
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74036 ***






PIKKU DORRIT II

Kirj.

Charles Dickens


Englanninkielestä suomentanut

Helena Kesäniemi





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1926.




SISÄLLYS:


   XXXV. Mitä Pancks edelleen luki Pikku Dorritin kädestä
  XXXVI. Marshalsea jää orvoksi
 XXXVII. Matkatoverit
XXXVIII. Mrs General
  XXXIX. Matkalla
     XL. Kirje Pikku Dorritilta
    XLI. Hullusti päin
   XLII. Oikein päin
  XLIII. Enimmäkseen papua ja prismaa
   XLIV. Leskirouva Gowan havaitsee, ettei se käy mitenkään päinsä
    XLV. Ilmestyy ja häviää
   XLVI. Mrs Flintwinch näkee yhä useammin unia
  XLVII. Kirje Pikku Dorritilta
 XLVIII. Pidetään suurta isänmaallista kokousta
   XLIX. Raivoava kulkutauti
      L. Neuvotteluja
     LI. Ei mitään varsinaista syytä tai estettä, jonka tähden
         nämä kaksi eivät voisi liittäytyä yhteen
    LII. Edistystä
   LIII. Hävinnyt
    LIV. Pilvilinna
     LV. Hyökkäys pilvilinnaa vastaan
    LVI. Johdantoa seuraavaan
   LVII. Itsekiduttajan tarina
  LVIII. Ken tuolta rientää iltamyöhään?
    LIX. Mistress Affery antaa ehdollisen uniansa koskevan lupauksen
     LX. Pitkän päivän ilta
    LXI. Hovimestari luopuu virastansa
   LXII. Myrskyn satoa korjataan
  LXIII. Marshalsean kasvatti
   LXIV. Ilmestys vankilassa
    LXV. Muudan pyyntö Marshalseassa
   LXVI. Ratkaisua kohden
  LXVII. Ratkaisu
 LXVIII. Vihdoinkin
   LXIX. Vihdoinkin!
    LXX. Loppu







TOINEN KIRJA ‒ RIKKAUS




VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Mitä Pancks edelleen luki Pikku Dorritin kädestä


Näihin aikoihin Pancks, Clennamin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti,
ilmoitti hänelle koko ennustusjuttunsa, kertoen Pikku Dorritin onnesta.
Marshalsean isä sai laillisesti periä suuren omaisuuden, joka oli kauan
ollut tuntemattomana; kukaan ei ollut vaatinut sitä itselleen, ja se
oli vain kasvanut korkoa. Hänen oikeutensa siihen oli nyt selvä, mitään
estettä ei ollut, Marshalsean portit olivat avoinna, Marshalsean muurit
olivat kaatuneet, pari kynänpyörähdystä, ja hän oli suunnattoman rikas.

Seuratessaan omistusvaatimuksen jälkiä askel askeleelta, kunnes
saattoi todistaa sen täysin oikeutetuksi, oli Mr Pancks osoittanut
terävyyttä, jota ei mikään voinut pettää, ja kärsivällisyyttä ja
vaiteliaisuutta, jota ei mikään voinut uuvuttaa. »Enpä minä ajatellut,
sir», sanoi Pancks, »kävellessämme Smithfieldin läpi tuona iltana ja
kun kerroin teille, millainen kokeilija minä olen, että se johtaisi
tällaiseen. Enpä myöskään ajatellut, sir, kertoessani teille, ettette
kuulu Cornwallin Clennameihin, että joskus kertoisin teille, ketkä
ovat Dorsetshiren Dorriteja.» Sitten hän alkoi kertoa tarinaansa
yksityiskohdittain: Kuinka hänen huomionsa ensin oli kiintynyt nimeen,
joka hänellä oli ollut muistikirjaansa merkittynä. Kuinka hän usein
oli huomannut kahden aivan samanlaisen nimen, jotka saattoivat olla
peräisin samalta paikkakunnaltakin, olevan vailla kaikkea, läheisempää
tai kaukaisempaa, tutkimusten avulla selville saatavaa keskinäistä
sukulaisuutta; tämän tähden hän ei alussa ollut kiinnittänyt asiaan
sen enempää huomiota kuin että oli aprikoinut millainen hämmästyttävä
muutos tapahtuisi pienen ompelijattaren oloissa, jos voitaisiin
todistaa hänen olevan niin suuren omaisuuden osakkaana. Kuinka hän
otaksui tulleensa kehittäneeksi asiaa sen seuraavalle asteelle
siitä syystä, että huomasi tyynessä pienessä ompelijattaressa
jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, mikä miellytti häntä ja teki
hänet uteliaaksi. Kuinka hän oli tunnustelemalla kulkenut tietänsä
tuuma tuumalta ja »tonkinut sen esille, sir» (Pancksin omat sanat)
pala palalta. Kuinka hän tällä uudella sanalla kuvatun työn alussa
(tehostaakseen sanaa sulki hän silmänsä lausuessaan sen ja pudisti
hiuksensa niiden peitoksi) oli häilynyt toivon ja toivottomuuden,
kirkkaan selvyyden ja mustan pimeyden välillä edestakaisin,
edestakaisin. Kuinka hän oli hankkinut itselleen tuttavia vankilassa,
nimenomaan voidakseen käydä siellä samoin kuin muutkin vierailijat,
ja kuinka ensimmäinen valonsäde oli välähtänyt hänen mieleensä hänen
puhuessaan mitään aavistamattoman mr Dorritin ja myös Tipin kanssa,
joiden tuttavuuteen hän helposti oli päässyt, joiden kummankin kanssa
hän oli jutellut paljon tuon tuostakin (»mutta koko ajan tonkien
asiaa, huomatkaa se, sir») ja joilta hän, heidän mitään epäilemättä,
oli saanut tietää pari, kolme kohtaa perheen historiasta, joista
sitten hankkimiensa johtolankoja myöten oli kehittänyt asiaa edelleen.
Kuinka mr Pancksille aikaa myöten oli selvinnyt, että hän todella
oli keksinyt suuren omaisuuden laillisen perijän ja että keksintö
vain oli kypsytettävä lailliseksi ja päteväksi. Kuinka hän sitten oli
juhlallisesti vannottanut vuokraisäntänsä, mr Ruggin, pitämään asian
salassa ja ottanut hänet kumppanikseen tonkimistyössä. Kuinka he olivat
käyttäneet John Chiveryä ainoana kirjurinaan ja asiamiehenään, koska
näkivät ketä hän rakasti. Ja kuinka he tähän hetkeen saakka, jolloin
arvovaltaiset henkilöt, pankkien mahtimiehet ja lainoppineet, olivat
selittäneet heidän menestyksellisen työnsä päättyneeksi, eivät olleet
uskoneet asiaansa kellekään kuolevaiselle.

»Niin että jos asia olisi mennyt myttyyn, sir», lopetti Pancks, »juuri
viimeisenä päivänä tai vaikkapa sen edellisenä päivänä, jolloin
vankilan pihassa näytin teille paperimme, vaikkapa juuri sinä päivänä,
niin ei kukaan muu kuin me olisi julmasti pettynyt tai kärsinyt
penninkään vahinkoa».

Clennam, joka melkein herkeämättä kertomuksen kuluessa oli pudistellut
toisen kättä, muisti tällöin huomauttaa hämmästyksen vallassa, jota
asteittainen lopputuloksen valmistaminen tuskin oli voinut vaimentaa:
»Rakas mr Pancks, tämä kaikki on varmasti maksanut teille suuren summan
rahaa.»

»Se on kyllä totta», vastasi voitonriemuinen Pancks. »Vähillä maksuilla
ei päästy, vaikka koetimme tehdä kaikki mahdollisimman halvaksi.
Rahojen etukäteen hankkiminen oli sangen vaikeata, siitä voitte olla
varma.»

»Vaikeata!» toisti Clennam. »Mutta te olette voittanut kaikki vaikeudet
ihmeellisellä tavalla tässä asiassa!» Ja taas hän pudisti Pancksin
kättä.

»Minäpä kerron teille, mitä tein», sanoi ihastunut Pancks pörröttäen
tukkansa yhtä hyväntuuliseksi kuin hän itsekin oli. »Ensiksi panin
menemään kaikki omat rahani. Niitä ei ollut paljon.»

»Olen pahoillani siitä», sanoi Clennam, »vaikkei se nyt merkitse enää
mitään. No, mitä sitte teitte?»

»Sitte lainasin isännältäni», vastasi Pancks.

»Mr Casbyltä?» kysyi Clennam. »Hän on kelpo vanha herra.»

»Erinomaisen jalo vanha veikko, eikö niin?» sanoi Pancks ja tohisteli
pitkään ja kuivasti. »Antelias vanha veikko. Luottavainen vanha
velikulta. Hyväätekeväinen vanha toveri. Hyväntahtoinen vanha ukko.
Kaksikymmentä sadalta lupasin maksaa, sir. Mutta meidän liikkeessämme
ei lainata vähemmällä.»

Nolona huomasi Arthur iloissaan päätelleensä hieman liian hätäisesti.

»Sanoin tälle — yli äyräittensä kuohuvalle vanhalle kristitylle», mr
Pancks näytti suuresti nauttivan tästä kuvaavasta nimityksestä, »että
olin päässyt pienen liikeyrityksen, lupaavan yrityksen jäljille,
sanoin lupaavan, joka kuitenkin vaatisi hiukan pääomaa. Ehdotin, että
hän lainaisi minulle rahaa velkakirjaa vastaan. Niin hän tekikin,
kahdestakymmenestä prosentista, ja merkitsi nämä kaksikymmentä
velkakirjaan kuten liikemies ainakin, niin että näytti siltä kuin ne
kuuluisivat pääomaan. Jos asia olisi mennyt myttyyn, olisin saanut
palvella häntä vielä seitsemän vuotta puolella palkalla ja kaksin
verroin työtä tehden. Mutta hän on täydellinen patriarkka, ja ihmisen
on hyvä palvella häntä tällaisillakin ehdoilla — millaisilla ehdoilla
hyvänsä.»

Arthur ei kuolemakseenkaan olisi voinut varmasti sanoa, ajatteliko
Pancks todella näin vai ei.

»Kun rahat olivat loppuneet, sir», jatkoi Pancks, »sillä ne loppuivat,
vaikka säästelin niitä kuin omaa vertani, piti uskoa salaisuuteni mr
Ruggille. Pyysin rahalainaa mr Ruggilta (tai miss Ruggilta, sehän on
samantekevä; hän on kerran voittanut hiukan rahaa pienen keinottelun
kautta korkeimmassa oikeudessa). Mr Rugg lainasi kymmenestä prosentista
ja piti sitä kovin korkeana. Mutta mr Rugg on punatukkainen, sir, ja
pitää tukkansa lyhyenä. Ja hänen hattunsa on korkea. Ja hänen hattunsa
reunat ovat kapeat. Eikä _hänestä_ saa irti enempää hyväntahtoisuutta
kuin keilasta.»

»Teidän itsenne tulee saada suuri korvaus tästä kaikesta», sanoi
Clennam.

»En epäile saavani sitä, sir», tuumi Pancks. »En ole tehnyt mitään
sopimusta. Teidän kanssanne vain tein sellaisen, ja nyt se on täytetty.
Jos saan kulutetut rahat maksetuiksi, aikani jotenkuten korvatuksi ja
mr Ruggin velan suoritetuksi, niin tuhat puntaa on minulle jo suuri
omaisuus. Jätän tämän teidän huoleksenne. Valtuutan teidät ilmoittamaan
kaikki perheelle tavalla, jonka katsotte parhaaksi. Miss Amy Dorrit
on mrs Finchingin luona tänään. Kuta pikemmin asia toimitetaan, sitä
parempi. Se ei voi tapahtua liian aikaisin.»

Tämä keskustelu tapahtui Clennamin makuuhuoneessa hänen vielä ollessaan
vuoteessa. Sillä mr Pancks oli koputtanut talon hereille ja tullut
suoraa päätä sisään varsin aikaisin aamulla; kertaakaan istahtamatta
ja pysymättä paikoillaan hän oli vuoteen ääressä kertonut koko jutun
yksityiskohtia myöten, valaisten sitä asiakirjoilla. Nyt hän sanoi
menevänsä herättämään mr Ruggia, saadakseen hänellekin purkaa ylen
täyttä sydäntään ja kooten paperinsa sekä vaihtaen vielä sydämellisen
kädenpuristuksen Clennamin kanssa riensi täydellä höyryllä portaita
alas tiehensä.

Clennam päätti tietysti mennä suoraa päätä Casbylle. Hän pukeutui
ja käveli niin kiireesti, että löysi itsensä patriarkallisessa
kadunkulmassa miltei tuntia aikaisemmin kuin Pikku Dorrit tavallisesti
meni työhönsä; mutta hän oli tyytyväinen voidessaan rauhoittaa
tunteitaan tekemällä kävelyretken.

Palatessaan Casbyn talolle ja koputettuaan ovelle kirkkaalla
kuparikolkuttimella hän sai kuulla, että Pikku Dorrit oli tullut; hänet
saatettiin Floran aamiaishuoneeseen, jossa hän ei kuitenkaan tavannut
Pikku Dorritia, vaan sensijaan Floran, joka äärettömästi hämmästyi
nähdessään hänet.

»Herra Jumala, Arthur, — Doyce ja Clennam!» huudahti tämä arvoisa
rouva, »kukapa olisi voinut aavistaa tätä ja suokaa anteeksi aamupukuni
sillä en totisesti voinut arvata ja kauhtunut kangas myös mikä on
pahempi mutta pieni ystävämme tekee minulle uuden ei silti että minun
tarvitsisi ujostella mainitessani sitä teille sillä tiedättehän että
on olemassa hameita ja koska sitä piti koeteltaman aamiaisen jälkeen
niin se on syynä vaikka olisin suonut että se olisi ollut paremmin
kovetettu».

»Minun pitäisi pyytää anteeksi, että tulen näin aikaisin ja odottamatta
vierailulle», sanoi Arthur, »mutta suotte varmaan anteeksi, kun
kuulette syyn siihen!»

»Iäksi menneinä aikoina, Arthur», vastasi mrs Finching, »suokaa
anteeksi Doyce ja Clennam äärettömän paljon sopivampaa ja vaikka
tuo aika epäilemättä on hyvin kaukainen niin sen etäisyys tekee sen
hurmaavaksi, en suinkaan tarkoita sitä ja jos tarkoittaisinkin niin se
riippuu asian luonteesta, mutta nyt minä taas lörpöttelen ja te saatte
minut aivan unohtamaan sanottavani».

Hän katsoi Clennamiin hellästi ja jatkoi:

»Iäksi menneinä aikoina olisi tuntunut oudolta jos Arthur Clennam —
Doycen ja Clennamin laita on tietysti aivan toisin — olisi pyytänyt
anteeksi vaikka olisi tullut mihin aikaan tahansa, mutta se mikä on
mennyttä sitä ei milloinkaan saada takaisin ellei hän itse tahdo sitä
takaisin kuten mr F:vainaja sanoi kun hänen teki mieli kurkkua eikä
kuitenkaan milloinkaan voinut syödä sitä.»

Hän valmisti parhaillaan teetä, kun Arthur tuli sisään, ja lopetti nyt
äkkiä tämän hommansa.

»Isä», ilmoitti hän, salaperäisenä ja kuiskaten sulkiessaan teekannun
kannen, »istuu pihanpuolisessa seurusteluhuoneessa nakutellen
vastamunittua munaansa ja lukien City-lehteänsä aivan kuin tikka eikä
hänen tarvitse tietää tästä mitään, ja pieneen ystäväämme sen tiedätte
hyvin voimme täysin luottaa kun hän tulee alas yläkerrasta jossa on
leikannut hameen isolla pöydällä».

Arthur kertoi nyt mahdollisimman lyhyesti, että hän oli tullut
tapaamaan juuri heidän pientä ystäväänsä ja mitä asiaa hänellä oli
tälle. Kuullessaan näin hämmästyttävän uutisen löi Flora kätensä
yhteen, alkoi vapista ja vuodatti myötätunnon ja ilon kyyneleitä, kuten
ainakin hyväluontoinen ihminen, mikä hän olikin.

»Antakaa minun ensin Jumalan tähden joutua pois tieltä», hätäili
Flora tukkien käsillään korvansa ja vetäytyen ovelle, »muuten tiedän
pyörtyväni ja kirkuvani ja pelästytän kaikki ihmiset, ja tuo pieni
rakas olento tuli tänne tänä aamuna niin sievänä ja siistinä ja
herttaisena mutta köyhänä ja nyt hän on oikein rikas ja sen hän
ansaitsee todella ja saanko kertoa tämän mr F:n tädille Arthur ei Doyce
ja Clennam tämän ainoan kerran mutta jos se on teille epämieluista niin
ei millään muotoa».

Arthur nyökäytti päätänsä myöntävästi, koska Flora esti suullisen
vastaamisen. Flora nyökäytti puolestaan hänelle kiitokseksi ja riensi
ulos huoneesta.

Pikku Dorritin askeleet kuuluivat jo portaissa, ja pian hän oli ovella.
Clennam ei parhaalla tahdollakaan voinut saada kasvoilleen niiden
tavallista ilmettä, niin että kun Pikku Dorrit tuli sisään, pudotti hän
työnsä ja huusi: »Mr Clennam! Mitä on tapahtunut?»

»Ei mitään, ei mitään. Nimittäin ei mitään onnettomuutta. Olen tullut
kertomaan teille jotakin, mutta se on sangen hyvä uutinen.»

»Hyvä uutinen?»

»Ihmeellinen uutinen!»

He seisoivat ikkunan ääressä, ja Pikku Dorritin säteilevät silmät
olivat luodut Clennamin kasvoihin. Tämä kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen nähdessään hänen olevan vaipumaisillaan maahan. Tyttö
laski kätensä hänen käsivarrelleen osaksi nojautuakseen siihen, osaksi
säilyttääkseen heidän keskinäisen asentonsa muuttumattomana, jottei
mikään liike kummankaan puolelta estäisi häntä tarkkaamasta Clennamin
kasvoja. Hänen huulensa näyttivät toistavan sanoja: »Ihmeellinen
uutinen?» Arthur toisti sanat ääneen.

»Rakas Pikku Dorrit. Se koskee isäänne.»

Kalpeiden kasvojen jää suli näiden sanojen tehosta, ja pienet
ilmeikkäät välähdykset ja säteet risteilivät niillä. Ne ilmaisivat
kaikki tuskaa. Hän hengitti heikosti ja nopeasti. Sydän löi kiivaasti.
Clennam olisi vetänyt pienen olennon lähemmäksi itseään, mutta hänen
silmänsä pyysivät, että hän saisi pysyä tässä asennossaan.

»Isänne voi päästä vankilasta tällä viikolla. Hän ei tiedä sitä;
meidän pitää mennä täältä kertomaan se hänelle. Isänne pääsee vapaaksi
muutaman päivän perästä. Muistakaa, että meidän pitää mennä täältä
kertomaan hänelle.»

Tämä toinnutti Amyn. Hänen silmänsä olivat jo sulkeutumaisillaan, mutta
avautuivat taas.

»Tässä ei vielä ole hyvä uutinen kokonaisuudessaan, tuo ihmeellinen
uutinen, rakas Pikku Dorrit. Kerronko enemmän?»

Tytön huulet muodostivat sanan: »kyllä».

»Isänne ei enää ole kerjäläinen päästyään vapaaksi. Häneltä ei puutu
mitään. Kerronko enemmän? Muistakaa! Hän ei tiedä tästä mitään, meidän
on mentävä täältä kertomaan se hänelle.»

Amy näytti pyytävän pientä tointumisaikaa. Clennam tuki häntä
käsivarrellaan ja kumartui vähän ajan päästä kuuntelemaan.

»Pyysittekö minua jatkamaan?»

»Pyysin.»

»Hänestä tulee rikas mies. Hän on rikas mies. Suuri rahasumma
luovutetaan hänelle hänen perintönään; te olette tästälähin kaikki
hyvin varakkaita. Lapsista paras ja uljain, kiitän Jumalaa, että olette
saanut palkintonne.»

Kun Clennam suut eli häntä, painoi Pikku Dorrit päänsä hänen
olkapäällensä ja nosti käsivartensa hänen kaulaansa huudahtaen; »Isä,
isä, isä!» ja pyörtyi.

Pian sitten Flora palasi hoitelemaan häntä, sekoitellen yhteen
ystävällisiä palveluksia ja neuvoja sekä hajanaista juttelua
sellaiseksi sekamelskaksi, ettei kukaan edesvastuuntuntoinen ihminen
uskaltanut ratkaista, koettiko hän pakottaa Marshalseaa ottamaan
lusikallisen säästyneitä korkoja, koska se tekisi hänelle hyvää, vai
onnitteliko hän Pikku Dorritin isää, joka oli saanut satatuhatta
hajusuolapulloa, vai esittikö hän tiputtaneensa seitsemänkymmentä viisi
pisaraa lavendelitippoja viidellekymmenelle tuhannelle sokeripalalle
ja pyysi Pikku Dorritia ottamaan tämän lievän vahvistuslääkkeen
vai hautoiko hän Doycen ja Clennamin otsaa etikalla ja hankki
mr F:vainajalle lisää raitista ilmaa. Uutta hämmennystä virtasi
viereisestä makuuhuoneesta, jossa mr F:n täti tuntui äänensoinnusta
päättäen vaakasuorassa asennossa odottelevan aamiaistaan ja josta
ankkuripaikasta tämä taipumaton rouva ampui purevia huomautuksiaan,
milloin vain sai ne kuuluville: »Älkää luulko, että tämä on hänen
työtänsä!» tai »Hänen ei pidä lukea tätä ensinkään omaksi ansiokseen!»
tai »Luulenpa kestävän kauan ennenkuin hän luovuttaa penninkään verran
omista rahoistaan!» jotka kaikki tarkoittivat vähentää Clennamin
osuutta tässä paljastuksessa ja ilmaista mr F:n tädin leppymättömiä
tunteita häntä kohtaan.

Mutta maailman taitavin, huolellisin hoito ei olisi saanut Pikku
Dorritia tointumaan niin nopeasti kuin hänen huolenpitonsa isästä
ja halunsa päästä kertomaan hänelle iloista uutista, jottei hänen
tarvitsisi hetkeäkään virua vankilassa tietämättömänä häntä,
odottavasta onnesta. »Tulkaa kanssani rakkaan isäni luo. Pyydän, tulkaa
kertomaan rakkaalle isälleni!» olivat hänen ensimmäiset sanansa. Hänen
isänsä, hänen isänsä. Hän ei puhunut kenestäkään muusta, ei ajatellut
ketään muuta. Polvistuttuaan kiitosrukoukseen kohotetuin käsin hän
kiitti vain isänsä puolesta.

Tämä liikutti syvästi Floran hellää sydäntä, ja hän riensi hommailemaan
kuppien ja lautasten kanssa, itkien ja lörpötellen.

»En milloinkaan», nyyhkytti hän, »ole ollut niin liikutettu senjälkeen
kun teidän äitinne ja minun isäni ei Doyce ja Clennam tämän kerran
vain mutta antakaa tälle pienelle rakkaalle olennolle kupillinen
teetä ja koettakaa saada häntä edes maistamaan sitä Arthur, ei edes
mr F:n viimeinen sairaus sillä se oli toista laatua ja leiniä eikä
ollut lapsen hellyyttä vaikka hyvin tuskallista kaikille ja mr F. oli
oikea marttyyri istuessaan sääri ylhäällä tuettuna ja viinikauppa on
itsessäänkin kiihoittavaa sillä he tahtovat olla siinä enemmän tai
vähemmän itsekseen ja eihän se ole ihmekään, on aivan kuin unta että
tänä aamuna hän ei omistanut mitään ja nyt rahakaivoksia kerrassaan,
mutta teidän täytyy kultaseni muuten ette voimistu kylliksi voidaksenne
kertoa hänelle tästä lusikoittain vain, eikö olisi hyvä koetella minun
lääkärini määräämää ainetta sillä vaikka haju on kaikkea muuta kuin
miellyttävä niin pakotan itseni ottamaan sitä koska sitä on määrätty
ja huomaan sen tekevän hyvää, te ette mielellänne ota sitä ette toki
rakkaani enkä minäkään mielelläni mutta pidän sen velvollisuutenani,
kaikki onnittelevat teitä toiset vilpittömästi toiset eivät ja toiset
onnittelevat teitä sydämellisesti mutta sen vakuutan ettei kukaan niin
sydämen pohjasta kuin niinä itse vaikka tiedän erehtyneeni ja olevani
typerä ja Arthurin ei Doyce ja Clennam tämän ainoan kerran tuomitsevan
minut niin hyvästi siis kultaseni ja Jumala siunatkoon teitä ja tulkaa
hyvin onnelliseksi ja suokaa anteeksi vapauteni, vannon ettei kukaan
muu milloinkaan saa valmistaa hamettani vaan pidän sen muistona juuri
tällaisenaan nimellä Pikku Dorrit vaikka miksi tällainen kummallinen
nimi en ole sitä käyttänyt milloinkaan enkä vastedeskään käytä!»

Näin Flora lörpötteli sanoen hyvästi lemmikilleen. Pikku Dorrit kiitti
ja syleili häntä yhä uudelleen; viimein hän pääsi kadulle Clennamin
kanssa, ja he ajoivat Marshalseaan.

Oli omituisen epätodellista ajella likaisia katuja pitkin ja tuntea
olevansa temmattu niistä koholle rikkauden ja suuruuden ilmaviin
piireihin. Kun Arthur huomautti, että Amy kohta ajelisi omissa
vaunuissaan aivan erilaisessa ympäristössä, kaikkien vanhojen
kokemusten hälvettyä menneisyyteen, näytti hän pelästyneeltä. Mutta
kun Arthur asetti isän hänen tilallensa ja kertoi, kuinka tämä ajelisi
omissa vaunuissaan ja kuinka suuri ja mahtava hänestä tulisi, silloin
vuotivat ilon ja viattoman ylpeyden kyyneleet vuolaina. Huomattuaan,
että kaikki onni, jota hän saattoi kuvitella mielessään, paistoi isän
yllä, puhui Arthur vain hänestä; ja niin he ajoivat iloisina kurjia
vankilan ympäristön katuja pitkin tuomaan suurta uutista.

Kun mr Chivery, joka oli virantoimituksessa, päästi heidät sisään,
huomasi hän heidän kasvoissaan jotakin, mikä suuresti hämmästytti
häntä. Hän seisoi katsellen heidän jälkeensä, kun he riensivät
vankilaan, ikäänkuin olisivat palanneet sinne aaveen seurassa. Pari
kolme vankia, joiden ohi he astuivat, katsoivat niinikään heidän
jälkeensä ja yhtyen sitte mr Chiveryyn muodostivat porttihuoneen
portailla pienen ryhmän, joka välittömästi alkoi kuiskutella siitä,
että Marshalsean isä kohta pääsisi vapauteen. Muutaman minuutin
kuluttua tiedettiin se vankilan etäisimmässäkin huoneessa.

Pikku Dorrit avasi oven ulkoapäin, ja molemmat astuivat sisään. Isä
istui, vanha harmaa pukunsa yllään ja vanha musta patalakki päässään,
päivänpaisteessa ikkunan ääressä sanomalehtineen. Hänellä oli
silmälasit kädessä ja hän oli juuri katsellut ympärilleen, ihmeissään
luultavasti kuullessaan tyttärensä askeleet portaissa, koska odotti
häntä kotiin vasta illalla ja ihmeissään nähdessään Arthur Clennamin
hänen seurassaan. Kun he tulivat sisään, hämmästyi hän heidän
kasvojensa tavatonta ilmettä, joka jo oli herättänyt huomiota alhaalla
pihassa. Hän ei noussut eikä puhunut, vaan laski lasit ja lehden
pöydälle viereensä ja katseli heitä suu hiukan auki ja huulet vapisten.
Kun Arthur tarjosi kättään, tarttui hän siihen, muttei juhlallisesti
kuten tavallisesti, ja sitte hän kääntyi tyttärensä puoleen, joka oli
istunut aivan hänen viereensä ja laskenut kätensä hänen olkapäälleen,
ja katseli häntä tarkkaavasti.

»Isä! Minut on tehty hyvin onnelliseksi tänään!»

»Sinut on tehty onnelliseksi, rakkaani?»

»Se on mr Clennamin ansiota. Hän toi iloisen ja ihmeellisen uutisen
sinusta, isä. Ellei hän olisi suuressa hyvyydessään ja lempeydessään
valmistanut minua kuulemaan sitä — valmistanut minua — niin pelkään,
etten olisi kestänyt sitä!»

Hän oli äärettömän liikutettu, ja kyyneleet virtasivat pitkin kasvoja.
Isä tapaili äkkiä sydäntään ja katsoi Clennamiin.

»Malttakaa mieltänne, sir», pyysi Clennam, »ja ottakaa hiukan
aikaa ajatellaksenne. Ajatellaksenne elämän valoisimpia ja
onnellisimpia tapahtumia. Olemme kaikki kuulleet puhuttavan suurista
ilonyllätyksistä. Sellaisia saattaa vielä sattua, sir. Niitä tapahtuu
harvoin, mutta ne eivät ole vielä lopussa!»

»Mr Clennam, eivätkö ole vielä lopussa? Eivätkö tästäkään elämästä?»
Hän painoi kädellään rintaansa sanan »tästäkään» kohdalla.

»Eivät», vastasi Clennam.

»Mikä yllätys», kysyi hän vaieten sitte ja pidellen vasemmalla kädellä
sydäntään oikean levitellessä silmälaseja pöydällä, »mikä yllätys
minulle vielä voisi sattua?»

»Sallikaa minun vastata toisella kysymyksellä. Sanokaa, mr Dorrit, mikä
yllätys olisi mielestänne odottamattomin ja toivottavin. Älkää pelätkö
kuvitella sitä itsellenne tai ilmaista sitä.»

Mr Dorrit tuijotti Clennamiin ja näytti siinä katsellessaan muuttuvan
hyvin vanhaksi raihnaiseksi ukoksi. Aurinko paistoi kirkkaasti ikkunan
ulkopuolella olevalle muurille ja sen harjapiikeille. Hän ojensi
hitaasti sydäntä pidelleen kätensä ja osoitti muuria.

»Se on kaatunut», sanoi Clennam. »Luhistunut!»

Isä jäi entiseen asentoonsa yhä katsellen häntä.

»Ja sensijaan», jatkoi Clennam hitaasti ja selvästi, »on ilmestynyt
mahdollisuus omistaa ja nauttia parasta, mistä se niin kauan on
erottanut teitä. Mr Dorrit, ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että
te muutaman päivän päästä olette vapaa ja hyvin rikas. Onnittelen
teitä sydämestäni tämän kohtalonkäänteen johdosta ja erittäin siitä,
että saatte kohta valmistaa onnellisen tulevaisuuden sille aarteelle,
joka on ollut teidän siunauksenanne täällä ja joka on teidän paras
rikkautenne, vieressänne istuvalle kalliille aarteelle.»

Näin sanoen puristi hän ukon kättä ja päästi sen irti, ja hänen
tyttärensä painoi kasvonsa hänen kasvojaan vasten ja ympäröi hänet
käsivarsillaan hänen onnenpäivänään, samoin kuin oli hänen pitkinä
onnettomuusvuosinaan ympäröinyt hänet rakkaudellaan, työllään ja
uskollisuudellaan, ja purki täyden sydämensä tunteet kiitollisuudessa,
toivossa, ilossa, autuaallisessa huimauksessa, kaikki vain isän tähden.

»Minä saan nähdä hänet sellaisena, jollaisena en ole milloinkaan ennen
nähnyt häntä. Saan nähdä rakastettuni vapautuneena häntä varjostaneesta
synkästä pilvestä. Saan nähdä hänet sellaisena, kuin äitiparka näki
hänet kauan sitten. Oi rakkaani, rakkaani! Isä, oi isä! Oi kiitos
Jumalan, kiitos Jumalan!»

Isä antautui hänen syleiltäväkseen ja suudeltavakseen, muttei vastannut
näihin hyväilyihin, kiersi vain käsivartensa hänen ympärilleen. Eikä
hän myöskään puhunut mitään, katseli vain pitkään vuoroin Clennamia
vuoroin tytärtään ja alkoi täristä aivan kuin viluissaan. Selittäen
Pikku Dorritille juoksevansa ravintolaan noutamaan pullollisen viiniä
lähti Arthur kiireesti ulos huoneesta. Sillä välin kun viini tuotiin
kellarista tarjoiluhuoneeseen, kokoontui joukko kiihoittuneita ihmisiä
hänen ympärilleen kysellen, mitä oli tapahtunut, ja hän kertoi
kiireesti, että mr Dorrit oli perinyt suuren omaisuuden.

Saapuessaan takaisin viinipulloineen näki hän Pikku Dorritin
istuttaneen isänsä tämän nojatuoliin ja avanneen hänen
paidankauluksensa ja kaulahuivinsa. He kaasivat viiniä pikariin ja
nostivat sen hänen huulillensa. Nielaistuaan hiukkasen tarttui hän
itse lasiin ja tyhjensi sen. Kohta senjälkeen nojautui hän taapäin
tuolissaan ja itki, nenäliina silmillä.

Kun tätä oli kestänyt jonkun aikaa, arveli Clennam sopivaksi kääntää
hänen huomionsa pääasiasta kertomalla yksityisseikkoja. Sentähden hän
hitaasti ja rauhallisella äänellä selitti heille asian niin hyvin kuin
taisi ja puhui lavealti Pancksin palveluksista.

»Hän saa — hm — hän saa runsaan palkkion, sir», vakuutti isä ponnahtaen
pystyyn ja kierrellen kiireisesti huoneessa. »Olkaa varma siitä,
mr Clennam, että jokainen tässä mukana ollut tulee — hm — tulee
kunniallisesti palkituksi. Ei kukaan, rakas sir, saa sanoa minun
jättäneen jotakin maksamatta. Erikoisen hyvilläni olen saadessani
maksaa takaisin teille, sir — hm —etukäteen saamani rahat. Pyydän saada
tietää niin pian kuin teille vain sopii, kuinka paljon olette antanut
pojalleni etukäteen.»

Hänellä ei ollut mitään tarkoitusta kierrellessään huonetta, muttei
voinut pysyä hetkeäkään hiljaa.

»Jokaista», sanoi hän, »tahdon muistaa. En tahdo lähteä täältä
kenenkään velallisena. Kaikki, jotka ovat olleet — hm — jotka ovat
käyttäytyneet hyvin minua ja perhettäni kohtaan, palkitaan. Chivery
saa palkintonsa. Nuori John saa palkintonsa. Haluan ja aion menetellä
auliisti ja anteliaasti, mr Clennam.»

»Sällillekö», pyysi Arthur laskien kukkaronsa pöydälle, »minun tässä
jättää käytettäväksenne, mitä nyt aluksi välttämättä tarvitsette, mr
Dorrit? Katsoin parhaaksi tuoda mukanani rahaa sitä varten.»

»Kiitos, sir, kiitos. Otan mielelläni nyt vastaan sen, mitä en tunti
takaperin olisi omantuntoni tähden voinut ottaa. Olen kiitollinen
teille tästä tilapäisestä lainasta. Varsin tilapäisestä, mutta hyvin
tervetulleesta — todella hyvin tervetulleesta.» Hänen kätensä oli
tarttunut kukkaroon, ja hän kanniskeli sitä mukanaan. »Olkaa hyvä, sir,
ja lisätkää tämä summa ennen antamiinne lainoihin, joista jo äsken
puhuin, ja älkää millään muotoa unohtako poikani saamia lainoja. Pyydän
vain — hm — suullista ilmoitusta loppusummasta.»

Hänen silmänsä sattuivat nyt tyttäreen, ja hän pysähtyi suutelemaan
häntä ja taputtamaan hänen päätänsä.

»Meidän täytyy hankkia ompelijatar, rakkaani, ja aikaansaada kiireinen
ja perinpohjainen muutos sinun kovin yksinkertaisessa puvussasi.
Jotakin on tehtävä Maggyllekin, joka nykyään on — hm — tuskin
säädyllisesti puettu, tuskin säädyllisesti. Ja sisaresi, Amy, ja
veljesi. Ja _minun_ veljeni, setäsi — poloinen, toivon, että tämä saa
hänet taas virkoamaan — meidän pitää lähettää sananviejä tuomaan heidät
tänne. Heidän täytyy saada tieto tästä. Meidän tulee ilmoittaa tämä
heille varovasti, mutta nyt heti heidän täytyy saada tietää se. Se on
meidän velvollisuutemme heitä ja meitä itseämme kohtaan, ettemme tästä
hetkestä alkaen salli —hm —heidän tehdä mitään.»

Nyt hän ensimmäisen kerran vihjasi tietävänsä, että he työllään
ansaitsivat elatuksensa.

Hän kuljeksi yhä huoneessa, kukkaro puristettuna kouraan, kun pihasta
alkoi kuulua äänekästä hurraamista. »Uutinen on levinnyt jo», selitti
Clennam katsoen ikkunasta ulos. »Tahdotteko näyttäytyä heille, mr
Dorrit? He ovat hyvin innoissaan ja toivovat sitä nähtävästi.»

»Minä —tuota —hm —tunnustan, että olisin tahtonut, Amy, rakkaani»,
sanoi hän kierrellen entistä kuumeisemmalla kiireellä, »olisin tahtonut
hiukan parantaa pukuani ja ostaa kellon ja — hm — vitjat. Mutta jos
se on tehtävä, niin kai se on tehtävä. Napita paidankaulukseni,
rakkaani. Mr Clennam, olisitteko hyvä ja — hm — antaisitte minulle
sinisen kaulaliinan tuosta laatikosta, joka on juuri vieressänne.
Napita takkini rinnan kohdalta, tyttöseni. Rinta näyttää silloin —hm
—leveämmältä!»

Vapisevin käsin silitteli hän harmaata tukkaansa ja tarttuen Clennamin
ja tyttärensä käsivarteen ilmestyi ikkunaan kummankin tukemana.
Velkavangit tervehtivät häntä sydämellisesti, ja hän suuteli sormiansa
heille erinomaisen hyväntahtoisesti ja suojelevasti. Vetäytyessään
taas huoneeseen sanoi hän: »Poloiset raukat!» heidän surkeata tilaansa
syvästi säälivällä äänellä.

Pikku Dorrit tahtoi välttämättä, että hän rupeisi levolle tointuakseen
oikein. Kun Arthur kertoi Pikku Dorritille aikovansa mennä Pancksin luo
ilmoittamaan, että tämä nyt saattoi tulla panemaan päätepisteen tämän
riemullisen jutun loppuun, pyysi hän kuiskaten, että Clennam jäisi
hänen luoksensa, kunnes hänen isänsä oli aivan rauhallinen ja levossa.
Clennam ei tarvinnut kahta pyyntöä, ja Pikku Dorrit valmisti isänsä
vuoteen ja kehoitti häntä rupeamaan levolle. Mutta puoleen tuntiin
häntä ei voitu saada tekemään muuta kuin kuljeksimaan edestakaisin
huoneessa ja puhellen itsekseen aprikoimaan olisiko luultavaa, että
vankilanjohtaja sallisi kaikkien vankien seistä hänen virkahuoneittensa
ikkunoissa, jotka olivat kadulle päin, katselemassa hänen ja hänen
perheensä astumista vaunuihin ja lähtöä Marshalseasta ikipäiviksi
— tämä kun olisi, kuten hän sanoi, heille unohtumaton näky. Mutta
vähitellen alkoi hän väsyä ja vaipua kokoon ja oikaisihe viimein
vuoteelleen.

Tytär istui uskollisena hänen viereensä, jäähdytellen hänen otsaansa
ja leyhytellen hänelle viivoitusta; ja hän näytti jo vaipuvan uneen
(kukkaro yhä kädessä), kun hän odottamatta nousi istumaan ja sanoi:

»Mr Clennam, pyydän anteeksi. Onko minun ymmärrettävä, rakas sir, että
voin — hm —voin kulkea porttihuoneen läpi jo tällä hetkellä — hm —
mennäkseni kävelylle?»

»Luulen, mr Dorrit», vastasi toinen vastahakoisesti, »että on jäljellä
vielä muutamia muotoasioita ja että vaikka teidän pidättämisenne täällä
nyt enää on pelkkä muodollisuus, niin pelkään, että se kuitenkin on
otettava huomioon».

Tällöin mr Dorrit taas itki.

»Kysymyshän on vain muutamista tunneista, sir», koetti Clennam
iloisesti huomauttaa.

»Muutamista tunneista, sir», vastasi toinen äkkiä kiivastuen. »Puhutte
perin kevyesti tunneista, sir! Kuinka pitkältä arvioitte, sir, tunnin
tuntuvan miehestä, joka on tukehtumaisillaan ilman puutteessa?»

Tämä oli hänen viimeinen mielenosoituksensa sillä kertaa; sillä
vuodatettuaan vielä muutamia kyyneleitä ja vaikerrellen, ettei voinut
hengittää, vaipui hän vähitellen uneen. Clennamilla oli runsaasti
ajattelemisen aiheita istuessaan hiljaisessa huoneessa katsellen
vuoteella lepäävää isää ja hänen kasvojaan vilvoittelevaa tytärtä.

