovat he: hyvä. Jacob, en ole voinut viime aikoina kohottaa kättäkään työhön, kuulen heidän 'hyvänsä' viheltävän korvissani, olen sairas, sairas. He ovat kiertäneet minut verkkoihinsa, joka liike, joka yritys on ennustettu, ja minä revin, minun täytyy repiä riekaleiksi se verkko, etten lamautuisi. Minä olin liiaksi herkkä, liiaksi heikko, mutta kai minullakin on oikeus elää, minullakin oikeus tehdä työtä, sitä jota rakastan, tehdä työtä rauhassa, hiljaisuudessa. Ja vaikka siitä sitten ei tulisikaan mitään erikoisen merkillistä, niin anna sen armeliaisuuden nimessä toki olla sitä mitä se on. Älä, älä lohduta minua, minä pelastaudun ennen kuin on liian myöhäistä, jollei jo ole, ja minä olen aina muisteleva teitä täällä koko vapaan luonteeni matalamielisen, pikkumaisen, halpamaisen halveksunnalla. Hän hävisi huoneesta, harmaana kuin purkautunut pilvi. Jacob vapisi rajujen lauseitten jäljiltä, aivan kuin ne olisivat olleet hänen rinnastansa revittyjä. Ja niin ne olivatkin; hän tunsi samaa inhoa siinä piirissä, josta Hegen pakeni, maailmassa, jota hän itsekin oli osallisena loihtimassa esiin. Hänen omat unettomat yönsä olivat tanssineet villiä noidantanssia hänen edessänsä. Ja hän tunsi, että se mikä hänet pelasti kulkemasta Hegenin tietä, oli kuitenkin ollut hänen pyrkimyksensä vuosien vieriessä saada tuo halveksittu puhvelihärän parkittu nahka. Ei hän ajatellut heikkoa ystäväänsä vahvempana hymyillen. Hän näki hänen hienon, valoisan, haavoittuvan sielunsa välkkyvän verisinä repaleina edessänsä ja hän muisteli kaivaten ensimmäisten nuorukaisvuosiensa arkaa ylpeyttä ja leijuvaa, ohutta unelmaa. SYDÄN. Jacob löysi porttinsa ulkopuolelta siipirikon varpusen. Hän ei ollut mikään eläinten ystävä ja kaikkein vähiten varpusten; hän nosti linnun kuitenkin ylös ja vei huoneeseensa. Hän hoiteli sitä parhaimpansa mukaan, ja parin tunnin kuluttua oli lintu terve ja tuli yksiksensä toimeen. Se lensi ulos ikkunasta ja jätti Jacobin painostavaan levottomuuteen. Jacob tunsi linnunruumiin pehmeän lämmön ympärillänsä ilmassa, kädessänsä, rinnassansa; hän ei pystynyt pakottamaan itseänsä teroittamaan ajatuksiansa eikä iskeytymään työhön. Puuha oli ollut hänelle liian epätavallista; tässä huoneessa, jossa hän oli alituisesti ollut älyllisten probleemien kimpussa, hän oli tuhlannut tunteja korjaillakseen yhtä lintupahaa. Tuntui siltä kuin nämä tunnit olisivat vapauttaneet hänet jostakin, joka hänen tähän asti oli onnistunut pidättää piilossa. Pieni, kurja olento oli kärsinyt hänen kädessänsä ja hänen oli onnistunut vapauttaa se kärsimyksistä! Hänen työnsä odotti pöydällä hänen edessänsä, mutta se ei häntä miellyttänyt. Se lepäsi siinä ajatushienouksineen, varmoine johtopäätöksineen, kirkkaan järkevänä. Mutta hänessä liikkuivat toiset voimat, jotka hän melkein oli unohtanut nimittää nimeltään, mutta joiden nimet hän tiesi: hellyys, avuliaisuus, hyvyys. Ne pysyivät syvälle jäädytettyinä, nämä voimat, tieteellisessä toiminnassa. Jos tutkijantyö voisi tehdä hyvää, voisi luoda todellista iloa jollekin elävälle sielulle, kuinka suurella hellyydellä, kuinka suurella lämmöllä siihen tarttuisikaan. Mutta tiede sen oman itsensä vuoksi. Totuus sen oman itsensä vuoksi. Älköön ainoakaan asiaankuulumaton vaikutin saako hievahduttaa tätä kovaa, korkeata lakia. Totuudenetsinnän tie on suora, ja on yhdentekevää reunustavatko sitä ruusut vai ohdakkeet, kasvaako onni vai ahdistus sinne, missä se kulkee. Älyllinen kylmyys halusi puristaa kaiken häntä ympäröivän yhteen ainoaan pisteeseen, häneen itseensä; mutta hänen sydämensä lämpö tahtoi purkaa tämän pakkassolmun yhä väljemmäksi, väljemmäksi, tahtoi saada sen käsittämään yhä useampia olentoja. Tieteellinen ajattelu tahtoi tehdä minän, tämän atoomin maailmankaikkeudessa, keskipisteekseen. Maa, taivas ja ihmiskohtalot olivat vain ainesta, jonka hänen ajatuksensa oli saanut ravinnokseen. Kaikki oli olemassa ainoastaan hänessä ja häntä varten. Mutta sydän tahtoi sulattaa sellaisen minän ja antaa sen hävitä kaikkeuteen. Hänen aivonsa olivat luodut hallitsemaan, ja sydän, jonka sen ankara kuri oli kukistanut, oli käpertynyt kokoon ja nukkui luolassaan. Mutta se ei nukkunut syvästi, kotivarpunen pystyi herättämään sen, herättämään sen levottomuuden, sen kaipuun, sen elämisen ja toimimisen vaatimuksen. Se oli itsekin lintu, joka oli harmaantunut häkissänsä ja joka väristen makasi vankilassaan siivet pahasti vahingoittuneina. YÖ. Hänen työnsä tuskin sieti enää päivänvaloa. Auringossa, tuossa taivaankannen pallonpyöreässä poliisissa, joka valvoi että ihmiset työskentelivät säännöllisesti, oli jotakin käytännöllistä ja elinvoimaista. Päivä oli kiirettä eikä tuolilla istumista ja mietiskelyä varten. Päivä oli olemassa toimitussihteereitä, lumenluojia ja pörssikeinottelijoita varten. Päivänvalo paistoi sisään hänen papereilleen ymmärtämättömin ja moitiskelevin ilmein ja tuomitsi mokoman joltisenkin tarkoituksettomaksi. Ja hänen pohjiaan myöten intellektuaalinen ongelmansa häpesi elämään kelpaamattomuuttaan. Mutta kivityömies räjähdytteli kalliota ja mursi paasia voimakkaalla kangellansa. Ja se oli työtä, johon aurinko tyytyväisenä paistoi. Ei, päivä oli vuosien vieriessä käynyt liian kovakouraiseksi hänen spekulatioilleen. Mutta yö! Elämän tuhannet kiihkeät askareet tukehtuivat sen syliin. Hiljaisuudessa syntyi sen pimeältä pohjalta ajatus ajatuksen