Pikku Dorrit mietti myöskin. Pyyhkäistyään hiljaa harmaat hiukset isän
otsalta ja kosketettuaan sitä huulillaan katsoi hän Arthuriin, joka
tuli lähemmäksi, ja puhui kuiskaten ajatustensa aiheesta.

»Mr Clennam, täytyykö hänen maksaa kaikki velkansa, ennenkuin hän
lähtee täältä?»

»Epäilemättä. Kaikki.»

»Kaikki velkansa, joiden tähden hän on istunut täällä vangittuna koko
minun elämäni ajan ja kauemmin?»

»Epäilemättä.»

Amyn katseessa oli jotakin epävarmaa ja moittivaa, ei pelkästään
tyytyväistä. Clennam ihmetteli sitä ja sanoi:

»Olettehan iloinen, että niin on asian laita.»

»Oletteko te?» kysyi Pikku Dorrit miettivästi.

»Olenko minä? Olen hyvin iloinen siitä.»

»Siis tiedän, että minunkin pitäisi olla.»

»Ettekö ole sitten?»

»Minusta tuntuu kovalta», sanoi Pikku Dorrit, »että häneltä on mennyt
näin monta vuotta hukkaan ja että hän on kärsinyt näin paljon ja
lopulta kuitenkin maksaa kaikki velkansa. Minusta tuntuu kovalta, että
hänen on pakko maksaa sekä elämällään että rahoillaan.»

»Rakas lapseni —» aloitti Clennam.

»Kyllä, tiedän olevani väärässä», sanoi Amy ujosti; »älkää silti
ajatelko pahaa minusta; tämä on juurtunut minuun täällä».

Tämän verran oli vankila, joka saattoi turmella kaiken sen yhteyteen
tulleen, päässyt vaikuttamaan Pikku Dorritiin. Tämä käsitteiden
sekaannus, joka oli syntynyt säälistä vankiraukkaa, hänen isäänsä,
kohtaan, oli ainoa vankilanilmasta tarttunut tahra, minkä Clennam
milloinkaan havaitsi hänessä. Näin hän ajatteli eikä virkkanut mitään.
Pikku Dorritin puhtaus ja hyvyys esiintyivät hänelle tämän kautta
kirkkaimmassa loistossaan. Pieni tahra oli vain tehostanut niiden
kauneutta.

Pikku Dorrit oli väsynyt omista mielenliikutuksistaan ja tuli
uneliaaksi huoneen hiljaisuudessa, niin että käsi vähitellen uupui ja
herkesi leyhyttelemästä ja pää vaipui pielukselle isän pään viereen.
Clennam nousi hiljaa, avasi ja sulki oven äänettömästi, jätti vankilan
ja vei sen rauhan mukanaan meluisille kaduille.




KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Marshalsen jää orvoksi


Ja nyt tuli päivä, jolloin mr Dorrit ja hänen perheensä jätti vankilan
ainaiseksi ja jonka jälkeen sen kuluneiksi tallatut pihakivet eivät
enää tunteneet heitä.

Väliaika oli ollut lyhyt, mutta mr Dorrit oli kovin valittanut sen
pituutta ja moittinut mr Ruggia viivytyksestä. Hän oli kohdellut tätä
kopeasti, uhaten käyttää jotakin toista lakimiestä. Mr Rugg älköön
ruvetko röyhkeäksi, vaikka tapasikin hänet tällaisessa paikassa, vaan
tehköön hän vain velvollisuutensa ja tehköön sen nopeasti. Hän sanoi mr
Ruggille kyllä tietävänsä, millaista väkeä laki- ja asiamiehet olivat,
eikä suostunut petkutettavaksi. Kun tämä herrasmies nöyrästi vakuutti
panevansa kaikkein parastaan, vastasi miss Fanny kopeasti hänelle,
pyytäen saada tietää, saattoiko hän tehdä vähempää, koska hänelle
moneen kertaan oli ilmoitettu, ettei rahakysymys ollut mitenkään
esteenä, ja ilmaisi pelkäävänsä, että hän unohti ketä puhutteli.

Vankilanjohtajaa, joka oli ollut virassaan monta vuotta ja jonka kanssa
ei milloinkaan ennen ollut sattunut minkäänlaisia rettelöitä, kohteli
mr Dorrit ankarasti. Tämä virkamies, joka itse henkilökohtaisesti tuli
onnittelemaan häntä, tarjosi omasta huoneistostaan kaksi huonetta mr
Dorritin vapaasti käytettäviksi lähtöpäivään saakka. Mr Dorrit kiitti
häntä ja sanoi miettivänsä asiaa; mutta vankilanjohtaja oli tuskin
lähtenyt, kun hän istui kirjoittamaan tälle äreää kirjettä, jossa
huomautti, ettei hän ennen milloinkaan missään tilaisuudessa ollut
saanut kunniaa vastaanottaa vankilanjohtajan onnentoivotuksia (mikä
oli kylläkin totta, koska totisesti ei ollut sattunut mitään erikoista
syytä onnentoivotuksiin), ja pyysi omasta ja perheensä puolesta
kieltäytyä vankilanjohtajan tarjouksesta sekä liitti kiitoksensa siitä,
kuten se epäitsekkäisyydessään ja täysin vapaana kaikista maallisista
laskelmista ansaitsi.

Vaikka hänen veljensä osoitti vain hämärästi välähtelevää mielenkiintoa
heidän uusia olosuhteitaan kohtaan, niin että oli hyvin epätietoista
ymmärsikö hän ensinkään, mitä oli tapahtunut, antoi mr Dorrit
räätälien, hatuntekijäin, suutarien, jotka hän oli tilannut itseään
varten, ottaa hänestäkin mitat uusiksi vaatteiksi ja määräsi, että
hänen vanhat vaatteensa oli vietävä pois ja poltettava. Miss Fanny
ja mr Tip eivät tarvinneet mitään ohjausta esiintyäkseen komeina ja
muodikkaina, ja kaikki kolme yhdessä viettivät odotusajan lähiseudun
parhaassa hotellissa — vaikka paras totisesti oli varsin kehno, kuten
miss Fanny sanoi. Heidän asuessaan täällä vuokrasi mr Tip keveät
vaunut, hevosen ja ratsupalvelijan, varsin hienoja kaikki, joiden
tavallisesti huomattiin pari kolme tuntia kerrallaan kunnioittavan
läsnäolollaan Borough High Streetiä Marshalsean pihan ulkopuolella.
Niinikään nähtiin siellä usein pienemmät vuokratut vaunut, ja
niissä ajeleva miss Fanny ällistytti vankilanjohtajan tyttäriä
saavuttamattomilla hatuillaan.

Tänä lyhyenä aikana suoritettiin monenmoisia liikeasioita. Muiden
muassa saivat herrat Peddle ja Pool, Monument Yardin asianajajat,
tehtäväkseen asiakkaaltaan Edward Dorritilta lähettää kirjeen mr
Arthur Clennamille ynnä siinä kaksikymmentäneljä puntaa, yhdeksän
shillingiä ja kahdeksan pennyä; se summa vastasi pääomaa ja viiden
prosentin korkoja siitä lainasta, jonka heidän asiakkaansa oli velkaa
mr Clennamille. Lähettäessään tämän kirjeen ja rahamäärän saivat he
lisäksi käskyn muistuttaa mr Clennamille, että nyt maksettua lainaa
(lähetettyyn summaan sisältyi myös portinvartijalle annetut juomarahat)
ei ollut pyydetty häneltä ja ettei sitä olisi otettu vastaan, jos se
olisi tarjottu suoraan hänen nimessään. Pyytäen leimattua kuittia
he pysyivät hänen kuuliaisina palvelijoinaan. Paljon muun ohella
Marshalsean monivuotisella isällä oli pian orvoiksi jäävien lastensakin
kanssa liikeasioita suoritettavana, lapset kun anoivat häneltä pieniä
rahasummia. Näihin anomuksiin suhtautui hän erittäin anteliaasti ja
varsin monin muodollisuuksin, kirjoittaen aina ensin ja ilmoittaen
milloin anoja sai tulla hänen puheilleen hänen huoneeseensa, jossa hän
sitten otti hänet vastaan suuren asiapaperimäärän keskellä ja antoi
ojentaessaan lahjan (sillä hän huomautti joka kerta: »tämä on lahja
eikä laina») joukon hyviä neuvoja, joiden pääsisältönä oli, että hän
toivoi poislähtevää Marshalsean isää kauan muistettavan esimerkkinä
siitä, että ihminen täälläkin voi säilyttää itsetuntonsa ja ihmisten
kunnioituksen.

Velkavangit eivät olleet kateellisia. Paitsi että heillä oli
henkilökohtainen ja peritty kunnioitus näin monta vuotta vankilassa
ollutta kohtaan, tämä tapaus oli heille hyödyksi ja tuotti
Marshalsealle mainetta sanomalehdissä. Kenties moni ajatteli niinkin,
ehkä itse sitä tietämättään, että tämä olisi onnen arpajaisissa voinut
sattua hänelle itselleenkin tai että jotakin samanlaista vielä saattoi
tapahtua hänelle jonakin päivänä. He suhtautuivat tapahtumaan varsin
hyväntahtoisesti. Muutamat olivat alakuloisia ajatellessaan jäävänsä
sinne jälkeen ja köyhyyteen, mutta nämäkään eivät kadehtineet perheeltä
sen loistavaa kohtalonkäännettä. Hienossa maailmassa olisi kateus
kenties ollut paljoa suurempi. On luultavaa, että kohtalaisen varakkaat
piirit olisivat olleet vähemmin taipuvaisia suurpiirteisyyteen ja
jalomielisyyteen kuin velkavangit, jotka elivät kädestä kärsään —
panttilainaajan kädestä päivälliseen.

He kirjoittivat adressin ja toivat sen hänelle sievästi kehystettynä ja
lasilla varustettuna (vaikkei sitä myöhemmin näkynyt perheen asunnossa
missään eikä säilytetty perheen paperien joukossa), ja hän antoi siihen
armollisen vastauksen. Tässä asiakirjassa vakuutti hän kuninkaalliseen
tapaan ottavansa vastaan heidän kiintymyksensä osoituksen luottaen
täydellisesti sen vilpittömyyteen ja kehoitti heitä taas yleensä
seuraamaan hänen esimerkkiään — jota kehoitusta he epäilemättä olivat
varsin valmiit noudattamaan, ainakin mikäli tuli kysymykseen suuren
omaisuuden periminen. Hän käytti samalla tilaisuutta kutsuakseen heidät
suureen juhlaan, joka vietettäisiin kaikkien vankien kanssa Marshalsean
pihalla ja jossa hänellä olisi kunnia juoda malja kaikkien niiden
terveydeksi ja onneksi, jotka hän jätti tänne jälkeensä.

Hän ei itse henkilökohtaisesti syönyt mukana juhla-aterialla (se
tarjottiin kello kaksi päivällä ja hänen oma päivällisensä tuotiin
hotellista kello kuusi), mutta hänen poikansa suvaitsi olla isäntänä
pääpöydässä ja käyttäytyi hyvin vapaasti ja kohteliaasti. Mr Dorrit
itse kulki seuran keskuudessa jutellen yksityisten kanssa ja katsoi,
että liha oli sellaista kuin hän oli määrännyt ja että kaikille
tarjottiin joka lajia. Hän käyttäytyi kaikessa kuin entisajan
läänitysherra, joka on harvinaisen hyvällä tuulella. Aterian jälkeen
joi hän vieraiden maljan vanhassa madeirassa ja sanoi toivovansa,
että heillä oli ollut hauskaa, ja vielä enemmän, että heillä pitkin
iltaa olisi hauskaa ja rattoisaa; hän toivotti heille kaikkea hyvää
ja lausui heidät tervetulleiksi. Kun vieraat suosionosoituksin joivat
hänen maljansa, oli hänessä sittekin niin vähän lääninherraa, että hän
yrittäessään vastata siihen ja kiittää joutuikin liikutuksensa valtaan,
aivan kuten tavallinen alamainen, jolla on sydän rinnassaan, ja itki
heidän kaikkien nähtensä. Tämän suuren menestyksen jälkeen, jota hän
piti epäonnistumisena, joi hän mr Chiveryn ja hänen virkaveljiensä
maljan; näille hän sitä ennen oli lahjoittanut kymmenen puntaa
mieheen, ja he olivat kaikki läsnä. Mr Chivery vastasi maljaan sanoen:
»Mitä olette ottaneet pitääksenne telkien takana, pitäkää, mutta
muistakaa aina, käyttääkseni vangitun afrikalaisen sanoja, olevanne
miehiä ja veljiä.» Kun maljojen sarja oli loppunut, pelasi mr Dorrit
hyväntahtoisesti keilapelin hänen jälkeensä vanhimman velkavangin
kanssa ja jätti sitte alamaisensa huvittelemaan parhaansa mukaan.

Mutta kaikki tämä tapahtui ennen viimeistä päivää. Ja nyt tuli päivä,
jolloin mr Dorrit ja hänen perheensä jätti vankilan ainaiseksi ja jonka
jälkeen sen kuluneiksi tallatut pihakivet eivät enää tunteneet heitä.

Kello kaksitoista oli määrätty heidän lähtöhetkekseen. Kun se
lähestyi, ei ainoatakaan velkavankia ollut sisällä huoneissa eikä
ainoatakaan portinvartijaa poissa. Viimemainitut herrat esiintyivät
pyhävaatteissaan, ja suurin osa velkavangeista oli siistiytynyt
mikäli vain keinot ja varat sallivat. Pari kolme lippuakin oli pantu
liehumaan, ja lapset olivat koristautuneet nauhoilla ja ruusukkeilla.
Mr Dorrit itse säilytti tänä vaativana hetkenä vakavan mutta armollisen
arvokkaan ryhtinsä. Hänen huomionsa oli suureksi osaksi kiintynyt
veljeen, jonka käyttäytymisestä tänä suurena hetkenä hän oli levoton.

»Rakas Frederick», sanoi hän, »jos annat minulle käsivartesi, niin
astumme yhdessä ystäviemme ohitse. Minusta on sopivaa, että menemme
ulos näin käsikoukussa, rakas Frederick.»

»Häh!» vastasi Frederick. »Niin, niin, niin, niin!»

»Ja jos, rakas Frederick — jos voisit, ylenmäärin rasittamatta itseäsi
(suo anteeksi, rakas Frederick), jos voisit muuttaa käytöksesi hiukan
sirommaksi —»

»William, William», vastasi toinen pudistaen päätänsä, »sellainen
kuuluu sinulle. Minä en osaa. Kaikki unohtunut, unohtunut!»

»Mutta rakas ystäväni», sanoi William, »juuri sentähden, ellei muuten,
täytyy sinun nyt koettaa kaikin voimin reipastua. Koeta ruveta
muistelemaan, mitä olet unohtanut, rakas Frederick. Asemasi —»

»Mitäh?»

»Asemasi, rakas Frederick.»

»Minun?» Hän katseli ensin omaa olemustaan ja sitte veljeänsä ja
huudahti sitten, syvään hengähtäen: »Hm, niin todellakin! Niin, niin,
niin.»

»Asemasi, rakas Frederick, on nyt varsin hieno. Asemasi minun veljenäni
on nyt varsin hieno. Ja minä tiedän, että sinä tunnollisen luontosi
mukaan koetat olla sen arvoinen, rakas Frederick, ja koetat tuottaa
sille kunniaa. Ettet häpäise sitä, vaan tuotat sille kunniaa.»

»William», vastasi veli hiljaa ja huoahtaen, »teen kaikki mitä tahdot,
veljeni, kaikki mihin vain kykenen. Mutta pyydän sinua muistamaan,
kuinka vähäinen minun kykyni on. Mitä tahdot minulta tänä päivänä,
veljeni? Sano, mitä se on, sano vain, mitä se on.»

»Rakkahin Frederick, ei mitään. En tahdo tuottaa huolta ja vaivaa noin
hyvälle sydämelle kuin sinun on.»

»Tuota vain», pyysi toinen. »Se ei katso vaivaksi tehdä jotakin sinun
mieliksesi.»

William pyyhkäisi silmiänsä ja jupisi itsekseen juhlallisen
tyytyväisenä: »Siunattu sinun kiintymyksesi, rakas poloinen ystäväni!»
Sitte sanoi hän ääneen: »No, rakas Frederick, jos tahdot, kun
nyt menemme ulos, osoittaa olevasi selvillä hetken tärkeydestä —
ajattelevasi sitä —»

»Mitä neuvot minua ajattelemaan siitä?» kysyi hänen alistuvainen
veljensä.

»Oh, rakas Frederick, kuinka voisin vastata siihen? Voin vain sanoa
mitä itse ajattelen, jättäessäni nämä kunnon ihmiset.»

»Juuri niin!» huudahti veli. »Se auttaa minua.»

»Huomaan ajattelevani, sekavin tuntein, joiden joukossa lempeä sääli on
vallitsevana: 'Kuinka he tulevat toimeen ilman minua!'»

»Totta!» huudahti Frederick. »Niin, niin, niin, niin. Sitä minäkin nyt
lähtiessämme koetan ajatella. Kuinka he tulevat toimeen ilman veljeäni!
Poloiset! Kuinka he tulevat toimeen ilman häntä!»

Kello oli juuri lyönyt kaksitoista ja vaunut odottivat ulkopihassa, kun
veljekset tulivat portaita alas käsi toisen kainalossa. Edward Dorrit,
esquire (entinen Tip), ja hänen sisarensa Fanny seurasivat perässä,
niinikään käsikoukussa; mr Plornish ja Maggy, joille oli uskottu
perheen niiden tavaroiden muutto, jotka katsottiin kannattavan ottaa
mukaan, tulivat viimeisinä, kantaen kääröjä ja myttyjä sälytettäviksi
kuormarattaille.

Pihassa olivat läsnä kaikki velkavangit ja vartijat. Siellä olivat mr
Pancks ja mr Rugg, jotka olivat tulleet katsomaan työnsä kruunausta.
Siellä sepitteli nuori John uutta hautakirjoitusta itselleen
siltä varalta, että kuolisi sydämen murtumiseen. Siellä esiintyi
patriarkallinen Casby, näyttäen niin peloittavan hyväntahtoiselta, että
monet ihastuneet vangit tarttuivat innostuneina hänen käteensä ja monen
vangin vaimo tai naissukulainen suuteli hänen kättänsä varmana siitä,
että kaikki tämä oli hänen työtänsä. Sinne oli kokoontunut tavallinen
tällaisissa tilaisuuksissa töllistelevä ihmisjoukko. Siellä oli hän,
jolla oli hämärät epäluulot vankilan johtajan kähveltämän rahaston
suhteen ja joka oli noussut kello viisi aamulla kirjoittaakseen
valmiiksi täysin käsittämättömän selostuksen tästä jutusta; sen hän
sitten uskoi mr Dorritin huostaan äärimmäisen tärkeänä asiakirjana,
jonka oli määrä hämmästyttää hallitusta ja aiheuttaa vankilanjohtajan
kukistuminen. Siellä oli velkavanki, joka käytti kaiken tarmonsa
joutuakseen velkaan ja joka pyrki vankilaan yhtä innokkaasti kuin muut
pyrkivät sieltä pois ja jonka asiat aina selviteltiin kiitoksin ja
kohteliain sanoin; jota vastoin hänen rinnallaan seisova velkavanki,
pieni ruikuttava, ahkera käsityöläinen, joka äärimmäisin ponnistuksin
koetti välttää joutumasta velkaan, huomasi sangen vaikeaksi saada
avukseen asiamiestä, joka sitten monin nuhtein ja soimauksin selvitteli
hänen asiansa. Siellä oli mies, jolla oli paljon lapsia ja paljon
huolia ja jonka vararikko hämmästytti kaikkia; siellä oli mies, jolla
ei ollut ensinkään lapsia ja suuret mahdollisuudet ja jonka vararikko
ei hämmästyttänyt ketään. Siellä oli niitä, jotka aina pääsisivät
vapaiksi huomenna, mutta aina siirsivät lähtönsä edemmäksi; siellä
oli eilen tulleita vankeja, jotka olivat paljon kateellisempia ja
harmistuneempia tästä onnen oikusta kuin kauan häkissä eläneet
linnut. Siellä oli sellaisia, jotka pelkästään mielensä alhaisuudessa
kumartelivat ja ryömivät rikastuneen marshalsealaisen ja hänen
perheensä edessä, ja toisia, jotka tekivät niin vain siksi, että
heidän silmänsä olivat niin tottuneet vankeuden ja köyhyyden hämärään,
etteivät ne sietäneet näin kirkasta päivänpaistetta. Siellä oli monta,
joiden shillingit olivat solahtaneet isän taskuihin ruuan ja juoman
ostamista varten, muttei ketään, joka tämän avustuksen nojalla olisi
tunkeilevasti ollut »hyvä veli» hänen kanssansa. Pikemminkin saattoi
näistä häkkilinnuista huomata, että he hieman arkaillen katselivat
tätä suurenmoiseen vapauteen pääsevää lintua ja olivat taipuvaisia
vetäytymään häkkiinsä ja näyttivät olevan hiukan hämillään hänen
kulkiessaan ohitse.

Näiden katselijoiden puhki liikkui pieni saattue veljesten johtamana
hitaasti porttia kohden. Mr Dorrit, jonka mielessä risteilivät
mietteet, kuinka nämä raukat tulisivat toimeen ilman häntä, oli
ylhäinen ja alakuloinen, muttei hajamielinen. Hän taputteli lasten
päitä, kuten sir Roger de Coverley matkalla kirkkoon, hän puhutteli
taempana seisovia vankeja ristimänimiltä, hän oli alentuvainen kaikkia
kohtaan ja näytti kulkevan kultakirjaimin säteilevä kehoituslause
ympärillään. »Lohduttaudu, kansani, koeta kestää tämä kärsivällisesti!»

Kolme komeaa eläköönhuutoa ilmoitti, että hän oli astunut portin läpi
ja että Marshalsea oli jäänyt orvoksi. Ennenkuin niiden kaiku oli
tauonnut kiirimästä vankilamuureissa, oli perhe noussut vaunuihin ja
lakeija piteli astinlautaa.

Silloin, eikä ennemmin, huusi miss Fanny äkkiä: »Herra Jumala, missä
Amy on?»

Isä oli luullut hänen olevan sisaren kanssa. Sisar oli luullut hänen
olevan »jossakin». He olivat kaikki luottaneet siihen, että hän kuten
aina olisi tyynenä oikealla ajalla oikeassa paikassa. Tämä vankilasta
lähtö oli kenties heidän yhteisen elämänsä ensimmäinen toimi, jonka he
suorittivat ilman häntä.

Minuutti oli ehkä kulunut vastauksen etsinnässä tähän kysymykseen, kun
miss Fanny, joka paikaltaan vaunuissa näki porttihuoneeseen johtavan
pitkän, kapean käytävän, punastui suuttuneena.

»No, täytyypä sanoa, isä», huusi hän, »että tämä jo on häpeällistä!»

»Mikä on häpeällistä, Fanny?»

»Täytyypä sanoa, että se todella on inhoittavaa», toisti Fanny.
»Tämän tähden voisi melkein tällaisessakin tilaisuudessa toivoa
olevansa kuollut! Täällä tulee tuo Amy lapsi yllään ruma, vanha,
kulunut pukunsa, jota hän niin itsepäisesti on pitänyt, isä, jota
pyytämällä pyysin häntä vaihtamaan toiseen; mutta hän kieltäytyi aina
ja lupasi tänä päivänä vasta vaihtaa pukua, koska tahtoi käyttää vanhaa
pukuaan niin kauan kuin oleskeli täällä sinun kanssasi — mikä on vain
haaveellista hölynpölyä, alhaisinta laatua — täällä nyt tuo lapsi tulee
ja häpäisee meitä loppuun saakka ja vielä viimeisellä hetkellä, kun
hänet kannetaan ulos sittenkin siinä puvussa, ja kantajana vielä tuo mr
Clennam!»

Rikos todistettiin samassa hetkessä kuin syytös lausuttiin. Clennam
ilmestyi vaununovelle kantaen pientä tajutonta olentoa sylissään.

»Hänet oli unohdettu», sanoi hän säälivällä äänellä, jossa tuntui
nuhdettakin. »Juoksin hänen huoneeseensa (mr Chivery neuvoi minut
sinne) ja näin oven olevan auki ja hänen, lapsiparan, makaavan
pyörtyneenä lattialla. Hän näyttää menneen muuttamaan pukua ja
ylenmäärin uupuneena pyörtyneen lattialle. Kenties eläköönhuudot
pelästyttivät hänet, tai ehkä se tapahtui jo aikaisemmin. Pitäkää
huolta tästä pienestä kylmästä kädestä, miss Dorrit. Älkää päästäkö
sitä vaipumaan alas.»

»Kiitos, sir», vastasi miss Dorrit puhjeten itkuun. »Luulen tietäväni
mitä teen, jos vain jätätte minut rauhaan. Rakas Amy, avaa silmäsi,
niin olet kiltti. Oi, Amy, Amy, olen todella pahoillani ja häpeissäni.
Herää, kultaseni! Oi, miksemme jo aja pois täältä! Isä, käske ajamaan!»

Palvelija astui Clennamin ja vaunujen väliin ja lausuen terävästi:
»Luvallanne, sir!» nosti astinlaudan ylös, ja he ajoivat matkaansa.




SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Matkatoverit


Oli syksy, ja pimeys ja yö hiipivät Alppien korkeimmille huipuille.

Ison Sankt Bernhardin solan Sveitsin puolisissa laaksoissa oli
viininkorjuu käynnissä samoin kuin Genevenjärven rantamilla. Ilma
oli täynnä korjattujen rypäleiden tuoksua. Täysinäisiä rypälekoreja,
-laatikoita ja -tynnyreitä seisoi pimeissä sisäänkäytävissä, ehkäisten
kulkua jyrkillä, kapeilla kyläteillä; niitä oli kanniskeltu koko
päivä pitkin raitteja ja kujia. Kaikkialla oli tielle tipahtaneita
ja tallattuja rypäleitä.. Talonpoikaisvaimo, joka rypälekuormineen
vaivaloisesti pyrki kotia kohden, kantaen vielä lisäksi lastaan
sidottuna syliinsä, tyynnytteli pienokaista rypäleillä; tylsäjärkinen,
joka istui vesiputoukselle johtavan tien varrella paimenmajan räystään
alla hautoen päivänpaisteessa paisunutta kilpirauhastaan, mutusteli
rypäleitä; lehmien ja vuohien hengitys lemusi viinin lehviltä ja
varsilta; jokaisessa pienessä kapakassa kävi syöminen ja juominen ja
juttelu viinirypäleiden merkeissä. Vahinko vain, ettei tämä ylivuotava,
upea runsaus tuntunut niistä sitten valmistetussa ohuessa, karvaassa,
kalseassa viinissä.

Koko kirkkaan päivän oli ilma ollut lämmin ja läpikuultava. Kiiltävät
metallihuiput, kirkontornit ja -katot, kaukaiset ja harvoin nähtävät,
olivat kimallelleet näköpiirissä; ja lumipäiset vuorenhuiput olivat
näkyneet niin selvinä, että tottumaton silmä, jättäen huomioonottamatta
välillä olevan maiseman ja vähäksyen epätasaisia huippuja, pitäen niitä
epätodellisina ja näennäisinä, saattoi arvioida matkan sinne helpoksi,
muutamassa tunnissa suoritetuksi. Vuorenhuiput, joita laaksoissa
pidettiin merkillisyyksinä, koska niistä toisinaan ei kuukausimääriin
näkynyt vilahdustakaan, olivat tänään aamusta alkaen piirtyneet
selvinä ja läheisinä sinistä taivasta vasten. Ja nytkin, kun pimeys
vallitsi alhaalla, hahmoittuivat ne selvinä yksinäisyydessään sumujen
ja varjojen yläpuolella, vaikka näyttivätkin hitaasti ja juhlallisesti
vetäytyvän poispäin, kuten häipyvät aaveet, kun auringonlaskun punaväri
haalistui niiden kyljissä ja jätti ne kylmän kalpeiksi.

Katsottuna näistä vuorierämaista, joihin Ison Sankt Bernhardin solakin
kuului, oli vuorenrinteitä kiipeävä yö kuin nousevaa vettä. Kun se
viimein saapui Bernhardin luostarin muureille, oli tämä ahavoitunut,
ilmojen runtelema rakennus kuin mikäkin Noakin arkki, jota synkät
aallot kuljettivat mukanansa.

Pimeys, joka oli sivuuttanut muutamia muuleilla ratsastavia
matkailijoita, oli näin ehtinyt luostarin muureille saakka, kun
matkailijat yhä kiipeilivät vuorenrinnettä ylös. Samoin kuin hehkuvan
kuuma päivä, jolloin he olivat pysähtyneet juomaan sulaneesta jäästä ja
lumesta syntyneille vuoripuroille, oli jäähtynyt vuoriston ohentuneen
kolean yöilman purevaksi pakkaseksi, samoin oli alempana liikkuvan tien
kauneuskin muuttunut autiudeksi ja erämaaksi. Heidän tiensä oli nyt
jyrkkä polku, jota rivissä etenevät muulit kapusivat, astuen paadelta
paadelle aivan kuin nousten jättiläisraunioiden murtuneita portaita.
Ei näkynyt ainoatakaan puuta eikä muutakaan kasvillisuutta kuin hiukan
ruskeaa, kankeata sammalta, joka jäätyi kallionrakoihin. Mustuneet,
puiset luurankokäsivarret tien varsilla viittasivat luostariin
päin, aivan kuin lumeen hautautuneiden entisten matkailijain haamut
kummittelisivat onnettomuutensa näyttämöllä. Jääpuikkojen reunustamat
onkalot ja luolat, joita oli rakennettu pakopaikoiksi äkillisiltä
myrskyiltä, kuiskailivat seudun uhkaavista vaaroista; valittava tuuli
ajeli edellänsä alati liikkeellä olevia sumukiemuroita ja pilviä; ja
lunta, vuoriston uhkaavaa vaaraa, jota vastaan kaikki varokeinot oli
tähdätty, tulla tuiskutti kiivaasti.

Päivän työstä väsyneiden muulien jono kapusi ja kiemurteli hitaasti
jyrkkää polkua ylös; ensimmäistä talutti jalan kulkeva opas,
leveälierinen hattu päässä, pyöreä takki yllä, kantaen olallaan
alppisauvoja ja puhellen toisen oppaan kanssa. Ratsastavien kesken ei
puheltu. Kirpeä pakkanen ja matkaväsymys piti heitä äänettöminä ja
lisäksi vielä uusi tunne, joka oli kuin hengen salpausta: osaksi tuntui
kuin juuri olisi noussut kylmästä, kirkkaasta vedestä ja osaksi kuin
olisi nyyhkyttänyt.

Viimein tuikahti valo lumen ja sumun läpi kiviportaiden yläpäästä.
Oppaat huusivat muuleille, muulit nostivat pystyyn riipallaan
olevat päänsä, matkailijoiden kielenkanta irtautui, ja kiiveten ja
kompastellen, kilahdellen, helähdellen ja jutellen he saapuivat
luostarin portille.

Muita muuleja oli saapunut vähäistä aikaisemmin, toiset kantaen
talonpoikaisratsastajia, toiset tavaroita, ja ne olivat tallanneet
portin eteisen lumen rapakoksi. Ratsastussatuloita ja suitsia,
kuormasatuloita ja tiukuvaljaita, muuleja ja ihmisiä, lyhtyjä,
soihtuja, säkkejä, ruokatavaroita, tynnyreitä, juustoja, hunaja-
ja voipönttöjä, olkikupoja ja kaikenkaltaisia kääröjä tunkeili ja
paiskittiin sekaisin tässä sulavassa sohjossa ja portaissa. Täällä
ylhäällä pilvissä näkyi kaikki kuin pilvien läpi ja näytti purkautuvan
ja häipyvän pilviksi. Ihmisten hengitys kulki pilvenä, muulien hengitys
kulki pilvenä, valoja ympäröi pilvikehä, aivan lähellä puhuvaa ei
voinut erottaa pilveltä, vaikka hänen äänensä ja kaikki muut äänet
kuuluivat hämmästyttävän selviltä. Muurissa oleviin renkaisiin
kiireesti sidottujen muulien sumuisessa seurassa yksi puraisi toista,
toinen potkaisi naapuriansa, jolloin pilven yhtenäisyys rikkoutui,
sinne kun sukelsi miehiä ja sieltä tunkeutui eläinten kirkunaa ja
ihmisten huutoa, eikä vieressä seisoja kuitenkaan tiennyt, mikä oli
hätänä. Kaiken tämän keskellä purki luostarin iso talli ilmoille
pilviosuutensa; se sijaitsi alimmassa kerroksessa ja sinne johti
alikerroksen ovi, jonka edustalla tämä sekamelska kiehui ja kuohui;
näytti siltä kuin tämä kömpelö rakennus olisi pelkkää pilveä, jonka
hajottua se lysähtäisi kokoon ja lumi tuiskuisi paljaalle kallion
huipulle.

Samaan aikaan kuin tämä melu ja kiire vallitsi elävien matkamiesten
keskuudessa, olivat kuolleet, vuorilta löytyneet matkamiehet hiljaisina
koolla rautakangeilla suojatussa rakennuksessa muutaman askeleen
päässä, saman pilven peitossa, samojen lumihiutaleiden tuiskutessa
heidän ympärillään. Monta talvea jo oli kerran myrskyn yllättämä
äiti seisonut nurkassaan, lapsi povellaan; mies, joka oli paleltunut
käsi kohotettuna suulle joko pelossa tai nälässä, seisoi vuodesta
vuoteen painaen yhä kättään kuiville huulilleen. Kaameata seuraa,
salaperäisesti yhteen joutunutta! Kauheata olisi äidin ollut edeltäpäin
tietää ja kuvitella kohtaloaan: »Näin monen ympäröimänä, joita en
milloinkaan ole nähnyt enkä milloinkaan näe, seison lapseni kanssa,
milloinkaan hänestä eroamatta, täällä Isolla Sankt Bernhardilla, ja
polvi polvelta tulee meitä katsomaan eikä milloinkaan saa tietää
nimeämme eikä tarinaamme, lukuunottamatta sen loppua.»

Elävät matkamiehet ajattelivat sillä hetkellä vähän tai ei ollenkaan
kuolleita. He ajattelivat paljon enemmän laskeutumista muulien selästä
luostarin ovella ja lämmittelemistä luostarin takan ääressä. Päästyään
hälinästä, joka jo vähitellen alkoi hiljetä, sitä mukaa kuin muulit
saatiin sijoitetuiksi talliin, riensivät he väristen portaita ylös
asuinrakennukseen. Talliin sidotuista eläimistä nousi sinne haju,
joka oli samanlainen kuin eläintarhain villipetojen levittämä lemu.
Rakennuksessa oli vahvoja holvikäytäviä, mahtavia kivipylväitä, leveitä
portaita ja paksuja muureja, joissa oli pienet, syvään upotetut ikkunat
— kaikki varustuksia vuoristoni myrskyjä vastaan, ikäänkuin nämä
olisivat inhimillisiä vihollisia. Siellä oli synkkiä, holvikattoisia
makuuhuoneita, tuiki kylmiä, mutta siistejä, ja vieraanvaraisesti
varustettuja matkamiehiä varten. Lopuksi oli siellä seurusteluhuone,
jossa vieraat saivat oleskella ja syödä, jossa aina oli pöytä katettuna
ja jossa takkavalkea paloi punaisena ja loimuavana.

Tähän huoneeseen vetäytyivät matkustajat takan ympärille, kahden nuoren
munkin osoitettua kullekin hänen makuuhuoneensa. Heitä oli kolme eri
seuraa, joista ensimmäinen, lukuisin ja tärkein, oli hitain, niin että
toinen seura saavutti sen matkalla vuorenrinnettä ylös. Siihen kuului
vanhahko rouva, kaksi harmaapäistä herrasmiestä, kaksi nuorta neitiä
ja heidän veljensä. Heidän palvelijoinaan oli (oppaita mainitsematta)
pikalähetti, kaksi lakeijaa ja kaksi kamarineitiä, minkä epämukavan
lukuisan henkilökunnan jäsenet oli sijoitettu mikä minnekin saman katon
alle. Seuraan, joka oli saavuttanut heidät ja tullut sisään heidän
jäljessään, kuului vain kolme henkeä: yksi nainen ja kaksi herraa.
Kolmatta seuraa, joka oli noussut vuorelle solan Italian puolisesta
laaksosta ja saapunut ensimmäiseksi, oli neljä henkeä: verekäs,
nälkäinen, vaitelias saksalainen kotiopettaja, silmälasit nenällä,
huvimatkalla kolmen nuorukaisen, oppilaittensa, kanssa, jotka niinikään
kaikki olivat verekkäitä, nälkäisiä, vaiteliaita, silmälasit nenällä.

Nämä kolme seuraa istuivat takan ympärillä silmäillen kuivakiskoisesti
toisiansa ja odotellen illallista. Vain yksi heistä, kolmihenkisen
seuran toinen herrasmies, yritti saada keskustelua käyntiin. Virittäen
ansan etevimmän seuran päämiehelle kääntyi hän oman seuransa puoleen
ja huomautti sellaisella äänensävyllä, että koko seura saattoi, jos
halusi, ottaa sen itselleen, että heillä oli ollut pitkä päivä ja että
hän sääli naisia. Vielä hän sanoi pelkäävänsä, että toinen nuorista
naisista ei ollut kyllin vahva tai tottunut matkailija ja siksi oli
pari kolme tuntia takaperin ollut kovin väsynyt. Että hän itse oli
huomannut paikaltaan jonossa hänen istuvan muulin selässä niin, kuin
olisi ollut ylen määrin uupunut. Että hänellä itsellään pari kolme
kertaa oli ollut kunnia tiedustella jälkeen jäävältä oppaalta nuoren
neidin vointia. Että hän oli sitten ihastunut kuullessaan hänen
virkistyneen ja pahoinvoinnin olleen vain ohimenevää. Että hänen ehkä
sallittiin (nyt hän oli saanut päämiehen katseen vangituksi ja kääntyi
hänen puoleensa) lausua toivomus, että nuori neiti nyt voi paremmin
eikä katunut matkaansa.

»Kiitos, sir», vastasi päämies, »tyttäreni voi aivan hyvin ja on ollut
erittäin huvitettu matkasta».

»Hän on ehkä ensikertalainen täällä vuoristossa?» arveli mielistelevä
matkustaja.

»Niin — hm — hän on ensikertalainen», vastasi päämies.

»Mutta te itse tunnette kai hyvin Alpit, sir?»

»Kyllä — hm — jotenkin hyvin. En viime vuosilta. En viime vuosilta»,
vastasi päämies heilauttaen kättänsä.

Mielistelevä matkailija, joka taivuttaen päätänsä otti huomioon tämän
kädenliikkeen, kääntyi nyt päämiehestä toisen nuoren neidin puoleen,
jota ei vielä ollut mainittu muutoin kuin kuuluvana niihin naisiin,
jotka herättivät hänen säälivää mielenkiintoansa. Hän toivoi, etteivät
matkan vaivat olleet kovin rasittaneet häntä.

»Rasittaneet kyllä», vastasi nuori neiti, »mutta eivät uuvuttaneet».

Mielistelevä matkailija myönsi kohteliaasti tämän erotuksen oikeaksi.
Sitä hän juuri oli tarkoittanut. Jokainen nainen oli tietysti
rasittunut oltuaan tekemisissä muulin kanssa, jonka itsepäisyys oli
käynyt sananlaskuksi.

»Meidän on tietysti», sanoi nuori neiti, joka käyttäytyi erittäin
kopeasti ja ylhäisesti, »täytynyt jättää vaunut ja matkatavarat
Martignyyn. Kovin ikävää, ettei ole voinut tänne luoksepääsemättömään
paikkaan tuoda mukanaan mitä tarvitsisi ja että on täytynyt luopua
kaikista mukavuuksista.»

»Tämä on todellakin jylhä paikka», myönsi mielistelevä matkailija.

Vanhahko nainen, joka oli mallikelpoisen säntillisesti puettu ja
jonka käytös, koneistona, oli täydellinen, huomautti tähän pehmeällä,
hillityllä äänellä:

»Mutta kuten muutkin epämukavat paikat on sekin nähtävä. Kuuluisana
paikkana se on välttämättä nähtävä.»

»Oh, en minä ole vähintäkään vastahakoinen näkemään sitä, mrs General»,
vakuutti nuori neiti huolettomasti.

»Te, madame, olette ehkä käynyt täällä ennen?» kysyi mielistelevä
matkailija.

»Kyllä», vastasi mrs General. »Olen ollut täällä ennen. Sallikaa
minun neuvoa teitä, rakkaani» — hän kääntyi nuoren neidin puoleen —
»suojaamaan kasvojanne tulenloimulta oltuanne ulkona vuoristoilmassa ja
lumituiskussa. Teitä myöskin», lisäsi hän toiselle nuorelle neidille,
joka heti totteli, kun taas edellinen vain sanoi: »Kiitos, mrs General,
minun on näin hyvä olla ja haluan jäädä tähän.»

Veli, joka oli noussut paikaltaan avatakseen siellä olevan pianon,
viheltänyt siihen ja sulkenut sen taas, käveli nyt takaisin tulen
ääreen, lornetti koholla. Hän oli puettu mahdollisimman täydelliseen
matka-asuun. Maailman matkustusmahdollisuudet näyttivät miltei liian
pieniltä riittääkseen vastaamaan hänen varustuksiaan.

»Nuo ihmiset tarvitsevat loppumattoman pitkän ajan illallisen
valmistamiseen», jupisi hän. »Mitähän he antavat meille! Onko kellään
aavistusta siitä?»

»Ainakaan ei ihmispaistia», vastasi kolmihenkisen seuran toinen
herrasmies.

»Arvattavasti ei. Mitä tarkoitatte?»

»Sitä, että koska teitä ei tarjota yleiseksi illalliseksi, niin ehkä
suvaitsette siirtyä paistamasta itseänne yleisen tulen ääressä»,
vastasi toinen.

Nuori herrasmies, joka seisoi huolettomassa asennossa takan edessä
tarkastellen seuraa lasinsa läpi, selin valkeaan takinliepeet
kainaloissa, aivan kuin olisi kuulunut kanojen sukuun ja kynitty
ja sidottu paistettavaksi, menetti tasapainonsa kuullessaan tämän
vastauksen; hän näytti aikovan pyytää selitystä, kun huomattiin —
kaikkien silmien ollessa luotuina puhujaan — että tämän seurassa
oleva nuori, kaunis rouva ei ollut kuullut keskustelua, sillä hän oli
pyörtynyt pää miehensä olkapäällä.

»Luulen», sanoi tämä herra matalalla äänellä, »että on parasta kantaa
hänet suoraan hänen huoneeseensa. Tahtoisitteko pyytää jotakuta tuomaan
kynttilän», huomautti hän kumppanilleen, »ja näyttämään tietä? Tässä
oudossa, eksyttävässä rakennuksessa en tiedä minne kääntyä.»

»Sallikaa minun kutsua kamarineitoni», sanoi pitempi nuorista neideistä.

»Sallikaa minun antaa hänelle hiukan vettä», pyysi lyhyempi, joka ei
ollut vielä puhunut.

Kumpikin teki, mitä oli ehdottanut, niin ettei avusta ollut
puutetta. Sitä ilmestyi miltei liiaksikin, kun molemmat kamarineidot
tulivat sisään (pikalähetin saattamina, jottei kukaan matkalla
sinne mykistyttäisi heitä puhuttelemalla heitä jollakin vieraalla
kielellä). Huomaten tämän ja sanoenkin sen muutamin sanoin hennommalle
ja nuoremmalle neideistä herrasmies sovitti vaimonsa käsivarren
olkapäälleen, nosti hänet syliinsä ja kantoi pois.

Hänen ystävänsä, joka jäi yksin toisten vierasten joukkoon, käveli
verkalleen edestakaisin huoneessa, palaamatta takan ääreen, ja nyki
miettiväisenä mustia viiksiään ikäänkuin olisi tuntenut itsensä
osalliseksi äskeiseen terävään vastaukseen. Sen saaja seisoi
murjotellen eräässä nurkassa, ja päämies kääntyi ylhäisenä herrasmiehen
puoleen.

»Ystävänne, sir», sanoi hän, »on —hm —hiukan kärsimätön, ja
kärsimättömyydessään hän ei kenties ole oikein selvillä, kuinka hänen
tulisi — hm — mutta emme huoli siitä, emme huoli siitä. Ystävänne on
hieman kärsimätön, sir.»

»Saattaa olla niin, sir», vastasi toinen. »Mutta koska minulla oli
kunnia tutustua tähän herraan Geneven hotellissa, jonne me ja joukko
muita kunnon ihmisiä olimme kokoontuneet joku aika takaperin, ja koska
olen seurustellut ja keskustellut hänen kanssansa useilla retkeilyillä
sen jälkeen, niin en voi suostua kuulemaan — en edes teidän
kaltaiseltanne ja teidän asemassanne olevalta — mitään halventavaa
tästä herrasmiehestä.»

»Ette olekaan minkäänlaisessa vaarassa joutua kuulemaan minulta
sellaista, sir. Huomauttaessani, että ystävänne on kärsimätön, en sano
mitään ikävää. Tein tämän huomautuksen, koska ei ole epäilemistä,
että poikani, joka syntyperältään ja — hm — kasvatukseltaan on — hm
— herrasmies, olisi mielellään mukautunut kohteliaasti lausuttuun
toivomukseen takkavalkean suhteen, johon kaikilla täällä olevilla on
yhtäläinen oikeus; tämä onkin mielestäni aivan oikea periaate, sillä
nähdäkseni — hm — ovat kaikki täällä — hm — tällaisessa tapauksessa —
hm — yhdenvertaisia.»

»Hyvä!» kuului vastaus. »Piste siihen! Olen poikanne nöyrin palvelija.
Pyydän poikaanne vastaanottamaan syvimmän kunnioitukseni vakuutuksen.
Ja nyt, sir, voin myöntää, vapaasti myöntää, että ystäväni toisinaan on
varsin ivallinen.»

»Onko nuori nainen ystävänne vaimo, sir?»

»Nuori nainen on ystäväni vaimo, sir.»

»Hän on hyvin kaunis.»

»Sir, hänellä ei ole vertaistaan. He ovat vastanaineita. He ovat osaksi
häämatkalla, osaksi taiteellisella opintomatkalla.»

»Onko ystävänne taiteilija, sir?»

Herrasmies vastasi suutelemalla oikean kätensä sormia ja
huiskauttamalla suudelmansa käsivartta myöten taivasta kohden,
ikäänkuin sanoakseen: »Pyhitän hänet taivaan voimille kuolemattomana
taiteilijana!»

»Mutta hän on hyvästä perheestä», lisäsi hän. »Hänellä on ylhäisiä
sukulaisia. Hän on enemmän kuin taiteilija: hän on hienoa sukua.
Saattaa olla, että hän ylpeydellään, kärsimättömyydellään,
ivallisuudellaan (myönnän hänellä olevan näitä ominaisuuksia) on
loukannut sukua, mutta hänellä on se kuitenkin. Seurustellessamme on
hän sattumalta silloin tällöin maininnut jotakin sentapaista, josta
päätän näin käyneen.»

»Jaha! Toivon», sanoi ylhäinen herrasmies, joka näytti mielestään
puhuneen kylliksi siitä asiasta, »että nuoren rouvan pahoinvointi on
ohimenevää».

»Toivottavasti, sir.»

»Ehkäpä väsymystä vain?»

»Ei yksinomaan väsymystä, sir, sillä hänen muulinsa kompastui tänään
ja hän putosi satulasta. Hän putosi keveästi ja nousi heti ylös omin
voimin ja ratsasti luotamme nauraen, mutta illemmällä hän valitti kipua
kyljessään. Hän puhui siitä useammin kuin kerran meidän noustessamme
vuorta teidän seurueenne jäljessä.»

Suuren seurueen pää oli armollinen muttei tuttavallinen ja katsoi
nähtävästi nyt olleensa enemmän kuin kylliksi alentuvainen. Hän ei
puhunut enää mitään, ja äänettömyys vallitsi illalliseen saakka.

Kun illallinen tuotiin pöytään, ilmestyi nuori munkki (vanhoja
ei näkynyt olevan ensinkään) pöydän päähän isännäksi. Ruoka oli
sellaista, jota tarjotaan tavallisissa sveitsiläisissä ravintoloissa,
eikä puuttunut hyvää punaviiniä, jota luostari viljeli leudommassa
ilmastossa. Taiteilija tuli ja istui tyynenä paikalleen muiden
alettua jo, eikä hänessä näkynyt mitään jälkiä äskeisestä sanailusta
täydellisesti matkapukuisen matkailijan kanssa.

»Sallikaa minun kysyä», sanoi hän liemilautasensa yli isännälle, »onko
luostarissanne nykyään monta sen kuuluisista koirista».

»Monsieur, niitä on kolme.»

»Näin kolme tuolla alhaalla äsken. Kai juuri puheena olevat kolme.»

Isäntä, solakka, kirkassilmäinen, tummatukkainen nuori mies, kohtelias
käytökseltään, pukunaan musta, valkoisilla nauhoilla vyötetty kaapu,
ja yhtä vähän tavallisen, tunnetun bernhardilaismunkin näköinen kuin
tavallisen, tunnetun bernhardilaiskoiran, vastasi, että epäilemättä
juuri niin oli laita.

»Ja luulen nähneeni yhden niistä jo ennen», huomautti taiteilija.

Se oli kyllä mahdollista. Tämä koira oli hyvin tunnettu. Monsieur oli
helposti saattanut nähdä sen laaksossa tai järven rannalla, kun koira
oli seurannut jotakuta luostariveljeä tämän käydessä pyytämässä apua
luostarille.

»Tällaiset matkat tehdään kai aina määrättyinä aikoina vuodessa?»

Monsieur oli oikeassa.

»Ja aina koira mukana. Koira on hyvin tärkeä.»

Taasen oli monsieur oikeassa. Koira oli hyvin tärkeä. Se oli ihmisten
silmissä erittäin mielenkiintoinen, se kun oli yksi noita kaikkialla
kehuttuja koiria, kuten ma'amselle tiesi.

Ma'amselle oli hiukan hidas tietämään ja huomaamaan sen, ollen vielä
tottumaton ranskankieleen. Mutta mrs General huomasi sen hänen
puolestansa.

»Kysykää häneltä, onko se pelastanut monenkin hengen», pyysi
tasapainonsa menettänyt nuori mies äidinkielellään, englanniksi.

Isäntä ei tarvinnut kielenkääntäjää. Hän vastasi heti ranskankielellä:
»Ei, ei tämä koira.»

»Miksei?» tiedusti nuori mies.

»Anteeksi», vastasi isäntä tyynesti, »antakaa sille tilaisuus, niin
se tekee sen epäilemättä. Esimerkiksi, olen aivan varma siitä»,
hän hymyili rauhallisesti tasapainonsa menettäneelle nuorukaiselle
leikatessaan vasikanpaistia tarjoiltavaksi, »että jos te, monsieur,
annatte sille tilaisuuden siihen, rientää se innokkaasti täyttämään
velvollisuutensa».

Taiteilija nauroi. Mielistelevä matkailija, joka huolestuneen
innokkaasti piti puoliansa syömisessä, pyyhki leipäviipaleella pari
viinipisaraa viiksistään ja yhtyi keskusteluun.

»Vuodenaika alkaa jo olla myöhäinen matkailijoille, vai kuinka, arvoisa
isä?» huomautti hän.

»Kyllä, niin alkaa. Vielä pari, kolme viikkoa korkeintaan, ja sitte
jäämme yksin tänne talven lumiin.»

»Ja sitten tulee kuoppivien koirien ja haudattujen lasten aika, kuvista
päättäen», arvaili mielistelijä.

»Anteeksi», vastasi isäntä, joka ei oikein ymmärtänyt viittausta.
»Kuinka niin, kuoppivien koirien ja haudattujen lasten aika, kuvista
päättäen?»

Taiteilija sekaantui taas keskusteluun, ennenkuin toinen ehti vastata.

»Ettekö tiedä», kysyi hän kylmästi pöydän poikki toveriltaan, »ettei
kenelläkään muulla kuin salakuljettajilla ole talvella minkäänlaista
asiaa tänne?»

»Totta vie! En, sitä en ole milloinkaan kuullut.»

»Niin se on. Ja koska he hyvin tuntevat ilmojen merkit, eivät he hanki
työtä koirille — ne ovatkin kuolemaisillaan sukupuuttoon — vaikka tämä
majatalo onkin heille sopivalla paikalla. Perheensä nuoren väen he
kuuluvat tavallisesti jättävän kotiin. Mutta tämä on suuri ajatus!»
huudahti taiteilija, odottamatta innostuen. »Se on ylevä ajatus! Se
on maailman hienoimpia ajatuksia ja voi saada ihmisen vuodattamaan
kyyneleitä, kautta Jupiterin!» Sitten kävi hän erittäin tyynesti
vasikanpaistinsa kimppuun.

Hänen puheensa oli pohjaltaan niin pilkallisen ristiriitaista,
että se särähti ilkeästi kuulijan korvaan, vaikka puhujan käytös
oli hienostunutta ja ulkomuoto hauska ja vaikka hän niin taitavan
huomaamattomasti sivuutti sen ivallisen puolen, että henkilön, joka ei
täydellisesti taitanut englanninkieltä, oli mahdoton ymmärtää sitä ja
ymmärtäessäänkään suuttua siitä: niin huolettomasti ja rauhallisesti
se lausuttiin. Lopetettuaan paistinsa yleisen hiljaisuuden vallitessa,
kääntyi puhuja taas ystävänsä puoleen.

»Katsokaa», sanoi hän äskeiseen tapaansa, »tätä herrasmiestä
isäntäämme, joka ei vielä ole elämänsä kukkulalla ja joka näin
arvokkaasti ja kohteliaan ystävällisesti ja vaatimattomasti isännöi
pöydässämme! Käytös kuin kruunupäisellä! Aterioikaa Lontoon
loordimayorin kanssa (jos voitte saada kutsun) ja vertailkaa.
Tämä ystävämme, jolla on hienoimmat kasvot, mitä milloinkaan olen
nähnyt, piirteiltään täydelliset, luopuu työteliäästä elämästään ja
tulee tänne ylös, en tiedä monenko jalan korkeuteen vedenpinnasta
laskien, ilman muuta tarkoitusta (paitsi nauttiakseen, toivoakseni,
luostarin mainiosta ruokasalista) kuin pitääkseen majataloa meidän
kaltaisillemme toimettomille köyhille raukoille ja esittääkseen
laskun omalletunnollemme. Eikö se ole kaunis uhraus! Mikä voisi olla
liikuttavampaa! Pitäisikö meidän halveksia tätä paikkaa siksi, etteivät
sen puupulloja kaulassaan kantavat viisaat koirat kahdeksaan, yhdeksään
kuukauteen pelasta ketään mielenkiintoiselta näyttävää matkamiestä.
Eihän toki! Siunattu paikka tämä on! Suurenmoinen, kunniakas paikka!»

Harmaatukkaisen herran, etevimmän seuran päämiehen rinta oli
jo kohonnut ikäänkuin hän ei suinkaan olisi ollut suostuvainen
laskettavaasi köyhien raukkojen joukkoon. Tuskin oli taiteilija
vaiennut, kun hän itse alkoi puhua erinomaisen arvokkaasti, ikäänkuin
hän tuntisi asiakseen esiintyä ensimmäisenä joka paikassa ja nyt olisi
hetkeksi laiminlyönyt velvollisuutensa.

Painavasti lausui hän mielipiteenään isännälle, että tämän elämä täällä
talvisin mahtoi olla kovin autiota ja yksinäistä.

Isäntä myönsi monsieurille, että se kyllä oli hiukan yksitoikkoista.
Ilma oli pitemmän aikaa vaikeata hengittää, pakkanen oli ankara.
Vaadittiin nuoruutta ja voimaa sen kestämiseen. Mutta kun oli sitä ja
taivaan siunausta —

Niin, aivan niin. »Mutta teljettynä oleminen», sanoi harmaatukkainen
herrasmies.

Sattui monena päivänä pahallakin säällä, että oli mahdollista liikkua
ulkona. Heillä oli tapana luoda pieni polku lumeen ja kävellä siinä.

»Mutta tila», intti harmaatukkainen herra. »Se on kovin pieni, kovin —
hm — rajoitettu.»

Monsieur ehkä suvaitsi muistaa, että vuoristossa oli turvapaikkoja,
joissa oli käytävä ja joihin myös oli luotava tie.

Monsieur yhä väitti, että tila oli — hm — kovin — hm — ahdas ja
rajoitettu.- Ja enemmänkin vielä: elämä oli aina yhtä ja samaa, yhtä ja
samaa.

Puolustelevasti hymyillen nousi isäntä hiljaisesta pöydästä ja kohautti
hiljaisesti hartioitaan. Se oli totta, vastasi hän, mutta sallittakoon
hänen huomauttaa, että melkein kaikkia asioita saattoi katsoa eri
puolilta. Monsieur ja hän katsoivat heidän poloista elämäänsä täällä
eri näkökannoilta. Monsieur ei ollut tottunut rajoitukseen.

»Minä — hm — niin, aivan oikein», vastasi harmaatukkainen herra. Tämä
perustelu näytti kerrassaan järkyttävän häntä.

Monsieur, englantilainen matkailija, joka saattoi matkustaa mukavasti,
jolla varmaankin oli rikkautta, ajoneuvoja, palvelijoita —

»Tietysti, tietysti! Epäilemättä», myönsi herrasmies.

Monsieur ei helposti voinut asettua sellaisen henkilön asemaan, jolla
ei ollut mahdollisuutta päättää: huomenna menen sinne ja ylihuomenna
sinne; nyt nousen tuon aidan yli ja nyt laajennan noita rajoja.
Monsieur ei kenties voinut ymmärtää, kuinka luonto mukautuu tällaiseen
välttämättömyyden pakosta.

»Se on totta», vastasi monsieur. »Älkäämme — hm — enää puhuko tästä.
Olette — hm — aivan oikeassa, epäilemättä. Jättäkäämme tämä asia
sikseen.»

Ateria oli päättynyt, ja hän veti puhuessaan tuolinsa pöydän äärestä
ja meni entiselle paikalleen tulen eteen. Koska pöydässä melkein joka
paikassa oli hyvin kylmä, siirtyivät muutkin vieraat tulen ääreen
aikoen perinpohjin lämmitellä itseään ennenkuin menisivät levolle.
Isäntä, pöydästä noustaessa, kumarsi kaikille, toivottaen hyvää yötä,
ja vetäytyi pois. Mutta ensin kysyi mielistelevä matkustaja häneltä,
voisivatko he saada kuumennettua viiniä; isännän vastattua myöntävästi
ja lähetettyä sitä kohta senjälkeen sisään, otti tämä matkustaja,
istuen ryhmän keskellä ja parhaassa paahteessa, tehtäväkseen tarjoilla
sitä muille.

Tällöin nuorempi nuorista neideistä, joka oli istunut hiljaisena
pimeässä nurkassaan (takkavalkea oli synkän huoneen päävalaistuksena,
sillä lamppu paloi himmeänä ja savuavana) ja tarkkaan kuunnellut,
mitä poissaolevasta nuoresta rouvasta sanottiin, hiipi ulos. Hiljaa
suljettuaan oven hän oli kahden vaiheilla minne kääntyä, mutta hetken
epäröityään kaikuvissa käytävissä ja sokkeloisilla teillä hän saapui
eräässä pääkäytävän mutkassa olevaan huoneeseen, jossa palvelijat
olivat illallisella. Heiltä hän sai lampun ja ohjauksen nuoren rouvan
huoneeseen.

Se oli yläkerrassa, jonne johtivat leveät portaat. Siellä täällä oli
valkoisessa, autiossa seinässä rautaristikko, ja kulkiessaan niiden ohi
hän ajatteli, että paikka muistutti vankilaa. Rouvan huoneeseen tahi
koppiin johtava kaariovi oli raollaan. Naputettuaan pari kolme kertaa
saamatta vastausta, hän työnsi sen hiljaa auki ja katsoi sisään.

Nuori rouva makasi silmät ummessa vuoteellaan, verhona huopia ja
peittoja, joihin hänet oli kylmän varalta kääritty, kun hän oli
vironnut taintumuksestaan. Himmeä lamppu syvässä ikkunakomerossa ei
kyennyt valaisemaan holvikattoista huonetta. Vierailija astui arasti
vuoteen ääreen ja kysyi hiljaa kuiskaten: »Voitteko paremmin?»

Rouva oli nukahtanut, ja kuiskaus oli liian hiljainen herättääkseen
häntä. Vierailija jäi seisomaan ihan hiljaa ja katseli häntä
tarkkaavasti.

»Hän on hyvin kaunis», sanoi hän itsekseen. »En ole milloinkaan nähnyt
näin kauniita kasvoja. Oi kuinka erilaiset kuin minun!»

Oli omituista sanoa niin, mutta sillä oli jokin salainen merkitys,
sillä hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

»Olen varmaan oikeassa. Tiedän, että juuri tästä nuoresta naisesta hän
puhui silloin illalla. Voin helposti erehtyä muussa, mutten tässä, en
tässä.»

Rauhallisesti ja hellävaroen pyyhkäisi hän irtonaisen kiharan nukkujan
poskelta ja kosketti sitte hänen kättänsä, joka lepäsi peitolla.

»Katselen mielelläni häntä», kuiskasi hän itsekseen. »Tahtoisin
mielelläni tietää, mikä on niin miellyttänyt _häntä_.»

Hän ei ehtinyt vetää pois kättään, ennenkuin nukkuja avasi silmänsä ja
säpsähti.

»Pyydän, älkää pelästykö. Olen vain yksi matkailijoista tuolta
alhaalta. Tulin kysymään, voitteko paremmin ja voisinko tehdä jotakin
hyväksenne.»

»Luulen, että olette jo ollut niin ystävällinen, että lähetitte
palvelijanne avukseni?»

»En minä, sisareni se oli. Voitteko paremmin?»

»Paljon paremmin. Se oli vain mitätön ruhjevamma; sitä on hyvin
hoidettu, se on melkein parantunut jo. Pyörryin siitä. Siihen
oli aikaisemmin koskenut, ja viimein kipu valtasi minut ja menin
tainnoksiin.»

»Saanko jäädä luoksenne, siksi kun joku tulee? Olisiko se teille
mieleen?»

»Olisi kyllä, täällä on niin yksinäistä, mutta pelkään, että teitä
palelee täällä.»

»En välitä kylmästä. En ole niin heikko kuin miltä näytän.» Hän nosti
kiireesti toisen kahdesta kömpelöstä tuolista vuoteen ääreen ja istui.
Nuori rouva riisui samalla matkavaipan päältään ja kääri sen hänen
ympärilleen, niin että hänen käsivartensa tuli levänneeksi vierailijan
olkapäällä.

»Te muistutatte niin kilttiä hoitajaa», sanoi nuori rouva hymyillen
hänelle, »että näyttää siltä kuin olisitte tullut kotoani».

»Olen hyvin iloinen siitä.»

»Uneksin juuri ennen heräämistäni kodista. Vanhasta kodista, tarkoitan,
ennenkuin menin naimisiin.»

»Ja ennenkuin olitte näin kaukana sieltä.»

»Olen ollut paljoa kauempanakin siitä; mutta silloin toin aina parhaan
osan mukanani enkä kaivannut mitään. Tunsin itseni yksinäiseksi
nukahtaessani äsken ja kaipasin sitä hiukan ja sentähden vaelsin sinne
unissani.»

Hänen äänessään oli surumielistä hellyyttä ja kaipausta, joka pidätti
toista katsomasta häneen juuri sillä hetkellä.

»Omituinen sattuma vie meidät viimein yhteen tämän vaipan alle, jonka
kääritte ympärilleni», sanoi vierailija hetken äänettömyyden jälkeen,
»sillä tiedättekö, olen etsinyt teitä jonkun aikaa».

»Etsinyt minua?»

»Minulla on täällä pieni kirje, joka minun piti antaa teille tavattuani
teidät. Tässä se on. Ellen suuresti erehdy, on se osoitettu teille.
Eikö olekin?»

Nuori rouva otti sen, vastasi myöntäen ja luki. Hänen vierailijansa
katseli häntä hänen lukiessaan. Hän punastui hiukan painaessaan
huulensa vieraansa poskelle ja puristaessaan hänen kättänsä.

»Se nuori rakas ystävätär, jonka hän tässä esittää minulle, saattaa
joskus olla minulle lohdutuksena, sanoo hän. Hän on todella ollut
minulle lohdutuksena jo ensi kertaa tavatessamme.»

»Kenties ette», kysyi vierailija empien, »kenties ette tunne tarinaani?
Ehkei hän milloinkaan kertonut teille tarinaani?»

»Ei.»

»Oi niin, kuinkapa hän olisi kertonut sitä! Minulla on tuskin itselläni
oikeutta kertoa sitä, koska minua on pyydetty olemaan vaiti. Ei siinä
ole paljoa kerrottavaa, mutta se ehkä selittäisi syyn, miksi pyydän
teitä olemaan mainitsematta tuosta kirjeestä. Huomasitte ehkä omaiseni?
Muutamat heistä — sanon tämän vain teille — ovat hiukan ylpeitä, hiukan
ennakkoluuloisia.»

»Ottakaa se takaisin taas», pyysi toinen, »ja silloin on varmaa, ettei
mieheni saa nähdä sitä. Hän voisi muuten nähdä sen ja puhua siitä
jolloinkin. Pankaa se varmuuden vuoksi poveenne.»

Näin tehtiinkin, erittäin huolellisesti. Hänen pieni hieno kätensä
lepäsi vielä kirjeen päällä, kun he kuulivat jonkun liikkuvan
käytävässä ulkopuolella.

»Lupasin», sanoi vierailija nousten ylös, »kirjoittaa hänelle
tavattuani teidät (täytyihän meidän jolloinkin tavata, ennemmin tai
myöhemmin) ja kertoa, voitteko hyvin ja oletteko onnellinen. Parasta
kai on, että sanon teidän voivan hyvin ja olevan onnellisen?»

»Niin, niin, niin! Sanokaa, että voin erittäin hyvin ja olen hyvin
onnellinen. Ja että kiitän häntä sydämellisesti enkä milloinkaan unohda
häntä.»

»Tapaan teidät huomenna. Ja senjälkeen olen varma, että tapaamme taas
pian! Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä. Kiitos, kiitos. Hyvää yötä, rakkaani.»

Molemmat olivat hämillään ja hädissään sanoessaan hyvää yötä ja
vieraan rientäessä ovesta ulos. Tämä oli odottanut tapaavansa nuoren
rouvan miehen ovessa; mutta käytävässä liikkuva henkilö ei ollutkaan
hän, vaan se matkailija, joka oli pyyhkinyt viinipisarat viiksistään
leipäpalalla. Kun hän kuuli askeleita takanaan, kääntyi hän — sillä hän
kulki pimeässä.

Hänen ylenmääräinen kohteliaisuutensa ei voinut sallia nuoren neidin
itse kantaa lamppuansa ja yksin mennä alas. Hän otti siis lampun,
piteli sitä niin, että se parhaiten valaisi kiviportaiden askelmia,
ja saattoi neidin koko matkan ruokailuhuoneeseen saakka. Nuori neiti
sai vaivoin salatuksi, kuinka häntä värisytti ja vapisutti, sillä
tämän matkustajan ulkomuoto oli hänestä erikoisen vastenmielinen. Hän
oli istunut syrjäisessä nurkassaan ennen illallista ja kuvitellut,
millaista osaa tuo mies olisi voinut näytellä hänen kokemuspiirinsä
paikoissa ja tilaisuuksissa, kunnes oli tuntenut sellaista
vastenmielisyyttä, että se miltei läheni kammoa.

Hän saattoi neitiä hymyilevän kohteliaana, saattoi hänet sisään ja
istuutui entiselle paikallensa, parhaalle paikalle, takan ääreen.
Siellä, jo alenevan takkaloimun lepattavassa valossa istui hän
hämärässä huoneessa, sääret ojennettuina lämpiämään ja juoden kuumaa
viiniä pohjasakkoja myöten, oudon varjonsa liikkuessa edestakasin
seinällä ja katossa.

Väsynyt seura oli hajonnut, ja kaikki muut olivat menneet, paitsi
nuoren neidin isä, joka torkkui tuolissaan takan ääressä. Matkustaja
oli vaivautunut pitkän matkan taakse yläkertaan makuuhuoneeseensa
noutamaan viinapullonsa. Hän puhui siitä kaataessaan sen sisällön
jäljellä olevan viinin sekaan ja joi sitä entistä suuremmalla
mielihyvällä.

»Saanko kysyä, sir, oletteko matkalla Italiaan?»

Harmaatukkainen herrasmies nousi ja valmistautui lähtemään. Hän vastasi
myöntäen.

»Minä myös!» ilmoitti matkustaja. »Toivon saavani kunnian tervehtiä
teitä kauniimmassa ympäristössä ja suopeammissa oloissa kuin täällä
synkässä vuoristossa.»

Herrasmies kumarsi, kaukaa kyllä, ja kiitti.

»Me köyhät herrasmiehet, sir», sanoi matkustaja pyyhkäisten kädellään
viiksiään, jotka hän oli kastanut viinansekaiseen viiniinsä, »me köyhät
herrasmiehet emme matkusta prinssien tavoin, mutta hienot tavat ja
kohteliaisuus merkitsevät meille paljon. Terveydeksenne, sir!»

»Sir, kiitän teitä.»

»Ylhäisen perheenne, kauniiden neitien, teidän tytärtenne terveydeksi!»

»Sir, kiitän teitä vielä. Toivotan teille hyvää yötä. Rakkaani, ovatko
meidän — hm — palvelijamme paikoillaan?»

»Kyllä, isä.»

»Sallikaa minun!» sanoi matkustaja ja nousi pitelemään ovea auki
vanhan herran astuessa huoneen poikki tyttärensä käsi kainalossaan.
»Rauhallista lepoa. Toivon saavani ilon tavata taas. Näkemiin
huomiseen!»

Hänen suudellessaan kättään siroimpaan tapaansa ja makeimmin hymyillen,
vetäytyi nuori neiti lähemmäksi isäänsä, peläten ohikulkiessaan
koskettavansa häneen.

»Hyh!» sanoi mielistelevä matkustaja, jonka käytöksestä sirous ja
äänestä makeus hävisi hänen jäädessään yksin. »Jos kaikki muut menevät
levolle, niin täytyy minunkin mennä. Hitonmoinen kiire heillä on.
Luulisi yön tulevan kyllin pitkäksi tässä jäisessä hiljaisuudessa ja
yksinäisyydessä, vaikka menisi levolle paria tuntia myöhemminkin.»

Taivuttaen päätänsä taaksepäin tyhjentäessään lasiansa vilkaisi hän
matkustajakirjaan, joka oli pianolla avonaisena, mustetta ja kyniä
vieressä, ikäänkuin seniltaiset nimet olisi merkitty siihen hänen
poissa ollessaan. Hän otti sen käteensä ja luki seuraavaa:

 William Dorrit, esquire Frederick Dorrit, esquire Edward Dorrit,
 esquire Miss Dorrit Miss Amy Dorrit Mrs General seurueineen Ranskasta
 Italiaan.

                          Mr ja mrs Henry Gowan. Ranskasta Italiaan.

Siihen hän lisäsi pienellä, vaikeasti luettavalla käsialalla: Blandois.
Pariisista. Ranskasta Italiaan, vetäen loppuun pitkän, hienon koukeron,
joka oli kuin kaikkien muiden nimien paulaksi heitetty suopunki. Ja
sitten, nenä painuen viiksien päälle ja viikset kohoten nenän alle, hän
vetäytyi määrättyyn koppiin.




KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Mrs General


Meidän täytyy välttämättä esittää se lahjakas lady, jolla oli siksi
tärkeä asema Dorrit-perheen seurueessa, että hän ansaitsi oman rivinsä
matkustavaisten luettelossa.

Mrs General oli kirkollisen mahtimiehen tytär eräästä
hiippakuntakaupungista, jossa hän oli johtanut seuraelämää niin lähelle
neljänkymmenen viiden vuoden ikää kuin naimaton nainen suinkin voi
päästä. Jäykkä komisariaattiupseeri, kuuluisa äkseerauspaholainen,
ihastui hänen arvokkaaseen käytökseensä hänen ajaessaan sopivaisuuden
nelivaljakkoa kaupungin seuraelämässä ja pyysi päästä hänen vierelleen
ajoistuimelle tämän valjakon vetämiin koleihin juhlavaunuihin.
Kun hänen kosintaansa myönnyttiin, istui komisario erinomaisen
säädyllisesti nelivaljakon perään, ja mrs General ajoi, kunnes
komisario kuoli. Yhteisellä matkallaan ajoivat he kumoon monta ihmistä,
jotka joutuivat sopivaisuusvaljakon tielle, mutta aina juhlallisesti ja
arvokkaasti.

Kun komisario oli haudattu kaikin tavanmukaisin juhlamenoin (koko
sopivaisuusvaljakko oli valjastettu hänen ruumisvaunujensa eteen
ja kaikilla hevosilla oli höyhentöyhdöt ja mustat samettivaipat,
vaakunakilvet kulmissa), alkoi mrs General tiedustella kuinka paljon
multaa ja tuhkaa pankissa oli. Silloin kävi selville, että komisario
oli pettänyt häntä sikäli, että oli ostanut itselleen elinkoron pari
vuotta ennen naimisiinmenoaan eikä maininnut tästä mitään, ilmoittaen
kosiessaan vain elävänsä omaisuutensa koroilla. Mrs General huomasi
näin ollen varojensa huvenneen niin vähiin, että elleivät hänen
mielipiteensä olisi olleet niin täydellisen säännönmukaiset, olisi hän
saattanut olla taipuvainen epäilemään ruumissaarnan pätevyyttä, sikäli
kuin siinä sanottiin, ettei komisario voinut ottaa mitään mukaansa.

Asioiden ollessa tällä kannalla juolahti mrs Generalin mieleen, että
hän voisi ottaa muovaillakseen jonkun ylhäisen nuoren »sielun» ja
opettaakseen hänelle siroa käytöstä. Tai että hän voisi valjastaa
sopivaisuusvaljakon jonkun rikkaan nuoren perijättären tai lesken
vaunujen eteen ja ruveta sekä ajajaksi että kaitsijaksi niiden
pujotellessa seuraelämän sokkeloiden läpi. Kun mrs General puhui
tästä tuumastansa papillisille ja komisariaattituttavillensa, olivat
nämä niin ihastuneita siitä, että elleivät rouvan ansiot olisi olleet
niin epäilemättömät, olisi näyttänyt melkein siltä, kuin he olisivat
tahtoneet päästä hänestä eroon. Vaikutusvaltaisilta tahoilta annettiin
runsaasti todistuksia, joissa mrs General esitettiin ilmiömäisen
hurskaana, oppineena, hyveellisenä ja hienona; ja muuan arvoisa
tuomiorovasti vuodatti kyyneleitäkin kirjoittaessaan todistuksen hänen
täydellisyyksistään (joita luotettavat henkilöt kuvailivat hänelle),
vaikkei hän milloinkaan ollut saanut kunniaa ja siveellistä tyydytystä
nähdä mrs Generalia.

Saatuaan näin sekä kirkon että valtion valtuutuksen ylevään tehtäväänsä
tunsi mrs General, joka aina oli elänyt yläilmoissa, kykenevänsä siihen
ja alkoi tarjota palveluksiaan sangen hyvästä hinnasta. Kului jotenkin
pitkä aika, ennenkuin kukaan tarvitsi niitä. Viimein muuan leskimies,
maaseutulainen, jolla oli neljäntoista ikäinen tytär, alkoi hieroa
kauppoja hänen kanssaan; ja joko synnynnäisestä arvokkuudesta tai
keinotekoisesta valtioviisaudesta (mutta varmasti jommastakummasta)
käyttäytyi mrs General niinkuin häntä paljoa enemmän kyseltäisiin
kuin mitä hän itse kyseli paikkoja, joten leskimies sai ponnistella
suostutellussaan mrs Generalia ottamaan hänen tyttärensä sielun ja
tavat muodosteltavikseen.

Tämän luottamustoimen suorittaminen kesti liki seitsemän vuotta,
jonka ajan kuluessa mrs General teki Euroopan-kierroksen ja näki
enimmän osan siitä kirjavasta merkillisyyksien joukosta, joka jokaisen
hienosti sivistyneen ihmisen välttämättä on nähtävä toisten ihmisten
silmillä, ei milloinkaan omillaan. Kun tehtävä viimein oli päättynyt,
oli avioliittokin päätetty, ei ainoastaan nuoren neidin, vaan myöskin
hänen isänsä, lesken, avioliitto. Viimemainittu, jonka mielestä mrs
General nyt kävi sekä epämukavaksi että kalliiksi, tuli äkkiä yhtä
liikutetuksi hänen ansioistaan kuin aikoinaan tuomiorovasti ja ylisteli
hänen verrattomia ominaisuuksiaan kaikkialla, missä vain suinkin luuli
ilmestyvän tilaisuuksia siirtää tämä siunaus jollekulle muulle, niin
että mrs Generalin nimellä oli kunniakkaampi kaiku kuin milloinkaan.

Tällä korkealla tangolla istui nyt tämä Fenix-lintu, kun mr
Dorrit, joka äskettäin oli saanut omaisuutensa käsiinsä, mainitsi
pankkiirillensa etsivänsä hyvin kasvatettua, lahjakasta, hyvästi
perheestä lähtenyttä, hienoihin seurustelupiireihin tottunutta naista,
joka kykenisi täydentämään hänen tytärtensä kasvatuksen ja olemaan
heidän äidillisenä neuvonantajanaan ja kaitsijanaan. Pankkiiri, joka
myöskin oli maalaislesken pankkiiri, vastasi silmänräpäyksessä: »Mrs
General.»

Seuraten näin onnellisen sattuman kautta saatua johtoa ja huomaten
mrs Generalin koko tuttavapiirin yksimielisen arvostelun olevan
edellämainittua liikuttavaa laatua, päätti mr Dorrit ottaa vaivakseen
matkustaa maalaislesken luo tapaamaan mrs Generalia. Hän huomasi
arvoisan rouvan ominaisuuksien tuntuvasti ylittävän suurimpiakin
odotuksia.

»Suokaa anteeksi», sanoi mr Dorrit, »jos kysyn — hm — minkä korv —»

»Niin, asia on siten», katkaisi mrs General häneltä sanan, »että
tästä seikasta olen mieluimmin keskustelematta. En ole milloinkaan
puhunut siitä ystävieni kanssa täällä; enkä voi, mr Dorrit, voittaa
hienotuntoista arkuuttani sen suhteen. En ole, kuten toivon teidän
ymmärtävän, mikään kotiopettajatar —»

»Ei suinkaan!» sanoi mr Dorrit. »Pyydän, madame, älkää millään muotoa
luulko, että hetkeäkään ajattelisin niin.» Hän suorastaan punastui
sellaista epäluuloa.

Mrs General taivutti vakavasti päätänsä. »Sentähden en voi määrätä
hintaa palveluksille, joiden tekeminen tuottaa minulle iloa, jos saan
tehdä ne vapaaehtoisesti ja välittömästi, mutta joita en voi tehdä
vain maksusta. En olekaan missään enkä milloinkaan nähnyt sellaista
olomuotoa kuin omani on. Se on niin erikoinen.»

Epäilemättä. Mutta kuinka sitten (ihmetteli mr Dorrit luonnollisesti
kyllä) asia voitaisiin järjestää?

»En voi kieltää», sanoi mrs General — »vaikka sekin on minulle
vastanmielistä — mr Dorritia kysymästä ystäviltäni täällä, minkä summan
he ovat tottuneet neljänneksittäin sijoittamaan minun niinelleni
pankkiini».

Mr Dorrit kumarsi myöntymyksen merkiksi.

»Sallikaa minun huomauttaa», lisäsi mrs General, »että tämän jälkeen en
enää voi ottaa asiaa puheeksi, samoin kuin etten voi suostua mihinkään
toisarvoiseen asemaan. Jos minulle tarjotaan kunnia tutustua mr
Dorritin perheeseen — muistaakseni mainittiin kaksi tytärtä —»

»Kaksi tytärtä, niin.»

»Voin suostua vain täydellisen tasa-arvoisuuden ehdoilla, siten
että asemani perheessänne tulee olemaan seuranpitäjän, suojelijan,
neuvonantajan ja ystävän!»

Huolimatta siitä, että mr Dorrit oli elävästi tietoinen omasta
tärkeydestään, tuntui hänestä, että mrs General pelkästään
hyvänhyvyyttänsä suostui kauppaan näillä ehdoilla. Hän sanoikin melkein
niin.

»Kaksi tytärtähän mainittiin?» kysyi mrs General taas.

»Kaksi tytärtä», vastasi mr Dorrit toistamiseen.

»Sentähden olisi tarpeellista», sanoi mrs General, »että siihen summaan
(mikä se nyt sitten lienee), jonka täkäläiset ystäväni ovat tottuneet
maksamaan pankkiirilleni, lisättäisiin vielä kolmannes».

Mr Dorrit ei viivytellyt arkatuntoisen kysymyksen tekemistä
maalaisleskelle, ja saatuaan tietää, että tämä oli tottunut maksamaan
kolmesataa puntaa vuosittain mrs Generalin pankkiirille, päätteli
hän pahasti rasittamatta laskupäätänsä, että hänen oli maksettava
neljäsataa. Koska mrs General kuului niihin kiiltäväpintaisiin
esineihin, joista saa sen käsityksen, että ne ovat arvaamattoman
kalliita, niin pyysi mr Dorrit juhlallisesti saada kunnian ja ilon
lukea hänet perheensä jäsenten joukkoon. Mrs General myönsi hänelle
tämän etuoikeuden, ja täällä hän nyt oli.