jälkeen. Ne selvenivät saaden yhä kirkkaamman, kirkkaamman loisteen. Nuo voimakkaat valopisteet näyttivät tosin olevan mitättömän pieniä. Mutta hän tiesi, että se oli näköhäiriö: kuhunkin noista varmuuden kiinteistä pisteistä saattoi mahtua maailma. Se kasvoi olennaiseksi, ainoaksi osaksi olevaisuutta, joka muuten oli vajonneena uneen ja horrokseen. Tämä paksu maapallo lepäsi hänen jaloissaan ja kuorsasi, mutta hänen vapaa, kevyt henkensä humisi kuin näkymätön tuli öisessä avaruudessa. Hirvittävän pyöreä pallo, maa, lepäsi ja uneksi untansa auringonvalosta ja äänivärähdyksistä ja virkatoimista ja käyvistä koneista, mutta hänen henkensä kiiti äänetöntä pikamatkaansa mustien, vaikenevien taivaitten kautta. Hänestä tuntui, kuin ääretön yö olisi ympäröinyt kaksi, ainoastaan kaksi palavaa olentoa, jotka kietoutuneina toisiinsa yhdeksi ainoaksi tekivät matkaansa läpi avaruuden: hänen henkensä ja hänen työnsä. III PALAVAT KAMMIOT. Linnankuja, Joenkatu, Islanninsilta! Waern, Somzelius, Lind! Kreikkalainen kuoro, Kantin kritiikki, muinaispohjoismaiset linnat, kaikki entisensä kaltaisena, kertaantuneena tuhannennen kerran. Valot, nuorukaiset, probleemit paloivat yhäti kammioissaan yhtä heltiämättömän, yhtä tasaisen, jäntevän, muuttumattoman voimakkaina. Jacobista tuntui siltä kuin aika olisi kytkettynä näillä kujilla, kuin elämä olisi pysähdytetty, kuin kaikki kehitys olisi ollut taottuna kiinni näissä ahtaissa, suljetuissa kammioissa. Niillä ihmisillä, jotka Jacob oli kirjallisuuden avulla oppinut tuntemaan, oli ollut suuri hetkensä, joka oli uudistanut heidät tai sitten murskannut heidät. Ankara ristiriita teki heidän luonteensa vahvaksi tai tyhjäksi, heidän elämänsä sai suuntauksensa kriisistä, ratkaisusta. Miten toisin oli Jacobin ja hänen toveriensa laita yliopistokaupungissa. Päivä vieri ilman tapauksia ja vuosi ilman katastrofeja. Dramaattinen kohtalonhetki ei koittanut koskaan näille nuorukaisille, joiden elämykset olivat nimeltään: kirjat ja hypoteesit. Todellisuus ei saanut voimakasta otetta heihin eikä singonnut heitä koskaan asemaan, jossa päätös olisi merkinnyt joko elämää tai kuolemaa. Kiivaat heittelyt ja odottamattomat vaihtelut eivät muovanneet heidän omalaatuisuuttansa, vaan kulutus, arkipäivien rannattoman sarjan ankara aivojen, sydämen ja hermojen kulutus. Kamarissa kirjan ääressä istuminen oli olemassaolon rauhantäyteinen muoto, mutta sellainen rauha piti vangittuna kasvavaa levottomuutta; se oli sitä rauhaa, joka vallitsee huoneessa, mihin jokin väkevästi eksspansiivinen voima on kukistettuna ja suljettuna. Täällä asui näennäinen hiljaisuus ja veltto rauha, mutta sotilaan seikkailunhalu oli täällä, hänen sotakuntoinen voimansa, hänen uljuutensa, hänen sitkeytensä. Fyysillisen sotilaan ammatti tuntui joskus jopa juhlaleikiltä näistä nuorukaisista, joiden täytyi ilman terästäviä taistelutoitotuksia ja ilman eläviä vastustajia omistaa hänen urhoollinen mielensä. Jacobista tuntui, että luonteen karaiseminen ja täydellistäminen täytyy olla inhimillisten yksilöitten päämääränä, ja että nämä toiminnan erilaiset tehtävät oli annettu tämän luonteenluomisen välikappaleiksi. Tieteellinen ammatti oli tuskallista karaisua, mutta se saattoi ehkä myöskin tuottaa puhtaan takeen. Palavat kammiot olivat ahjoina. Tänään näytti Jacobista, kuin tutkijantehtäviä ei olisi jaettu nuorukaisille sitä varten, että probleemeista olisi saavutettu ennen kaikkea tieteellisiä voittoja, vaan eetillisiä voittoja nuorukaisille itselleen. Universumin äärettömään arvoitukseenhan olisi näiden nuorten tutkijain työ luonut vain häviävän mitättömyyden selvyyttä. Mutta monet heistä voimistuisivat, puhdistuisivat ja jalostuisivat kamppaillessaan saavuttaakseen tämän selvyyden, ja se ehkä oli peruspohjaltaan tutkijantyön suuri, ihanteellinen tarkoitus. Tieteellinen työ oli yhtämittaista kasvavaa koettelua, älyllisen maallista puhdistusta. Ja kokeet onnistuivat epätasaisesti. Vakaville se oli vaikein, he kärsivät eniten ja pääsivät taistelusta haavoittuneina, köyhinä, tyydyttämättöminä, mutta ikuisina sankareina. Kevytmieliset saavuttivat varhain ajallisia voittoja, heidät koristeltiin, ylennettiin arvoasteissa ja he poistuivat narreina taistelusta ja ijankaikkisuuteen. Jacob nosti katseensa ystävien valaistuihin ikkunoihin, ja hänen sydämensä oli täynnänsä alakuloista varmuutta. Täällä he antoivat nuoruutensa vastikkeeksi ratkaistakseen kysymyksen, jonka sattuma oli viskannut heidän eteensä. He uskoivat varmasti siihen, että sen kysymyksen vastaus veisi kehitystä askeleen edemmäksi, eivätkä he anna perään ennenkuin työ on tehty. Mutta maailmanjärjestys tarkoitti ehkä hiukan muuta heistä; se ei varmaankaan kovin paljoa välittänyt niistä vaivaisista valonvälkähdyksistä, joita he luulivat löytäneensä. Suuri salaperäisyys on yhä edelleen kattava kaiken läpinäkemättömällä pimeydellään. Mutta heidän kammioittensa valot eivät kuitenkaan palaneet turhaan; tutkijantuli oli sytytetty heidän sielujensa vuoksi, se poltti pois kuonan ja karaisi heidät puhtaiksi ja voimakkaiksi. Epäilyssä, alakuloisuudessa, itse tarkoituksettomuudessa piili siis kuitenkin tarkoitus; tyhjä köyhyys kätki itseensä aarteen. Palavat kammiot olivat olemassa luodakseen jotakin, joka oli enemmän kuin tieteelliset saavutukset — todellisia ihmisiä. VESIAJOA. Venhe liukui myötävirtaa, kaupungin kahleista hiljaa irtaantuneena. Airot