Henkilökohtaisesti oli mrs General, lukuunottaen myöskin hänen
hameensa, jotka olivat tärkeänä tekijänä, arvokas, kunnioitusta
herättävä, komea, kahiseva, juhlallisen pulska ja aina pystypäin, selkä
suorana sopivaisuusvaljakon ohjaksissa. Hän saattoi nousta Alppien
huipuille — oli tehnytkin niin — ja laskeutua Herkulaneumin syvyyksiin
— oli tehnyt senkin — ainoankaan neulan tai poimun joutumatta
epäjärjestykseen. Jos hänen kasvonsa ja hiuksensa näyttivät jotakuinkin
jauhoisilta, ikäänkuin hän olisi asunut ylenmäärin hienossa myllyssä,
johtui se paremminkin siitä, että hän oli läpeensä kalkkimaiden
muodostuma, kuin siitä, että hän paranteli ihoaan orvokki-ihojauheella
tai oli vanhuuttaan harmaantunut. Jos hänen silmänsä olivat
ilmeettömät, johtui se arvattavasti siitä, että niillä ei ollut mitään
ilmaistavaa. Jos hänellä oli vähäisen ryppyjä, johtui se siitä, ettei
hänen sielunsa ollut painanut nimeänsä eikä muutakaan kirjoitusta hänen
kasvoihinsa. Kylmä, vahankalpea, sammunut nainen, joka ei milloinkaan
ollut erikoisesti levittänyt valoa ympärilleen.

Mrs Generalilla ei ollut mielipiteitä. Mielipiteiden muodostamisen
estäminen kuului hänen menetelmäänsä hänen muovaillessaan sieluja.
Hänellä oli pieni sielullinen ympyrärata raiteineen, kiskoineen, jossa
hän kuljetteli muiden ihmisten mielipiteitä pienissä vaunuissa; nämä
eivät milloinkaan saavuttaneet toisiansa eivätkä milloinkaan päässeet
perille minnekään. Hänen sopivaisuusoppinsakaan ei voinut kieltää, että
maailmassa oli paljon sopimatonta; mutta päästäkseen siitä, siirsi
mrs General sen syrjään ja teeskenteli uskovansa, ettei sellaista
ollut olemassakaan. Tässä ilmeni toinen puoli hänen menetelmässään —
hän tunki kaikki vaikeudet kaappeihin, lukitsi nämä ja väitti, ettei
vaikeuksia ollut olemassakaan. Tämä oli helpoin keino päästä niistä ja
verrattomasti sopivin.

Mrs General ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään järkyttävästä.
Onnettomuuksia, kurjuutta, rikoksia ei milloinkaan saanut mainita
hänelle. Mrs Generalin läheisyydessä, nukahtivat intohimot, ja veri
muuttui maidoksi ja vedeksi. Sen vähän, mikä näiden poistojen jälkeen
jäi maailmaan, katsoi mrs General tehtäväkseen kiilloittaa. Tässä
muovailutoimintansa vaiheessa kastoi hän pienen pieniä siveltimiä
suuren suuriin kiiltoöljypyttyihin ja siveli kulloinkin puheeksi
tulevan esineen ja asian pinnan kiiltäväksi. Kuta enemmän halkeamia
niissä oli, sitä enemmän mrs General kiilloitteli niitä.

Mrs Generalin ääni oli kiilloitettu, hän kosketuksensa oli
kiilloitettu, hänen olemustaan ympäröivä ilmapiiri oli kiilloitettu.
Mrs Generalin unet olisivat olleet kiilloitettuja — jos hän ylipäätänsä
milloinkaan uneksi — hänen nukkuessaan nyt hyvän Sankt Bernhardin
helmassa, keveiden lumihiutaleiden laskeutuessa tämän talon katolle.




YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Matkalla


Kirkas aamuaurinko huikaisi silmiä, lumisade oli tauonnut, sumut
hälvenneet, vuori-ilma oli niin kirkasta ja keveätä, että tuntui
sitä hengittäessä kuin olisi herännyt uuteen elämään. Tämä kuvitelma
tuli vieläkin elävämmäksi sen kautta, että vuori näytti irtautuneen
tukevasta perustastaan ja hohtavan valkoisena pilvirykelmänä
uiskentelevan sinisen taivaan ja kaukana alhaalla olevan maan välillä.

Tummat täplät lumessa, jotka olivat kuin solmut ohuessa langassa ja
alkoivat luostarin ovelta, kiemurrellen rinnettä alas, toistaiseksi
erillisinä pätkinä, osoittivat, missä luostariveljet useassa eri
paikassa loivat lunta teiltä ja poluilta. Oveneteinen lumi oli
tallaamisesta jo taas sulanut sohjoksi. Muuleja taluteltiin kiireesti
tallista, sidottiin muurirenkaisiin ja kuormitettiin; tiukuvyöt
sidottiin kaulaan, kuormia korjailtiin ja kohenneltiin ja ratsastajain
ja kuljettajain äänet kajahtelivat soinnukkaina. Muutamat aikaisemmat
olivat jo lähteneet matkalle, ja sekä tasaisella harjulla, joka kulki
luostarin läheisen tumman tunturijärven äyrästä pitkin, että eilisen
nousutien rinteellä näkyi eteenpäin liikkuvia miehiä ja muuleja, jotka
suunnattoman laajassa maisemassa kutistuivat pienen pienoisiksi; kirkas
tiukujen helinä ja rattoisa puheen porina kantautui vielä luostarille
saakka.

Edelliseniltaisessa ruokasalissa paistoi uusi takkavalkea, entisen
keveälle tuhkalle viritetty, ja valaisi yksinkertaista aamiaista, johon
sisältyi leipää, voita ja maitoa. Se valaisi myöskin Dorrit-perheen
pikalähettiä, joka valmisteli herrasväkensä teetä mukana tuomastaan
varastosta sekä järjesteli kaikenlaisia muita pikkuvarustuksia, joita
oli täytynyt tuoda mukaan tänne kauhean epämukavuuden lieventämiseksi.
Mr Gowan ja Blandois Pariisista olivat jo suurustaneet ja kävelivät
edestakaisin järven rannalla, tupakoiden.

»Gowan, hm!» jupisi Tip, toisin sanoen Edward Dorrit, esquire,
selaillen matkailijakirjaa, pikalähetin jätettyä heidät aamiaista
syömään. »Gowan on siis narrin nimi, muuta en voi sanoa! Jos
kannattaisi, niin kurittaisin häntä. Muttei kannata — onneksi hänelle.
Kuinka hänen vaimonsa voi, Amy? Otaksun tietäväsi. Sinä tavallisesti
tiedät sellaisia asioita.»

»Hän voi paremmin, Edward. Mutta he eivät lähde tänään.»

»Oho! Vai eivät lähde! Sekin on onneksi tuolle veitikalle», sanoi Tip;
»muuten olisimme, hän ja minä, törmänneet yhteen».

»Heidän mielestänsä on parempi, että hän lepää täällä tänään eikä
rasita ja uuvuta itseään ratsastamisella ennen huomista.»

»Samapa minulle. Mutta sinä puhut aivan kuin olisit hoitanut häntä.
Ethän vain ole langennut (mrs General ei ole täällä) vanhoihin
tapoihin, Amy?»

Hän teki kysymyksensä välinpitämättömästi vilkaisten miss Fannyyn ja
isäänsä.

»Kävin vain hänen luonaan kysyäkseni, voinko auttaa häntä jollakin
tavoin, Tip», vastasi Pikku Dorrit.

»Sinun ei pidä sanoa minua Tipiksi, Amy kulta», vastasi nuori herra
rypistäen otsaansa, »sillä se on vanha tapa ja sellainen, josta sinun
on luovuttava».

»En tahtonut sanoa niin. Unohdin. Se oli ennen niin luonnollista, että
se nytkin tuntui oikealta sanalta.»

»Niin tietysti!» pisti miss Fanny väliin. »Luonnollista, oikea sana,
ennen ja niin edelleen. Tyhmyyksiä, sinä pienokainen! Tiedän vallan
hyvin, miksi tuo mrs Gowan on sinusta niin mielenkiintoinen. _Minua_ et
voi pettää.»

»En yritäkään, Fanny. Älä ole vihainen.»

»Äh, vihainen!» Nuori neiti teki kiivaan liikkeen. »Minulla ei ole
kärsivällisyyttä» (mikä oli totisen totta).

»Fanny, mitä sinä tarkoitat?» kysyi mr Dorrit kohottaen kulmakarvojaan.
»Selitä.»

»Oh! Älä ole milläsikään, pappa», vastasi miss Fanny, »ei se mitään
merkitse. Amy kyllä ymmärtää minut. Hän tuntee tämän mrs Gowanin tai
tietää hänestä jotakin ennen eilispäivää, ja hän voi muitta mutkitta
myöntää sen.»

»Lapseni», sanoi mr Dorrit kääntyen nuoremman tyttärensä puoleen, »onko
sisarellasi aihetta tällaiseen — hm — omituiseen väitteeseen?»

»Vaikka olisi kuinka lempeä ja hiljainen», kiirehti miss Fanny
vastaamaan ennen sisartaan, »niin ei kukaan kolealla vuorenhuipulla
hiivi ihmisten huoneisiin istumaan heidän kanssansa, vilusta väristen,
ellei ennestään tiedä heistä mitään. Ei ole vaikea arvata, kenen ystävä
mrs Gowan on.»

»Kenenkä sitten?» kysyi isä.

»Oh, olen pahoillani», vastasi Fanny, joka oli kiihoittunut pitämään
itseänsä pahoin kohdeltuna ja vääryyttä kärsivänä, kuten hän usein
vaivautui tekemään, »mutta luulen hänen olevan sen vastenmielisen
ja ikävän henkilön ystävän, hänen, joka oli tyystin vailla kaikkea
hienotunteisuutta — vaikka me kokemustemme perusteella kuitenkin
olisimme voineet odottaa häneltä sellaista — ja joka häpäisi meitä ja
loukkasi tunteitamme julkisesti ja tahallaan siinä tilaisuudessa, josta
sopimuksen mukaan emme enää tahdo lähemmin puhua».

»Amy, lapseni», sanoi mr Dorrit, lievittäen lempeätä ankaruuttansa
arvokkaalla lempeydellä, »onko asia näin?»

Pikku Dorrit vastasi hiljaa, että niin oli.

»Niin se on!» huusi miss Fanny. »Tietysti. Mitäs minä sanoin! Ja nyt
sanon kerta kaikkiaan» — tällä nuorella neidillä oli tapana sanoa sama
asia kerta kaikkiaan joka päivä ja montakin kertaa päivässä — »että se
on häpeällistä! Sanon kerta kaikkiaan, että siitä on tehtävä loppu!
Eikö se riitä, että olemme kärsineet kaiken sen, josta ei kukaan muu
kuin me tiedä mitään? Täytyykö meidän sallia, että hän, jonka pitäisi
sääliä tunteitamme, heittää tämän kaiken vasten kasvojamme alituisesti
ja järjestelmällisesti? Täytyykö meidän antautua tämän luonnottoman
kohtelun alaisiksi joka hetki elämässämme? Eikö meidän milloinkaan
sallita unohtaa? Sanon vielä kerran: se on inhoittavaa!»

»No niin, Amy», huomautti hänen veljensä pudistellen päätänsä, »tiedät,
että olen puolellasi, kun vain voin, ja useimmissa tapauksissa
voinkin. Mutta minun täytyy sanoa, että osoitat todella omituisella
tavalla sisarellista rakkauttasi, kun pidät sen miehen puolta, joka on
kohdellut minua niin vähän herrasmiehen tavoin kuin suinkin. Ja joka
varmasti», lisäsi hän vakuuttavalla äänellä, »on halpamainen konna,
muuten hän ei olisi voinut käyttäytyä sillä tavalla».

»Ja katsokaa nyt», huomautti miss Fanny, »mikä tästä on seurauksena!
Voimmeko odottaa, että edes palvelusväkemme kunnioittaisi meitä? Ei
ikinä. Meillä on kaksi kamarineitoa, papan kamaripalvelija, lakeija
ja pikalähetti ja kaikenlaista muuta palvelusväkeä, ja kuitenkin
yksi meistä juoksentelee vesilasi kädessä kaikkien nähden aivan kuin
palvelustyttö. Vain poliisimies juoksisi samalla tavoin viemään
vesipikarin kadulla pyörtyneelle kerjäläiselle kuin Amy eilen illalla
tässä samassa huoneessa aivan silmiemme edessä!» vakuutteli miss Fanny.

»Siitä nyt en suuriakaan välitä», huomautti mr Edward, »mutta toisin on
laita tuon Clennamin, joksi hän suvaitsee nimittää itseään».

»Hän kuuluu samaan juttuun», vastasi miss Fanny, »ja on yhtä maata. Hän
tunkeutui ensin meidän luoksemme. Emme milloinkaan tarvinneet häntä.
Minä puolestani näytin hänelle aina voivani varsin hyvin tulla toimeen
ilman hänen seuraansa. Ja sitten hän otti ja loukkasi näin karkeasti
tunteitamme, mitä hän ei olisi voinut tehdä eikä olisi tehnyt, ellei
olisi nauttinut saadessaan paljastaa meidät; ja meidän pitäisi alentua
tekemään palveluksia hänen ystävillensä! Enpä todellakaan ihmettele
tuon mr Gowanin käytöstä sinua kohtaan. Mitäpä muuta saattoi odottaa,
kun hän vahingoniloisena ajatteli entistä onnettomuuttamme ja ilkkui
sitä!»

»Isä — Edward — ei, ei suinkaan!» torjui Pikku Dorrit. »Ei mr eikä mrs
Gowan ole milloinkaan kuullut nimeämme mainittavankaan. He ovat olleet
ja ovat edelleen aivan tietämättömiä vaiheistamme.»

»Sitä pahempi», vastasi Fanny, joka oli päättänyt olla myöntämättä
minkäänlaista lievennystä, »sillä silloin sinulla ei ole _mitään_
puolustusta. Jos he olisivat tunteneet meidät, niin olisit voinut
katsoa olevasi velvollinen suostuttelemaan heitä puolellemme. Se
olisi ollut lapsellinen ja naurettava erehdys, mutta minä voin antaa
erehdyksen anteeksi, jotavastoin en voi leppyä sille, joka tahallaan
ja harkiten alentaa niitä, joiden pitäisi olla hänelle lähimpiä ja
rakkaimpia. Ei. Sitä en voi suoda anteeksi. Se minun täytyy tuomita.»

»En ole milloinkaan tahallani loukannut sinua, Fanny», vakuutti hänen
sisarensa, »vaikka olet näin kova minulle».

»Silloin sinun pitäisi olla varovaisempi, Amy», neuvoi toinen. »Jos
sinulle sattuu tuollaista vahingossa, niin koeta olla varovaisempi.
Jos minä olisin sattunut syntymään erikoisessa paikassa ja erikoisissa
olosuhteissa, jotka olisivat tylsyttäneet sopivaisuusvaistoani,
niin luulisin asiakseni joka askelella ajatella: 'Enhän nyt vain
tietämättäni häpäise ketään läheistä ja rakasta omaista?' Näin
kuvittelen, että _minä_ menettelisin, jos olisin siinä asemassa.»

Nyt sekaantui mr Dorrit asiaan, lopettaakseen arvovaltansa nojalla
tämän kiusallisen keskustelun ja tehdäkseen viisautensa avulla siitä
siveellisiä johtopäätöksiä.

»Rakkaani», sanoi hän nuoremmalle tyttärellensä. »Pyydän, ettet — hm
— sano enää mitään. Sisaresi Fanny käyttää voimakasta kieltä, muttei
aivan syyttä. Sinulla on nyt — hm — ylhäinen asema puolustettavana.
Tämä asema ei ole vain sinun, vaan — hm — minunkin, jopa — hm — meidän
kaikkien. Meidän, niin. Nyt on tärkeätä kaikille ylhäisessä asemassa
oleville, mutta varsinkin meidän perheellemme syistä, joihin en — hm
— nyt kalua kajota, on tärkeätä tehdä itsensä kunnioitetuksi. Täytyy
tarkoin ottaa vaari itsestään saavuttaakseen ihmisten kunnioituksen.
Jotta alempiarvoiset kunnioittaisivat meitä, on niitä — hm — pidettävä
loitolla ja — hm — pakotettava alistumaan. Alistumaan. Sentähden on
erittäin tärkeätä, että — hm — varomme joutumasta palvelusväkemme
muistutusten ja ihmettelyn esineiksi antamalla heidän huomata, että
joskus olemme eläneet ilman heidän palveluksiaan ja suorittaneet ne
itse.»

»Niin, kukapa epäilisi sitä?» huusi miss Fanny. »Sehän on juuri
pääasia.»

»Fanny», hillitsi isä häntä juhlallisesti. »Anna minun puhua,
ystäväni. Mehän puhumme — hm — mr Clennamista. Saatan sanoa, Amy,
etten tunne samaa — nimittäin kokonaan — hm —kokonaan —mr Clennamia
kohtaan kuin — kuin sisaresi. Tyydyn pitämään sitä henkilöä — hm
— yleensä — hyvinkasvatettuna miehenä. Hm. Hyvinkasvatettuna henkilönä.
Myöskään en tahdo päättää, tunkeutuiko mr Clennam joskus — hm — minun
seuraani. Hän tiesi, että ihmiset — hm — hakivat minun seuraani, ja
hänen puolustuksenaan saattaa olla, että hän piti minua jonkinlaisena
julkisena henkilönä. Mutta mr Clennamin ja minun vähäiseen tuttavuuteen
— se oli hyvin vähäinen — liittyi — hm — asianhaaroja, joiden tähden»,
tässä mr Dorrit kävi erinomaisen juhlalliseksi ja mahtavaksi, »mr
Clennam menettelisi kerrassaan epähienosti, jos yrittäisi näissä
oloissa uudistaa tuttavuuttansa minun tai jonkun muun perheeni jäsenen
kanssa. Jos mr Clennamilla on kylliksi hienotuntoisuutta älytäkseen
tällaisen yrityksen sopimattomuuden, niin olen vastuunalaisena miehenä
velvollinen — hm — mukautumaan hänen arkatuntoiseen menettelyynsä.
Jos taas mr Clennam ei osoita omaavansa tällaista hienotunteisuutta,
niin en voi — hm — hetkeäkään — hm — olla tekemisissä niin karkean
luonteen kanssa. Joka tapauksessa on selvää, ettei mr Clennam voi tulla
kysymykseenkään ja ettei meillä, ole mitään tekemistä hänen kanssansa
eikä hänellä meidän kanssamme. Hm — mrs General.»

Tulemalla huoneeseen ja istuutumalla paikalleen aamiaispöytään lopetti
mainittu rouva keskustelun. Kohta senjälkeen ilmoitti pikalähetti, että
kamaripalvelija, lakeija, molemmat kamarineidot ja neljä opasta sekä
neljätoista muulia olivat valmiit lähtöön, ja sitten aamiaisseurue
lähti luostarin ovelle yhtyäkseen ratsastusjoukkoon.

Mr Gowan seisoi edempänä sikaareineen ja piirustuskynineen, mutta mr
Blandois tuli paikalle osoittamaan kohteliaisuuttaan naisille. Hänen
nostaessaan keikarimaisesti lerppahattuansa Pikku Dorritille, ajatteli
tämä, että hän siinä seistessään, mustaihoisena, vaippa hartioillaan,
oli vieläkin peloittavamman näköinen kuin edellisenä iltana
takkavalkean valossa. Mutta koska sekä hänen isänsä että sisarensa
jotensakin armollisesti suhtautuivat hänen kohteliaisuuteensa,
koetti Amykin välttää näyttämästä epäluuloaan häntä kohtaan, jottei
se osoittautuisi uudeksi, hänen vankilasyntyperästään johtuvaksi
kompastukseksi.

Kuitenkin, kun he kaarrellen ja kiemurrellen laskeutuivat epätasaista
polkua alas, katsoi hän, luostarin vielä ollessa näkyvissä, monta
kertaa taaksensa ja erotti mr Blandoisin aina seisomassa ulkonevalla
kallionkielekkeellä, katsellen heidän jälkeensä, taustanaan luostarin
piipuista kultaisena sumuna suoraan ja korkealle kohoava savu. Kauan
senjälkeen, kun hän erottui vain mustana pilkkuna lumessa, oli Amy
näkevinään hänen hymynsä, hänen kotkannenänsä ja silmät, jotka olivat
liian lähellä sitä. Ja vielä senkin jälkeen kun luostari oli kadonnut
näkyvistä ja keveät aamuhattarat verhosivat sen alapuolella olevan
solan, tuntuivat tienvartiset aavemaiset luurankokäsivarret viittaavan
ylös häneen.

Petollisempana kuin lumi, kenties kylmempänä ja vaikeammin sulavana
häipyi Pariisin Blandois vähitellen hänen mielestänsä heidän
saavuttuaan lauhkeampiin seutuihin. Taasen paistoi aurinko lämpimästi,
taas oli jäätiköistä ja lumiluolista sulanut, rinnettä alas virtaava
vesi virkistävää juoda, taasen saapuivat he sveitsiläiselle
maisemalle ominaisiin kuusikkoihin, kivikkoisille vuoripuroille,
vihreille rinteille, vehmaisiin laaksoihin ja puusta rakennetuille
paimenmajoille, joita ympäröivät korkeat kiemurtelevat aitaukset.
Toisinaan laajeni tie, niin että hän saattoi ratsastaa rinnan isänsä
kanssa. Ja silloin Amylla oli riittävästi iloa katsellessaan isää hänen
ratsastaessaan siinä puettuna turkiksiin ja verkaan, rikkaana, vapaana,
lukuisan palvelusväen ympäröimänä, katseen harhaillessa maiseman
ihanuuksissa, minkään kurjan muurin estämättä ja pienentämättä näköalaa
ja luomatta varjoansa häneen.

Hänen setänsä oli vapautunut menneen ajan varjoista sen verran, että
käytti niitä vaatteita, joita hänelle annettiin, suoritti muutamia
perheen arvon vaatimia pesuja ja meni minne hänet vietiin, osoittaen
eräänlaista kärsivällistä, eläimellistä mielihyvää, joka näytti
todistavan, että ilma ja vaihtelu tekivät hänelle hyvää. Kaikissa
muissa suhteissa paitsi yhdessä hän oli aivan vailla omaa valoa,
loistaen vain veljestä heijastuvalla. Hänen veljensä suurellisuus,
rikkaus, vapaus ja ylhäisyys ilahduttivat hänen mieltänsä aivan
epäitsekkäistä syistä. Vähäpuheinen ja arka kun oli, ei hän tuntenut
mitään puhumisen tarvetta saadessaan kuulla veljensä puhuvan; eikä
pyytänyt palvelijoiden apua, vaan nämä saivat kokonaan omistautua
veljen palvelemiseen. Ainoa huomattava, hänestä itsestään lähtenyt
muutos oli hänen muuttunut käytöksensä nuorempaa veljentytärtä
kohtaan. Joka päivä kehittyi se yhä ilmeisemmäksi kunnioitukseksi,
jollaista vanhuus harvoin osoittaa nuoruudelle ja vielä harvemmin,
se on huomattava, niin auliisti ja mielellään kuin hän osoitti.
Niissä tilaisuuksissa, jolloin miss Fanny selitti kerta kaikkiaan,
käytti hän aina ensimmäistä tilaisuutta paljastaakseen harmaan päänsä
nuoremmalle veljentyttärelleen ja auttaakseen hänet muulinselkään tai
saattaakseen hänet vaunuille tai osoittaakseen hänelle jollakin muulla
tavoin huomaavaisuutta erinomaisen kunnioittavasti. Eikä se kuitenkaan
koskaan näyttänyt aiheettomalta tai väkinäiseltä, vaan tapahtui aina
sydämellisesti, yksinkertaisesti, välittömästi ja vilpittömästi. Samoin
ei hän milloinkaan, veljensä pyynnöstäkään, sallinut tarjottavan
itselleen mitään ennen veljentytärtä eikä suostunut missään suhteessa
olemaan etusijassa hänen rinnallaan. Niin ankarasti vaati hän
kunnioitusta veljentyttärellensä, että hän tällä samalla matkalla Ison
Sankt Bernhardin luostarista suuttui äkkiä ja vimmatusti lakeijaan,
joka seisten lähellä, neidin astuessa muulin selästä, ei huomannut
pidellä hänen jalustintaan, ja hän hämmästytti sanomattomasti koko
seuraa syyttämällä häntä neidille annetusta kovasuisesta muulista
ja työntämällä hänet oman ratsunsa edellä erääseen nurkkaukseen ja
uhkaamalla tallauttaa hänet kuoliaaksi.

He olivat hienoa seuraa, ja majatalojen isännät melkein jumaloivat
heitä. Minne ikinä he tulivat kulki heidän tärkeytensä heidän edellään
pikalähetin mukana, joka ratsasti edellä katsomassa, että loistohuoneet
olivat kunnossa. Hän oli perhesaaton airuena. Sitten tulivat isot
matkavaunut, joiden sisässä istuivat mr Dorrit, miss Dorrit, miss Amy
Dorrit ja mrs General; ulkopuolella muutamat palvelijat sekä (kauniilla
säällä) Edward Dorrit, esquire, jota varten ajoistuin oli varattu.
Sitten tulivat vaunut, joissa istui Frederick Dorrit, esquire; siinä
oli myöskin tyhjä paikka varattu Edward Dorritille rumalla säällä.
Sitten tulivat kuormavaunut, jotka kuljettivat muuta palvelusväkeä,
raskaita matkatavaroita sekä niin paljon kuin niissä pysyi edellä
ajavien ajopelien roiskiman rapakkoa ja tupruttamaa tomua.

Nämä ajopelit kaunistivat Martignyn hotellin pihaa perheen palattua
vuorimatkaltaan. Muitakin ajoneuvoja oli siellä (paljon väkeä kun oli
liikkeellä), alkaen paikatusta italialaisesta vetturasta — se oli kuin
englantilainen markkinakeinu asetettuna pyörälliselle tarjottimelle,
päällä toinen, pyörätön puutarjotin — komeihin englantilaisiin
vaunuihin saakka. Mutta siellä oli muitakin hotellin kaunistuksia,
joita mr Dorrit ei ollut tilannut. Kaksi vierasta matkustajaa koristi
erästä hänen huonettansa.

Pihassa seisoi isäntä hattu kädessä ja vannoi pikalähetille olevansa
murtunut, masentunut, syvästi onneton, kurjin ja surkein elukka,
maailman suurin pöllöpää, Hänen ei olisi ikinä pitänyt myöntyä
siihen, mutta tämä erittäin hieno rouva oli niin hartaasti pyytänyt
häntä suostumaan siihen, että he saisivat käyttää tätä huonetta
ruokailuhuoneena, vain lyhyen puolen tunnin ajan, niin että hän oli
taipunut. Lyhyt puolituntinen oli kulunut, rouva ja herra söivät
vielä hiukkasen jälkiruokaa ja joivat puolikuppista kahvia, lasku oli
maksettu, hevoset oli tilattu, he lähtisivät heti paikalla, mutta
onneton kohtalo ja taivaan kirous järjesti niin, etteivät he olleet
juuri vielä lähteneet.

Mr Dorritin suuttumus oli rajaton hänen kääntyessään portaiden
juurella, kuunneltuaan tätä puolustuspuhetta. Hän tunsi, että
perheen arvoa vastaan oli tehty murhayritys. Hän oli äärettömän arka
arvostaan. Hän saattoi keksiä hyökkäysyrityksen sitä vastaan, ennenkuin
kenelläkään muulla oli aavistusta siitä. Hänen elämänsä oli yhtä tuskaa
ja pelkoa, sillä hän oli tuntevinaan kuinka hienot leikkausveitset
lakkaamatta kaivelivat hänen arvoaan.

»Onko se mahdollista, sir», kysyi mr Dorrit kovasti punastuen,
»että olette — hm — rohjennut antaa huoneeni jonkun muun henkilön
käytettäväksi?»

Anteeksi tuhansin kerroin! Isännän suuri onnettomuus oli, että tämä
ylen hieno rouva sai hänet houkutelluksi siihen. Hän rukoili, ettei
monseigneur vihastuisi. Hän pyysi monseigneuriä olemaan armollinen. Jos
monseigneur suvaitsisi olla niin erinomaisen hyvä ja käyttää toista
hänelle erikoisesti varattua salia vain viiden minuutin ajan, niin
kaikki kävisi hyvin.

»En, sir», vastasi mr Dorrit. »En käytä teidän salejanne. Lähden
talostanne syömättä ja juomatta ja astumatta jalallani siihen. Kuinka
uskallatte menetellä tällä tavalla? Kuka minä olen — hm — koska
erotatte minut näin muista herrasmiehistä?»

Voi! Isäntä haastoi taivaat todistamaan, että monseigneur oli
armollisin koko ylhäisön joukossa, etevin, arvokkain, kunnioitetuin.
Jos hän erotti monseigneurin muista, tapahtui se vain siksi, että hän
oli huomattavampi, rakastetumpi, anteliaampi ja kunnioitetumpi kuin
muut.

»Älkää tulko sanomaan minulle mitään sellaista, sir», vastasi mr Dorrit
vihanvimmoissaan. »Te olette loukannut minua. Olette häväissyt minua.
Kuinka rohkenette? Selittäkää.»

Ah, vanhurskas taivas, kuinka hän saattoi selittää, kun ei ollut mitään
selitettävää; hän saattoi vain pyytää anteeksi ja luottaa monseigneurin
tunnettuun jalomielisyyteen.

»Minä sanon teille, sir», ja mr Dorrit läähätti kiukusta, »että
te teette — hm — eron minun ja muiden herrasmiesten välillä; että
kohtelette minua toisin kuin muita rikkaita ja arvokkaita henkilöitä.
Minä kysyn teiltä minkätähden? Tahdon tietää, kenenkä — hm — luvalla —
hm — millä oikeudella. Vastatkaa, sir. Selittäkää. Vastatkaa, miksi.»

Sallittakoon isännän nöyrimmästi huomauttaa monsieur pikalähetille,
että monseigneur, joka muuten oli niin armollinen, nyt vihastui
aivan syyttä. Ei ollut olemassa mitään »miksi». Monsieur pikalähetti
suvaitsisi ehkä selittää monseigneurille, että tämä erehtyi
epäillessään tässä olevan jotakin muuta paitsi sitä, mitä hänen
nöyrällä palvelijallansa jo oli ollut kunnia esittää. Tämä erittäin
hieno rouva —

»Vaiti!» huusi mr Dorrit. »Pitäkää suunne! En tahdo kuulla enää tuosta
erittäin hienosta rouvasta; en tahdo kuulla enää mitään. Katsokaa
tätä perhettä — minun perhettäni — se on hienompi kuin mitkään hienot
rouvat. Te olette kohdellut tätä perhettä loukkaavasti, olette
häväissyt sitä. Minä voin teidät tuhota. Hm — valjastakaa hevoset,
pankaa tavarat kokoon, en astu enää jalallanikaan tämän miehen taloon.»

Ei kukaan ollut sekaantunut tähän väittelyyn, siihen kun Edward
Dorritin, esquiren, jokapäiväisten ranskalaisten lauseparsien taito
ei ollut riittävä ja koska naisetkaan tuskin ymmärsivät sitä oikein.
Miss Fanny kuitenkin kannatti isäänsä erittäin katkerasti ja selitti
äidinkielellään, että miehen hävyttömyyden syynä varmaan oli jotakin
erikoista ja että hänen mielestänsä oli tärkeätä, että hän jollakin
tavoin pakotettaisiin ilmoittamaan, millä perusteella ja oikeudella
hän kohteli heidän perhettänsä toisin kuin muita rikkaita perheitä.
Mitä syitä hänellä saattoi olla julkeuteen, sitä ei miss Fanny voinut
kuvitella; mutta syitä hänellä täytyi olla ja ne olisi puserrettava
hänestä.

Kaikki oppaat, muulinajajat ja joutoväki pihassa olivat kuunnelleet
tätä kiivasta sanailua, ja kun pikalähetti alkoi vetää vaunuja pihalle,
herätti se suurta hämmästystä. He ryhtyivät auttamaan, muutama tusina
miehiä joka pyörää kohden, ja työ saatiin suoritetuksi suurella
kohulla ja melulla; sitten alettiin vaunuja kuormittaa sillä välin kun
odotettiin hevosia postitalolta.

Mutta erittäin hienon englantilaisen rouvan vaunut seisoivat jo
hevosineen majatalon oven edessä, ja isäntä hiipi nyt esittämään
vaikeata pulmaansa. Tämä selvisi kaikille pihassa olijoille, kun hän
pian tuli herran ja rouvan perässä portaita alas ja merkitsevällä
kädenliikkeellä osoitti heille mr Dorritin loukattua majesteettia.

»Pyydän anteeksi», sanoi herrasmies eroten ladystä ja tullen
lähemmäksi, »olen vähäpuheinen mies ja huono selittelemään asioita —
mutta tämä rouva tässä pelkää kovin kaikenlaisen metelin syntymistä.
Rouva — hän on muuten minun äitini — pyytää, ettei pantaisi toimeen
mitään meteliä.»

Mr Dorrit tervehti yhä läähättäen kärsimänsä vääryyden tunnossa
herrasmiestä, tervehti myös ladya etäältä, taipumattomana ja
voittamattomana.

»Mutta mitä näen — tekö täällä, vanha veikko!» Näin sanoen kääntyi
herrasmies Edward Dorritin, esquiren, puoleen ja riensi hänen
luoksensa, kuin pitäen häntä kohtalon lähettämänä suurena apuna.
»Koettakaamme yhdessä saada tämä asia järjestetyksi. Tämä rouva
tahtoisi kaikin mokomin välttää meteliä.»

Edward Dorrit, esquire, jota toinen kuljetti syrjään napista kiinni
pitäen, otti valtioviisaan ilmeen vastatessaan: »Mutta täytyyhän teidän
myöntää, että jos edeltäpäin tilaatte joukon huoneita ja ne kuuluvat
teille, niin ei ole hauskaa, jos tullessanne tapaattekin muita siellä
asustamassa.»

»Ei», vastasi toinen, »tiedän sen. Myönnän sen. Koettakaamme
kuitenkin, te ja minä, saada asia järjestetyksi ja välttää meteliä.
Syy ei ole ensinkään tuon miehen, vaan äitini. Hän kun on huomattavan
hieno nainen, joka ei ole mitään ulkokultaista hölynpölyä — hyvin
kasvatettukin — joutui isäntä kerrassaan alakynteen.»

»Jos asia on niin —» aloitti Edward Dorrit, esquire.

»Vakuutan kunniani kautta, että niin on. Siispä», sanoi toinen
herrasmies vetäytyen taas pääasemaansa, »ei mitään meteliä!»

»Edmund», sanoi rouva ovelta, »toivon selittäneesi tai selittäväsi
tämän herrasmiehen ja hänen perheensä tyydytykseksi, että kohtelias
isäntä on syytön».

»Vakuutan, ma'am», vastasi Edmund, »että ponnistan viimeiset voimani
saadakseni sen tehdyksi». Sitten katsoi hän muutaman sekunnin tiukasti
Edward Dorritiin, esquireen, ja puhkesi äkkiä luottavasti kysymään:
»Eikö tämä nyt jo ole selvää, vanha veikko?»

»En tiedä», sanoi lady, astuen sirosti pari askelta mr Dorritia kohden,
»eikö sittenkin liene parasta itse nyt selittää, että vakuutin tälle
kelpo miehelle vastaavani kaikista seurauksista ottaessani haltuuni
vieraan tilaamasta huoneistosta yhden huoneen niin pitkäksi (tai
lyhyeksi) ajaksi, että ennätän aterioida siellä. En voinut aavistaa,
että sen oikea omistaja tulisi takaisin niin pian, enkä tiennyt,
että hän jo oli palannut; muuten olisin kiirehtinyt pois näin väärin
saamastani huoneesta ja rientänyt selittämään ja pyytämään anteeksi.
Toivon, näin sanottuani —»

Hetkeksi jähmettyi lady, lasi silmässä, liikkumattomana ja mykkänä
tuijottamaan molempiin nuoriin neiteihin. Samassa hetkessä miss Fanny,
seisoen etualalla suuressa maalauksellisessa ryhmässä, johon kuuluivat
perhe, perheen ajoneuvot ja perheen palvelusväki, pisti kätensä
sisarensa kainaloon pidättääkseen hänet paikalleen ja löyhytteli
toisella kädellä kasvojaan ylhäisin elein, tarkastellen ladya kiireestä
kantapäähän.

Tämä tointui nopeasti — sillä hän oli mrs Merdle, joka ei helposti
joutunut hämilleen — ja jatkoi kesken jäänyttä lausettansa toivoen,
että hänen rohkeutensa suotaisiin anteeksi ja että kunnon isäntä taas
pääsisi herrasväen suosioon, joka oli hänelle niin kallisarvoinen.
Mr Dorrit, jonka arvokkuuden alttarille tämä kaikki oli suitsutusta,
vastasi armollisesti ja sanoi, että palvelusväki — hm — saisi peruuttaa
valjastuskäskyn, ja että hän — hm — oli valmis suomaan anteeksi
sen, mitä aluksi piti loukkauksena, mutta nyt katsoi itselleen
vain kunniaksi. Ja sitten povi kumarsi hänelle ja sen omistaja,
ihmeellisesti halliten kasvojensa ilmettä, hymyili herttaisesti
jäähyväisiksi molemmille sisarille, kuten ainakin rikkaille nuorille
neideille, joihin oli mieltynyt ja joita hän ei, ikävä kyllä, ollut
milloinkaan ennen nähnyt.

Näin ei kuitenkaan ollut mr Sparklerin laita. Tämä herra jähmettyi
samassa hetkessä kuin hänen rouva äitinsäkin, muttei voinut millään
keinoin saada liikuntokykyään takaisin, vaan seisoi jäykkänä tuijottaen
ryhmään, jossa miss Fanny seisoi etualalla. Kun hänen äitinsä sanoi:
»Anna minulle käsivartesi, Edmund, olemme valmiit lähtemään»,
näytti hän, liikuttaen huuliaan, vastaavan jollakin sellaisella
huomautuksella, johon hänen loistava lahjakkuutensa useimmin puhkesi,
mutta hän ei liikuttanut lihastakaan. Niin jäykkä oli hänen vartalonsa,
että olisi ollut vaikeata taivuttaa häntä kylliksi hänen päästäkseen
vaununovesta sisään, ellei hän olisi ajoissa saanut äidillisen
nykäyksen apua ja tullut vedetyksi sisään. Tuskin hän oli päässyt
vaunuihin, kun takaseinällä olevan pienen ikkunan luukku hävisi ja
hänen silmänsä ilmestyi sijalle. Siinä se pysyi niin kauan kuin
pieninkin esine oli erotettavissa ja luultavasti paljon kauemminkin,
tuijottaen kuin huonosti kaiverrettu silmän kuva korulukossa.

Tämä kohtaus oli niin erinomaisen mieluinen miss Fannylle ja antoi
hänelle niin paljon voitonriemuista ajateltavaa, että se huomattavasti
lievensi hänen katkeruuttaan. Kun seurue seuraavana päivänä taas oli
liikkeellä, asettui hän paikalleen tavattoman iloisena ja oli niin
säteilevällä tuulella, että mrs General katseli häntä ihmeissään.

Pikku Dorrit oli tyytyväinen, kun hänessä ei havaittu mitään vikoja
ja nähdessään Fannyn olevan iloisen; mutta hänen oma osansa seurassa
oli mietiskelevän, hiljaisen jäsenen. Hänen istuessaan vastapäätä
isäänsä matkavaunuissa ja muistellessaan heidän entistä huonettaan
Marshalseassa tuntui hänen nykyinen olotilansa unelta. Kaikki mitä
hän näki oli uutta ja ihmeellistä, muttei todellista; hänestä tuntui,
että nämä vuoristonäköalat ja maalaukselliset maisemat milloin hyvänsä
saattaisivat häipyä olemattomiin ja että vaunut, tehden äkkikäännöksen,
voisivat tönähtäen pysähtyä vanhan Marshalsean portin eteen.

Työttömyys oli jo outoa, muttei puoleksikaan niin outoa kuin se, että
hän oli joutunut nurkkaan eikä ollut ketään, jonka puolesta ajatella,
suunnitella ja järjestää, taikka minkäänlaisia huolia muiden tähden.
Se oli outoa, mutta vielä paljoa oudompaa oli huomata, että hänen ja
isän välillä oli alue, jossa muut hääräsivät huolehtien isästä ja
jossa häntä itseään ei ensinkään kaivattu. Hänen entisten kokemustensa
rinnalla oli tämä vieläkin oudompaa kuin vuoristomaisemat, niin että
hänen oli aluksi ollut mahdoton mukautua siihen, ja hän oli koettanut
pitää vanhan paikkansa isän läheisyydessä. Mutta tämä oli puhunut
hänelle kahdenkesken ja sanonut, että — hm — ylhäisessä asemassa
olevien henkilöiden täytyi tarkasti vaatia kunnioitusta alaisiltaan,
ja jos huomattaisiin, että hän, hänen tyttärensä, miss Amy Dorrit,
Dorsetshiren Dorritien viimeistä vielä elävää haaraa, suoritti — hm —
kamaripalvelijalle kuuluvia tehtäviä, niin — hm, hm — se vahingoittaisi
suuresti hänen arvoansa. Sentähden hän antoi vakaan isällisen
määräyksen — hm — että hänen tuli muistaa olevansa hieno nainen, jonka
nyt oli käyttäydyttävä — hm — sopivan ylpeästi ja ylläpitää tätä
arvoansa, ja sentähden hän vaati Amya välttämään kaikkea sellaista,
mikä voisi — hm —aiheuttaa epämiellyttäviä ja alentavia huomautuksia.
Pikku Dorrit oli totellut vastustamatta. Näin oli sitten tapahtunut,
että hän nyt istui nurkassaan komeissa vaunuissa, pienet kärsivälliset
kädet yhteenliitettyinä helmassa, sysättynä viimeisestäkin entisen
elämänmuotonsa asemasta, jossa hänen jalkansa oli koettanut pysytellä.