uivat vedessä, ja Beve ja Jacob lojuivat kumpikin penkillänsä. — Minusta tuntuu siltä kuin olisin jättänyt aivoni tuonne, virkkoi Jacob. Ne makaavat ja kytevät jossakin tuossa tukahduttavassa pesässä. On vilpoista olla vapaana, on jumalaista olla niinkuin tavallinen kuolevainen, joka ajattelee ilman aivoja. — Ei pidä ajatella ollenkaan, kun ajatustyötä on tehtävänä, mumisi Beve. — Sen paradoksin mukaisesti et kai vaadi kauan elettäväksi. — Tarkoitan vakavasti. En tunne aivojeni olemassaoloa, kun tutkimukset ovat puuhanani. Mutta jätetään tämä. Kuuletko, miten kahilisto humisee melkein puhtaasti d-duurissa, eikä mollissa, kuten runoilijat väittävät. — Beve, minä tunnen koko koneiston, kun työskentelen. — Nyt, kuuntele, heläyttää leivonen diss'in d-duuri-akordiin ja kuitenkin syntyy puhdasta harmoniaa. Sellaiseen on vain luonnolla lupa. — Mutta eikö tiedemiehen ajatustoiminnan tule olla joka hetki täysin harkittua, olla tietoista, Beve? — Luonto ottaa itselleen tosiaankin vapauksia; näetkö sinä nuo helakanpunaiset suokasvit tuolla tiilenpunaisten kukkien vieressä. Jos joku maalari esittelisi moisen väriyhtymän, se tuntuisi ehdottomasti barbaariselta; mutta luonnolla voi olla mitä kehittymättömin maku ja kuitenkin — — — Ei, Beve, vastaa, miten menettelet pitääksesi tieteilysi aina terveenä? — Sinä et siis tahdo päästää minua. Mitenkä menettelen? En tiedä. Torkun. Kuljen puolinukuksissa ja kuuntelen jotakin ilmassa laulavaa. Sitten se vaikenee, kaikki hiljenee. Ja tunnen, miten jokin sekasotkuinen ratkeilee hiljaisuudessa, miten se selviää. Nautin nähdessäni, miten yksinkertaiseksi kaikki käy, miten luonnolliseksi ja puhtaaksi. Silloin menen kotiin ja kokeilen, tutkin. Minä iskeydyn kiinni kuin koira, tunnen kuin himon saada aikaan järjestystä, tai pitäisikö minun nimittää sitä yhteydeksi. Niin, sitten joskus kai pääsen valmiiksi ja tunnen taas itseni vapaaksi. — Huomaatko, miten tuntehikas vene on ollessaan tuulen vietävänä; kun sitä soudetaan, on se kankea, mutta nyt se tottelee jok'ainoata pientäkin peräsimen napsausta. — Mutta eikö silloin ole ilman suunnitelmaa ja tietoisuutta? Eikö se merkitse samaa kuin sattuman ja vaiston peräsimeen päästäminen eikä omasta päämäärästään tietoisen tahdon? — Ei, olen kyllä tietoinen. Minä en vain tahdo olla tietoinen tietoisuudestani. Se tappaisi minussa kaiken jatkamisen kyvyn. Minun ajatukseni ei käsittele itseänsä, se ei pureskele häntäänsä, siinä tapauksessa siitä ei jäisi mitään jäljelle. Tietoteoreettiset mietiskelyt söisivät minun tutkimushaluni. Filosofi harjoittakoon tutkimuksia ajatustoiminnan laeista, mutta minä puuhailen kemiallisten lakien kanssa ja sinä kirjallisten. Ja jatkakaamme puuhiamme parhaan kykymme mukaan. Lääkäri voinee hyötyä tehdessään huomioita omista taudeistaan. Mutta olkoon se kaukana meistä. Mehän emme ole lääkäreitä, ja, rakas Jacob, meidän tieteenharjoituksemmehan ei toki ole sairautta. — Ei, onnellinen, sinulle se on päivänselvää, luontoa, tervettä, puhdasta tarmoa. Sinä tapaat ajatuksesi niinkuin leivo, joka ilmassa löytää sävelensä. Mutta monista meistä, joiden aivot ovat heikommat, tuntuu ajatteleminen tosiaankin joskus jonkinlaiselta kuumeelta. Minä en voi välttyä seuraamasta sen kulkua, ja minun täytyy tunnustaa, että joskus olen levoton päätöksestä. — Anna nyt kevätvihurien tuulettaa poloisia sairaalloisia aivojasi. On ihanata liukua tiehensä, vieriä virran mukana ja siirtyä eteenpäin ilman omia voimiansa ja kuitenkin määrätä suunta ja maali — — —. NYKYHETKI. Hän yrittää ponnistella niitä vaatimuksia vastaan, joita nykyhetki asettaa hänen harteilleen. Hän istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja muovaa tekstiänsä. Hän tuntee itsessään, ettei hänellä tänä päivänä, juuri tänä hetkenä ole kaikkia voimiansa käytettävinään; ja hän kirjoittaa paperille jotakin provisoorista, provisoorisen ilmauksen, provisoorisen johtopäätöksen, provisoorisen totuuden. Hän on sitten myöhemmin jonakin päivänä terästävä kaiken kykynsä viimeistelläkseen, loppuun asti ajatellakseen. Mutta hän tietää, ettei se päivä koskaan koita, ei voi koskaan koittaa. Hän vetoaa tulevaisuuteen, joka ei saavu. Se assosiatioiden ja ajatuslankojen hieno verkko, jonka hän juuri tänä kirjoittamisen hetkenä omistaa, ei koskaan enää palaa komplisoituun asemaansa. Ja ne voimat, joiden omistaja hän luulee olevansa, eivät koskaan olisi, vaikka ne olisivatkin olemassa, koottuina hänen palvelukseensa, kun hän niitä seuraavan kerran tarvitsee. Hänen täytyy pakottaa itsensä alistumaan nykyhetken edessä. Se hetki, joka on, se on hänen hetkensä. Ne mahdollisuudet, jotka hän omistaa, odottavat valoon nostamista tänä päivänä. Vaikka hän tunteekin itsensä puutteelliseksi, niin mistä hän tietää, ettei juuri nyt ole hänen voimansa hetki? Mistä hän tietää, ettei nyt ole ratkaistavana, tuleeko hänen äänensä kuulumaan maailmassa vai eikö? Jos hän tuudittaa ajatuksensa uneen rohkeilla tulevaisuudenlupauksilla, lyö hän laimin kenties suurimman hetkensä. Hänen aikansa on hänen vieressänsä, näyttäköön hän, mikä hän on. Hän on kylliksi punninnut, päättäköön hän ja toimikoon. Ne aarteet, jotka hän on unelmoinut voivansa lahjoittaa, ruostuvat hetkeä alituisesti lykättäessä. Nyt hän elää, nyt on antamisen aika, ja nyt hän tuntekoon nykyhetken vääjäämättömän vastuun! KULTTUURIVALLANKUMOUKSELLINEN. Seura oli varomattomasti päästänyt Imperfektumiin erään muukalaisen, nuoren pääkaupunkilaisen historian neron. Beve oli yrittänyt paeta, hän tunsi eriskummaista vastenmielisyyttä neroja kohtaan, mutta Quiding ja Jacob olivat pidättäneet hänet huomauttaen, että kysymyksessähän oli vain jokin neropatti pääkaupungista. Anstrin astui seuran jäseneksi; hänellä oli tosiaankin häpeämättömän korkea otsa; hänen suunsa oli tiukkaan puristunut kuten maailmanmiehen. — Ja täällä te elätte idylliänne, hän tervehti. On somaa tavata meidän aikanamme maapallolta paikkanen, jossa elämä on pysähdyksissä. Quiding otti puolustaakseen: — Senkin imartelija! Me emme uskottele itseämme pitämään tätä elämänä. Meillä on se mielikuva, että olemme vain joitakin museoesineitä. Anstrin nappasi kuin pieni ahven: — Lause on sattuvampi kuin luulettekaan. Jo ensi silmäys, jonka loin koko teidän täkäläiseen yhteiskuntaanne, sanoi minulle, että tämä on mielenkiintoinen jäännös menneiltä ajoilta, pieni harvinaisuus siinä suuressa, kuolleessa museossa, minkä koko meidän henkinen kulttuurimme muodostaa. — Teidän mielestänne siis emme ainoastaan me tässä kaupungissa ole kunnianarvoisia muumioita, teidän mielestänne me jaamme kunnian koko ihmiskunnan kanssa. — Suunnilleen, te vain olette kuolleempia kuin muut. Oikeastaan on olemassa vain kourallinen ihmisiä, jotka elävät, ja he ovat jo aikoja sitten kuolleet. — Keitä tarkoitatte? — Homerosta, Jeesusta, Spinozaa, Daumier'ta ja Strindbergiä. Jacob viskasi silmäyksen Bevelle; se merkitsi: hän työskentelee kliseillä. Beve sähkötti takaisin: ja sen pahempi omatekoisilla, ne ovat aina kehnoimmat. Anstrin jatkoi: — Ainoa pelastus on, että koko systeemi muutetaan. Vanha on tehnyt vararikon. Uusi vuosituhat on syntymässä. Meidän ajattelumme on mädäntynyt. Täytyy rakentaa uutta perustuksia myöten. Vanhasta ei jätetä kiveä kiven päälle. Meidän tiedemiesten velvollisuutena on aloittaa. Quiding ihastui ja tarttui sananvuoroon: Aapisto on heitettävä nurkkaan. On laadittava uusi, jossa on ainoastaan viisi kirjainta. Neljää laskutapaa on pidettävä rikollisuutena. Näkeminen havaitkoon vain neljännen ulottuvaisuuden, ja mitään muuta aistia kuin kuudetta ei saa käyttää sivistyksen palvelukseen. Anstrin iski väliin: — Teidän mielettömyytenne olisi parempi kuin nykyinen tila. — Puhutaan vakavasti. Oletteko kirjoittanut sellaista, joka osottaa teidän uudistustenne suunnan? — Minulla on aika edessäni. Toistaiseksi tyydyn toteamaan, että se mitä te kirjoitatte on kurjaa. Se on aika paljon. Quiding suuttui, joka näkyi siitä että hän näytti tyynemmältä ja puhui hitaammin kuin tavallisesti. — Minuun jättävät kulttuurivallankumoukselliset aina vanhentuneen ja väärin ymmärretyn 80 —luvun vaikutelman. Sellaiseen aikaan, joka sekä yhteiskunnallisesti että sivistyksellisesti oli niin tarkasti teljetty kuin 1800—luvun keskipalkka, oli tosiaankin mieltä murskata ruutuja ja repiä seiniä vain murskaamisen ja repimisen itsensä vuoksi. Mutta nyt, kun eurooppalaiset yhteiskunnat vastaavat sangen korkealle asetettuja kehittämisvaatimuksia, luulen että myöskin siinä on mieltä, että me, t.s. kulttuurinkannattajat, emme lankea liian kiivaisiin innonpuuskiin. Tietysti on heikkojen ja hermostuneiden aivojen vaikeata pysyä rauhallisina, mutta vahvojen velvollisuus on se. Rauhallisuudessa ei piile velttoutta, vaan intohimoa. Meille tiedemiehille on tämä velvollisuus ehkä päivänselvempi kuin muille. Maalarit ja runoniekat, joiden ei ole tarvis välittää historiallisesta kehityksestä, voivat stimuloida itseään kuvitelluilla vallankumouksilla uskoen, että he pysähdyttävät maailman kulun vanhalla radallansa ja pakoittavat sen lähtemään vastakkaiselle suunnalle. Me sen sijaan, jotka olemme vähäisen sentään päässeet tutustumaan olemassaoloa hallitseviin lakeihin, me tiedämme, että jokaisen henkisen luomuksen takana on ihmishengen monituhatvuotinen historia. Jos te kirjoitatte runon — otan lukuun luonnollisena edellytyksenä että siitä tulee kehno — on tämä yksinkertainen sanojen rinnastelu kuitenkin riippuvainen Kreikasta ja Roomasta, renesanssin ja klassisismin ja romantiikan ja realismin maailmanliikkeistä. Menettelittepä miten tahansa täytyy teidän aina raahata perässänne ihmiskunnan kulttuuriperintöä joka askeleella, jonka otatte. Teidän runonne on rengas niiden ketjujen sekavassa systeemissä, jotka ojentautuvat alkuperämme yöhön. Teidän oma sukupuunne on kuten jokaisen ihmisen vanhin maailmassa ja ilman ainoatakaan sivuutettua polvea. Ja teidän runonne sukupuu on yhtä vanha. Suorittaessanne tieteellistä tutkimusta valtaa teidät tämä alituisesti kasvava monituhatvuotinen perintö, jota hallitsemaan ja kartuttamaan teidät on kutsuttu, jos kykenette tuntemaan vakavasti. Te opitte huomaamaan, ettei yhtään niistä kivistä ole asetettu turhaan, jotka on laskettu kohottamaan yhä korkeampaan selvyyteen ihmishengen rakennusta. Te ette tule edes halveksimaan rehellisen tutkijantahdon erehdystä; sillä eksymykset ovat teille merkittyjä kareja, joiden lomitse te voitte etsiä syvää väylää. Mutta tämän menneen kulttuurityön kunnioituksen ytimenä täytyy olla teidän oma tiedonhalunne. Ilman sitä ydintä on teidän kunnioituksenne kuollutta massaa, kivettynyt dogmijoukko, mutta sen avulla siitä tulee elävä organismi, ajatuksen veren hapettama. Jokaiselle pienimmällekin osalle, jonka te saavutatte etsintänne hienoilla hiuspilleillä, lahjoitatte