Tältä kannalta katsoen hänestä kaikki näytti epätodelliselta; kuta
ihmeellisempiä näköalat ja nähtävyydet olivat, sitä paremmin ne
vastasivat hänen oman sisäisen elämänsä epätodellisuutta, hänen
harhaillessaan päivät pitkään, sen autiuksissa. Simplonin solat,
sen suunnattomat kuilut ja kohisevat vesiputoukset, ihmeellinen
tie, vaaranpaikat, joissa irtautunut pyörä tai säikkyvä hevonen
saattoi tietää perikatoa, laskeutuminen Italiaan, tämän kauniin maan
avautuminen, kun epätasainen vuorenrepeämä laajeni ja päästi heidät
synkästä, pimeästä vankilasta — kaikki oli unta — vain vanha, kurja
Marshalsea oli todellisuutta. Ja vanha, kurja Marshalseakin oli
järkytetty perustuksiaan myöten, kun hän kuvitteli sitä ilman isäänsä.
Hän saattoi tuskin uskoa, että vangit edelleen kävelivät suljetussa
pihassa, että jokaisessa kurjassa huoneessa edelleen oli asukkaita ja
että vanginvartija yhä seisoi porttihuoneessa laskien ihmisiä sisään ja
ulos, niinkuin hän hyvin tiesi siellä tapahtuvan.

Isänsä vankilaelämän muiston ympäröidessä häntä kuin surullisen sävelen
painostus, saattoi Pikku Dorrit herätä yöunestaan, joka oli vienyt
hänet hänen syntymäpaikkaansa, jopa koko päivän kestävään uneen.
Maalauksilla koristettu huone, jossa hän heräsi ja joka usein oli
rappeutuneen palatsin nöyryytetty loistohuone, aloitti päiväunen; se
jatkui, ja hän näki ikkunoiden edessä riippuvat syksyisen punaiset
villiviinilehvät, oranssipuut halkeamia täynnä olevalla pengermällä
ikkunan alla, munkki- ja talonpoikaisryhmiä pienellä kadulla palatsin
edustalla, näki kurjuuden ja loiston painiskelevan keskenään joka
haaralla mitä erilaisimmissa kohtauksissa ja loiston joutuvan,
kohtalon ankaran välttämättömyyden pakosta, alakynteen. Sitte seurasi
sokkelokujana kuljeksiminen autioissa käytävissä ja pylväsparvekkeilla,
jolla välin perheen juhlasaattoa valmisteltiin alhaalla linnanpihalla,
jossa palvelusväki järjesteli vaunuja ja matkatavaroita päivän
matkaa varten. Tämän jälkeen tuli aamiainen toisessa maalauksin
koristetussa, kosteuden tärvelemässä, aution avarassa salissa, ja
sitte lähtö, joka aina oli epämiellyttävä hänelle, koska hänestä,
ujosta ja arasta, tuntui, ettei hän ollut kyllin iso täyttääkseen
paikkansa juhlamenoissa. Sillä silloin ilmestyi ensiksi pikalähetti
(joka Marshalseassa olisi käynyt kunnioitetusta ulkomaalaisesta
herrasmiehestä) ilmoittamaan, että kaikki oli kunnossa, sitten hänen
isänsä kamaripalvelija kääri mahtavasti matkatakin herransa ylle,
senjälkeen Fannyn kamarineito ja hänen oma kamarineitonsa (tämä
oli hänellä raskaana taakkana — aluksi hän suorastaan itki, kun ei
tiennyt mitä tehdä hänellä) astuivat palvelukseen, ja hänen veljensä
palvelija täydensi herransa matkavarusteita; tämän jälkeen tarjosi isä
käsivartensa mrs Generalille, setä tarjosi käsivartensa hänelle ja
ravintolan isännän ja palvelijoiden saattamina purjehtivat he portaita
alas. Siellä oli väkeä koolla katselemassa heidän sijoittumistaan
vaunuihin, minkä he suorittivat ympärillä seisovien kumarrellessa ja
kerjätessä, hevosten tanssiessa, piiskojen läiskiessä, humussa ja
melussa; ja sitten he ajoivat hurjaa vauhtia kapeiden pahanhajuisten
katujen läpi ja ponnahtivat ulos kaupungin portista.

Päivän epätodellisuuksia olivat edelleen: tiet, joiden varsilla
punaiset viininlehvät olivat peninkulmamäärin kiertyneet puiden
ympärille kuin seppeleiksi; oliivimetsiköt, vuorenrinteillä loistavat
valkoiset kylät ja kaupungit, kauniit päältä päin, mutta peloittavat
sisältä likaisuudessaan ja köyhyydessään; tien varsilla olevat
ristit, syvät, siniset järvet, joita kaunistivat ihanat saaret ja
joissa uiskenteli veneryhmiä kirkkaanvärisine telttoineen ja kauniin
muotoisine purjeineen; mullaksi maatuvat isot rakennukset, riippuvat
puutarhat, joissa rikkaruohot olivat kasvaneet niin voimakkaiksi,
että olivat halkoilleet holvin ja murtaneet muurin; kivipengermien
reunustamat kapeat kujat, joissa sisiliskot livahtelivat raosta
rakoon; kerjäläiset, joita oli kaikkialla ja joka lajia: säälittäviä,
maalauksellisia, nälkäisiä, hilpeitä, lapsia ja aikuisia. Usein tuntui
hänestä, postitaloilla ja muissa pysähdyspaikoissa, että nämä kurjat
olennot olivat päivän ainoat todellisuudet, ja monta kertaa, kun
hän oli antanut heille kaikki tähän tarkoitukseen varaamansa rahat,
saattoi hän istua kädet ristissä katsellen jotakin pikkuruista tyttöä,
joka talutti harmaata isäänsä, ikäänkuin tämä näky olisi muistuttanut
hänelle jotakin menneiltä ajoilta.

Sitten tuli taas paikkoja, joissa he saattoivat viipyä viikkomäärin;
he asuivat silloin loistavissa huoneissa, pitivät juhlapäivällisiä
joka päivä, ratsastelivat ihmeitten keskellä, kuljeksivat palatsien
läpi peninkulmamäärin ja lepäilivät suurten kirkkojen hämärissä
holveissa, joissa kulta- ja hopealamput tuikkivat pylväiden lomista
ja holveista ja polvistuneita näkyi siellä täällä rippituolien luona
ja kivilattialla; joissa suitsutuksen sumut tuoksuivat, joissa oli
maalauksia, haaveellisia kuvia, koristeltuja alttareita, suunnattomat
korkeudet ja välimatkat, johon kaikkeen valo lankesi pehmeänä ja
hillittynä maalattujen ikkunoiden ja ovissa riippuvien raskaiden
uutimien läpi. Näistä kaupungeista he taas jatkoivat matkaansa viinin
ja oliivipuiden reunustamia teitä, kurjien kylien läpi, joissa
jok'ikisen mökin likaisessa seinässä oli läpiä ja jok'ikisen ikkunan
lasi tai paperi oli rikki, joissa ei näkynyt olevan mitään elämää
ylläpitävää, ei mitään syötävää, ei mitään työtä, ei mitään kasvamassa,
ei mitään toivoa, ei muuta kuin kuolema odottamassa.

Taasen he saapuivat kaupunkeihin, jotka olivat täynnä palatseja;
niistä olivat varsinaiset asukkaat ajetut pois, ja ne oli sitten
muutettu sotilasasunnoiksi; joukoittain toimettomia sotilaita loikoili
loistohuoneiden ikkunoissa, heidän vaatteitaan ja varustuksiaan riippui
kuivamassa marmoriparvekkeilla; heitä saattoi kuvitella suureksi
rottalaumaksi, joka (onneksi) nakerteli linnansa tukipylväät rikki,
niin että tämä ennen pitkää varmasti romahtaisi katuun ja toisten
sotilaslaumojen, pappilaumojen, vakoilijalaumojen, näiden epäilyttävien
ainesten niskaan, jotka joutivat häviämään.

Tällaisten näytelmien ja näkyjen ohi kulki perhesaattue Venetsiaan.
Ja täällä se hajosi joksikin aikaa aikoen viipyä Venetsiassa muutamia
kuukausia ja asuen eräässä palatsissa (se oli kuusi kertaa niin iso
kuin koko Marshalsea) Grand Canalin varrella.

Täällä, jossa epätodellisuuden tunne kohosi huippuunsa, jossa kadut
olivat lasketut vedellä eikä kivillä, jossa öin ja päivin vallitsevan
kuolonhiljaisuuden katkaisi vain kirkonkellojen hillitty soiminen,
veden solina ja gondolinkuljettajain huudot vesikatujen kulmissa,
täällä Pikku Dorrit alkoi mietiskellä, tuntien itsensä tarpeettomaksi
ja yksinäiseksi, koska hänen tehtävänsä nyt oli päättynyt. Perhe alkoi
viettää iloista elämää, liikkui sinne ja liikkui tänne ja muutti yön
päiväksi; mutta Pikku Dorrit, ollen liian ujo ja arka ottaakseen osaa
heidän huvituksiinsa, pyysi vain saada olla yksin.

Toisinaan hän astui gondoliin, joita aina oli odottamassa sidottuina
maalattuihin pylväisiin oven pielessä — kun hän vain pääsi
painostavasta palvelijattarestaan, joka oli hänen käskijänsä ja ankara
olikin— ja soudatti itseään kaikkialla ihmeellisessä kaupungissa.
Vastaantulevien gondolien seurueet alkoivat kysellä toisiltaan, kuka
tuo pieni yksinäinen tyttö oli, joka istui kädet yhteen liitettyinä
veneessään, katsellen noin miettivänä ja ihmettelevänä ympärilleen.
Milloinkaan ajattelematta, että kukaan katsoisi kannattavan tarkata
häntä ja hänen tekojaan, hän kierteli tästä huolimatta kaupunkia
hiljaisena, arkana, miettivänä.

Mutta hänen mielipaikkansa oli hänen huoneensa eteinen parveke kanavan
yläpuolella; sen alla oli monta parveketta, mutta yllä ei yhtään.

Se oli vahvaa, ajan tummentamaa kiveä ja rakennettu villin
haaveelliseen tyyliin, jonka aihe oli tuotu itämailta tänne villien
haaveiden kokoelmaan; Pikku Dorrit oli todella pikkuinen nojautuessaan
sen leveään, pielustettuun kaiteeseen ja katsellessaan ympärilleen.
Koska tämä oli hänen mieluisin iltapaikkansa, alettiin häntä huomata
täälläkin, ja monet silmät kohosivat gondoleista katsomaan häneen ja
useat huomauttivat: »Tuossa on se pikkuinen englantilainen tyttö, joka
aina on yksin.»

Nämä ihmiset eivät olleet todellisuutta pikkuiselle englantilaiselle
tytölle; he olivat kaikki tuntemattomia hänelle. Hän katseli
auringonlaskua, sen pitkiä punaisia, purppuraisia viiruja taivaan
rannalla ja sen palavaa hehkua korkealla pilvissä, kuinka se paistoi
rakennuksiin ja valaisi niin, että niiden vahvat muurit näyttivät
läpikuultavilta ikäänkuin valo olisi tullut sisältäpäin. Hän katseli
kuinka nämä ihanuudet sammuivat, sitten vilkaisi alhaalla liikkuvia
mustia gondoleja, jotka kuljettivat ihmisiä soittajaisiin ja
tanssiaisiin, ja loi viimein katseensa tuikkiviin tähtiin. Eivätkös
tähdet paistaneet hänelle, kun hän kerran menneinä aikoina meni
kutsuihin? Ihmeellistä nyt tässä ajatella tuota vanhaa porttia!

Hän muisteli sitä porttia ja itseään istumassa sen takana keskiyöllä
tukien Maggyn päätä, muisteli tuon kaukaisen ajan muita paikkoja ja
muita kohtauksia. Ja sitten hän kumartui parvekkeen kaiteen ylitse ja
katseli vettä, ikäänkuin tämä kaikki olisi kätkeytynyt sen pinnan alle.
Ja nyt hän seisoi ja katseli mietiskellen sen virtaamista, ikäänkuin
hän täällä ihmeitten ja unelmain keskellä olisi odottanut sen juoksevan
kuiviin ja näyttävän hänelle taas vankilan, hänet itsensä, entisen
huoneen, sen entiset asukkaat ja entiset vierailijat: kaikki alati
muistissa säilyviä todellisuuksia, jotka eivät milloinkaan muuttuneet.




NELJÄSKYMMENES LUKU

Kirje Pikku Dorritilta


 Rakas mr Clennam.

 Kirjoitan Teille täältä omasta huoneestani, Venetsiasta, otaksuen,
 että tahdotte mielellänne kuulla jotakin minusta. Mutta tiedän,
 ettette voi olla yhtä iloinen kuullessanne minusta kuin minä olen
 saadessani kirjoittaa Teille; sillä kaikki Teidän ympärillänne on
 sellaista, jollaisena olette tottunut näkemään sen, ettekä kaipaa
 mitään — ellette mahdollisesti minua, mikä kuitenkin voi sattua hyvin
 harvoin, vain lyhyeksi hetkeksi — jotavastoin minun elämässäni kaikki
 on vierasta ja minulla on paljon kaivattavaa.

 Kun olimme Sveitsissä, mikä tuntuu tapahtuneen vuosia takaperin,
 vaikka siitä on vain muutama viikko, tapasin nuoren mrs Gowanin,
 joka oli vuoristoretkellä kuten mekin. Hän kertoi voivansa hyvin ja
 olevansa hyvin onnellinen. Hän pyytää minua sanomaan Teille, että
 hän kiittää Teitä sydämellisesti eikä milloinkaan unohda Teitä. Hän
 kohteli minua hyvin luottavaisesti, ja minä pidin hänestä heti ensi
 näkemältä. Mutta se ei ole ihmekään; kukapa voisi olla rakastamatta
 niin kaunista ja herttaista olentoa! En ihmettele, vaikka kuka hyvänsä
 rakastaisi häntä. En todellakaan.

 Ettehän tule levottomaksi mrs Gowanin puolesta — sillä muistan
 sanoneenne, että otatte osaa hänen kohtaloonsa tosiystävänä — jos
 kerron Teille, että soisin hänen saaneen jonkun toisen, sopivamman
 miehen. Mr Gowan näyttää kyllä rakastavan häntä, ja hän rakastaa
 tietysti miestänsä, mutta mielestäni tämä ei ole kyllin vakava, en
 tarkoita tässä suhteessa, vaan muuten. En voinut olla ajattelematta,
 että jos olisin mrs Gowan (millainen muutos pitäisikään tapahtua,
 kuinka minun täytyisikään muuttua tullakseni hänen kaltaisekseen),
 tuntisin itseni yksinäiseksi ja hyljätyksi lujan ja luotettavan tuen
 puutteessa. Otaksuin hänen hiukan tuntevankin tällaista puutetta,
 miltei itse tietämättänsä. Mutta muistakaa, ettette tule levottomaksi
 tästä, sillä hän voi hyvin ja oli hyvin onnellinen, kuten hän sanoi.
 Ja hän oli hyvin kaunis.

 Toivon tapaavani hänet taas pian, oikeastaan olen odottanut jo
 muutamia päiviä näkeväni hänet täällä. Koetan olla hänelle niin hyvänä
 ystävänä kuin suinkin Teidän tähtenne. Rakas mr Clennam, luulen Teidän
 hyvin vähän muistavan olleenne ystävällinen minulle, silloin kun
 minulla ei ollut ketään muuta ystävää (ei silti, että minulla nytkään
 on niitä, en ole hankkinut uusia ystäviä), mutta minä ajattelen sitä
 usein enkä voi milloinkaan unohtaa sitä.

 Soisin tietäväni — mutta on parasta, ettei kukaan kirjoita minulle
 — kuinka mr ja mrs Plornish menestyvät liikkeessään, jonka rakas
 isäni osti heille, ja että vanha mr Nandy elää onnellisena heidän
 ja molempien lastenlastansa kanssa ja laulaa ainaisia laulujansa
 yhä uudelleen. En voi oikein pidättää kyyneleitäni ajatellessani
 Maggy-parkaani ja kuinka hän aluksi lienee kaivannut pikku äitiänsä,
 vaikka he kaikki kyllä ovat perin hyviä hänelle. Tahdotteko mennä
 hänen luoksensa ja kertoa rakkaalleni meidän välisenä salaisuutena,
 ettei hän ole voinut surra eroamme enemmän kuin minä? Ja tahdotteko
 sanoa heille kaikille, että ajattelen heitä joka päivä ja että aina
 ja kaikkialla pysyn heille uskollisena? Oi, jos tietäisitte kuinka
 uskollisena, niin säälisitte minua, koska olen näin kaukana ja näin
 ylhäinen.

 Teitä varmaan ilahduttaa kuulla, että rakas isäni on hyvin terve,
 että kaikki nämä muutokset ovat tehneet hänelle erittäin hyvää ja
 että hän on aivan erilainen kuin siihen aikaan, jolloin kävitte häntä
 katsomassa. Setänikin on muuttunut parempaan päin, vaikkei hän ennen
 milloinkaan valittanut eikä nyt milloinkaan riemuitse. Fanny on hyvin
 miellyttävä, vilkas ja viisas. Hän on kuin luotu hienoksi naiseksi;
 hän on ihmeen helposti mukautunut uusiin oloihimme.

 Tästä muistan, etten minä ole kyennyt siihen, ja toisinaan epäilen,
 tokko milloinkaan kykenenkään. Huomaan, etten voi oppia. Mrs General
 on aina meidän seurassamme, ja me puhumme ranskaa ja italiaa, ja hän
 näkee vaivaa kehittääkseen meitä monella tavalla. Kun sanon, että
 me puhumme ranskaa ja italiaa, tarkoitan, että he puhuvat. Sillä
 minä olen niin hidas, että tuskin ensinkään edistyn. Kohta kun alan
 suunnitella ja ajatella ja yrittää, kääntyvät kaikki suunnitelmani,
 ajatukseni ja yritykseni vanhoille laduilleen, ja minä alan huolehtia
 päivän menoista, rakkaasta isästäni, työstäni, kunnes sitten
 muistankin säpsähtäen, ettei sellaisia huolia enää olekaan, mikä taas
 on niin uutta ja uskomatonta, että joudun uudelleen hämilleni. En
 rohkenisi mainita tästä kenellekään muulle kuin Teille.

 Samoin on laita näiden uusien maisemien ja ihmeellisten asioiden. Ne
 ovat hyvin kauniita, ne hämmästyttävät minua, mutta en voi kylliksi
 koota ajatuksiani — en ole kylliksi tuttava itseni kanssa, jos voitte
 ymmärtää mitä tarkoitan — voidakseni nauttia tästä kaikesta niinkuin
 pitäisi. Kaikki vanha, minkä tunsin ennen, sekaantuu niin omituisesti
 tähän uuteen.

 Esimerkiksi, kun olimme vuoristossa, tuntui minusta usein (epäröin
 kertoa tällaista joutavaa asiaa Teillekään, rakas mr Clennam), että
 Marshalsea oli tämän tai tuon korkean kallion takana tai että mrs
 Clennamin huone, jossa työskentelin monen monta päivää ja jossa ensi
 kerran näin Teidät, oli tuon tai tämän lumikentän takana. Muistatteko
 kuinka kerran tulin Maggyn kanssa asuntoonne Covent Gardenissa? Sen
 huoneen olen lukemattomia kertoja kuvitellut näkeväni edessäni,
 kulkemassa vaunujemme rinnalla penikulmamäärin, kun olen pimeän
 tultua katsellut ulos vaununikkunasta. Me jäimme sinä yönä ovien
 taakse ja istuimme rautaportin luona ja kävelimme edestakaisin aamuun
 saakka. Katselen usein tähtiä, tämän huoneen parvekkeeltakin, ja
 luulen harhailevani kadulla Maggyn seurassa. Samoin on ihmisten,
 jotka jätin Englantiin. Kun kuljen täällä gondolissa, hämmästytän
 itseäni kurkistelemalla toisiin gondoleihin, ikäänkuin toivoisin
 näkeväni heitä niissä. Olisin äärettömän iloinen nähdessäni heidät,
 mutten luule, että kovinkaan hämmästyisin siitä aluksi. Kuvitelmissa
 ollessani tuntuu, että he voisivat olla missä hyvänsä, ja odotan
 melkein näkeväni heidän rakkaat kasvonsa silloilla ja laitureilla.

 Vielä on minulla eräs vaikeus, joka tuntunee Teistä hyvin oudolta.
 Se lienee outoa kenestä hyvänsä ja on outoa itsestänikin: tunnen
 usein tuota vanhaa, surumielistä sääliä _häntä_ kohtaan — en tahdo
 kirjoittaa nimeä. Vaikka hän on muuttunut ja vaikka aina olen
 sanomattoman kiitollinen ja onnellinen siitä, niin valtaa entinen,
 murheellinen myötätunto minut toisinaan niin, että tahtoisin kiertää
 käteni hänen kaulaansa, sanoa kuinka paljon rakastan häntä ja itkeä
 hiukan hänen rintaansa vasten. Sitten olisin iloinen, ylpeä ja
 onnellinen. Mutta tiedän, etten saa tehdä sitä, ettei hän pitäisi
 siitä, että Fanny suuttuisi ja mrs General hämmästyisi, ja niin
 koetan hillitä itseäni. Mutta niin tehdessäni kalvaa minua ajatus,
 että olen joutunut kauas hänestä ja että hänkin, huolimatta monista
 palvelijoistaan, tuntee itsensä hyljätyksi ja kaipaa minua.

 Rakas mr Clennam, olen kirjoittanut ison joukon itsestäni, mutta minun
 täytyy kirjoittaa vielä vähän lisää; muuten se, minkä ennen kaikkea
 tahdoin saada sanotuksi tässä typerässä kirjeessäni, jäisi sanomatta.
 Olen rohjennut tunnustaa Teille nämä mielettömät ajatukseni, koska
 tiedän, että Te, jos kukaan, ymmärrätte minua ja että Te, jos kukaan,
 suotte ne minulle anteeksi; mutta näiden ajatusten joukossa on eräs,
 joka tuskin koskaan — ei milloinkaan — on mielestäni poissa, ja se
 on, että toivon Teidän joskus, hiljaisina hetkinä, hiukan muistelevan
 minua. Minun täytyy kertoa, että olen siitä saakka kun läksin sieltä
 tuntenut tämän asian tähden suurta tuskaa, josta tahtoisin välttämättä
 vapautua. Olen nimittäin pelännyt, että Te mahdollisesti olette
 alkanut ajatella minua uudessa valossa, uudenlaisena ihmisenä. Älkää
 tehkö niin, en voisi kestää sitä — se tekisi minut onnettomammaksi
 kuin aavistattekaan. Sydämeni murtuisi, jos minun täytyisi uskoa,
 että ajattelette minua vieraampana kuin siihen aikaan, jolloin olitte
 minulle hyvä. Rukoilen ja pyydän Teitä siis, ettette milloinkaan
 ajattele minua rikkaan miehen tyttärenä, joka pukeutuu paremmin ja
 elää komeammin kuin ensin tutustuessanne minuun; että muistaisitte
 minua vain pienenä köyhänä tyttönä, jota niin hellästi suojelitte,
 jonka kulunutta pukua varjelitte sateelta ja jonka märkiä jalkoja
 kuivasitte tulenne ääressä; että muistelisitte minua (jos ensinkään
 muistelette) aina ja muuttumattomasti Teihin uskollisesti kiintyneenä
 ja Teille hartaasti kiitollisena,

                                          poloisena lapsenanne
                                            Pikku Dorritina.

 J.k. —'Muistakaa ennen kaikkea olla huoletta mrs Gowanin puolesta. Hän
 voi hyvin ja on hyvin onnellinen, kuten hänen sanansa kuuluivat. Ja
 hän on hyvin kaunis.




YHDESVIIDETTÄ LUKU

Hullusti päin


Perhe oli ollut pari kuukautta Venetsiassa, kun mr Dorrit, joka paljon
seurusteli kreivien ja markiisien kanssa ja jolla oli niukalti aikaa,
määräsi edeltäpäin erään päivän ja tunnin pitääkseen neuvottelua mrs
Generalin kanssa.

Kun hänen mielessään määräämänsä aika tuli, lähetti hän mr Tinklerin,
kamaripalvelijansa, mrs Generalin huoneistoon (joka olisi täyttänyt
kolmanneksen Marshalsean aluetta) viemään hänen terveisensä mainitulle
ladylle ja pyytämään häntä kunnioittamaan mr Dorritia päästämällä
hänet puheillensa. Palvelija tapasi mrs Generalin kotosalla, sillä nyt
oli puolenpäivän aika, jolloin perheen jäsenet joivat kahvia kukin
omassa huoneessaan, pari tuntia ennen kuin kokoontuivat aamiaiselle
haalistuneeseen halliin, joka kerran oli ollut loistavan upea, mutta
jota nyt kosteat huurut ja haihtumaton synkkyys haittasivat. Lähetti
tapasi hänet pienellä mattoneliöllä, joka oli niin turhan mitätön
huoneen kivi- ja marmorilattian kokoon verrattuna, että näytti
siltä kuin hän olisi levittänyt sen koetellakseen siinä valmiita
ostettavia kenkiä tai kuin hän olisi saanut haltuunsa taikamaton,
jonka yksi kolmesta prinssistä Tuhannen ja yhden yön tarinassa osti
neljälläkymmenellä kukkarolla ja jolla lojuen hän nyt, lausutun
toivomuksen mukaan, oli siirretty palatsin saliin, mihin se ei
ensinkään kuulunut.

Laskien tyhjän kahvikupin kädestään vastasi mrs General sanantuojalle
olevansa valmis heti tulemaan mr Dorritin luokse säästääksensä tältä
vaivan tulla hänen puolellensa (kuten hän kohteliaisuudessansa oli
ehdottanut),minkä jälkeen palvelija työnsi oven auki ja saattoi mrs
Generalin vastaanottoon. Siitä tuli oikea kävelymatka salaperäisten
portaiden ja käytävien läpi ja ohi mrs Generalin huoneistosta — sen
ulkopuolella oli kapea syrjäkatu ja siinä matala, synkkä silta ja
vastapuolella vankilamaisia vuokrarakennuksia, joiden muurit olivat
tuhritut tuhansilla pystyillä viiruilla ja läikillä, aivan kuin
jokainen kurja aukko niissä olisi vuosisatoja itkenyt ruostekyyneleitä
Adrianmereen — mr Dorritin huoneistoon; tämän englantilaistyylisen
julkisivun ikkunarivistä näkyi kauniita kirkonkupuja, jotka kohosivat
siniselle taivaalle suoraan niitä kuvastelevasta vedestä, ja
hiljainen humina kuului ulkopuolelta, Grand Canalin veden läikkyessä
sisäänkäytävien luona, missä mr Dorritin gondolit ja kuljettajat,
uneliaasti keinuen pienessä paalumetsässä, odottelivat, milloin hän
suvaitsisi tarvita heitä.

Mr Dorrit, yllään loistava aamutakki ja -lakki — uinuva kotilo, joka
näin kauan oli odottanut hetkeänsä velkavankien seurassa, oli nyt
kehittynyt harvinaiseksi perhoseksi — nousi ottaakseen vastaan mrs
Generalin. »Tuoli mrs Generalille. Mukavampi tuoli, sir; mitä te
ajattelette, mikä on tarkoitus, mitä teette? No, nyt voitte jättää
meidät!»

»Mrs General», sanoi mr Dorrit, »otin vapauden —»

»Ei millään muotoa», keskeytti mrs General. »Olin täysin
käytettävänänne. Olin jo juonut kahvini.»

»Otin vapauden», toisti mr Dorrit suurenmoisen tyynesti, kuten ainakin
se, joka on oikaisujen yläpuolella, »pyytääkseni kunnian saada
yksityisesti neuvotella kanssanne, sillä olen hiukan ymmällä — hm
— nuoremman tyttäreni suhteen. Olette kai, madam, huomannut suuren
erotuksen molempien tyttärieni luonteissa?»

Mrs General lausui vastaukseksi tähän: »Heidän välillään on suuri ero»,
ja liitti hansikoidut kätensä yhteen (hän ei milloinkaan esiintynyt
ilman hansikkaita, ja nämä sujuivat aina sileästi kättä myöten eivätkä
milloinkaan olleet ryppyiset).

»Suvaitsisitteko lausua mielipiteenne tästä erotuksesta?» pyysi mr
Dorrit kohteliaan suvaitsevaisesti, mikä ei huonosti sopinut yhteen
majesteetillisen tyyneyden kanssa.

»Fanny», vastasi mrs General, »on lujatahtoinen ja
itseensäluottavainen. Amy ei.»

Vai ei? Oi, mrs General, kysykää Marshalsean kiviltä ja
rautaristikoilta. Oi, mrs General, kysykää ompelijattarelta, joka
opetti hänet ompelemaan, ja kysykää tanssimestarilta, joka opetti hänen
sisarensa tanssimaan. Oi, mrs General, mrs General, kysykää minulta,
hänen isältänsä mitä olen velkaa hänelle; ja kuulkaa, mitä voin
todistaa tämän pienen halveksitun olennon elämästä, hänen lapsuudestaan
alkaen!

Mikään sellainen todistus ei milloinkaan olisi juolahtanut mr Dorritin
päähän. Hän katsoi mrs Generaliin, joka istui suorana ja ryhdikkäänä,
kuten tavallisesti, ajajanistuimellaan sopivaisuusvaljakon perässä, ja
sanoi miettivästi: »Se on totta, madam.»

»En suinkaan tarkoita», selitti mrs General, »huomatkaa se, ettei
Fannyssä olisi mitään korjattavaa. Mutta hänessä on ainesta — kenties
hiukan liikaakin.»

»Oletteko hyvä, madam», sanoi mr Dorrit, »ja puhutte — hm — hiukan
selvemmin. En oikein ymmärrä, että vanhemmassa tyttäressäni on — hm —
liiaksi ainesta. Mitä ainesta?»

»Fanny», vastasi mrs General, »muodostelee nykyään liiaksi
mielipiteitä. Täydellinen sivistys ei milloinkaan muodosta mielipiteitä
eikä milloinkaan osoita mieltänsä.»

Jottei itse osoittaisi puuttuvansa täydellisessä sivistyksessä,
kiirehti mr Dorrit myöntämään: »Kiistämättä, madam, olette oikeassa.»
Mrs General vastasi yksitoikkoiseen, ilmeettömään tapaansa: »Niin
luulisin.»

»Mutta tehän tiedätte, hyvä rouva», sanoi mr Dorrit, »että tyttäreni
onnettomuudekseen aivan pieninä menettivät kaivatun äitinsä ja ovat
olleet minun luonani, joka vasta äskettäin olen saanut perintöni
haltuuni ja siihen saakka elänyt verrattain köyhänä, mutta aina ylpeänä
herrasmiehenä, vaatimattomasti ja — hm — erilläni — hm — seuraelämästä».

»Otan kyllä huomioon nämä olosuhteet», vakuutti mrs General.

»Madam», jatkoi mr Dorrit, »mitä tyttäreeni Fannyyn tulee, niin
tällaisen johdon alaisena ja tällainen esimerkki aina edessään —»

(Mrs General sulki silmänsä.)

»— on hänestä hyviä toiveita. Fannyn luonne on vastaanottavainen.
Mutta nuorempi tyttäreni, mrs General, sensijaan huolestuttaa ja
kiusaa mieltäni. Minun täytyy ilmoittaa teille, että hän aina on ollut
lemmikkini.»

»Sellaisiin puolueellisiin tunteisiin ei ole syytä», huomautti mrs
General.

»Hm —ei», myönsi mr Dorrit. »Ei! Olen, madam, ikäväkseni nyt huomannut,
ettei Amy, niin sanoakseni, kuulu meihin. Hänellä ei ole halua liikkua
seuraelämässä meidän kanssamme, hän on hämillään ja ujo, kun meillä on
vieraita täällä kotona; hänen makunsa ei nähtävästi käy yhteen meidän
makumme kanssa. Tämä todistaa», päätti mr Dorrit juhlallisena kuin
tuomari, »että jotakin Amyssa on — hm — hullusti päin».

»Voisimmekohan otaksua», arveli mrs General — hänen sanoissaan tuntui
hiukan kiilloitusöljyn tuoksua — »että tämä osaksi johtuu aseman
uutuudesta?»

»Anteeksi, madam», kiirehti mr Dorrit huomauttamaan.

»Herrasmiehen tytär — vaikka isä — hm — jonkun aikaa onkin ollut
verrattain — hm — vähissä varoissa — verrattain — ja vaikka hän itse
onkin kasvatettu — hm — syrjäisessä asemassa — ei silti välttämättä
tuntene tätä asemaansa varsin uudeksi».

»Totta», myönsi mrs General, »totta».

»Sentähden, madam», sanoi mr Dorrit, »otin vapauden» (hän korosti näitä
sanoja ja toisti ne, ikäänkuin hyväntahtoisen päättävästi vaatien,
ettei hänelle taas sanottaisi vastaan) »otin vapauden pyytää tätä
keskustelua saadakseni esittää teille tämän asian ja pyytää neuvoanne».

»Mr Dorrit», vastasi mrs General, »olen täällä ollessamme monta kertaa
keskustellut Amyn kanssa yleensä olennon ja käytöksen muodostamisesta
ja kehittämisestä. Hän on sanonut ihailevansa suuresti Venetsiaa.
Olen huomauttanut hänelle, että on parasta olla ihailematta mitään.
Olen osoittanut hänelle, että klassillinen matkailija, kuuluisa mr
Eustace ei antanut sille suurta arvoa ja että hän vertasi Rialto-siltaa
Westminster- ja Blackfriars-siltoihin, viimemainittujen suureksi
eduksi. Minun ei tarvitse mainita, senjälkeen mitä olette sanonut,
etten ole vielä menestynyt todisteluissani. Kunnioitatte minua
kysymällä minulta neuvoa. Minusta on aina tuntunut (jos otaksumani on
perusteeton, niin suotakoon se minulle anteeksi), että mr Dorrit on
tottunut vaikuttamaan ympäristönsä mieliin.»

»Hm — madam», vastasi mr Dorrit, »olen ollut huomattavan yhteisön
— hm — päänä. Olette oikeassa otaksuessanne, etten ole tottumaton
vaikutusvaltaiseen asemaan.»

»Hauskaa, että mielipiteeni oli oikea», vastasi mrs General. »Sitä
luottavammin neuvon mr Dorritia itse puhumaan Amylle ja ilmoittamaan
hänelle huomionsa ja toivomuksensa. Koska hän lisäksi on isänsä
lemmikki ja epäilemättä kiintynyt häneen, on sitä luultavampaa, että
hän taipuu hänen vaikutuksensa alle.»

»Olin omasta puolestani ajatellut samaa, madam», sanoi mr Dorrit,
»mutta — hm — pelkäsin, että kenties — hm — tunkeutuisin —»

»Minun alalleni, mr Dorrit?» täydensi mrs General armollisesti. »Älkää
puhuko sellaista.»

»Siinä tapauksessa, madam, luvallanne», sanoi mr Dorrit heläyttäen
pientä kelloaan kutsuakseen kamaripalvelijaansa, »kutsutan hänet tänne».

»Haluaako mr Dorrit, että jään tänne?»

»Kenties tahtoisitte jäädä pariksi minuutiksi, ellei teillä ole muuta —»

»Jään mielelläni.»

Ja niin Tinkler, kamaripalvelija lähetettiin hakemaan miss Amyn
kamarineito käsiinsä ja käskemään tätä palvelushenkeä ilmoittamaan
miss Amylle, että mr Dorrit halusi tavata häntä omassa huoneessaan.
Antaessaan tämän tehtävän Tinklerille katsoi mr Dorrit tiukasti miestä
ja piti epäluuloisesti häntä silmällä siihen saakka, kunnes hän pääsi
ovesta ulos, epäillen, että hänellä mahdollisesti oli mielessään
jotakin perheen arvoa loukkaavaa, että hän kenties ennen palvelukseen
tuloaan oli saanut vihiä jostakin Marshalsean juorusta ja nyt seisoi
siinä pilkallisena muistellen sitä. Jos Tinkler olisi sattunut
hymyilemään, vaikkapa kuinka heikosti ja viattomasti, niin olisi mr
Dorrit kaikista vakuutteluista huolimatta pysynyt kuolinhetkeensä
saakka siinä uskossa, että näin oli asianlaita. Koska Tinklerin
ilme nyt kuitenkin sattui olemaan vakava ja hillitty, pelastui hän
salaisesta uhkaavasta vaarasta. Ja koska hän palatessaan — jolloin mr
Dorrit taas silmäili häntä — ilmoitti miss Amyn tulon aivan kuin tämä
olisi saapunut hautajaisiin, sai mr Dorrit hänestä sen epämääräisen
käsityksen, että hän oli hyvätapainen nuori mies, jonka hänen leskeksi
jäänyt äitinsä oli kasvattanut katkismuksen ääressä.

»Amy», sanoi mr Dorrit, »mrs General ja minä olemme keskustelleet
sinusta. Olemme molemmat sitä mieltä, ettet sinä tunne itseäsi
kotiutuneeksi täällä. Hm — kuinka on asian laita?»

Äänettömyyttä.

»Arvelen tarvitsevani siihen hiukan aikaa, isä.»

»Pappa on sopivampi puhuttelumuoto», huomautti mrs General. »Isä kuuluu
hiukan moukkamaiselta, rakkaani. Sanat pappa, peruna, pupu, papu,
prisma antavat sitäpaitsi kauniin muodon huulille, varsinkin papu ja
prisma. Saatte huomata, että on hyödyllistä käytöksen muodostelussa,
jos toisinaan sanotte itseksenne seurassa — esimerkiksi huoneeseen
astuessanne pappa, peruna, pupu, papu, prisma, papu, prisma.»

»Lapseni», kehoitti mr Dorrit, »pane mieleesi mrs Generalin — hm —
neuvot».

Poloinen Pikku Dorrit katsahti jotenkin avuttomasti mainioon
kiilloittajaan ja lupasi koettaa.

»Sanot, Amy», jatkoi mr Dorrit, »tarvitsevasi aikaa. Aikaa mihinkä?»

Taasen äänettömyyttä.

»Tottuakseni uuteen elämääni, tarkoitin vain», vastasi Pikku Dorrit
katsoen hellästi isäänsä, jota hän olisi ollut valmis nimittämään
vaikkapa pupuksi, vieläpä pavuksi ja prismaksikin, totellakseen mrs
Generalia ja ollakseen isällensä mieliksi.

Mr Dorrit rypisti otsaansa ja näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä.
»Amy», sanoi hän, »minusta tuntuu että sinulla on ollut yllinkyllin
aikaa siihen. Hm — sinä hämmästytät minua. Olen pettynyt sinun
suhteesi. Fanny on voittanut kaikki tuollaiset pienet vaikeudet — ja —
hm — mikset sinäkin voittaisi niitä?»

»Toivon, että se pian käy paremmin», lupasi Pikku Dorrit.

»Sitä minäkin toivon», vastasi isä, »toivon sitä — hm — sydämestäni,
Amy. Lähetin noutamaan sinua saadakseni sanoa — hm — vaikuttavasti
sanoa, mrs Generalin läsnäollessa, jolle kaikki olemme suuressa
kiitollisuudenvelassa siitä, että hän ystävällisesti on luonamme tässä
— hm — tilaisuudessa ja muissakin tilaisuuksissa», mrs General sulki
silmänsä, »hm — saadakseni sanoa — hm — etten ole tyytyväinen sinuun.
Teet mrs Generalin tehtävän epäkiitolliseksi. Ja tuotat — hm — paljon
huolta minulle. Olet aina ollut (olen maininnut siitä mrs Generalille)
lempilapseni; olen aina pitänyt sinua — hm — ystävänä ja toverina;
vastalahjaksi pyydän, että ‒ hm ‒ hm ‒ että paremmin — hm — mukaudut
olosuhteisiin ja tunnollisesti teet mitä — hm — asemasi vaatii.»

Mr Dorritin puhe oli tavallista hiukan hajanaisempaa, sillä aihe
kiihoitti häntä, ja hän tahtoi puhua erikoisen vaikuttavasti.

»Pyydän», toisti hän, »että otat tämän huomioon ja vakavasti panet
parastasi ja koetat käyttäytyä, niinkuin asemasi — hm — miss Amy
Dorritina vaatii, ja jotta olisit mieliksi minulle itselleni ja mrs
Generalille».

Mainittu rouva sulki taas silmänsä häneen vedottaessa, sitten avasi ne
hitaasti, nousi seisomaan ja lisäsi nämä sanat.

»Jos miss Amy Dorrit tahtoo suunnata oman huomionsa ja käyttää vähäistä
apuani hienon käytöksen hankkimiseen, niin ei mr Dorritin enää
tarvitse olla huolissaan. Saanen käyttää tilaisuutta huomauttaakseni,
valaisevana esimerkkinä, ettei ole oikein hienoa katsella kerjäläisiä
niin tarkasti kuin olen huomannut erään rakkaan nuoren ystävän tekevän.
Niitä ei pidä katsella. Paitsi että tällainen tapa on häiritsevä
sille sopusointuiselle mielentyyneydelle, joka on hyvän kasvatuksen
tunnusmerkkejä, niin se ei sovi hienostuneelle sielulle. Todella
hienostunut sielu tahtoo näyttää tietämättömältä kaikesta, mikä ei
ole täysin sopivaa, sopusointuista ja miellyttävää.» Lausuttuaan nämä
ylevät mietelmät teki mrs General syvän, siron kumarruksen ja vetäytyi
huoneesta, suu papu- ja prismamaisesti supussa.

Pikku Dorrit oli koko ajan, puhuen tai ollen vaiti, pysynyt vakavan
tyynenä, katse lempeänä. Hänen ilmeensä ei ollut synkistynyt muuta kuin
kerran ohimennen. Mutta nyt kun hän jäi yksin isänsä kanssa, kävivät
hänen keveästi yhteenliitetyt sormensa levottomiksi ja kasvoilla näkyi
hillityn liikutuksen ilme.

Hän ei ollut liikutettu itsensä tähden. Hän saattoi olla hiukan
loukattu, mutta tämä huolestunut liikutus ei koskenut häntä itseään.
Hänen ajatuksensa kiertelivät, kuten ne aina olivat tehneet, isän
ympärillä. Hänen mielessään alkoi vähitellen selvetä se hämärä
aavistus, joka oli asustanut hänen ajatuksissaan siitä saakka kun
he olivat tulleet rikkaiksi, että hän kaiketi ei milloinkaan saisi
nähdä isäänsä sellaisena kuin tämä oli ollut ennen vankila-aikaansa.
Siinä, mitä isä juuri oli sanonut, ja muutenkin häneltä saamassaan
kohtelussa Pikku Dorrit tunsi vanhan Marshalsea-muurin luoman varjon.
Sillä oli nyt uusi muoto, mutta vanha varjo se silti oli. Hän alkoi
surullisena ja vastahakoisena myöntää itselleen olevansa liian heikko
torjuakseen pelkoa, ettei mikään elämänvaihe enää voinut tehdä
tyhjäksi vankilamuurien sisällä vietettyä neljännesvuosisataa. Hän ei
silti moittinut isää, ei soimannut häntä mistään; hänen uskollisessa
sydämessään ei ollut muuta tunnetta häntä kohtaan kuin suurta sääliä ja
rajatonta hellyyttä.

Tästä syystä hän, huolimatta siitä, että isä istui sohvassaan hänen
edessään säteilevän italialaisen päivän paisteessa, komean vanhan
palatsin loisto ympärillään, ihmeellinen, ihana kaupunki ulkopuolella,
sittenkin tällä hetkellä näki isänsä heidän vanhan Marshalsea-huoneensa
synkkyydessä ja halusi istua hänen rinnallaan, lohduttaa häntä, olla
hänen uskottunsa ja auttaa häntä. Jos isä arvasi hänen ajatuksensa, ei
hän ainakaan mukautunut samaan kuvitelmaan. Liikahdeltuaan levottomasti
sohvallaan hän nousi seisaalle ja käveli edestakaisin varsin
tyytymättömän näköisenä.

»Tahdoitko vielä sanoa minulle jotakin, rakas isä?»

»En, en. En mitään muuta.»

»Olen pahoillani, ettet ole ollut tyytyväinen minuun, rakas. Toivon,
ettet enää ole vihainen minulle. Koetan entistä enemmän mukautua
ympäristööni, kuten tahdot — olen kyllä todella koettanut koko ajan,
vaikka tiedän, etten ole onnistunut.»

»Amy», sanoi isä kääntyen äkkiä tyttärensä puoleen, »sinä — hm —
loukkaat minua alituisesti».

»Loukkaan sinua, isä? Minäkö?»

»On olemassa — hm — asia», sanoi mr Dorrit katsellen koko ajan vain
kattoon eikä tyttärensä tarkkaaviin, äärettömän hämmästyneisiin
kasvoihin, »kiusallinen asia, tapausten sarja, jonka haluaisin — hm
— kokonaan unohtaa ja pyyhkiä pois. Tämän ymmärtää sisaresi, joka
on huomauttanut sinulle siitä minun läsnäollessani; tämän ymmärtää
veljesi; sen ymmärtää ‒ hm— hm — kuka hyvänsä — hm — hienotunteinen
ja tunteellinen ihminen paitsi sinua — hm — ikäväkseni minun täytyy
sanoa — hm — paitsi sinua. Sinä, Amy —hm —sinä yksin eikä kukaan muu —
lakkaamatta muistutat tästä asiasta, vaikket puhukaan siitä.»

Tytär laski kätensä hänen käsivarrelleen. Hän ei tehnyt mitään muuta.
Hän kosketti isää vain hiljaa. Vapiseva käsi lienee sanonut jotenkin
painokkaasti: »Ajattele minua, ajattele kuinka olen ahertanut, ajattele
monenkaltaista huolenpitoani!» Mutta hän ei itse virkkanut tavuakaan.

Tässä hänen kosketuksessaan oli moitetta, jota hän ei ollut
tarkoittanut eikä arvannut; muuten hän olisi pidättänyt kätensä
koskettamasta. Sillä isä alkoi nyt puolustautua kiivaasti, änkyttäen,
katkeroituneena, saamatta mitään vaikuttavaa syntymään.

»Elin siellä kaikki nämä vuodet. Minut tunnustettiin — hm — yleisesti
— paikan etevimmäksi henkilöksi. Minä — hm — minun ansioitani on, että
sinua kunnioitettiin siellä, Amy. Minä hankin — hm — hm —perheelle
aseman siellä. Ansaitsen jotakin palkakseni. Vaadin palkkaani. Sanon,
tämä kaikki on Pyyhkäistävä pois, olemattomiin, ja elämä on aloitettava
uudelleen. Onko se liikaa? Kysyn, onko se liikaa.»

Hän ei kertaakaan vilkaissut tyttäreensä ladellessaan tätä kaikkea,
huitoili vain käsillään ja vetosi tyhjään ilmaan.

»Olen kärsinyt. Tiedän luultavasti paremmin kuin kukaan muu, kuinka
paljon olen kärsinyt — hm —paremmin kuin kukaan muu. Jos _minä_ voin
unohtaa sen, jos minä voin poistaa kärsimysten merkit ja voin esiintyä
maailmalla — hm — tahrattomana, moitteettomana herrasmiehenä — niin
onko liikaa odottaa — kysyn vielä, onko liikaa odottaa, että lapseni —
hm — tekevät samoin ja pyyhkivät tuon kirotun kokemuksen olemattomiin!»

Huolimatta kiihtymyksestään lausui hän kaikki nämä purkauksensa
huolellisesti hillityllä äänellä, jottei palvelija kuulisi mitään.

»Tietysti he tekevät niin. Sisaresi tekee niin. Veljesi samoin. Sinä
yksin, lempilapseni, jota olen pitänyt ystävänäni ja toverinani siitä
saakka kun — hm — olit pieni lapsi, sinä et tee niin. Sinä, yksin
väität, ettet voi tehdä sitä. Minä toimitan sinulle arvokasta apua
siihen. Hankin lahjakkaan, hienosti sivistyneen naisen — hm — mrs
Generalin seuraksi, jotta voisit tehdä niin. Onko ihme, että olen
tyytymätön? Täytyykö minun välttämättä puolustautua, ilmaistessani
tyytymättömyyttäni? Ei.»

Siitä huolimatta hän jatkoi puolustautumistaan, kiihkon vähääkään
laimenematta.

»Tahdoin vedota tähän rouvaan saadakseni tukea ja kannatusta, ennenkuin
ensinkään ilmaisin tyytymättömyyttäni. Tein tietysti tuon vetoamisen
— hm — varovasti ja määrätyin rajoin, muutenhan olisin ilmaissut —
hänelle sen — hm — mitä juuri tahdon poispyyhityksi. Olenko minä
itsekäs? Valitanko minä omasta puolestani? En. En. Etupäässä — hm —
sinun tähtesi, Amy.»

Tämä valittamisen ja säälin syy oli juuri sillä hetkellä juolahtanut
hänen mieleensä: sen saattoi selvästi huomata tavasta, kuinka hän
mainitsi sen.

»Sanoin, että olen loukkaantunut. Niin olenkin. Olen päättänyt —
hm — olla sitä, lepyttelyistä huolimatta. Olen loukkautunut siitä,
että tyttäreni, joka on onnen — hm — lempilapsi,— murjottelee ja
vetäytyy erilleen muista selittäen, ettei ole kohtalonsa tasalla. Olen
loukkautunut siitä, että hän — hm ‒ järjestelmällisesti yhä uudelleen
herättelee henkiin sitä, mitä me muut koetamme saada häipymään
olemattomiin, ja näyttää — hm — haluavan — välttämättä ja innokkaasti,
olin sanoa — ilmoittaa rikkaalle ja hienolle seurapiirillemme, että
hän on syntynyt ja kasvatettu — hm — hm — eräässä paikassa, jota
itse kieltäydyn mainitsemasta. Mutta tässä, että olen loukkautunut
ja samalla etupäässä valitan sinun itsesi tähden, Amy, ei ole mitään
ristiriitaista. Asia on niin, sanon sen vielä, asia on niin. Sinun
itsesi tähden tahdon, että mrs Generalin johdolla kehität ja — hm —
muodostelet käytöstäsi — hm — ja tapojasi. Sinun itsesi tähden tahdon,
että — hm — mielesi todella hienostuu ja että olet — käyttääkseni mrs
Generalin sattuvia sanoja — tietämätön kaikesta, mikä ei ole täysin
sopivaa, sopusointuista ja miellyttävää.»

Loppuosa hänen puheestaan oli sujunut sysäyksittäin, kuten vedon
tarpeessa oleva herätyskello. Käsi lepäsi yhä hänen käsivarrellaan.
Hän vaikeni ja tuijotettuaan taas hetkisen kattoon katsoi viimein
tyttäreensä. Tämän pää painui alas, eikä isä voinut nähdä hänen
kasvojaan, mutta hänen kosketuksensa oli hellä ja tyyni; hänen
masentuneen olemuksensa ilmeessä ei ollut mitään soimausta — rakkautta
vain. Isä alkoi nyt itkeä, samoin kuin sinä iltana vankilassa, jonka
jälkeen Amy istui hänen vuoteensa ääressä aamuun saakka; hän huudahti,
että hän rikkauksiensa keskellä oli kurja raunio ja pelkkä raukka,
ja syleili tytärtään. »Vaiti, vaiti, rakkaani, suutele minua!» Siinä
kaikki, mitä tytär sanoi. Isän kyyneleet kuivivat pian, paljoa pikemmin
kuin edellisellä kerralla; sitten hän perästäpäin oli hyvin kopea
palvelijallensa, ikäänkuin korjatakseen sitä, että oli alentunut
vuodattamaan kyyneleitä.

Lukuunottamatta erästä huomattavaa poikkeusta, josta aikanaan
mainitaan, oli tämä ainoa kerta hänen rikkautensa ja vapautensa
päivinä, jolloin hän puhui tyttärensä Amyn kanssa menneistä ajoista.

Mutta nyt tuli aamiaisaika ja sen mukana miss Fanny omasta huoneestaan
ja mr Edward omastaan. Molemmat ylhäiset nuoret olivat hieman
huonossa kunnossa myöhäisen valvomisen tähden. Mitä miss Fannyyn
tulee, niin häneen oli tarttunut hillitön huvitteluraivo; hän liikkui
seuraelämässä, kuten hän itse sanoi, ja hän olisi syössyt siihen
suinpäin viisikymmentä kertaa auringonlaskun ja sen nousun välillä,
jos hänellä vain olisi ollut tilaisuutta siihen. Mr Edwardilla oli
niinikään paljon tuttavia (he kuuluivat enimmäkseen korttia pelaaviin
ja sentapaisiin piireihin), ja hän vietti tavallisesti suurimman osan
yötä heidän seurassaan. Sillä tämä herrasmies oli, onnensa vaihtuessa,
siinä erinomaisen suotuisassa asemassa, että oli jo valmistunut
elämään ylhäisimmissä piireissä eikä tarvinnut oppia paljoakaan lisää:
niin paljosta oli hänen kiittäminen onnellista sattumaa, joka oli
tutustuttanut hänet hevoskauppiaihin ja biljardipeliin.

Mr Frederick Dorrit ilmestyi myöskin aamiaiselle. Koska vanha
herra asui palatsin ylimmässä kerroksessa, jossa hän olisi voinut
harjoittaa vaikkapa maaliinampumista, tarvitsematta pahasti pelätä
muiden asukasten huomaavan sitä, oli hänen nuorempi veljentyttärensä
rohkaissut mielensä ja ehdottanut, että sedän klarinetti annettaisiin
hänelle takaisin; sen oli mr Dorrit määrännyt takavarikoitavaksi,
mutta Amy oli uskaltanut ottaa sen talteensa. Huolimatta siitä, että
miss Fanny oli tuominnut sen halpa-arvoiseksi soittokoneeksi ja
sanonut inhoavansa sen ääntä, oli tähän pyyntöön suostuttu. Mutta pian
huomattiinkin, että hän oli saanut siitä kyllikseen eikä milloinkaan
soittanut sitä, kun se ei enää ollut hänellä elatuskeinona. Hän oli
huomaamatta ottanut tavakseen laahustella taulukokoelmissa, paperinen
nuuskatötterö aina kädessä miss Fannyn suureksi harmiksi (mainittu
neiti oli ehdottanut, että hänelle ostettaisiin kultainen nuuskarasia,
jottei perheen arvo joutuisi kärsimään tötterön tähden, mutta kun se
oli ostettu, kieltäytyi ukko ehdottomasti sitä käyttämästä); tunnin
toisensa jälkeen vietti hän kuuluisain venetsialaisten muotokuvain
katselemisessa. Ei milloinkaan käynyt selväksi, mitä hänen himmeät
silmänsä näkivät niissä, kiinnittivätkö ne hänen mieltänsä pelkkinä
maalauksina vai näkikö hän hämärästi niissä suuruutta ja loistoa,
joka oli mennyttä ja kadonnutta, kuten hänen omat sielunvoimansakin.
Mutta hän kävi säännöllisesti kunniatervehdyksillään muotokuvien
luona ja näytti ilmeisesti nauttivan näistä retkistään. Muutamien
päivien kuluttua jo sattui Pikku Dorrit eräänä aamuna joutumaan mukaan
tällaiselle käynnille. Koska tämä nähtävästi lisäsi hänen huviansa,
seurasi Amy senjälkeen usein häntä, ja näistä retkeilyistä tulikin
vanhalle miehelle suuri ilo ja virkistys, josta hän näytti nauttivan
enemmän ja tietoisemmin kuin mistään tilaisuudesta vararikkonsa
jälkeen; hän kanniskeli tuolia Amylle taululta taululle, seisten
vastaväitteistä huolimatta hänen takanaan, äänettömästi esitellen häntä
ylhäisille venetsialaisille.

Niillä perheaamiaisilla sattui setä mainitsemaan, että he edellisenä
päivänä eräässä taulukokoelmassa olivat tavanneet sen herran ja rouvan,
jotka olivat olleet mukana Isolla Sankt Bernhardilla. »Unohdin nimen»,
sanoi hän, »mutta sinä, William, varmaan muistat sen! Sinä kai myös
muistat sen, Edward?»

»Vallan hyvin», vastasi viimemainittu.

»Niinpä luulisin», huomautti miss Fanny heilauttaen päätänsä ja
vilkaisten sisareensa. »Mutta epäilen, tokko tätä olisi kerrottu meille
ensinkään, ellei setä olisi lörpötellyt siitä.»

»Rakkaani, tuo on perin outo sana», huomautti mrs General. »Eikö olisi
parempi sanoa: tuli puhuneeksi siitä tai sattumalta mainitsi siitä?»

»Kiitoksia vain, mrs General», vastasi nuori neiti, »ei minun
mielestäni. Käytän yleensä mieluummin omaa sanontatapaani.»

Tällä tavalla miss Fanny aina vastasi mrs Generalin huomautuksiin ja
neuvoihin, mutta pani ne kuitenkin aina muistiin ja käytti niitä toisen
kerran hyväkseen.

»Olisin kyllä maininnut meidän tavanneen mrs ja mr Gowanin, Fanny»,
sanoi Pikku Dorrit, »vaikkei setä olisikaan puhunut. Tuskinhan olen
nähnyt sinua sen jälkeen. Aioin puhua siitä aamiaisella sentähden, että
tahtoisin käydä mrs Gowanin luona ja paremmin tutustua häneen, ellei
papalla eikä mrs Generalilla ole mitään sitä vastaan.»

»Hyvä Amy», vastasi Fanny, »sepä hauskaa, että kerrankin haluat
lähemmin tutustua johonkuhun täällä Venetsiassa. Sietää kuitenkin
miettiä, ovatko mr ja mrs Gowan toivottavia tuttavia.»

»Puhun mrs Gowanista, rakas.»

»Tietysti, mutta ethän voi erottaa häntä hänen miehestään, ilman
parlamenttipäätöstä.»

»Luuletko, pappa», kysyi Pikku Dorrit arkana ja epäröiden, »että on
jotakin estettä tälle vierailulle?»

»En todellakaan tiedä; mikä on mrs Generalin mielipide?»

Mrs Generalin mielipide oli, että koska hänellä ei ollut kunnia tuntea
mainittua herrasväkeä, ei hän myöskään voinut kiilloittaa tätä asiaa.
Hän saattoi vain huomauttaa kiilloitusammatissa yleisesti noudatetusta
periaatteesta, jonka mukaan suuri merkitys oli niillä piireillä,
jotka saattaisivat suositella mainittua rouvaa sellaisen perheen
tuttavuuteen, kuin Dorritin, jolla oli niin huomattavan etevä asema
seuraelämässä.

Mr Dorritin kasvot synkistyivät silminnähtävästi tästä lausunnosta.
Ajatellen tätä suosittelua erään tunkeilevan, Clennam-nimisen henkilön
yhteydessä, jonka hän muisti tunteneensa jossakin aikaisemmassa
olomuodossaan, oli hän julistamaisillaan Gowan-nimen lopullisesti
pannaan, kun Edward Dorrit, esquire, sekaantui keskusteluun, monokkeli
silmässä, valmistavasti huomauttaen: »Kuulkaas — te siellä! Menkää
ulos!» Tämä sanottiin parille pöydässä tarjoilevalle miehelle
kohteliaana huomautuksena, että heidän palveluksiansa ei juuri sillä
hetkellä tarvittu.

Kun palvelijat olivat totelleet käskyä, jatkoi Edward Dorrit, esquire:

»Ehkä on viisainta kertoa teille kaikille, että näillä Gowaneilla —
kukaan ei otaksune, että olen erikoisen ihastunut heihin, varsinkaan
en herrasmieheen — on ylhäisiä, eteviä tuttavia, jos tämä merkitsee
jotakin.»

»Sanoisin, että se merkitsee paljon», ilmoitti etevä kiilloittaja. »Jos
kysymyksessä olevat tuttavuudet todella ovat ylhäisiä ja huomattavia —»

»Mitä siihen tulee», virkkoi Edward Dorrit, esquire, »niin saatte itse
päättää. Tunnette ehkä kuuluisan Merdle-nimen?»

»Suuri Merdle!» huudahti mrs General.

»Juuri _se_ Merdle», vahvisti Edward Dorrit, esquire. »He ovat tuttuja,
mrs Gowan — tarkoitan leskeä, kohteliaan ystäväni äitiä — on mrs
Merdlen läheinen ystävä, ja tiedän, että nämä molemmat ovat heidän
vierasluettelossaan.»

»Jos niin on, niin ei sen pätevämpää takausta voida antaa», vakuutti
mrs General mr Dorritille, kohottaen hansikkaitansa ja taivuttaen
päätänsä, ikäänkuin palvoen jotakin näkemäänsä epäjumalankuvaa.

»Pyydän kysyä pojaltani — hm — uteliaisuudesta», sanoi mr Dorrit, jonka
käytös oli huomattavasti muuttunut, »mistä hän on saanut nämä näin — hm
— sopivalla ajalla antamansa tiedot».

»Se ei ole pitkä juttu, sir», vastasi Edward Dorrit, esquire, »ja
kerron sen teille heti. Se rouva, jonka kanssa te keskustelitte
majatalossa, minkä niminen se lienee ollut, oli mrs Merdle.»

»Martigny», ilmoitti miss Fanny, äärettömän ikävystyneen näköisenä.

»Martigny, niin», muisti veli, nyökäyttäen päätänsä ja vilkuttaen
silmäänsä, minkä huomatessaan miss Fanny näytti hämmästyneeltä, nauroi
ja punastui.

»Kuinka se on mahdollista, Edward?» ihmetteli mr Dorrit. »Sinä kerroit,
että herrasmies, jonka kanssa neuvottelit, oli nimeltään — hm —
Sparkler. Näytit minulle hänen korttinsakin. Hm. Sparkler.»

»Niin juuri, isä, mutta siitä ei välttämättä seuraa, että hänen
äitinsä nimi olisi sama. Mrs Merdle on ollut ennen naimisissa ja
tämä on hänen poikansa. Hän on nyt Roomassa, jossa saanemme kuulla
hänestä enemmänkin, jos sinä päätät asettua sinne talveksi. Sparkler
on juuri tullut tänne. Vietin eilisillan hänen seurassaan. Sparkler
on kyllä hyvä kaveri yleensä, vaikka ikävä eräässä suhteessa, hän
kun on hirvittävästi rakastunut erääseen nuoreen neitiin.» Tässä
Edward Dorrit, esquire, silmäili lasinsa läpi miss Fannya pöydän yli.
»Satuimme eilen illalla keskustelemaan matkoistamme ja sain tässä
kertomani tiedot Sparklerilta itseltään.» Hän vaikeni, mutta silmäili
edelleen Fannya lasinsa läpi, vääntäen naamaansa vähemmän kauniisti,
osaksi koettaessaan pysyttää lasia silmässään, osaksi hymyillessään
sisarelleen ovelasti ja veikeästi.

»Näin ollen», sanoi mr Dorrit, »luulen ilmaiseväni yhtä hyvin — hm —
mrs Generalin mielipiteen kuin omanikin, sanoessani, ettei sinun halusi
noudattamiselle, Amy, ole mitään estettä — hm — pikemmin päinvastoin.
Luulen voivani — hm — tervehtiä tätä toivomustasi», jatkoi mr Dorrit
rohkaisevasti ja anteeksiantavasti, »hyvänä enteenä. On aivan oikein,
että tahdot oppia tuntemaan näitä ihmisiä. Se on varsin sopivaa. Mr
Merdlen nimellä on — hm — maailmanmainetta. Mr Merdlen yritykset ovat
suunnattomat. Ne tuottavat hänelle niin äärettömiä rahamääriä, että
niitä pidetään — hm — kansallisena siunauksena. Mr Merdle on tämän
ajan suuri mies. Mr Merdle on aikakautemme tunnussana. Osoita minun
puolestani mr ja mrs Gowanille kaikkea mahdollista kohteliaisuutta,
sillä me — hm — tahdomme varmasti tuntea heidät.»

Tämä mr Dorritin suurenmoinen tunnustuksen antaminen ratkaisi asian.
Ei kukaan ollut huomannut, että setä oli työntänyt lautasen luotaan ja
unohtanut aamiaisensa, mutta eiväthän häntä yleensä muut huomanneetkaan
kuin Pikku Dorrit. Palvelijat oli kutsuttu takaisin ja ateria
jatkui ja päättyi. Mrs General nousi pöydästä, samoin Pikku Dorrit.
Edwardin ja Fannyn jäädessä kuiskuttelemaan pöydän yli toisilleen
ja mr Dorritin istuessa edelleen pöydässä, syömässä viikunoita ja
lukemassa ranskalaista sanomalehteä, veti setä äkkiä kaikkien kolmen
huomion puoleensa nousemalla tuolistaan, lyömällä kädellään pöytään ja
sanomalla: »Veljeni! Minä panen vastalauseen tähän.»

Jos hän olisi antanut julistuksen jollakin tuntemattomalla kielellä ja
kohta sen jälkeen heittänyt henkensä, ei hänen kuulijakuntansa olisi
voinut enemmän hämmästyä. Lehti putosi mr Dorritin kädestä, ja hän jäi
kuin kivettyneenä istumaan, viikuna puolimatkassa suuhun.

»Veljeni», jatkoi vanha mies ja sai vapisevan äänensä tavattoman
tarmokkaaksi, »panen vastalauseeni tähän! Minä rakastan sinua; tiedät,
että rakastan sinua hellästi. Näinä vuosina en ole ollut sinulle
uskoton ainoallakaan ajatuksella. Vaikka olenkin heikko, olisin voinut
iskeä kuoliaaksi sen, joka olisi puhunut pahaa sinusta. Mutta veljeni,
veljeni, veljeni, tähän panen vastalauseeni!»

Oli merkillistä nähdä millaista voimaa tämä raihnainen mies vielä
kykeni osoittamaan. Hänen silmänsä kirkastuivat, hänen harmaat
hiuksensa kohosivat pystyyn ja kasvoihin ilmestyi älykkään
päättäväisyyden merkkejä, jotka jo viisikolmatta vuotta takaperin
olivat häipyneet niistä, ja hänen kädessään oli voimaa, joka teki sen
vielä kerran joustavaksi.

»Rakas Frederick!» päivitteli mr Dorrit heikosti. »Mikä on hullusti
päin? Mistä on kysymys?»

»Kuinka rohkenet» — vanha mies kääntyi Fannyn puoleen — »kuinka
rohkenet tehdä niin? Etkö muista mitään? Eikö sinulla ole sydäntä?»

»Setä!» huusi Fanny pelästyneenä ja puhkesi itkemään, »miksi hyökkäät
kimppuuni näin julmasti? Mitä olen tehnyt?»

»Tehnyt?» toisti vanhus osoittaen hänen sisarensa paikkaa. »Missä on
hellä, korvaamaton ystävä? Missä on rakastava suojelijasi? Missä on
hän, joka on ollut sinulle enemmän kuin äiti? Kuinka uskallat esiintyä
ylimielisesti sisartasi kohtaan, joka on ollut sinulle kaikkea tätä?
Häpeä, uskoton tyttö, häpeä!»

»Minä rakastan Amya», huusi miss Fanny itkien ja nyyhkyttäen, »yhtä
paljon kuin rakastan henkeäni — enemmän kuin henkeäni. En ansaitse
tällaista kohtelua. Olen niin kiitollinen Amylle ja niin kiintynyt
häneen kuin kukaan kuolevainen voi olla. Soisin olevani kuollut.
Minulle ei milloinkaan ennen ole tehty näin veristä vääryyttä. Ja vain
siksi, että olen huolissani perheen arvosta.»

»Hiiteen perheen arvo!» huudahti vanha mies halveksivasti ja vihaisena.
»Veljeni, minä panen vastalauseeni ylpeyttä vastaan, kiittämättömyyttä
vastaan, sitä vastaan, että kukaan meistä täällä, jotka tiedämme mitä
tiedämme ja olemme sen kokeneet, esittää mitään vaatimuksia, jotka
hetkeksikään saattaisivat Amyn jollakin tavoin huonoon valoon tai
tuottaisivat hänelle hetkenkään kestävää tuskaa. Meidän pitäisi tietää,
näiden vaatimusten olevan alhaisia ja kehnoja, jos niillä on sellainen
vaikutus. Taivaan pitäisi rangaista meitä siitä. Veljeni, panen Jumalan
kasvojen edessä vastalauseeni kaikkea tätä vastaan!»

Kun hänen kätensä taas kohosi pään yli ja sitten putosi pöydälle, olisi
voinut luulla sitä sepän kädeksi. Muutaman minuutin äänettömyyden
jälkeen se oli taas rauennut entiseen heikkouteensa. Hän kiersi
pöydän astuen veljensä luo tavalliseen laahustavaan tapaansa, laski
kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi lempeästi: »William, ystäväni,
katsoin velvollisuudekseni sanoa sen; suo anteeksi, mutta katsoin
velvollisuudekseni sanoa sen!» ja lähti sitten, selkä kumarassa,
palatsin salista samalla tavoin kuin olisi lähtenyt Maishalsean
huoneesta.

Koko ajan oli Fanny itkenyt ja nyyhkyttänyt ja teki niin edelleenkin.
Edward oli vain töllistellyt suu auki saamatta sanaakaan sanotuksi. Mr
Dorrit oli myöskin niin rajattomasti hämmästynyt, että oli kerrassaan
kykenemätön tehostamaan arvokkuuttaan. Fanny puhui ensimmäisenä.

»Minua ei vielä milloinkaan, milloinkaan, milloinkaan ole kohdeltu
näin!» nyyhkytti hän. »En ole milloinkaan kuullut mitään niin karkeata
ja kohtuutonta, niin armotonta, väkivaltaista ja julmaa! Rakas, kiltti,
rauhallinen pikku Amy, mitä hän tuntisikaan, jos tietäisi olevansa
viattomana syynä siihen, että minua tällä tavalla kohdellaan! Mutta
en milloinkaan kerro sitä hänelle. En, en milloinkaan kerro rakkaalle
lemmikilleni sitä!»

Tämä auttoi mr Dorritiakin saamaan puhekykynsä takaisin.

»Rakkaani», sanoi hän, »minä — hm —hyväksyn päätöksesi. On paljoa
parempi, ettemme — hm — mainitse tästä Amylle. Se saattaisi — hm —
se saattaisi pahoittaa hänen mieltänsä. Hm. Epäilemättä se kovin
pahoittaisi hänen mieltänsä. Menettelemme hienosti ja oikein, jos emme
kerro hänelle mitään tästä. Pidämme sen — hm — vain omana tietonamme.»

»Mutta sedän julmuus!» huudahti miss Fanny. »En voi milloinkaan unohtaa
sedän armotonta julmuutta!»

»Rakkaani», sanoi mr Dorrit, joka oli tointunut, mutta yhä oli
tavattoman kalpea, »minun täytyy pyytää sinua olemaan sanomatta noin.
Sinun tulee muistaa, ettei setäsi ole — hm — sellainen kuin hän ennen
oli. Sinun tulee muistaa, että setäsi tila vaatii meiltä suurta
kärsivällisyyttä — hm — suurta kärsivällisyyttä.»

»Meidän täytynee», itki Fanny surkeana, »pelkästä säälistä otaksua,
että hänessä on jotakin hullusti päin, muuten hän ei milloinkaan olisi
käynyt minun, kaikista ihmisistä juuri minun kimppuuni».

»Fanny», virkkoi mr Dorrit liikuttavan veljellisesti, »sinä tiedät
millainen — hm — surkea raunio setäsi on, huolimatta kaikista hyvistä
puolistaan, ja minä pyydän sinua sen hellyyden tähden, jota tunnen
häntä kohtaan, ja sen uskollisuuden tähden, jota aina olen osoittanut
hänelle, että — hm — teet johtopäätöksiäsi itseksesi vain ja säästät
minun veljellisiä tunteitani».

Näin päättyi tämä kohtaus. Edward Dorrit, esquire, ei virkkanut koko
aikana sanaakaan, mutta näytti loppuun saakka hämmästyneeltä ja
epäröivältä. Miss Fanny herätti hellää huolestumista sisarensa mielessä
sinä päivänä, viettäessään suurimman osan siitä vuoroin raivoisasti
syleillen häntä, vuoroin lahjoitellen hänelle koristeita ja vuoroin
toivoen olevansa kuollut.




KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Oikein päin


Sellainen ontuva tila, jossa mr Henry Gowan eli, oli sielullisesti
perin epäterveellinen eikä parantunut aikaa myötenkään: hän oli
suutuksissaan hyljännyt toisen kahdesta vallasta, ollen kuitenkin
vailla tarpeellista kykyä edistyäkseen toisen palveluksessa, ja
maleksi nyt äreänä ja huonotuulisena puolueettomalla alueella, kiroten
molempia valtoja. Kehnoimpia summia merkitsevät ne sairaloiset laskijat
jokapäiväisen elämänsä tilikirjaan, jotka aina vähennyslaskun avulla
käsittelevät toisten ansioita ja menestystä eivätkä milloinkaan
yhteenlaskun avulla omiaan.

Henkisesti alaspäin vetävä on myöskin tapa koettaa saada korvausta
komeilemalla pettyneillä toiveillaan. Eräänlainen veltto
välinpitämättömyys ja häikäilemättömyys on pian seurauksena siitä. Sen
ilkeämielisiä huveja on polkea sitä, mikä on arvokasta, ylistämällä
arvotonta; eikä kukaan voi leikkiä »ylös ja alas» totuudella saamatta
vammaa sieluunsa.

Arvostellessaan maalaustaiteen tuotteita, jotka olivat kerrassaan
vailla ansiota, oli Gowan maailman vapaa- ja jalomielisin toveri. Hän
saattoi selittää, että niiden tekijällä oli enemmän kykyä (jos hänellä
nimittäin ei ollut sitä ensinkään) pikkusormessaan kuin toisella (siinä
tapauksessa, että tällä oli sitä suuressa määrässä) koko ruumiissaan
ja sielussaan. Jos joku väitti vastaan arvioiden kehutun maalauksen
pelkäksi roskaksi, saattoi hän vastata taiteensa nimessä: »Hyvä ystävä,
mitäs muuta me sitten saamme aikaan? _Minä_ en tuota muuta kuin roskaa,
sen tunnustan teille avoimesti.»

Hänen sairaloisen, synkän tilansa ilmauksia oli myöskin se, että hän
prameili köyhyydellänsä, vaikka tarkoituksena lienee kyllä ollut saada
tiedotetuksi, että hänen oikeastaan olisi pitänyt olla rikas; samoin
kehui ja parjasi hän julkisesti Barnacleja, jottei kukaan unohtaisi
hänen kuuluvan heidän sukuunsa. Oli miten oli, näistä molemmista
asioista hän puhui usein, ja hän osasi niin taitavasti käsitellä ja
käännellä niitä, että olisi saanut ylistellä itseään kuukausimäärin
pääsemättä puoleksikaan niin tärkeäksi henkilöksi kuin nyt, näin
kevytmielisesti halventaessaan itseään muiden silmissä.

Näistä hänen kevytmielisistä puheistaan kävi myöskin aina pian
selville, missä hän vain liikkui vaimonsa kanssa, että hän oli
nainut tämän vastoin ylhäisten sukulaistensa toivomuksia ja että
hänellä oli ollut paljon vaivaa saadakseen heidät tunnustamaan hänet
sukulaisekseen. Hän ei milloinkaan sanonut sitä suoraan, päinvastoin
näytti hän halveksivasti nauravan sellaista ajatustakin, mutta kävi
kuitenkin niin, että huolimatta siitä vaivasta, minkä hän näki
halventaakseen itseänsä, hän sittenkin aina esiintyi etevämpänä
puolena. Kuherruskuukauden päiviltä alkaen tunsi Minnie Gowan, että
yleensä katsottiin hänen olevan naimisissa miehen kanssa, joka oli
alentunut säädystään naidessaan hänet, mutta jonka ritarillinen rakkaus
oli tasoittanut tämän erilaisuuden.

Monsieur Blandois Pariisista oli seurannut heitä Venetsiaan, ja
Venetsiassa monsieur Blandois Pariisista oli hyvin paljon Gowanin
seurassa. Kun he ensimmäisen kerran olivat tavanneet tämän kohteliaan
herrasmiehen Genevessä, oli Gowan ollut kahden vaiheilla potkaistako
vai rohkaista häntä ja sitten neljänkolmatta tunnin ajan ollut niin
epätietoinen kuinka menetellä, että oli jo ollut heittämäisillään arpaa
viidenfrangin rahalla siten, että sen takapuoli olisi merkinnyt potkua
ja etupuoli rohkaisua, ja hänellä oli ollut vakaa aikomus noudattaa
tämän oraakkelin neuvoa. Kuitenkin sattui hänen vaimonsa ilmaisemaan
vastenmielisyytensä ritarillista Blandoisia kohtaan ja mainitsemaan,
että yleinen mielipide hotellissa oli häntä vastaan, minkä jälkeen
Gowan päätti rohkaista häntä.

Mistä johtui tämä itsepintaisuus, ellei se ollut jalomielisyyden
Puuska? — jota se ei ollut. Miksi Gowan, joka oli korkealla Blandoisin
yläpuolella ja olisi milloin hyvänsä voinut jauhaa hänet nuuskaksi
ja päästä selville, mistä aineesta hän oli tehty, miksi heittäytyi
Gowan tällaisen miehen seuraan? Ensiksikin vastusti hän ensimmäistä
vaimossaan huomaamaansa itsenäistä, toivomusta, koska tämän isä oli
maksanut hänen velkansa ja siis oli parasta tarttua ensimmäiseen
tilaisuuteen, jolloin saattoi tehostaa riippumattomuuttansa.
Toiseksi halusi hän vastustaa vallitsevaa mielipidettä ja tunnetta,
koska hän oli, huolimatta suurista päinvastaiseenkin suuntaan
viittaavista kyvyistä ja lahjoista, häijyluontoinen mies. Häntä
huvitti selittää, että hovimies, jolla oli Blandoisin hienostunut
käytös, saattaisi kohota korkeimpiin asemiin missä sivistyneessä
maassa tahansa. Häntä huvitti esittää Blandois hienouden ja sirouden
perikuvana ja, työntämällä hänet esiin, pilkata niitä, jotka
ylpeilivät henkilökohtaisilla eduillaan. Hän väitti vakavissaan, että
Blandoisin kumarrus oli täydellinen, hänen käytöksensä vastustamaton
ja että Blandoisin maalauksellinen luontevuus ja sulavuus ei ollut
maksettavissa sadalla tuhannella frangilla (ellei se ollut vain lahja
ja kaiken hinnoittelun yläpuolella). Tämä liioittelu käytöksessä,
joka on huomattu ominaiseksi tällä miehellä, kuten se on ominaista
jokaiselle hänen kaltaiselleen, aivan riippumatta syntyperästä,
samoin kuin on varmaa, että aurinko kuuluu tähän aurinkokuntaan,
tämä liioittelu oli Gowanille tervetullut pilakuva, jota hän saattoi
käyttää hullunkurisena apukeinona, tahtoessaan tehdä lukuisia ihmisiä
naurunalaisiksi, kun he näet oleellisesti tekivät samaa, mitä Blandois
liioitteli. Näin hän oli ottanut miehen armoihinsa, ja kun tavan voima
sitten vahvisti siteet ja miehen juttelu tuotti hänelle eräänlaista
tylsää huvia, joutui hän seurustelemaan toverillisesti hänen kanssansa.
Näin kävi, vaikka hän otaksui Blandoisin elävän pelitaidollaan ja
muulla senkaltaisella, vaikka hän epäili häntä raukkamaisuudesta,
ollen itse rohkea ja urhoollinen, vaikka tiesi hänen olevan Minnielle
vastenmielisen ja vaikka hän välitti miehestä niin vähän, että ilman
omantunnonvaivoja olisi paiskannut hänet Venetsian korkeimmasta
ikkunasta sen syvimpään kanavaan, jos mies olisi antanut hänen
vaimolleen pienimmänkin henkilökohtaisen syyn inhota häntä.

Pikku Dorrit olisi mielellään mennyt mrs Gowanin luokse yksin, mutta
kun Fanny, joka ei vielä ollut tointunut sedän vastalauseesta,
vaikka se jo oli neljäkolmatta tuntia vanha, välttämättä tahtoi
tulla seuraksi, astuivat sisarukset yhdessä mr Dorritin ikkunan alla
odottavaan gondoliin ja soudettiin komeasti, pikalähetin saattamina,
mrs Gowanin asunnolle. Totta puhuen oli heidän komeutensa aivan liian
juhlallinen tälle asunnolle, jonka Fanny valitti olevan »hirvittävän
syrjässä» ja jonne heidän oli kuljettava sokkeloisia kapeita vesikatuja
pitkin, joita mainittu nuori neiti halveksivasti nimitti »ojapahasiksi».

Talo, joka oli pienellä yksinäisellä saarella, oli kuin lohjennut
jostakin ja sattumalta ajautunut nykyiseen ankkuripaikkaansa yhdessä
sitä ympäröivien viiniköynnösten kanssa; nämä olivat yhtä paljon
hoidon tarpeessa kuin ne köyhät raukat, jotka lepäilivät niiden
lehvien suojassa. Ympäristön muodostivat kirkko, jonka seinämillä
oli joukko rakennustelineitä ja -tarpeita ja joka nähtävästi oli
ollut korjauksen alaisena niin kauan, että korjausaineet näyttivät
satavuotisilta ja olivat itse jo rappeutuneet, joukko pesuvaatteita,
jotka oli ripustettu kuivamaan päivänpaisteeseen, joukko eriskummaisen
epäsäännöllisesti sinne tänne siroteltuja rakennuksia, jotka olivat
kuin Aatamin aikuisia, haaveellisiin muotoihin leikattuja juustoja,
täynnä pikkueläjiä, ja kuumeisen sekasortoinen määrä ikkunoita, joiden
kaikkien luukut riippuivat rempallaan ja joista useimmista roikkui
jotakin resuista ja likaista.