sillä elämän värin. Jokaisen uuden yksilön täytyy omalla mehullansa elävöittää menneitten aikojen kokoontunut tietämys. Siitä syystä se on uusi ja erilainen jokaiselle uudelle ajalle ja jokaiselle uudelle ihmiselle. Totuus on kuin sydän: se sykkii elämää antavin lyönnein ainoastaan asuessaan ihmisrinnassa. Kun olette oppinut huomaamaan tämän, ette toivo kumoavanne tietämystä, vaan lisäävänne ja uudistavanne sitä. Jonkin ajan tieteellisen työn halveksunta yksin ei vie eteenpäin minkäänlaista tutkimusta, vaan sen sijaan keksijänilo ja kiivas tiedon himo. Anstrin irvisti pahasti Quidingin vihdoinkin lopetettua. — Verinen eurooppalainen myrsky on yhdellä iskulla lakaiseva tiehensä teidän rikkiviisautenne, sanoi hän. Vanhan kulttuuriroskan täytyy hävitä. Tulevaisuus, joka kuuluu meille, on murtava vanhat siteet. Maailma, ihmiset ja ihmisten tieto ovat tulevat uusiksi niinkuin Jumalan ensimmäisenä päivänä. SUURI AIKAKAUSI. Sinä päivänä, jona ihmiskunta alkoi murhata ihmiskuntaa, oli Jacobin mieli ollut valoisana. Sillä hänen oli onnistunut suorittaa pieni ajatusoperaatio, joka oli luonut uutta valoa hänen runoilijansa elämän erääseen ajanjaksoon. Ja kansat veristivät, kärsivät nälkää ja tuhoutuivat, ja maat muuttuivat savuaviksi raunioiksi, ja vanha maailma katosi vihan ja veren helvetilliseen lieskaan. Ja Jacob oli kirjoittanut analyysin romantiikan-aikaisesta kukkaiskielestä. — Tieteellisen työn täytyy olla riippumatonta todellisuudesta, sanoi Quiding. On olemassa sellaisia, jotka nykyisen tilan johdosta selvittelevät menneitten aikojen kurjuutta; ja luulevat sitten että ajan valtimo lyö heidän tutkimuksessaan. Tutkistele sinä vain edelleen rauhassa kukkiasi. — On hermokysymys, sanoi Beve, voiko säilyttää ajatuksensa oman aikansa katastrofeista vaivaantumattomana. Minun koeputkiani eivät mitkään maailmansodat saa ravistella, silloinhan tulos olisi sameata. Ja ehkä minun täytyy myöntää, että hiven sameutta niihin on tullutkin viime aikoina. Aika vieri jymisten edelleen, ruton, valheen ja veristen vallankumousten villiinnyttämänä. Ja Jacob päätti kukkaisanalyysin ja siirtyi romanttiseen riiminkutoiluun. Oliko tieteellinen maailma siis sitten niin paljon todellisen yläpuolella, etteivät siihen ulottuneet sen myrskyt eivätkä tyvenet — pilvimaailma ilman maallista kotia? Tai oliko se niin matalalla, niin litteän pieni ja merkityksetön, että ajan hirmumyrsky saattoi syöksyä sen ylitse ilman että se itseensä vajonneena järkkyi siitä? Hän ei halunnut uskoa kumpaakaan. Hän näki valtavan aluksen, jota jättiläisaallot paiskoivat harjalta harjalle. Vahvimmat mastot naksahtivat poikki kuin ruoko ja runko natisi liitoksissaan. Mutta pieni kompassineula viittasi vääjäämättömästi — mille aaltovuorelle se aluksineen sinkoutuikaan ja mihin aallonlaaksoon se upposikaan — ja niinkuin tyynellä aina samaan suuntaan. Miksikään hyödyksi se tosin ei ollut hirmumyrskyn raivotessa, se totteli vain olemuksensa lakia ollessaan mukana siellä, missä alkuvoimat raivosivat, ja niistä huolimatta tähdätessään määränsä päähän. Kun myrsky on tyyntynyt, rientää miehistö kuitenkin — vaarassa unohdettuaan magneettineulan — varmaan sen luo. Ja neula voittaa takaisin luottamuksen; sillä se oli aluksen taistellessa meren vihoja vastaan pysynyt uskollisena itselleen. RUNOUS JA TIEDE. — Runoilijat halveksivat kirjallisuudenhistorioitsijoita, valitti Jacob. Taiteilijat pilkkaavat taidehistorioitsijoita, ja valtiomiehet välittävät viis niistä, jotka kirjoittavat historiaa. Ja eikö syystä? Emmekö me humanistit olekin vain siipirikkoja taiteilijoita ilman taiteellisia lahjoja? Enkö minä ole runoilija, joka ei kelpaa runoilemaan, ja joka senvuoksi kirjoittaa proosaa säkeistä. Eikö Matell ole taiteilija ilman sivellintä, väriä, kangasta ja lahjoja ja sen vuoksi taidehistorioitsija. Ja etkö sinä, Quiding, oikeastaan ole suuri valtiomies ilman poliittista asemaa tahi kykyä ja sen vuoksi historioitsija? Toiset ne toimivat, ja me onnettomasti rakastuneina toiminnan miehiin, me koetamme suurtua nuuskimalla heidän tekojansa. Meillä ei ole siipiä, mutta me olemme päätehtäväksemme valinneet siipiluun rakenteen tuntemisen; kotkat lentävät valtaisin lyönnein päämme yläpuolella, ja me, jotka olemme alla, saamme varoa, ettemme joudu pienen onnettomuuden uhreiksi. — Kaikista arkalaisista, vastasi Quiding, pidän vähimmin romanttisista. Harmillista, että sinä kuulut siihen ryhmään. Teidän äänenne vallan vapisee paikalla, kun puhutte jostakin runoilijasta taikka taiteilijasta. Minä oletan, että sellaisessa on samoja aineksia kuin meissä tieteilijöissä: hitunen ammattilahjakkuutta ja sitten yritteliäisyyttä ja tekniikkaa. Minä kunnioitan sitä, että he, kuten me, harjoittavat käsityötään, mutta minä en kykene muuttumaan mystilliseksi heidän ammattisaavutustensa edessä, enempää kuin omiemmekaan. Se mitä minä inhimillisestä tuotannosta arvostan, ei riipu työstä vaan persoonallisuudesta. On usein sattuma se, millä keinoin se ilmenee. Jos miehellä povessaan hehkuu luomisvoima, joka tahtoo, ja jonka täytyy hedelmöittää aikaa, ei hänen olemuksensa muutu tekipä hän sen sitten saarnaten, runoillen tai tutkien. Jättiläismittainen pappi, runoilija tai tutkija ollakseen, kuhunkin vaaditaan yhtä paljon sitä, mitä kutsumme jumalalliseksi innoitukseksi. Nerous on oikeastaan vakaumuksen omistamista; mutta sen tulee olla niin