Ensi kerroksessa oli pankki — hämmästyttävä kokemus jokaiselle
liikeasioissa liikkuvalle herrasmiehelle, joka oli tottunut
brittiläisen kaupungin oloihin — ja siinä kaksi laihaa näivettyneitä.
rakuunoita muistuttavaa partaleukaista virkamiestä, jotka
kultatupsuiset, vihreäsamettiset lakit päässä seisoivat pienten
pulpettien ääressä pienessä huoneessa; lisäksi siellä ei ollut muita
näkyviä esineitä kuin rautainen kassakaappi, jonka ovi oli auki, ja
vesiruukku sekä ruususeppeleiset seinäpaperit, mutta virkamiehet
saattoivat saatuaan laillisen maksumääräyksen vain upottamalla
kätensä jonnekin näkymättömiin tuottaa loppumattoman määrän viiden
frangin rahoja. Pankin alapuolella oli kolme, neljä rautaristikolla
varustettua huonetta, jotka näyttivät rikollisten rottien vankilalta,
ja yläpuolella oli mrs Gowanin asunto.

Huolimatta siitä, että sen seinät olivat tahraiset, ikäänkuin
niistä olisi puhjennut esille lähetyskarttoja jakamaan ihmisille
maantieteellistä viisautta, huolimatta siitä, että ikävä huonekalusto
oli kauheasti haalistunut ja rappiolla ja että tavallinen
venetsialainen, seisovan veden ja luoteen paljastaman ruokorannan
haju oli hyvin voimakas, oli talo kuitenkin sisältäpäin parempi kuin
ulkoapäin olisi luullut. Oven avasi hymyilevä mies, joka oli kuin
käännytetty salamurhaaja — tilapäinen palvelija — ja joka saattoi
heidät siihen huoneeseen, missä mrs Gowan istui, ilmoittaen, että kaksi
kaunista englantilaista naista tuli tervehtimään rouvaa.

Mrs Gowan, joka istui ommellen, pani työnsä pois kannelliseen koriin ja
nousi hiukan hätäisesti. Miss Fanny oli erinomaisen kohtelias ja lausui
tavalliset korulauseet taitavasti kuin ainakin seuraelämän veteraani.

»Pappa oli äärettömän pahoillaan», jatkoi Fanny, »siitä, että oli
tänään kiinni muualla (hän on hyvin paljon liikkeellä täällä, meillä
kun on niin onnettoman paljon tuttavia!) ja pyysi minua erityisesti
tuomaan hänen korttinsa mr Gowanille. Jotta saisin varmasti
suoritetuksi tehtävän, josta hän muistutti minua vähintäin kaksitoista
kertaa, sallinette minun keventää omaatuntoani laskemalla tämän kortin
heti tähän pöydälle.»

Näin hän tekikin veteraanimaisen luontevasti.

»Olemme ihastuneet», virkkoi Fanny, »kuultuamme, että te olette
Merdlein tuttuja. Toivomme, että sen kautta saamme vielä useammin
tavata.»

»He ovat mr Gowanin perheen tuttavia», vastasi mrs Gowan. »Minulla ei
vielä ole ollut iloa saada tutustua mrs Merdleen, mutta luulen, että
minut esitetään hänelle Roomassa.»

»Todellako?» vastasi Fanny, jonka ilmeestä sai sen käsityksen, että hän
rakastettavasi koetti tukahduttaa omaa ylemmyyttänsä. »Luulen, että
opitte pitämään hänestä.»

»Te tunnette hänet hyvin?»

»Niin, katsokaas», sanoi Fanny kohauttaen ujostelematta kauniita
hartioitaan, »Lontoossahan kaikki tuntevat toisensa. Tapasimme hänet
matkallamme äskettäin, ja totta puhuen oli pappa ensin jotakuinkin
suutuksissaan hänelle, koska hän oli ottanut haltuunsa huoneen, jonka
palvelusväkemme oli tilannut meille. Se kiusa meni kyllä pian ohi, ja
nyt olemme taas hyviä ystäviä.»

Vaikkei Pikku Dorritilla ollut tällä vierailulla vielä ollut
tilaisuutta keskustella mrs Gowanin kanssa, vallitsi heidän välillänsä
äänetön yhteisymmärrys, joka oli yhtä hyvä. Hän katseli mrs Gowania
kiinteästi ja herkeämättä; hänen äänensä sointu sai hänen sydämensä
värähtämään. Ei mikään hänessä eikä hänen läheisyydessään tai häntä
koskeva jäänyt Pikku Dorritilta merkille panematta. Hän oli nopeampi
huomaamaan vähimmätkin seikat tässä suhteessa kuin missään muussa —
paitsi yhdessä ainoassa.

»Oletteko voinut aivan hyvin tuon illan jälkeen?» kysyi hän nyt.

»Kyllä, ystäväni. Entä te?»

»Oh, minä voin aina hyvin», vastasi Pikku Dorrit arasti.

»Minä — kyllä, kiitos.»

Hänellä ei ollut muuta syytä keskeytykseensä ja vapisemiseensa kuin
että mrs Gowan puhuessaan hänelle oli koskenut hänen käteensä ja heidän
katseensa olivat yhtyneet. Suurissa lempeissä silmissä näkyvä miettivä,
huolestunut ilme oli heti vaientanut hänet.

»Te ette tiedäkään, että mieheni pitää teistä kovin ja että minun
melkein pitäisi olla mustasukkainen», sanoi mrs Gowan.

Pikku Dorrit punastui ja pudisti päätänsä.

»Hän sanoisi teille, jos puhuisi samaa kuin minulle, ettei hän ole
milloinkaan nähnyt ketään niin rauhallista ja neuvokasta kuin te.»

»Hän puhuu aivan liian kauniisti minusta», torjui Pikku Dorrit.

»Enpä luule. Mutta minun täytyy välttämättä kertoa hänelle, että te
olette täällä. En saisi milloinkaan anteeksi sitä, että laskisin
teidät — ja miss Dorritin menemään, mainitsematta teistä hänelle.
Saanko? Voitteko suoda anteeksi maalaajan työhuoneessa vallitsevan
epäjärjestyksen ja epämukavuuden?»

Tämä kysymys tehtiin miss Fannylle, joka armollisesti vakuutti olevansa
kovin huvitettu ja ihastunut. Mrs Gowan meni eräälle ovelle, kurkisti
siitä sisään ja tuli takaisin. »Tehkää Henrylle se kunnia, että käytte
sisään», pyysi hän. »Tiesin, että se tuottaisi hänelle iloa.»

Ensimmäinen ilmiö, jonka Pikku Dorrit näki astuessaan huoneeseen, oli
Pariisin Blandois, joka puettuna avaraan viittaan, lerppahattu päässä,
seisoi korokkeella eräässä nurkassa, samanlaisena kuin seistessään
Isolla Sankt Bernhardilla, kun kaikki varoittavat käsivarret näyttivät
osoittavan häntä. Pikku Dorrit säpsähti, kun Blandois hymyili hänelle.

»Älkää pelästykö», rauhoitti Gowan tullen maalaustelineensä äärestä
oven takaa. »Se on vain Blandois. Hän palvelee tänään mallina. Teen
harjoitelman hänestä. Säästän rahaa käyttämällä häntä. Meillä köyhillä
maalareilla ei ole sitä liiaksi.»

Pariisin Blandois nosti lerppahattuansa tervehtien naisia kuitenkaan
tulematta nurkastaan esille.

»Anteeksi tuhansin kerroin!» pyysi hän. »Mutta tuo mestari on niin
ankara, etten uskalla liikahtaa.»

»Älkää siis liikahtako», sanoi Gowan kylmästi, kun sisarukset
lähestyivät telinettä. »Antakaa ladyjen edes katsella töherryksen
mallia, että tietäisivät, mitä se tarkoittaa. Siinä hän seisoo, kuten
näette. Roisto, joka odottaa saalistansa, ylevä ylimys, joka on valmis
pelastamaan isänmaansa, yhteinen vihollisemme, joka odottaa tilaisuutta
tuottaakseen tuhoa joillekin, taivaan lähettiläs, joka on valmis
tekemään jonkun onnelliseksi — mitä näistä hän parhaiten mielestänne
muistuttaa?»

»Sanokaa, professore mio, poloinen herrasmies, joka odottaa saavansa
osoittaa kunnioitustansa kauneudelle ja siroudelle», huomautti Blandois.

»Tai sanokaa, cattivo soggetto mio», vastasi Gowan koskettaen
siveltimellään maalattuja kasvoja siltä kohdalta, josta alkuperäiset
olivat liikahtaneet, »murhaaja tekonsa tehtyään. Näyttäkää valkoista
kättänne, Blandois. Pankaa se viitan ulkopuolelle. Pitäkää sitä hiljaa.»

Blandoisin käsi oli epävakaa, mutta hän nauroi, ja se saattoi tietysti
täristä siitä.

»Hän on ennen ollut käsikähmässä toisen murhaajan kanssa tai uhrin
kanssa, nähkääs», jatkoi Gowan piirtäen käden ääriviivat nopeasti,
kärsimättömästi ja taitamattomasti, »ja tässä ovat sen merkit. Käsi
viitan päälle, mies! — Corpo di San Marco, mitä te ajattelette?»

Pariisin Blandois tärisi taas naurusta, niin että käsikin tärisi sitä
enemmän; nyt hän kohotti sen sivelläkseen viiksiänsä, jotka näyttivät
kosteilta, ja asettui sitten, hiukan käännähtäen, pyydettyyn asentoon.

Hänen kasvonsa olivat kääntyneet sinne, missä Pikku Dorrit seisoi
maalaustelineen luona, niin että hän koko ajan katseli Amya.
Katsottuaan kerran hänen kummallisiin silmiinsä ei Pikku Dorrit voinut
kääntää pois omiansa, ja he olivat koko ajan katsoneet toisiinsa. Pikku
Dorrit vapisi nyt, ja Gowan, huomaten sen ja otaksuen hänen pelästyneen
isoa koiraa vieressään, jonka päätä hän oli hyväillyt kädellään ja joka
juuri oli murahtanut, katsoi häneen ja sanoi: »Se ei tee teille mätään
pahaa, miss Dorrit.»

»En minä pelkääkään sitä», vastasi tämä yhdessä henkäyksessä, »mutta
katsokaa, mikä sitä vaivaa».

Tuossa tuokiossa heitti Gowan siveltimen kädestään tarttuen molemmin
käsin koiran kaulanauhaan.

»Blandois! Kuinka voitte olla niin hullu ja ärsyttää sitä? Taivaan
nimessä ja sen toisen paikan nimessä myös, se repii teidät kappaleiksi.
Hiljaa, Lion! Kuuletko sinä, niskuri!»

Iso koira, välittämättä siitä, että oli kuristumaisillaan
kaulahihnaansa, ponnisti itsepintaisesti koko painollaan isäntäänsä
vastaan päästäkseen huoneen poikki. Se oli kyyristyneenä hyppyyn
silloin, kun sen herra tarttui siihen.

»Lion! Lion!» Se nousi takajaloilleen, ja isäntä ja koira kamppailivat
keskenään. »Takaisin! Alas, Lion! Hävitkää sen näkyvistä, Blandois!
Miten hiidessä olette ärsyttänyt sitä näin?»

»En minä ole tehnyt sille mitään.»

»Menkää pois sen näkyvistä, en jaksa enää pidellä rajua petoa! Menkää
ulos huoneesta! Totta vie, se tappaa teidät!»

Koira haukkui rajusti ja yritti uudelleen päästä irti, kun Blandois
hävisi; silloin, koiran alistuessa, Gowan, joka oli melkein yhtä
hurjasti vimmastunut kuin koira, kaasi sen nyrkiniskulla ja seisten sen
yllä potki sitä moneen kertaan ankarasti kenkänsä korolla, niin että
veri vuoti sen suusta.

»Mene nurkkaan nyt ja makaa siellä», komensi Gowan, »muuten vien sinut
ulos ja ammun sinut!»

Lion totteli ja makasi nuoleksien suutaan ja rintaansa. Sen herra
pysähtyi hetkeksi hengähtämään ja sitten, tyyntyen entiselleen, kääntyi
puhuttelemaan pelästynyttä vaimoansa ja tämän vieraita. Koko kohtaus
oli luultavasti kestänyt tuskin kahta minuuttia.

»Kas niin, kas niin, Minnie! Tiedäthän, että Lion aina on
hyväluontoinen ja taipuvainen. Blandois lienee ärsyttänyt sitä —
irvistellyt sille. Koirakin tuntee mieltymystä ja vastenmielisyyttä,
eikä Blandois ole erikoisesti sen suosiossa; mutta olen varma siitä,
että annat sille sen tunnustuksen, ettei se vielä milloinkaan ole
käyttäytynyt tällä tavalla!»

Minnie oli aivan liiaksi järkytetty voidakseen vastata mitään selvästi;
Pikku Dorrit oli jo toimessa koettaen rauhoittaa häntä; Fanny, joka
oli kirkaissut pari kolme kertaa, piteli kiinni Gowanin käsivarresta,
etsien suojelusta; Lion, joka syvästi häpesi aiheuttamaansa melua,
ryömi emäntänsä jalkoihin.

»Sinä raivoisa peto», kiivastui Gowan ja iski sitä taas korollaan.
»Tämän saat sovittaa!» Ja hän potki yhä uudelleen.

»Oi, pyydän, älkää enää rangaisko», huudahti Pikku Dorrit. »Älkää
haavoittako sitä. Katsokaa, kuinka lempeä se on!» Hänen pyynnöstään
Gowan leppyi, ja koira ansaitsikin tämän väliintulon, sillä se oli nyt
varmasti niin nöyrä ja surullinen ja katuvainen kuin koira ikinä voi
olla.

Oli vaikeata tointua tästä kohtauksesta ja saada vierailu vapaaksi ja
luontevaksi, vaikkei Fanny olisikaan ollut minään esteenä, kuten hän
oli ja olisi ollut parhaissakin olosuhteissa. Heidän seurustelustaan
ennen sisarusten lähtöä kuvitteli Pikku Dorrit voivansa päätellä, että
mr Gowan, rakkaudessaanko, kohteli vaimoansa enemmän kuin kaunista
lasta. Hän ei näkynyt aavistavankaan niitä tunteen syvyyksiä, joita
hän, Pikku Dorrit, tiesi varmasti piilevän pinnan alla mrs Gowanissa,
niin että hän epäili, tokko miehessä itsessään ensinkään oli
samanlaisia syvyyksiä. Hän aprikoi, oliko hänen vakavuudenpuutteensa
luonnollisena seurauksena näiden ominaisuuksien puutteesta ja oliko
ihmisten laita samoin kuin laivojen, joiden ankkurit matalassa ja
karisessa vedessä eivät pysy kohdallaan, niin että alukset ajelehtivat
sinne tänne.

Gowan saattoi sisarukset portaita alas, pyysi leikillisesti anteeksi
köyhää asuntoansa, jossa hänen kaltaistensa varattomien raukkojen
täytyi asustaa, ja huomautti, että kun ylhäiset ja mahtavat Barnaclet,
hänen sukulaisensa, jotka kauheasti häpesivät heidän puolestaan,
suvaitsivat lahjoittaa hänelle jotakin parempaa, niin hän kyllä eläisi
komeammin tuottaakseen heille kunniaa. Veden rajassa tervehti heitä
Blandois, joka oli aikalailla kalpea viime seikkailunsa jälkeen, mutta
joka siitä huolimatta puhui varsin yliolkaisesti, nauraen, kun Lionia
mainittiin.

Herrat jäivät kahden laiturille viiniköynnösten alle, joiden lehviä
Gowan veltosti viskeli veteen, Blandoisin sytytellessä savukettaan, ja
sisarukset soudettiin yhtä komeasti pois kuin he olivat tulleetkin. Kun
he olivat liukuneet muutaman minuutin veden pinnalla, huomasi Pikku
Dorrit, että Fannyn käytös oli kiemailevampaa kuin mitä tilaisuus
näytti vaativan, ja katsottuaan, syytä etsien, ulos ikkunasta ja
avonaisesta ovesta näki toisen gondolin nähtävästi odottavan heitä.

Gondoli seurasi heidän liikkeitään kaikenlaisin taidokkain kääntein,
toisinaan pyyhältäen heidän edelleen ja sitte pysähtyen päästääksensä
heidät ohitse, toisinaan, väylän levetessä, liukuen heidän rinnallaan
ja toisinaan pysytellen perässä, hyvin likellä. Ja kun Fanny vähitellen
yhä selvemmin näytti kiemailevansa jollekin gondolissa istuvalle
teeskennellen samalla olevansa tietämätön hänestä, kysyi Pikku Dorrit
viimein, kuka se oli.

Siihen Fanny lyhyesti vastasi: »Se pöllöpää.»

»Kuka?» ihmetteli toinen.

»Rakas lapsi», vastasi Fanny (äänensävystä saattoi päättää, että hän
ennen sedän vastalausetta olisi sensijaan sanonut »pieni hupakko»),
»kuinka olet hidasälyinen! Nuori Sparkler.»

Hän laski alas ikkunan, nojautui taapäin ja lepuutti huolettomasti
kyynärpäätänsä ikkunanpieltä vasten, leyhytellen itseään komealla,
kullan ja mustan värisellä espanjalaisella viuhkalla. Heitä seuraava
gondoli oli taas pyyhältänyt edelle, jolloin kurkisteleva silmä vilahti
sen ikkunassa; Fanny nauroi keikailevasti ja sanoi: »Oletko milloinkaan
nähnyt noin hupsua ihmistä, rakkaani?»

»Luuletko, että hän aikoo seurata sinua koko matkan?» kysyi sisar.

»Rakas lapseni», vastasi Fanny, »en todellakaan voi vastata siitä, mitä
typerikkö voi epätoivoissaan tehdä, mutta hyvin luultavaa se on. Matka
ei ole niin suunnattoman pitkä. Koko Venetsia olisi tuskin liian laaja,
luulisin, jos hän on nääntymäisillään halusta saada nähdä minua edes
vilahdukselta.»

»Onko hän sitten?» kysyi Pikku Dorrit täysin viattomana,

»No niin, rakkaani, siihen kysymykseen on minun todella hiukan nolo
vastata», tuumi sisar. »Luulen hänen olevan. Voit mieluummin kysyä
Edwardilta. Hän lienee kertonut Edwardille niin päin. Olen saanut sen
käsityksen, että hän tekeytyy kerrassaan narriksi Casinolla ja muissa
sellaisissa paikoissa, puhumalla lakkaamatta minusta. Mutta kysy
Edwardilta, jos tahdot tietää.»

»Miksi ihmeessä hän ei tule vierailulle?» kysyi Amy hetken mietittyään.

»Rakas Amy, ihmettelysi lakkaa piankin, jos olen saanut oikeita
tietoja. En ensinkään ihmettelisi, vaikka hän tulisi tänään jo.
Otaksun, että se raukka vain on odottanut rohkeutensa kasvamista.»

»Otatko hänet vastaan?»

»Niin, kultaseni, se saa riippua asianhaaroista. Tuossa hän taas on.
Katso häntä. Senkin tyhmeliini!»

Mr Sparkler oli kieltämättä typerän näköinen, silmän muljottaessa
ikkunan takana kuin kupla lasissa ja hänen pysäyttäessään äkkiä
aluksensa ilman muuta syytä kuin mikä hänellä oli.

»Kun kysyt minulta, aionko ottaa hänet vastaan, rakkaani», sanoi Fanny,
jonka asento oli miltei yhtä tyyni sirossa välinpitämättömyydessään
kuin itse mrs Merdlen, »niin mitä tarkoitat sillä?»

»Tarkoitan», vastasi Pikku Dorrit — »otaksun, että tarkoitin kysyä,
mitä sinulla on mielessä, Fanny».

Fanny nauroi taas, samalla kertaa alentuvasti, veitikkamaisesti ja
ystävällisesti ja sanoi, kietoen leikillisen hellästi käsivartensa
sisaren ympärille:

»No kuules, pieni ystäväni. Sanoppas nyt, miten tuo nainen, jonka
tapasimme Martignyssä, mielestäsi selviytyi pulastaan. Huomasitko,
minkä päätöksen hän siinä paikassa teki?»

»En, Fanny.»

»Minäpä sanon sen sinulle, Amy. Hän päätti itsekseen: 'En aio
milloinkaan viitata kohtaukseemme noissa erilaisissa oloissa enkä ole
aavistavinanikaan, että nämä ovat samat tytöt.' _Tällä_ tavalla hän
selviää vaikeuksistaan. Mitä minä sanoin sinulle tullessamme Harley
Streetiltä sillä kertaa? Hän on maailman röyhkein ja petollisin nainen.
Mutta mitä edelliseen ominaisuuteen tulee, rakkaani, saattaa hän tavata
vertaisensa.»

Osoittaen merkitsevästi espanjalaisella viuhkalla omaa rintaansa
vihjasi Fanny erittäin ilmeikkäästi, mistä tämä vertainen oli
löydettävissä.

»Lisäksi vielä» jatkoi Fanny, »määrää hän nuoren Sparklerin
menettelemään samalla tavalla; hän ei päästä poikaansa läheisyyteeni
ennen kuin on saanut päntätyksi hänen naurettavista naurettavimpaan
kalloonsa (sillä pääksi sitä ei totisesti voi nimittää), että hänen
tulee teeskennellä tavanneensa minut ensi kertaa siellä majatalon
pihalla».

»Miksi?» ihmetteli sisar.

»Miksi? Herra Jumala, rakkaani!» (Taas oli äänessä sama sävy kuin
hän sanoisi: »sinä pieni pöllöpää!») »Kuinka voit kysyä sellaista?
Etkö ymmärrä, että minusta on saattanut sukeutua varsin toivottava
puoliso tuollaiselle kollokallolle? Ja etkö käsitä, että hän sälyttää
petoksen meidän syyksemme ja siirtäessään sen omilta hartioiltaan
(varsin kauniit ne ovatkin, se on myönnettävä)», huomautti miss Fanny,
silmäillen tyytyväisenä itseänsä, »teeskentelee säälivänsä meidän
tunteitamme?»

»Mutta voimmehan me aina palata yksinkertaiseen totuuteen.»

»Kyllä, mutta luvallasi emme tee sitä», kivahti Fanny. »Ei; sitä emme
suinkaan tee, Amy. Minä en ole aloittanut ilveilyä, hän sen teki, ja me
jatkamme sitä.»

Voitonriemunsa kiihkossa käytteli miss Fanny viuhkaansa toisella
kädellä ja puristi toisella sisartaan vyötäröstä, ikäänkuin olisi
nutistellut mrs Merdleä.

»Ei», toisti hän. »Hän saa nähdä minun kulkevan samaa tietä kuin
hän. Hän kääntyi sille, ja minä seuraan häntä. Ja onnen ja kohtalon
siunauksella tahdon parantaa tuttavuuttani tämän naisen kanssa siksi,
kunnes olen hänen nähtensä lahjoittanut hänen kamarineidollensa
kymmenen kertaa niin kauniita ja kalliita pukuja kuin hän kerran
lahjoitti minulle.»

Pikku Dorrit oli vaiti: hän tiesi, ettei häntä kuultaisi kysymyksessä,
joka koski perheen arvoa, eikä tahtonut mistään hinnasta menettää
sisarensa odottamatta ja vasta voitettua suosiota. Hän ei voinut
myötävaikuttaa, mutta oli vaiti. Fanny tiesi hyvin, mitä hän ajatteli,
niin hyvin, että pian kysyi häneltä hänen mieltänsä asiasta.

Pikku Dorritin vastaus kuului: »Aiotko rohkaista mr Sparkleria, Fanny?»

»Rohkaista, rakkaani?» Hänen sisarensa hymyili halveksivasti. »Riippuu
siitä, mitä tarkoitat rohkaisemisella. Ei, en aio rohkaista häntä.
Mutta aion tehdä hänet orjakseni.»

Pikku Dorrit katsoi vakavasti ja epäröiden häntä kasvoihin, mutta
Fanny ei ollut taltutettavissa. Hän sulki mustan- ja kullanvärisen
viuhkansa ja taputti sillä sisartansa nenälle, ikäänkuin olisi ollut
ylpeä kaunotar ja suuri henki, joka laski leikkiä yksinkertaisen,
kokemattoman toverin kanssa ja veitikkamaisesti neuvoi häntä.

»Minä leikin hänen kanssansa kissaa ja hiirtä ja opetan hänet
tanssimaan pillini mukaan, rakkaani. Ja ellen saa hänen äitiänsäkin
tanssimaan pillini mukaan, ei se ole minun syyni.»

»Mitä arvelet — rakas Fanny, älä vihastu, puhummehan nyt niin
tuttavallisesti — mitä arvelet tästä lopuksi tulevan?»

»En voi sanoa vielä, edes ajatelleeni sitä, rakas ystävä», vastasi
Fanny, ylimielisen välinpitämättömästi, »kaikki aikanaan. Sellaiset
ovat suunnitelmani. Ja niiden selvitteleminen on vienyt niin paljon
aikaa, että nyt olemme kotona. Ja nuori Sparkler on ovella kysymässä,
keitä on kotona. Sattumalta vain, tietysti.»

Todella seisoikin nuorukainen gondolissaan, käyntikorttikotelo kädessä,
muka kysyen palvelijalta, otettiinko vastaan. Tämä tapahtumien
yhteensattuma vaikutti, että hän kohta senjälkeen esiintyi nuorten
neitien edessä asennossa, jota entisinä aikoina olisi pidetty pahana
enteenä kosijalle: neitien gondolierit, joilla oli ollut jossakin
määrin vaivaa ja harmia takaa-ajosta, tönäsivät hiljaa ja varovasti
omalla venheellään mr Sparklerin alusta sen verran, että tämä
herrasmies kellahti kumoon kuin isohko keila, näyttäen kengänpohjansa
sydämensä valitulle, jalompien ruumiinosien sätkytellessä venheen
pohjalla, erään palvelijan sylissä.

Mutta kun miss Fanny hyvin myötätuntoisesti tiedusteli, oliko
herrasmies loukkautunut, nousi mr Sparkler odottamattoman hyvin
säilyneenä venheen pohjalta ja änkytti punastuen: »En ensinkään.» Miss
Fanny ei voinut muistaa nähneensä häntä ennen ja oli astumaisillaan
hänen ohitsensa, taivuttaen vieraasti päätänsä, kun nuori herra
esittäytyi. Silloinkin oli hän hämillään, kun ei voinut muistaa
tavanneensa häntä ennen, kunnes toinen selitti, että, hänellä oli ollut
kunnia nähdä, hänet Martignyssa. Silloin hän muisti ja kysyi, kuinka
hänen rouva äitinsä voi.

»Kiitos», änkytti mr Sparkler, »hän voi tavattoman hyvin — ainakin
jotakuinkin hyvin».

»Venetsiassako?»

»Roomassa. Olen täällä yksin, yksin. Tulin tänne yksin, tervehtimään mr
Edward Dorritia. Samaten mr Dorritia. Oikeastaan koko perhettä.»

Kääntyen armollisesti palvelijoiden puoleen kysyi miss Fanny, oliko
hänen pappansa tai veljensä kotona. Kun vastaus kuului, että,
he molemmat olivat kotona, tarjosi mr Sparkler hänelle nöyrästi
käsivartensa. Miss Fanny otti sen vastaan ja mr Sparkler saattoi hänet
leveitä portaita ylös; jos mr Sparkler yhä uskoi (eikä ole syytä
epäillä sitä), ettei hänessä, ollut mitään teeskentelevää, hölynpölyä,
niin hän pettyi.

He saapuivat homeiseen vastaanottohuoneeseen, jonka haalistuneet,
synkän merenvihreät verhot olivat kuluneet ja lahonneet, kunnes
näyttivät olevan sukua meriruohokimpuille, jotka ajelehtivat ikkunoiden
alla tai takertuivat muureihin ja näyttivät itkevän vangittujen
sukulaistensa kohtaloa, ja täältä, lähetti miss Fanny sananviejät
isälleen ja veljelleen. Odottaessaan heidän ilmestymistään, istui
hän sohvassa erittäin edullisessa asennossa täydentäen naisellisen
valloituksensa tekemällä joitakuita huomautuksia Dantesta, jonka mr
Sparkler tunsi vain omituisena vanhana veitikkana, jolla oli tapana
panna lehtiä päähänsä ja jostakin käsittämättömästä syystä istua
tuolilla Firenzen tuomiokirkon edustalla.

Mr Dorrit tervehti vierasta erinomaisen ystävällisesti ja kohteliaasti.
Hän kyseli erikoisesti mrs Merdlen vointia. Hän kyseli niinikään
erikoisesti mr Merdlen vointia. Mr Sparkler vastasi tai pikemmin väänsi
pieninä kappaleina paidankauluksen sisästä, että mrs Merdle, joka oli
aivan kyllästynyt maakartanoonsa samoin kuin Brightonissa olevaan
taloonsa eikä tietysti, kuten ymmärrätte, »voinut» jäädä Lontooseen,
siellä kun ei ollut ainoatakaan ihmistä siihen aikaan eikä myöskään
tänä vuonna tuntenut halua vierailla tuttaviensa maakartanoissa, oli
päättänyt viettää jonkun aikaa Roomassa, jonka seuraelämään hänen
kaltaisensa tunnetusti hieno, kaikesta teeskentelevästä hölynpölystä
vapaa nainen varmasti otettaisiin avosylin vastaan. Mitä mr Merdleen
tuli, oli hän niin tarpeellinen Cityssä ja muissa sellaisissa paikoissa
ja oli niin hiton ilmiömäisen taitava liike- ja raha-asioissa ja muissa
sellaisissa, että mr Sparkler epäili, tokko maan rahamaailma kykenisi
tulemaan toimeen ilman häntä, vaikka hän, mr Sparkler, ei salannut
sitä, että hänen työnsä ajoittain kävi ylivoimaiseksi ja että hänelle
tekisi hyvää päästä joksikin aikaa aivan uuteen ympäristöön ja uuteen
ilmanalaan. Mitä häneen itseensä tuli, niin mr Sparkler ilmoitti
Dorrit-perheelle, että hän erikoisasioissa aikoi matkustaa sinne minne
hekin.

Tämä suunnaton keskusteluponnistus vaati aikaa, mutta oli sisältörikas
ja vaikuttava. Siitä syystä mr Dorrit lausui toivomuksensa, että mr
Sparkler pian söisi päivällistä heidän luonansa. Mr Sparkler suhtautui
kutsuun niin ystävällisesti, että mr Dorrit kysyi, mitä hän esimerkiksi
tänään aikoi tehdä. Koska hänellä ei sinä päivänä ollut mitään
tehtävää (tämä oli hänen tavallinen toimensa, johon hänellä oli aivan
erikoiset lahjat), niin mr Dorrit pyysi viipymättä häntä jäämään nyt
päivälliselle; sitäpaitsi sai hän tehtäväkseen saattaa naiset illalla
oopperaan.

Päivällisaikaan kohosi mr Sparkler taas merestä kuin Venuksen poika,
koettaen jäljitellä äitiänsä, ja nousi loistavana ja komeana leveitä
portaita ylös. Jos Fanny aamupäivällä oli ollut ihastuttava, oli hän
sitä nyt kolmin verroin, kauniisti puettuna häntä parhaiten somistaviin
väreihin ja käytöksessä huoletonta ylimielisyyttä, joka sitoi mr
Sparklerin kaksinkertaisilla kahleilla, niitaten ne lujasti yhteen.

»Kuulin, että te, mr Sparkler, olette tuttu mr — hm — mr Gowanin
kanssa», sanoi isäntä päivällispöydässä, »mr Henry Gowanin kanssa».

»Aivan oikein», vastasi mr Sparkler. »Hänen äitinsä ja minun äitini
ovat sydänystäviä.»

»Jos olisin ajatellut asiaa, Amy», sanoi mr Dorrit melkein yhtä
suurenmoisen suojelevasti kuin itse loordi Decimus, »niin olisin
lähettänyt heille kutsun päivälliselle tänään. Joku palvelijoistamme
olisi voinut noutaa heidät ja — hm — tuoda heidät tänne. Yksi
gondoleistamme olisi kyllä — hm — joutanut siihen tarkoitukseen. Olen
pahoillani, että unohdin sen. Muistuta minulle siitä huomenna, Amy.»

Pikku Dorritilla oli epäilyksensä siitä, kuinka mr Henry Gowan
suhtautuisi heidän suojelukseensa, mutta hän lupasi kyllä muistuttaa.

»Maalaako mr Henry Gowan — hm — muotokuvia?» kysyi mr Dorrit.

Mr Sparkler otaksui, että hän maalasi mitä hyvänsä, jos hän vain sai
tilauksia.

»Hän ei liiku millään erikoisalalla?» kysyi mr Dorrit.

Mr Sparkler, rakkauden henkevöittämänä, vastasi, että erikoisaloilla
liikkumiseen tarvitaan erikoisjalkineita: esimerkiksi metsästyksessä
pitää olla metsästyssaappaat, cricket-pelissä cricket-kengät. Mutta hän
ei luullut Henry Gowanilla olevan mitään erikoisjalkineita.

»Eikö spesiaaliseerausta?» kysyi mr Dorrit.

Tämä oli pitkä ja vaikea sana mr Sparklerille, jonka aivot olivat
uupuneet viime ponnistuksista, ja hän vastasi: »Kiitos, ei. Syön hyvin
harvoin sitä.»

»Vai niin!» vastasi mr Dorrit. »Olisi erittäin mieluista minulle —
hm — jos saisin tilaisuuden jollakin tavoin — hm — osoittaa haluani
kannattaa tämän — hm — hyvää sukua olevan herrasmiehen pyrkimyksiä ja
edistää hänen neronsa kehittymistä. Minun pitäisi pyytää mr Gowania
maalaamaan muotokuvani. Jos tulos on molemmin puolin tyydyttävä, niin
— hm — voisin pyytää häntä koettelemaan voimiaan maalaamalla koko
perheeni.»

Mr Sparklerin mieleen juolahti harvinaisen rohkea ja omintakeinen
ajatus, jonka hän koetti pukea sanoiksi, että nimittäin perheessä oli
muuan (hän tehosti erikoisesti sanaa »muuan»), jolle maalarin sivellin
ei kyennyt tekemään oikeutta. Mutta koska hän ei löytänyt sopivia
sanoja, menivät hyvät humalat hukkaan.

Tämä oli sitäkin pahoiteltavampaa, koska miss Fanny suuresti innostui
muotokuvien maalauksesta ja kehoitti isäänsä tekemään ehdotuksensa.
Hän otaksui, sanoi hän, että mr Gowan oli menettänyt parempia ja
korkeampia tilaisuuksia naidessaan kauniin vaimonsa; hän sanoi
myöskin, että rakkaus matalassa majassa ja pakko maalata toimeentulon
vuoksi oli jotakin niin kaunista ja mielenkiintoista, että hän pyysi
isää tilaamaan nuo muotokuvat huolimatta siitä, saiko mr Gowan
yhdennäköisyyden sattuvaksi vai ei, vaikka he kyllä, Amy ja hän,
tiesivätkin hänen kykenevän siihen, sillä he olivat tänään nähneet
hänen telineellään erittäin puhuvan todistuksen siitä, kun olivat
siellä saaneet tilaisuuden verrata taideteosta alkuperäiseen malliin.
Nämä huomautukset olivat tehdä mr Sparklerin epätoivoiseksi (mikä
kenties oli niiden tarkoituksenakin), sillä samalla kuin ne todistivat
miss Fannyn kykenevän kokemaan hellempiä tunteita, osoittivat ne
hänen olevan niin viattoman tietämättömän hänen ihailustaan, että mr
Sparklerin silmät muljahtelivat päässä lemmenkateudesta tuntematonta
kilpailijaa kohtaan.

Päivällisen jälkeen astuivat he taas alas mereen ja kohosivat
siitä oopperatalon portaiden juurella, nousivat näitä ylös suurta
kangaslyhtyä kantavan gondolierin perässä, joka opasti heitä kuin
mikäkin merehinen, ja astuivat aitioonsa, jossa mr Sparkler sai viettää
tuskantäyden illan. Koska katsomo oli pimeä ja aitio valoisa, kävi
täällä useita vierailijoita näytännön kestäessä, ja miss Fanny oli
niin huvitettu näistä, joiden kanssa hän, ottaen hurmaavia asenteita,
keskusteli, tuttavallisesti kuiskutteli ja hiukan väitteli siitä,
keitä istui etäisemmissä aitioissa, että onneton mr Sparkler alkoi
vihata koko ihmiskuntaa. Mutta hänellä oli kaksi lohdutusta näytännön
päätyttyä. Miss Fanny antoi hänelle viuhkansa pideltäväksi siksi aikaa
kun hän korjaili päällysviittaansa, ja hänen siunattu etuoikeutensa oli
tarjota käsivartensa sydämensä valitulle heidän astuessaan portaita
alas. Nämä suosionmuruset riittivät juuri parahiksi ylläpitämään hänen
toivoansa, ajatteli mr Sparkler, ja toisaalta lienee mahdollista, että
miss Dorrit ajatteli samoin.

Merehinen seisoi lyhtyineen valmiina aition ovella, ja toisia merehisiä
seisoi niinikään lyhtyineen toisilla ovilla. Dorritien merehinen piti
valoaan alhaalla valaistukseen portaita, ja mr Sparklerin kahleisiin
lisääntyi uusi painava kerros, kun hän näki miss Fannyn säteilevän
jalan vilahtelevan vieressään askelmilla. Odottelevien joukossa oli
Pariisin Blandois. Hän jutteli ja käveli Fannyn rinnalla.

Pikku Dorrit astui edellä veljensä ja mrs Generalin seurassa (mr Dorrit
oli jäänyt kotiin); mutta laiturilla tapasivat he kaikki toisensa.
Amy säpsähti taas nähdessään Blandoisin lähellään, auttamassa Fannya
venheeseen.

»Gowanille on sattunut vahinko», kertoi hän, »senjälkeen kun kauniit
naiset tuottivat hänelle ilon vierailemalla hänen luonansa».

»Vahinko?» toisti miss Fanny, joka erottuaan Sparklerista istuutui
venheeseen.

»Vahinko, niin», vastasi Blandois. »Hänen koiransa Lion.» Pikku
Dorritin käsi lepäsi hänen kädessään hänen puhuessaan.

»Se on kuollut», ilmoitti Blandois.

»Kuollut?» kertasi Pikku Dorrit. »Niin hieno koira!»

»Niin, hyvät naiset!» vakuutti Blandois hymyillen ja kohauttaen
hartioitaan. »Joku on myrkyttänyt niin hienon koiran».




KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Enimmäkseen papua ja prismaa


Mrs General, joka aina istui tanakasti ajajanistuimellaan ohjaten
sopivaisuusvaljakkoansa, pani parhaansa kiilloittaakseen rakkaan
nuoren ystävänsä pintaa, ja hänen rakas nuori ystävänsä pani
parhaansa salliakseen sen tapahtua. Hän oli kyllä työteliään elämänsä
aikana ponnistellut ankarasti saavuttaakseen monenlaisia päämääriä,
muttei milloinkaan ankarammin kuin nyt, antaakseen mrs Generalin
kiilloittaa itseään. Hän oli kyllä levoton ja hänen oli paha olla
tämän siloittelevan käsittelyn alla, se on totta; mutta hän alistui
perheen vaatimuksiin sen mahtavuuden päivinä, samoin kuin oli alistunut
sen vaatimuksiin alennuksen aikana, ja otti huomioon omat halunsa ja
taipumuksensa tässä asiassa yhtä vähän kuin oli ottanut huomioon oman
nälkänsä niihin aikoihin, jolloin oli säästänyt päivällisensä, jotta
isä saisi illallisensa.

Yksi lohdutus hänellä oli tässä ainaisessa kiirastulessa, ja se
ylläpiti häntä paremmin ja lohdutti häntä enemmän kuin vähemmin
uskollinen ja rakastava luonne, joka ei olisi niin tottunut
taisteluihin ja uhrauksiin, olisi voinut käsittääkään; sen saakin
elämässä usein havaita, että Pikku Dorritin kaltaiset eivät harkitse
asioita puoliksikaan niin tarkoin kuin ne, jotka asettuvat heidän
yläpuolellensa. Tämä lohdutus oli hänen sisarensa yhä jatkuva
ystävällisyys. Se ei merkinnyt mitään, että tämä ystävällisyys ilmeni
suvaitsevana suojeluksena: hän oli tottunut sellaiseen. Se ei merkinnyt
mitään, että se piti hänet veronalaisessa asemassa ja sijoitti
hänet hänen sisarensa loistavien riemuvaunujen saattojoukkoon, kun
sitävastoin miss Fanny istui korkealla palvottavana. Pikku Dorrit ei
pyytänyt parempaa paikkaa. Ihaillen aina Fannyn kauneutta ja suloa
ja sukkeluutta hän ei selvitellyt itselleen, kuinka paljon hänen
rakkautensa Fannyyn riippui hänen omasta sydämestään ja minkä verran
Fannyn sydämestä, vaan antoi hänelle kaiken sen sisarellisen rakkauden,
mikä mahtui hänen suureen sydämeensä.

Se suuri määrä papua ja prismaa, jota mrs General valoi perhe-elämään,
yhdessä Fannyn alituisten seuraelämä-retkeilyjen kanssa salli vain
pienen luonnollisuuden jätesakan laskeutua jokapäiväisen elämän
seoksen pohjalle. Tämä teki tuttavalliset keskustelut Fannyn kanssa
kaksin verroin kalliiksi Pikku Dorritille ja lisäsi niiden tuottamaa
lohdutusta.