hehkuva, että aika saa siitä ainiaaksi lääkitsemättömiä palohaavoja. Kaikki muu on tekniikkaa, sitä me tapaamme kaikessa siinä määrättömässä paljoudessa taidetta, kirjallisuutta ja tiedettä, jolla meitä päivittäin ruokitaan. Kunnioittakaamme tekniikkaa, mutta kohtuullisesti silloinkin kun sitä tapaamme taiteilijalla. Mutta omistakaamme ihossamme niin herkkä tunto, että palamme, kun jonkun harvinaisen kerran tapaamme miehessä tulen. — Kaikki se mitä sanot, on kyllä hienoa, sanoi Beve. Mutta sehän on tuskin vastausta Jacobin kysymykseen. Hän on pahoillaan siitä, että taideniekat pitelevät huonosti teitä humanisteja; ja hän haluaa tietää, onko se oikein. Ymmärrettävästi pidän näin syrjästäkatsojana sitä sinä, sillä menettelyhän on inhimillistä. Epäilystäkään kai ei ole siitä, etteikö se, mikä nykyään jotakin henkisessä elämässä merkitsee, ole peräisin teidän käsistänne eikä kirjailijain tai taiteilijain. Me elämme kriitillistä ja historioivaa aikakautta, tuskin taiteellisesti luovaa. Miten paljon enemmän antaakaan aikamme elämälle jonkun uuden kirjallisuudenhistorioitsijamme valtava runoilija-analyysi, kuin jonkin uuden runoilijamme runokirjat. Eipä siis tarvitse ihmetellä sitä, että runoilijamme ovat kiukuissaan kirjallisuudentutkijoille ja taiteilijat taidehistorioitsijoille. Eivätkä he lopeta halpelemistaan ennenkuin itse ovat kasvaneet sellaiselle tasolle, että heillä on varaa ihmetellä vastustelijoitaan. — Ehkä olette oikeassa, sanoi Jacob. Ehkä on taiteellinen ja kirjallinen taso matalalla, kriitillinen ja tieteellinen taso korkealla meidän päivinämme. Mutta sittenkin! Minä tunnen toisin ja voimakkaammin runon tai kuvan, kuin erittelyt ja selvittelyt. Sillä runoilijat luovat toki häviämätöntä ainesta ja me tiedemiehet häviävää, meidän teoriamme muuttuvat, paranevat ja syvenevät, mutta runoilijan säe on tabu, sitä ei muuta myöhempi ja muuttunut aika, se jää kaikiksi ajoiksi omaksi maailmakseen, pieneksi suljetuksi täydellisyydeksi kaikkeen virtaavaan ja muuttuvaan. Meidän työmme ovat vain asemia tien varrella, mutta hänen runonsa on oma alkunsa ja oma loppunsa. Meidän tuloksemme, joiden arvon sanotaan olevan niiden objektiivisuudessa, ovat alituisen muuttumisen alaisia; mutta hänen runonsa, jonka arvon sanotaan piilevän sen subjektiivisuudessa, pysyy kiinteänä ja horjumattomana kautta aikojen. Mutta minä luulen, että jonkun yksinäisen kerran tiede ja runo yhtyvät yhteiseen suurempaan; humanistisen kuvauksen korkein muoto on minusta se, jolloin tieteen esiin kasvattaman kuvan herättää eloon runoilijan innoitus. Tiedemies voi ajatusyhdistelmillään vain rakentaa ja muovata kuvan kaikkine yksityispiirteineen, mutta runoilija puhaltaa siihen elämän hengen, joka saa kuvan verevöitymään, liikkumaan, hengittämään. Historiallisesta esityksestä ei tule enää esitys, vaan eepos; filosofisesta järjestelmästä ei pelkkä järjestelmä vaan tunnustus. Ja nämä tieteelliset työt saavat suuren runoteoksen kohtalon: ne eivät — miten kaikki ympärillä muuttuneekaan uusien keksintöjen ja uuden tietämyksen käsissä — voi vanheta eivätkä kuolla. KÄSIKIRJOITUS. Niinkuin poika, joka kerää postimerkkejä ja aina yhä ihastuneempana laskee kasvanutta kokoelmaansa, niin Jacobkin laskee käsikirjoituksensa sivuja. Hän puristelee paperiläjää tunnustellen, onko se huomattavasti kasvanut, hän muuntaa käsikirjoituksen sivuluvun painosivuiksi monimutkaisin laskelmin. Monet vuodet hän oli vain lukenut, lukenut, ei ainoatakaan näkyvää jälkeä ollut jäänyt hänen kaikista vaivoistansa; nyt vihdoin hän saattoi aistimin vakuuttautua siitä, että oli aikaansaanut jotakin; työn tulos oli saanut muodon. Hän sai nauttia käsityöläisen, työmiehen voimakasta, yksinkertaista nautintoa — käsiensä työtä. Tuossa ne olivat hänen edessään, nuo pari sataa sivua, jotka olivat imeneet itseensä hänen nuoruusvuosiensa ajatusvoiman. Hänen olemuksensa paras osa tulisi siis piilemään näissä lehdissä. Hän hymähti alakuloisesti ajatellessaan: hänen parhaimpansa ei siis ollut suurenkaan arvoinen. Mutta olipa miten oli, nuo arkit olivat hänestä kuitenkin omalla tavallaan rakkaita. Eikä hän voinut kulkea joen poikki käsikirjoitus salkussaan sitä melkein peloissaan painamatta ruumistansa vastaan. Sillä olihan tämä käsikirjoitus hänet todellisuuteen sitova ankkuri, kiinteä piste olemassaolossa. Mitä hän tiesi itsestään ja raskaasta kohtalostaan? Petollinen kevättuuli saattoi lakaista mennessään hänen ruumiinsa, hän olisi poissa. Pyörretuuli voisi sattua hänen sydämeensä, eikä hän olisi enää oma itsensä. Mutta nämä lehdet tulevat olemaan juurittamattomia todistajia siitä etsivästä voimasta, siitä selvyyden tahdosta, joka on ollut hänen päiviensä ajatus ja hänen elämänsä paras sisällys. Hän itse kuolee, mutta nämä paperit elävät. Hän itse lahoaa, unohtuu, katoaa, mutta nämä paperit puhuvat aina yhä hänen ajatuksiaan, elävät hänen elämäänsä. Se vankka, voimakas käsi, joka kuljetti kynää, oli tomua, mutta ne pienet mustekirjaimet, jotka se piirsi, olivat lähtemättömiä. Tuo kimppu sanoja, se se oli hänen varsinainen minänsä, itse hän oli vain sitä multaa, mistä ne kasvoivat. Mitäpä siitä, että ne imivät hänestä aivojen mannon, hänen päiviensä valon, hänen yönsä rauhan. Hän itse kuihtuu, kalvistuu, häviää, jotta nämä lehdet paisuisivat. Hänen käsikirjoituksensa vaati hänet itsensä ravinnokseen. Ja hän näki sen suurena, humajavana puuna, oksat koholla valoon päin, juuret hänen unohtuneessa, maatuneessa sydämessään. LUKEMINEN. Hän tunsi aivonsa, tuon pienen kädenkokoisen hermokerän, avaraksi, tyhjäksi ja rajattomaksi kuin autiomaan. Se oli hänestä ihmeellinen säiliö, jonka koko ulkonaisesti oli mitätön mutta kuutiosisällys mittaamaton. Ja tällä tyhjiöllä oli hiukaiseva tarve: täyttyä reunoja myöten. Hän luki tyydyttääkseen sisäistä nälkivää kuilua. Kirja oli hänen hyllyllänsä, kimppu paperia, mutta maita, aikakausia ja ihmiskohtaloita ahtaitten kuoriensa välissä sisältävä. Hän otti sen käteensä, punnitsi sitä ja tunsi vanginneensa vuosisatojen elämän yhdellä kädenotteella. Hän avasi sen, ja hitaasti, mutta aina yhä mahtavampina tulvivat menneet vuosisadat siitä. Ajat, jotka olivat raahautuneet eteenpäin minuutti minuutilta, päivä päivältä, aina samassa juurtajaksain säännöllisessä tahdissa kuin hänen oma elämänsäkin, kohisivat nyt hänen lävitsensä kuin takaa-ajetut, palavat pilvimaailmat. Ihmis-iät kymmeninetuhansine kamppailun, ilon ja tuskan päivineen syttyivät, leiskuivat ja paloivat loppuun hänessä tunnin hetkennopeassa silmänräpäyksessä. Mahtavat kansat, miljoonien yksilöitten muodostamat, joista miljoonista kukin oli nimittänyt itseään minäksi, joista kullakin oli ollut sydän ollakseen ihminen ja elämä ylläpidettävänään ja kuolema arvoituksenaan, nämä kansat kulkivat ihmismassoineen kohti kukoistustaan ja häviötään hänen luonaan päivän kuluessa. Ja maitten satapeninkulmaiset alueet levisivät metsineen, kaupunkeineen ja järvineen hänen otsansa huoneessa ja ajatustoiminnat, joiden muovaaminen oli kysynyt ihmissuvun koko eliniän, kertasivat monituhatvuotisen kulkunsa muutamien minuuttien kuumeisessa kiihkossa. Hänen tarvitsi vain lukea, ottaa vastaan, kyllästää itsensä, ja menneitten aikakausien elämän valtameri kohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle hänen aivojensa ahtaitten seinien sisäpuolella. Jokainen sivu oli keinuva aalto tietoa, joka näiltä etäisiltä äärettömiltä meriltä etsi tietään häntä kohti täyttääkseen syvyyden elävällä, aaltoilevalla sisällyksellään. Mutta hänen oma päivänsä kirjan ääressä oli itse pujotettu viimeiseksi ja äärimmäiseksi renkaaksi näiden vajonneiden vuosisatojen kylkeen. Hänen oma päivänsä, se jota hän juuri nyt eli ja jonka hän nyt tyydytti menneellä, vieri itse sen mukaan. Jokainen lyhinkin hetki, jokainen sekunnin osa, jonka hän omisti kootaksensa luoksensa menneisyyden, oli samassa kun hän sen omisti poissa. Ja tämän ohikiitävän sekunnin mukana häipyi myöskin sen sisällys hänen omaisuudestaan. Sydämen jokaisella lyönnillä oli hän oikeastaan yhtä köyhä, yhtä tyhjä kuin alkaessaan ja hänen täytyi uudestaan nälkäisenä pyydystää rippeitä menneestä maailmastaan yhäti ne menettääkseen ja taas koettaakseen pyydystää uudelleen. Mutta jonkin yksinäisen kerran — hiljaisena, lumoavana hetkenä — tuntui lukiessa kuin tämä ikuisesti ohitse koskeava meri olisi levännyt ja kuin hän olisi voinut välähdykseltä nähdä sen puhtaan pinnan, sen kirkkaan syvyyden. Olkoonkin, että se oli vain harhakuvitelmaa, mutta silloin hän tunsi rintansa janon sammutetuksi, ammottavan kuilun olevan kukkuroillansa, ja hänet ympäröi se sama valtava rauha, jonka sanotaan vallitsevan olympolaisten jumalien vuorella. TIETEELLINEN LUOMISTYÖ. Valoisat, sädehtivät työnrauhan aamutunnit! Auringon vilpoisaa hohdetta raikkaassa huoneessa, vaikeita, puhtaita arkkeja kirjoituspöydällä ja rinnassa sydän, joka tykkii odottavan työn tehtäville voimakkain lyönnein. Mitä tämä työ pohjimmaltaan oli muuta kuin eräs rakkauden muoto siihen todellisuuteen, johon hänet oli asetettu elämään. Siinä, jolla on hellä, syvä ja kestävä tunne jotakin luonnon tai ihmisen elämän ilmiötä kohtaan, on varmasti tiedemiestä. Sillä se käskee hänen tunkeutua yhä syvemmälle tunteen esineeseen, hän ei voi olla tuntematta sen sisintä olemusta. Jokainen arvokas tieteellinen työ oli oikeastaan peitelty rakkaudentunnustus elämälle, ajalliselle ja henkiselle todellisuudelle. Elämän erilaisten muotojen halveksunta tai välinpitämättömyys niitä kohtaan ei milloinkaan voi terästää halua tutkia, keksiä, selittää. Tämän rakkauden valossa ei mikään, ei vähinkään jäänyt merkityksettömäksi. Jacob ei halveksinut lehteä sen vuoksi, että se ei ollut puu, eikä puuta, koskei se ollut metsä. Mutta lehti, puu ja metsä oli hänestä kukin eri suuri, mutta silti yhtä elävä osa suurempaa kokonaisuutta. Hänen entinen tunteensa kutsumuksensa rajoittuneisuudesta ei enää täyttänyt häntä haluttomuudella. Hän tiesi, että myöskin tämän ahtaaksi mitatun alueen sisäpuolella oli se sama voima vaikuttamassa, mikä sykki koko olemassaolossa: painamalla sormensa yhteenkin paikkaan saattoi tuntea koko elimistön verenkierron. Hänen mielensä ei enää tehnyt vallata laajoja alueita. Kuin valtavana kehänä hän tunsi olemassaoloon sulkeutuvan sisimmän salaisuuden. Kunkin tehtävänä oli vain valita itselleen oma paikkansa, mistä saattoi porautua sitä kohti. Sijaitsipa tuo kohta sitten missä tahansa, keskipistettä kohti eteni aina, jos porasi kyllin syvälle. Ja yhdestäkin sellaisesta poranreiästä saattoi salainen sisus suihkuta ehtymättömän lämmönlähteen. Vain harvoin riipoi jokin 'miksi?' hänen tutkijanrauhaansa. Hän tunsi, että niillä aineksilla, joita hän hallitsi, hän loi. Eikä se, jossa luomisen pakko asuu, kysy miksi. Haltioituneena hän sulkee syleilyynsä sen todellisuuden, joka hänet hurmaa. Ja hedelmät kypsyvät hänen rakkaudestaan. Mutta milloin tuo 'miksi?' ahdisti häntä, hän tunsi, että hänessä itsessään asui vastaus, elämä voimakkaampana, intensiivisempänä kuin kysymys. Hänen oli vaikeata sommitella sitä sanoiksi, tuota vastausta. Hän antoi sille muodon: siveellinen tahto. Se merkitsi hänestä ihmishengen vaatimusta saavuttaa niin syvä selvyys itsestään ja maailmasta, kuin mihin sen ajatuksen voima pystyi. Tämän vaatimuksen noutaminen niillä aloilla, joille hän kykeni, parhaitten voimainsa ponnistaminen sitä mahdollisimman pitkälle seuratessa, se oli hänen siveellinen tahtonsa, hänen tutkimuksensa äärimmäinen vastaus. Ja kuitenkin hän ymmärsi, että se selvyys, se tieto, jonka hän lopulta saavuttaisi, oli vain kiitävää terhentä ja taivaan pilviä, joita hänen maallinen silmänsä ei koskaan näkisi. Eri aikakaudet ja eri ihmiset olivat luulleet näitä vaihtuvia, liikkuvia sumuja lopulliseksi ja kiinteäksi selvyydeksi. Mutta pilviset esiriput olivat kohonneet ja uusia näennäisiä taivaita oli avautunut. Mutta niiden takana oli kuitenkin liikkumaton ja ikuinen perus, se totuus, jonka hohde joskus sai nämä usvat sädehtimään. Tutkijana hänellä oli kuolemattomuudentoivo. Se ei koskenut häntä itseään; hänen nimensä unohtukoon ihmisten keskuudessa ja hänen sielunsa kadotkoon avaruuteen. Se ei myöskään koskenut hänen työtään; sillä teos luotiin maalliseen muotoon, ja kaiken maallisen katoavaisuuden mukana se häviää. Ei, vaan hänen kuolemattomuudentoivonsa koski sitä lakia, jota hänet ehkä kutsuttaisiin tulkitsemaan ja selittämään. Että hänen neronsa kohottaisi valkeuteen ikuisen lain, ihmissydämessä, luonnossa, universumissa vallitsevan, että hänen ajatuksensa asuisi kiintotähdessä, joka sammumattomana hallitsi kautta aikojen ja avaruuksien, sitä hän toivoi. PALAVAT KAMMIOT. Hän kulkee taas iltaista kulkuansa: Linnankujaa, Joenkatua, Islanninsiltaa. Ja uskolliset valot sädehtivät yhäti pienissä ullakkokamareissaan. Mutta enää ei Jacob tiedä mainita niitten nimiä, jotka istuvat kumartuneina kirjojen ääreen. Waern oli loistavalla tavalla todistanut otaksumansa klassillisen draaman kuoron asemasta ja on jättänyt kaupungin. Somzelius, filosofi, oli eräänä päivänä poissa: luultiin hänen menneen jonkin viraston palvelukseen. Ystävät olivat toinen toisensa jälkeen kadonneet, mutta valot loistivat heidän ikkunoissaan yhä. Sukupolvet olivat vaihtuneet; uudet, tuoreet nuorukaisjoukot olivat tulleet vanhojen sijaan, ja muutamien nopeasti kuluvien vuosien jälkeen olisivat he itse noita vanhoja, jotka taas puolestaan jättivät paikkansa uusille joukoille. Probleemit vaihtelivat; voittavia hypoteeseja ja uusia tieteitä työnnettiin alituiseen syrjään uuden ja muuttuneen käsityskannan tieltä, joka sekin taas vuorostaan oli tuomittu hylättäväksi. Mutta palavat kammiot olivat jäljellä, kiinteinä, järkähtämättöminä valopisteinä aikojen ihmis- ja aatevaihtelussa. Lopulta olivat nämä valokimput ainoa pysyvä. Alati muodostivat uudet aivot alati uusia ajatuksia alati uusien kirjojen johdosta, mutta valot olivat samoina. Kaikki oli vaihtuvaa, häipyvää, satunnaista, paitsi tämä taukoamaton palava valo. Jacob tervehti noita valoja muuttuvaisuuden maailman kestävänä ja uskollisena osana. Enää ei ollut kysymys siitä, keille nämä valot loistivat, mitä kirjoja ne valaisivat. Kysymys oli vain siitä ainoasta, että ne paloivat. Sillä tämä tuli tuhansine liekkeineen oli pyhä. Sen riutuminen merkitsi häpeää ja taantumusta, sen kasvu oli henkisen voiman merkki. Sen tulen varjelemiseen, virittämiseen sisältyi suuri inhimillinen tehtävä. Kaikki sitä ympäröivä koetti sitä tahrata tai tukahduttaa. Välinpitämättömyys ja veltto tyytyväisyys ympäröi sitä rasvaisella, painostavalla ilmallaan, turhamaisuus koetti puhaltaa sen ilmaan räiskyvänä ilotulituksena, ennakkoluuloisuus yritti muuttaa sen virvatuleksi; aineellinen voitonhimo tahtoi kuumentaa sillä kattiloitaan, niin että liekki nokisena painui maata kohti, ajan valtavat yhteiskunnalliset myrskyt uhkasivat sen tarpeettomana ja hyödyttömänä kokonaan sammuttaa. Mutta sitä ei tukahduteta, se ei sammu. Sitä ravitsee jaloin polttoaine — totuutta janoavat nuoret ihmissydämet. Ne tulevat alati ja kaikkina aikoina uhrautumaan pitääkseen sen vireillä. Ne tulevat hehkumaan lyhyen aikansa, palavat loppuun ja muuttuvat tuhkaksi, mutta tuli, ikuinen alttarituli jää, liekki tasaisesti paisuen. Epäily, vastustus, epäluulo, kaikenlaatuinen pimeys piiritti sitä. Se tunsi vain yhden ainoan lain: pala! se tiesi vain yhden ainoan pyhän tarkoituksen: loista! Jacob vaeltaa kotiinpäin. Hänen sydämensä on tulvillansa ahdistusta ja päättäväisyyttä. Miten hän itse olikaan vähimmästäkin tuulenhenkäyksestä huojunut. Miten mitättömänä, miten epävarmana, miten arvottomana olikaan valo loistanut hänen kammiossaan. Mielenapeus oli sammuttanut sen, arvostelu oli saanut sen lepattamaan, oikku oli nostattanut sen loimuun. Se ei vielä kaikkina näinä vuosina ollut polttanut tuhkaksi omasta minästä huolehtimista, pelkoa, itserakkautta. Olisiko sillä kerran kyllin voimaa puhdistuneena liekkinä yhtyäkseen ja sulaakseen kirkkaaseen ikuiseen tuleen? Jacob astuu pimeään kammioonsa. Syvän ja juhlallisen vakavana hän sytyttää työlamppunsa ja istuutuu kirjan ääreen. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74279 ***