»Amy», sanoi Fanny hänelle eräänä iltana, kun he olivat kahden, hyvin
rasittavan päivän jälkeen, jolloin Pikku Dorrit oli aivan uupunut,
mutta Fanny valmis milloin hyvänsä uudelleen ryntäämään seuraelämään,
»minäpä kerron sinun pieneen korvaasi jotakin. Et kai voi arvata, mitä
se on?»

»En luulisi, rakas», vastasi Amy.

»No, minäpä annan sinulle vähän alkua. Mrs General.» Pavut ja prismat
olivat olleet väsyttävästi vallalla koko päivän — kaikki oli ollut vain
pintaa ja kiilloitusta ja sisällyksetöntä ulkokuorta — niin että Pikku
Dorrit näytti hartaasti toivovan, että mrs General pysyisi hyvästi
peiteltynä vuoteessaan edes muutaman tunnin.

»No, _etkö_ voi arvata, Amy?»

»En, rakkaani. Ellen ole tehnyt jotakin», säikähti Amy, peläten
mahdollisesti jollakin tavoin raapaisseensa naarmuja kiilloitukseen tai
rypistäneensä silopintaa.

Tämä erehdys huvitti niin suuresti Fannya, että hän otti mieliviuhkansa
(hän istui pukupöytänsä ääressä, ympärillään julma ase varustuksensa,
jonka useimmat kidutuskoneet vielä höyrysivät Sparklerin sydänverestä)
ja taputti sillä moneen kertaan sisarensa nenää, nauraen koko ajan.

»Voi sitä meidän pikku Amyamme!» huudahti hän. »Millainen pieni ujo
hanhi tämä Amymme onkaan! Mutta tässä ei ole mitään nauramista.
Päinvastoin olen suuttunut, ystäväiseni.»

»Koska minä en ole siihen syynä, niin en välitä siitä», hymyili Amy.

»Mutta minä välitän», vastasi Fanny, »ja niin sinäkin teet, lemmikkini,
jahka avaan silmäsi. Amy, eikö mieleesi milloinkaan ole juolahtanut,
että eräs on oudon kohtelias mrs Generalille?»

»Kaikki ovat kohteliaita mrs Generalille. Sentähden —»

»Sentähden, että hän jähmetyttää ne sellaisiksi!» keskeytti Fanny.
»En tarkoittanut sitä; tämä on aivan toista. No, eikö mieleesi ole
juolahtanut, että pappa on oudon kohtelias mrs Generalille?»

Amy näytti olevan kovin ymmällä jupistessaan: »Ei.»

»Ei, eikö todellekaan? Mutta sitä hän on. Hän on, Amy», intti Fanny.
»Ja muista, mitä sanon. Mrs Generalilla on aikeita papan suhteen!»

»Rakas Fanny, luuletko mahdolliseksi, että mrs Generalilla voi olla
aikeita kenenkään suhteen?»

»Luulenko mahdolliseksi? Ystäväni, minä tiedän sen. Sanon, että hänellä
on aikeita papan suhteen. Kerronpa sinulle enemmänkin: pappa pitää
häntä sellaisena ihmeenä, täydellisyyden perikuvana ja sellaisena
siunauksena meidän perheellemme, että minä hetkenä hyvänsä voi
joutua hänen tenhonsa valtaan. Mitä kauniita tulevaisuudenkuvia se
herättääkään! Ajattele minua mrs Generalin tyttärenä!»

Pikku Dorrit ei vastannut: »Ajattele minua mrs Generalin tyttärenä»,
mutta hän näytti levottomalta ja kysyi totisena, mistä Fanny oli
joutunut tällaisiin päätelmiin.

»Herra Jumala, kultaseni», vastasi Fanny terävästi. »Yhtä hyvin voit
kysyä minulta, kuinka tiedän, että joku mies on rakastunut minuun
itseeni! Mutta tietysti minä tiedän sen. Se tapahtuu varsin usein,
mutta tiedän sen aina. Ja tämän luulisin tietäväni jotensakin samalla
tavalla. Oli miten oli, niin tiedän sen.»

»Et ole milloinkaan kuullut papan sanovan mitään?»

»Sanovan mitään?» toisti Fanny. »Rakas lapsikulta, mitä hänen nyt vielä
olisi tarvinnut sanoa?»

»Etkä ole kuullut mrs Generalin sanovan mitään?»

»Taivasten tekijä, Amy, onko hän sitä lajia naisia, joka sanoisi
jotakin? Eikö ole selvän selvää, ettei hänellä nyt ole muuta tehtävää
kuin pitää yllä ryhtiänsä, siloitella siunattuja hansikkaitaan ja
keimaillen purjehtia edestakaisin. Sanonut jotakin! Jos hänellä
wistipelissä on valttiässä hallussaan, ei hän puhu siitä mitään, lapsi.
Se näkyy vasta, kun hän lyö sen pöytään.»

»Mitähän, jos sittekin olet erehtynyt, Fanny. Etköhän voisi erehtyä
tässä?»

»Kyllä tietysti, _voisinhan_ erehtyä», vastasi Fanny, »mutta en kai
sittekään erehdy. Olen kuitenkin iloinen, että voit toivoa sellaista
pelastusta ja että voit nyt ajatella noin rauhallisesti tuota uhkaavaa
mahdollisuutta. Ehkäpä sitte voit kestää, kun tämä liitto solmitaan.
Minä en ainakaan kestä sitä enkä yritäkään. Mieluummin ottaisin nuoren
Sparklerin.»

»Oi, häntä et toki milloinkaan ota, et missään tapauksessa, Fanny!»

»Totisesti, ystäväni», vastasi nuori neiti äärimmäisen
välinpitämättömästi. »En voi taata sitäkään. Ei voi tietää, mitä
tapahtuu. Varsinkin kun minulla silloin olisi monta tilaisuutta
kohdella tuota naista, hänen äitiänsä, hänen omaan tyyliinsä. Sitä en
suinkaan jättäisi tekemättä, Amy.»

Muuta ei sitte puhuttu sisarusten kesken; mutta se, mikä oli tullut
sanotuksi, valmisti näille molemmille, mrs Generalille ja mr
Sparklerille, huomattavan sijan Amyn ajatuksissa, jotka sen jälkeen
usein askartelivat näissä ongelmissa.

Mrs Generalista, joka jo aikoja sitten oli kiilloittanut pintansa niin
täydellisen siloiseksi, ettei kukaan voinut nähdä mitä sen alla oli
(jos siellä oli jotakin), oli mahdotonta havaita mitään. Mr Dorrit oli
kieltämättä hyvin kohtelias hänelle ja piti häntä erinomaisen suuressa
arvossa, mutta Fanny, joka aina oli kiivas, saattoi helposti erehtyä
tässä suhteessa. Sitävastoin oli Sparkleria koskeva juttu toisenlainen,
niin että kuka hyvänsä saattoi nähdä mitä oli tekeillä; Pikku Dorrit
näki sen ja mietiskeli sitä epäillen ja kummastellen.

Mr Sparklerin kiintymys oli verrattavissa vain hänen orjuuttajansa
oikkuihin ja julmuuteen. Toisinaan suosi tämä häntä niin ilmeisesti,
että toinen nauraa tyrskähteli ääneen ilosta, ja seuraavana päivänä
tai jo seuraavana hetkenä unohti hänet täydellisesti syösten miesparan
sellaiseen pimeyden kuiluun, että häneltä pääsi voihkaus, jonka hän
koetti typerästi peittää rykäisemällä. Hänen palvontansa sitkeys ei
vähääkään liikuttanut Fannyn sydäntä, huolimatta siitä, että toinen
riippui niin kiinni Edwardissa, että kun tämä tahtoi vaihtaa seuraa,
täytyi hänen harmikseen hiipiä talosta kuin salaliittolainen, käyttää
vieraita eksyttäviä gondoleja ja kulkea takateitä ja salaisten
ovien kautta; huolimatta siitä, että hän niin huolehti mr Dorritin
terveydestä, että kävi joka toinen päivä tiedustelemassa sitä, aivan
kuin vanha herra olisi potenut vaihtelevaa kuumetautia; huolimatta
siitä, että hän soudatti itseään pääikkunoiden edustalla niin
herkeämättä kuin olisi lyönyt vetoa suuresta summasta soudattavansa
itseään tuhat peninkulmaa tuhannessa tunnissa, ja huolimatta siitä,
että milloin ikinä hänen sydämensä valitun gondoli laski vesille, mr
Sparklerinkin gondoli heti hyökkäsi vetisestä väijymäpaikastaan ryhtyen
takaa-ajoon, aivan kuin miss Fanny olisi ollut kaunis salakuljettaja
ja hän tullivirkamies. Tämä luonnostaan voimakasta ruumiinrakennetta
vahvistava alituinen oleskelu ulkoilmassa ja suolaisen veden hengessä
luultavasti esti mr Sparkleria ulkonaisesti riutumasta; olipa syy
mikä hyvänsä, ei hänellä ollut etäisintäkään toivoa voida liikuttaa
valtiattarensa sydäntä huonontuneella terveydelläänkään, sillä hän tuli
tukevammaksi päivä päivältä ja hänen ulkomuotonsa omituisuus, että hän
nimittäin pikemmin näytti paisuneelta pojalta kuin nuorelta mieheltä,
kehittyi erikoisen huomattavaksi punakaksi lihavuudeksi.

Kun Blandois tuli vierailulle, otti mr Dorrit kohteliaasti hänet mr
Gowanin ystävänä vastaan ja mainitsi hänelle tuumastaan antaa mr
Gowanille tehtäväksi ikuistaa hänet jälkimaailmalle. Kun Blandois
suuresti kehui tätä aietta, juolahti mr Dorritin mieleen, että
hänestä varmaankin olisi hauska kertoa ystävälleen näin varatusta
suurenmoisesta tilaisuudesta. Blandois vastaanotti tämän tehtävän
ominaisella komean vapaalla tavallaan ja vannoi suorittavansa sen
ennenkuin oli tuntia vanhempi. Hänen kertoessaan uutista Gowanille,
toivotti tämä varsin vapaamielisesti noin kymmenisen kertaa mr Dorritin
hiiden kattilaan (sillä suojelevaisuus harmitti häntä miltei yhtä
paljon kuin sen puutekin), ja hän oli taipuvainen riitelemään ystävänsä
kanssa siksi, että tämä oli tuonut hänelle tällaisen sanoman.

»Lieneekö ymmärryksessäni vikaa, Blandois, vai kuinka on», sanoi hän,
»mutten kuolemakseni käsitä, mitä tämä asia kuuluu teihin».

»En, totta vie, minäkään tiedä», vastasi Blandois, »paitsi että luulin
palvelevani ystävääni».

»Pistämällä nousukkaan pestirahan taskuuni?» kysyi Gowan rypistäen
otsaansa. »Sitäkö tarkoitatte? Sanokaa toiselle ystävällenne, että hän
maalauttaa päänsä jonkun ravintolan ovikilpeen. Osoitekilpien maalaaja
sen kyllä suorittaa. Kuka minä olen ja kuka hän on?»

»Mestari», vastasi sanantuoja, »ja kuka on Blandois?»

Välittämättä vähääkään viimeisestä kysymyksestä vihelsi Gowan äkäisenä
mr Dorritin menemään. Mutta seuraavana päivänä palasi hän taas
asiaan, sanoen huolettomaan tapaansa ja naurahtaen pilkallisesti:
»No, Blandois, koska me menemme teidän Mecenaanne luo? Meidän
päivätyöläisten on tartuttava työhön, kun sitä vain tarjotaan. Koskas
menemme katsomaan tätä työtä?»

»Milloin tahdotte», vastasi loukattu Blandois. »Mitä minulla on siihen
sanomista? Mitäpä se minulle merkitsee?»

»Voin ilmoittaa, mitä se merkitsee minulle», sanoi Gowan. »Leipää ja
juustoa. Ihmisen täytyy syödä. Menkäämme siis, ystäväni Blandois.»

Mr Dorrit otti heidät vastaan tytärtensä ja mr Sparklerin läsnäollessa;
viimemainittu sattui, merkillistä kyllä, vierailemaan juuri silloin.
»Mitä kuuluu, Sparkler?» sanoi Gowan huolettomasti. »Koska elätte
äitinne älyn turvissa, vanha kaveri, toivon menestyvänne paremmin kuin
minä.»

Mr Dorrit mainitsi ehdotuksensa. »Sir», vastasi Gowan nauraen,
kuunneltuaan sitä kylläkin armollisesti, »olen vielä tottumaton tässä
ammatissa enkä ole sen salaisuuksien erikoistuntija. Minun kai pitäisi
katsella teitä erilaisissa valaistuksissa ja selittää olevanne mainio
maalattava sekä tuumia, milloinka olisin kylliksi vapaa antautuakseni
tarpeellisella innostuksella maalaamaan sitä hienoa muotokuvaa, jonka
aion tehdä teistä. Vakuutan», ja hän nauroi taas, »tuntevani itseni
suorastaan petturiksi rakkaiden, lahjakasten, kilttien hienojen
tovereitteni, taiteilija-veljieni leirissä, kun en suorita tätä
ilveilyä tämän paremmin. Mutta minua ei ole kasvatettu siihen ja on
jo liian myöhäistä oppia sitä. No niin, asian laita on niin, että
minä olen kehno maalaaja, mutten paljoa kehnompi kuin muutkaan. Jos
aiotte viskata noin sata guineaa menemään, ja koska olen niin köyhä
kuin ylhäisten köyhät sukulaiset tavallisesti ovat, niin olen hyvin
kiitollinen, jos viskaatte ne minuun päin. Minä koetan tehdä parhaani
ansaitakseni ne, ja jos siitä huolimatta parhaani havaittaisiin
huonoksi, niin saatte pienellä nimellä merkityn huonon muotokuvan
suurella nimellä merkityn huonon muotokuvan sijasta.»

Tämä puheensävy, vaikkei se ollut sellainen, jota hän oli odottanut,
miellytti yleensä mr Dorritia. Se todisti, että tämä ylhäissukuinen
herrasmies, joka ei ollut pelkkä ammattimies, tulisi olemaan
kiitollisuudenvelassa hänelle. Hän ilmaisi tyytyväisyytensä
antautumalla mr Gowanin maalattavaksi ja toivoi saavansa ilon lähemmin
tutustua häneen yksityisenä herrasmiehenä.

»Olette erittäin ystävällinen», sanoi Gowan. »En ole luopunut
seuraelämästä senkään jälkeen kun liityin siveltimen veljeskuntaan
(sen jäsenet ovat maailman hauskimpia tovereita), ja olen iloinen
saadessani toisinaan tuntea vanhan, hienon ruudin hajua, vaikka se
onkin lennättänyt minut ilmaan ja nykyiseen kutsumukseeni. Teidän
ei pidä luulla, mr Dorrit», ja taas hän nauroi huolettomimpaan
tapaansa, »että eksyn ammattini vapaamuuraritemppuihin — niin ei
ole; en kuolemaksenikaan voi olla pettämättä sitä, minne tullenkin,
vaikka, kautta Jupiterin, rakastan ja kunnioitan ammattiani täydestä
sydämestäni — jos ehdotankin sovittavaksi ajasta ja paikasta».

Hm! Mr Dorrit ei suinkaan voinut — hm — epäillä mr Gowanin
avomielisyyttä.

»Olette taas erittäin ystävällinen», sanoi Gowan. »Mr Dorrit, kuulin,
että aiotte mennä Roomaan. Minäkin matkustan sinne; siellä on minulla
ystäviä. Sallikaa minun siellä, eikä täällä, aloittaa se vääryyden
teko, jonka olen suunnitellut teitä vastaan. Tänä loppuaikana on
meillä kiirettä täällä, ja vaikka koko Venetsiassa ei ole köyhempää
ehjähihaista miestä kuin minä, niin en ole sittenkään päässyt vapaaksi
harrastelijaluonteestani — häpäisen ammattiani taas, kuten kuulette —
enkä voi kiireesti käydä käsiksi tilaukseen vain vaivaisten kolikkojen
tähden.»

Nämä huomautukset otti mr Dorrit vastaan yhtä armollisesti kuin
edellisetkin. Ne olivat valmistuksena mr ja mrs Gowanin ensimmäisiin
päivälliskutsuihin mr Dorritin luona, ja samalla ne taitavasti
asettivat Gowanin tässä uudessa perheessä hänen tavalliseen asemaansa.

Hänen vaimonsa asetettiin niinikään oikealle paikallensa. Miss Fanny
ymmärsi, erikoisen selvästi, että mrs Gowanin kauneus oli maksanut
hyvin paljon hänen miehellensä, että Barnacle-suvussa oli noussut
kauhea hälinä hänen tähtensä ja että leski mrs Gowan, jonka sydän oli
ollut siitä murtua, oli päättävästi vastustanut avioliittoa, kunnes
hänen äidilliset tunteensa olivat päässeet voitolle. Mrs General
ymmärsi myöskin varsin hyvin, että tämä liitto oli aiheuttanut suurta
surua ja epäsopua suvussa. Kelpo mr Meaglesistä ei ollut puhetta,
paitsi että pidettiin varsin luonnollisena, että hänen kaltaisensa
henkilö tahtoi kohottaa tyttärensä omasta mitättömyydestään korkeampaan
asemaan, eikä kukaan moittinut häntä siitä, että hän sitä varten pani
parastansa.

Pikku Dorritin mielenkiinto tämän umpimähkäisen otaksuman kaunista
esinettä kohtaan oli liian vilpitön ja valpas, jotta hän olisi
erehtynyt arvostelussaan. Hän ymmärsi, että tällä seikalla oli osansa
siinä varjossa, joka hiukan hämärsi mrs Gowanin elämää, samoin kuin hän
vaistomaisesti tiesi, että tässä otaksumassa ei ollut vähintäkään perää.

Mutta se pani esteitä hänen ja mrs Gowanin läheisemmälle liittymiselle
toisiinsa siten, että papu- ja prismakoulu osoitti erinomaista
kohteliaisuutta, muttei varsin suurta tuttavallisuutta mrs Gowania
kohtaan; ja Pikku Dorritin, joka oli pakollisena oppilaana tässä
koulussa, täytyi nöyrästi alistua sen määräyksiin ja säännöksiin.

Siitä huolimatta oli näiden molempien välillä jo myötätuntoinen
yhteisymmärrys, joka olisi voittanut suuremmatkin vaikeudet ja antanut
ystävyyden kehittyä rajoitetummastakin kanssakäymisestä. Ikäänkuin
sattuma olisi päättänyt suosia heitä, saivat he uuden todistuksen
luonteittensa samankaltaisuudesta huomatessaan molemmat tuntevansa
samanlaista vastenmielisyyttä Pariisin Blandoisia kohtaan; tämä
vastenmielisyys kohosi sellaiseksi luonnolliseksi kammoksi ja inhoksi,
jota ilkeät matelijat herättävät.

Tämän toimivan yhteisymmärryksen ohessa oli heidän välillään
vastaanottavaan yhteisymmärrys. Molempia nimittäin kohteli Blandois
aivan samalla tavalla; hänen käytöksessään heitä molempia kohtaan oli
jotakin, minkä he tiesivät tekevän sen erilaiseksi kuin muita kohtaan.
Tämä erotus ilmeni niin vähäisenä, etteivät muut sitä huomanneet,
mutta he tiesivät sen olevan olemassa. Hän saattoi miltei huomaamatta
muljauttaa ilkeitä silmiään tai tehdä vähäisen eleen valkoisella,
pehmeällä kädellään tai rahtusen verran ilmeikkäämmin hymyillä
nenä-viiksi-hymyään, joka oli hänen kasvojensa tavallisin liike, kun
hän tahtoi osoittaa ylimielisyyttänsä nimenomaan heitä kohtaan. Tuntui
kuin hän olisi sanonut: »Minulla on salainen valta näihin. Tiedän, mitä
tiedän.»

Kumpikaan ei ollut tuntenut sitä niin selvästi eikä niin varmasti
tietänyt toisen tuntevan samaa kuin sinä päivänä, jolloin Blandois tuli
Dorritille heittämään hyvästi ennen Venetsiasta lähtöään. Mrs Gowan oli
siellä samaa tarkoitusta varten, ja Blandois tapasi heidät molemmat
yhdessä, muun perheen ollessa ulkona. He olivat istuneet tuskin viittä
minuuttia yhdessä, ja miehen erikoinen käytös sanoi: »Te puhelitte
minusta. Häh! Olen tässä nyt estääkseni sitä.»

»Tuleeko Gowan tänne», kysyi hän, hymyillen.

Mrs Gowan vastasi kieltävästi.

»Eikö? Sallitteko nöyrän palvelijanne saattaa teidät kotiin, kun
lähdette täältä?»

»Kiitos, en menekään kotiin.»

»Ette menekään kotiin! Siis ei minulla ole mitään toivoa!» Ei hänellä
sitä ollutkaan, mutta hän ei kuitenkaan ollut niin toivoton, että
olisi lähtenyt tiehensä ja jättänyt heidät sinne. Hän istui edelleen,
huvittaen heitä hienoimmilla kohteliaisuuksillaan, valituimmalla
keskustelullaan, mutta koko ajan tarkoitti hän heille: »Ei, ei, ei,
hyvät naiset. Minä istun täällä nimenomaan estääkseni teitä siitä!»

Hän tiedoitti sen heille niin ilmeikkäästi, osoittaen niin pirullista
sitkeyttä, että mrs Gowan viimein nousi lähteäkseen. Kun Blandois
tarjosi hänelle käsivarttaan saattaakseen hänet portaita alas, puristi
nuori rouva varoittaen Pikku Dorritin kättä omassaan ja vastasi:
»Kiitos, ei. Mutta jos tahdotte katsoa onko gondolimieheni valmiina,
niin olisin kiitollinen.»

Blandoisilla ei ollut valitsemisen varaa, vaan hänen täytyi mennä alas
ennen heitä. Hänen poistuessaan, hattu kädessä, kuiskasi mrs Gowan:

»Hän tappoi koiran.»

»Tietääkö mr Gowan sen?» kuiskasi Pikku Dorrit.

»Kukaan ei tiedä sitä. Älkää katsoko minuun, katsokaa häneen. Hän
kääntyy tuossa tuokiossa. Ei kukaan tiedä sitä, mutta minä olen varma
siitä. Niinhän tekin olette?»

»Niin — niin luulisin», vastasi Pikku Dorrit.

»Henry pitää hänestä eikä tahdo ajatella hänestä pahaa; hän on itse
niin jalo ja avomielinen. Mutta te ja minä tiedämme arvioivamme häntä
ansion mukaan. Hän väitti Henrylle, että koira oli myrkytetty jo
silloin kun se yritti hyökätä hänen päällensä. Henry uskoo sen, mutta
me emme usko. Huomaan, että hän koettaa kuunnella, muttei kuule.
Hyvästi, rakkaani! Hyvästi!»

Viime sanat lausuttiin ääneen, kun ketterä Blandois pysähtyi, käänsi
päätänsä ja katsoi heihin portaiden alapäästä. Siinä seistessään näytti
hän todellakin, huolimatta kohteliaimmasta ilmeestään, sellaiselta,
että todellinen ihmisystävä ei olisi saattanut toivoa tekevänsä
parempaa palvelusta ihmiskunnalle kuin sitomalla kiven hänen kaulaansa
upottaa hänet pimeän holvikäytävän alapuolella juoksevaan veteen, jonka
partaalla mies seisoi. Sellaista ihmiskunnan hyväntekijää ei kuitenkaan
ollut saapuvilla. Blandois auttoi mrs Gowanin venheeseen ja seisoi
katsellen sitä, kunnes se hävisi ahtaasta näköpiiristä, jolloin hän
hyppäsi omaan alukseensa ja seurasi perässä.

Pikku Dorrit oli toisinaan ajatellut ja ajatteli taas noustessaan
portaita, että Blandois oli liian helposti päässyt tunkeutumaan hänen
isänsä taloon. Mutta tätä oli tuskin katsottava poikkeukselliseksi
tapaukseksi: siksi monet ja monenkaltaiset henkilöt olivat tehneet
samoin, mr Dorritiin kun oli tarttunut samanlainen seurusteluraivo
kuin hänen vanhempaan tyttäreensäkin. Dorrit-perheen oli vallannut
oikea intohimo hankkia tuttavuuksia, joihin he saattoivat vaikuttaa
rikkaudellaan ja tärkeydellään.

Pikku Dorritista tuntui yleensä, että seuraelämä, jossa he liikkuivat,
oli samanlaista kuin Marshalseassa, hiukan korkeammalla tasolla
vain. Suuri joukko ihmisiä näytti matkustavan ulkomaille jotenkin
samoista syistä kuin useat joutuivat vankilaan, velkojen, laiskuuden,
sukulaisuussuhteiden, uteliaisuuden, omituisuuden tähden ja yleensä
siksi, etteivät he voineet menestyä kotona. He tutustuivat näihin
vieraisiin kaupunkeihin oppaiden ja paikallisten seuralaisten
johdolla, samalla tavoin kuin velalliset tutustuivat vankilaan. He
kuljeksivat kirkoissa ja taulukokoelmissa jotensakin vanhaan, ikävään
vankilapihamalliin. He aikoivat tavallisesti lähteä pois huomenna
tai seuraavalla viikolla, mutta tiesivät harvoin mitä tahtoivat
eivätkä juuri milloinkaan tehneet, niinkuin sanoivat tekevänsä, tai
menneet sinne, minne sanoivat menevänsä: tässäkin he olivat vankilan
velallisten kaltaisia. He maksoivat suuria hintoja huonoista asunnoista
ja halveksivat sellaisia paikkoja, joista teeskentelivät pitävänsä:
se oli marshalsealainen tapa. Kun he lähtivät pois, kadehtivat heitä
jäljellejääneet, jotka olivat jäävinänsä mielellään sinne, missä
olivat: tämä oli ilmeistä marshalsealaisuutta. Matkailijoilla oli
eräitä määrättyjä sanoja ja lauseparsia, joita kuuli heidän alituisesti
toistelevan, samoin kuin marshalsealaisillakin oli ollut. He olivat
juuri yhtä kykenemättömiä ryhtymään mihinkään työhön kuin vangitkin;
he vaikuttivat turmelevasti toisiinsa samoin kuin nämä ja kävivät
huolimattomasti puettuina ja vaipuivat tylsään, velttoon elämäntapaan,
kuten Marshalsean asukkaatkin.

Perheen oleskeluaika Venetsiassa päättyi, ja se lähti seurueineen
Roomaan. He matkustivat päämääräänsä kohti samanlaisten italialaisten
maisemien läpi kuin ennenkin; ne kävivät vain yhä likaisemmiksi
ja kurjemmiksi, kuta pitemmälle he tulivat, kunnes itse ilmakin
oli saastainen ja sairas. Heille oli vuokrattu hieno asunto Corson
varrella, ja sinne he asettuivat asumaan kaupungissa, jossa kaikki
näytti pyrkivän pysymään ikuisesti paikallaan jonkin muun raunioilla
paitsi vettä, joka noudattaen ikuisia lakeja virtasi ja vyöryi
lukemattomista kuuluisista lähteistään.

Pikku Dorritista tuntui, että heidän seuransa marshalsealaisuus muuttui
täällä ja pavut ja prismat saivat ylivallan. Kaikki kuljeksivat Pyhän
Pietarin kirkossa ja Vatikaanissa jonkun toisen tekojaloilla ja
katselivat kaikkea nähtävää jonkun toisen silmillä. Kukaan ei sanonut,
millaista mikin oli, vaan kukin sanoi, millaista mrs General, mr
Eustace tai joku oli sanonut sen olevan. Koko matkailijoiden joukko
oli kuin lauma vapaaehtoisia, inhimillisiä uhriolentoja, jotka olivat
sidotut käsistä ja jaloista ja luovutettu mr Eustacelle ja hänen
palvojillensa, jotta tämä pyhitetty papisto saisi järjestää heidän
aivojensa sisällön oman makunsa mukaan. Raunioituneiden muinaisten
temppelien, hautojen ja palatsien, senaatin kokoussalien, teatterien
ja amfiteatterien läpi kulki, varovasti hapuillen, laumoittain
kapulasuisia, sokeiksi sidottuja muodin orjia, jotka herkeämättä
hokivat papua ja prismaa saadakseen huulillensa sääntöjen mukaisen
muodon. Täällä mrs General oli kuin kala vedessä. Ei kellään ollut
omaa mielipidettä. Pinnan kiilloitus oli käynnissä hänen ympärillään
hämmästyttävässä määrässä, eikä siihen sekaantunut hitustakaan
häiritsevää rohkeata, kunniallista ja vilpitöntä oman ajatuksen
lausumista.

Pian heidän saavuttuaan Roomaan sai Pikku Dorrit nähdä papu- ja
prismamenetelmää sovellettavan uudella tavalla. Mrs Merdle, joka johti
tätä suurenmoista seuraelämää ikuisessa kaupungissa tänä talvena, tuli
jo aikaisin vierailulle, ja kuunnellessaan hänen ja Fannyn sanailua
tässä tilaisuudessa täytyi tyynen Amyn räpytellä silmiään, ikäänkuin
kimaltelevat tikarit olisivat häikäisseet niitä.

»On erittäin hauskaa», sanoi mrs Merdle, »saada jatkaa tuttavuutta,
joka alkoi niin pahaenteisesti Martignyssä».

»Martignyssä, niin», vastasi Fanny. »Erinomaisen hauskaa!»

»Tietääkseni on poikani Edmund Sparkler jo käyttänyt hyväkseen tätä
onnellista sattumaa. Hän palasi aivan haltioituneena Venetsiasta.»

»Todellako?» ihmetteli Fanny huolettomasti. »Oliko hän kauankin siellä?»

»Minun on tehtävä tämä kysymys mr Dorritille», ja mrs Merdle
käänsi poven tämän herrasmiehen puoleen; »Edmund on suuressa
kiitollisuudenvelassa mr Dorritille siitä, että hän teki poikani siellä
olon niin miellyttäväksi».

»Oh, siitä ei kannata puhua», vastasi Fanny; »luulen, että papalla oli
ilo kutsua hänet luoksemme pari, kolme kertaa — mutta se ei merkinnyt
mitään. Meillä oli aina niin paljon vieraita, että jos hänellä on siitä
ollut iloa, niin se ei merkinnyt mitään.»

»Paitsi, kultaseni», paransi mr Dorrit, »paitsi —hm —että se on
tuottanut minulle — hm — tavatonta tyydytystä — saadessani jollakin
tavoin — hm — vaikkapa vain vaatimattomin ja vähäpätöisin keinoin,
osoittaa, kuinka suuressa arvossa minä — hm — samoin kuin koko muu
maailma, pidän — hm — mr Merdlen hienoa ja ruhtinaallista luonnetta».

Povi vastaanotti tämän suitsutuksen ihastuttavimmalla tavallaan.
»Tietäkää, mrs Merdle, että mr Merdle on papan alituisena
puheenaiheena», huomautti Fanny, koettaen täten saada mr Sparklerin
tungetuksi etualalta.

»Olen ikäväkseni — hm — kuullut mr Sparklerilta, ettei ole varsin
luultavaa — hm — että mr Merdle tulee ulkomaille», pahoitteli mr Dorrit.

»Niin, todellakin», vastasi mrs Merdle, »hänellä on siksi paljon työtä
ja häntä kysytään niin alinomaan, että pelkään sen olevan mahdotonta.
Hän ei ole moneen vuoteen päässyt ulkomaille. Te, miss Dorrit, lienette
oleskellut miltei jatkuvasti ulkomailla pitkät ajat?»

»Oi niin, todella», vastasi Fanny julkean häikäilemättä ja raukeasti-
»Monen monta vuotta.»

»Arvasin sen», vastasi mrs Merdle.

»Juuri niin», vahvisti Fanny.

»Toivon kuitenkin», jatkoi mr Dorrit, »että ellei minulle suoda onnea
— hm — tavata mr Merdleä Alppien tai Välimeren tällä puolen, niin saan
sen kunnian palattuani Englantiin. Tätä kunniaa toivon erikoisesti ja
panen sille erikoisen suuren arvon.»

»Mr Merdle panee sille, olen varma siitä yhtä suuren arvon», vakuutti
mrs Merdle, tarkastellen ihailevasti Fannya silmälasinsa läpi.

Pikku Dorrit, joka edelleen tavallisesti oli miettiväinen ja
yksinäinen, vaikkei enää yksin, luuli aluksi tämän kaiken olevan vain
papua ja prismaa. Mutta kun hänen isänsä, heidän oltuaan loistavalla
vastaanotolla mrs Merdlen luona, taas perheaamiaisilla jutteli
halustaan tutustua mr Merdleen, yhteydessä sen toivomuksen kanssa, että
saisi omaisuutensa sijoittamiskysymyksessä käyttää hyväkseen tämän
ihmeellisen miehen neuvoja, silloin alkoi Pikku Dorrit ajatella, että
tässä kaikessa saattoi olla asiallistakin pohjaa, ja kävi omastakin
puolestaan uteliaaksi näkemään tätä aikansa loistavaa tähteä.




NELJÄSVIIDETTÄ LUKU

Leskirouva Gowan havaitsee, ettei se käy mitenkään päinsä


Sillä välin kun Venetsian vedet ja Rooman rauniot paistattivat päivää
Dorrit-perheen iloksi ja lukemattomat matkustavat piirtäjät töhersivät
niistä luonnoksia, joista puuttui sekä oikeat suhteet ja ääriviivat
että yhdennäköisyys, takoi Doyce-Clennam-yhtiö ahkerasti edelleen
Bleeding Heart Yardissa, ja vilkas raudan kalkutus kuului sieltä
työtunteina.

Yhtiön nuorempi osakas oli näihin aikoihin saanut liikepuolen hyvään
kuntoon, ja vanhempi saatuaan aikaa työskennelläkseen älykkäissä
keksinnöissään oli tehnyt paljon kohottaakseen työpajan mainetta.
Älykkäänä, taitavana miehenä oli hänen tietysti ollut taisteltava
kaikkia vaikeuksia vastaan, joita maan hallitusmiehet pitemmän
ajan kuluessa olivat kyenneet joillakin keinoin keksimään hänen
kaltaisensa rikollisen miehen haitaksi; mutta tämäkin oli vain
hallitusvallan ymmärrettävää itsepuolustusta, sillä aatteelle »kuinka
se on tehtävä» on tietysti »kuinka se ei ole tehtävä» luonnollinen
verivihollinen. Tässä oli alku ja syy siihen viisaaseen järjestelmään,
jota verukevirasto kynsin hampain ylläpiti ja joka oli varoituksena
jokaiselle etevälle, kekseliäälle brittiläiselle olemasta etevä ja
kekseliäs, sillä sen kautta hän syöksyi perikatoonsa; sen mukaan oli
tällaista miestä häirittävä, estettävä, ryöstäjiä yllytettävä hänen
kimppuunsa (tekemällä, hänen apukeinonsa epävarmoiksi, vaikeasti
hankittaviksi ja kalliiksi), ja jos oikein hyvin kävi, oli hänen
omaisuutensa takavarikoitava hänen saatuaan nauttia siitä lyhyen ajan,
ikäänkuin keksintöjen tekeminen olisi samaa kuin rikoksen tekeminen.
Barnaclet suosivat johdonmukaisesti tätä järjestelmää, ja sehän oli
myöskin varsin ymmärrettävää; sillä joka keksi jotakin jonkin arvoista,
hänen täytyi olla vakavissaan ja todellisessa työssä, eivätkä Barnaclet
kammonneet taikka pelänneet mitään niin kauheasti kuin tätä. Ja tämäkin
taas oli erittäin hyvin ymmärrettävää, sillä maassa, jota painoi suuren
vakavuuden ja todellisen työn kauhea onnettomuus, ei lyhyen ajan päästä
voisi ainoakaan Barnacle pysyä missään virassa.

Daniel Doyce suhtautui rohkeasti näihin asemansa vaikeuksiin ja
vastuksiin ja työskenteli uskollisesti työn vuoksi. Clennam,
joka rohkaisi häntä vilpittömällä yhteistoiminnalla, oli hänelle
siveellisenä tukena paitsi että hän tehokkaasti auttoi häntä liikkeen
hoitamisessa. Yritys menestyi, ja osakkaat olivat parhaita ystäviä.

Mutta Daniel ei voinut unohtaa monivuotista suunnitelmaansa. Eikä ollut
syytä odottaakaan sellaista; jos hän olisi helposti unohtanut sen, ei
hän milloinkaan olisi voinut keksiäkään sitä eikä hänellä olisi ollut
kärsivällisyyttä ja kestävyyttä sitä kehittääkseen. Niin ajatteli
Clennam, kun hän toisinaan iltaisin näki hänen istuvan malliensa
ja piirustustensa ääressä ja lohduttautuvan jupisemalla itsekseen,
pannessaan ne talteen taas, että asia oli yhtä tosi ja varma kuin se
aina oli ollut.

Clennamin käsitys velvollisuuksistaan yhtiön osakkaana vaati häntä
osoittamaan myötätuntoa näin kestävää pyrkimystä ja näin suurta
pettymystä kohtaan. Tämä tunne viritti uudelleen sen ohimenevän
mielenkiinnon tähän asiaan, joka oli herännyt hänessä verukeviraston
ovella. Hän pyysi yhtiökumppaniaan selittämään keksinnön hänelle,
»ottaen lieventävänä asianhaarana huomioon», lisäsi hän, »että minä en
ole mikään ammattimies, Doyce».

»Ammattimies?» toisti Doyce. »Teistä olisi voinut tulla erinomainen
ammattimies, jos olisitte antautunut tälle alalle. Teillä on parempi
pää ymmärtämään tällaisia asioita kuin kellään tapaamallani.»

»Aivan kouluttamaton, ikävä lisätä», sanoi Clennam.

»En tiedä sitä», tuumi Doyce, »enkä soisi teidän sanovan niin. Ei
ketään järkevää miestä, joka yleensä on saanut sivistystä ja on
sivistänyt itseään, voi sanoa aivan kouluttamattomaksi mihinkään. En
erikoisesti suosi salaperäisyyttä. Olen valmis, avomielisen ja selvän
selityksen jälkeen, antautumaan mihin luokkaan hyvänsä kuuluvan miehen
arvosteltavaksi ja tuomittavaksi, edellyttäen vain, että hänellä on
mainitsemani ominaisuudet.»

»Joka tapauksessa», sanoi Clennam — »muuten kuuluu siltä kuin
vaihtaisimme kohteliaisuuksia, mitä kuitenkaan emme tee — joka
tapauksessa saanen kuulla niin selvän selityksen keksinnöstä kuin ikinä
voidaan antaa».

»Hyvä!» vastasi Doyce vakavaan, tasaiseen tapaansa, »minä koetan tehdä
sen sellaiseksi».

Hän kykeni (tämä kyky tavataan usein hänen kaltaisillaan luonteilla)
selittämään sen, mitä itse havaitsi ja käsitti, samalla alkuperäisellä
voimalla ja selvyydellä, millä se oli vaikuttanut hänen omaan
mieleensä. Hänen selostustapansa oli niin järjestelmällinen, selvä
ja yksinkertainen, ettei ollut helppo erehtyä. Se epämääräinen
yleinen käsitys, että Doyce muka olisi uneksija ja haaveilija, tuntui
täydellisessä pätemättömyydessään melkein naurettavalta, kun seurasi
hänen silmiensä ja peukalonsa täsmällistä ja älykästä liikehtimistä
piirustuksilla, niiden kärsivällistä pysähtymistä määrätyissä
kohdissa, niiden huolellista palaamista toisiin kohtiin, joista
pieniä selityskanavia oli johdettava, ja kun katseli hänen vakavaa
tapaansa tarkasti selvitellä ja perustella joka seikkaa kullakin
tärkeämmällä asteella, ennenkuin kuljetti kuulijaansa askeltakaan
edemmäksi. Yhtä huomattavaa oli, kuinka hän syrjäytti oman itsensä
näissä selostuksissa. Hän ei milloinkaan sanonut: »Minä keksin tämän
sovitelman tai minä äkkäsin tämän yhdistelmän», vaan hän esitti koko
keksinnön sellaisena, kuin jos jumalallinen Mestari olisi tehnyt sen
ja hän vain sattunut löytämään sen valmiina. Näin vaatimaton hän oli
tässä asiassa, näin kaunis kunnioituksen tunne oli sekaantuneena hänen
keksintönsä tyyneen ihailuun, ja näin varma hän oli siitä, että se
perustui kumoamattomiin lakeihin.

Ei ainoastaan sinä iltana, vaan monena seuraavanakin sai Clennam
nautinnokseen seurata tätä keksintöön perehdyttämistä. Kuta selvemmäksi
se kävi hänelle ja kuta useammin hän katsoi papereiden yli kumartunutta
harmaata päätä ja viisaisiin silmiin, jotka säteilivät innostusta ja
rakkautta työhönsä — joka kuitenkin kaksitoista pitkää vuotta oli
koetellut hänen kärsivällisyyttänsä — sitä vaikeammalta tuntui hänen
nuoremmalle tarmollensa jättää asia sikseen yrittämättä vielä kerran.
Viimein hän sanoi:

»Doyce, asia on siis sillä kannalla, että joko on annettava sen painua
pohjaan, Luoja ties kuinka monen muun hylyn kanssa, tai se on otettava
uudelleen esille alusta alkaen.»

»Niin», vastasi Doyce, »sen ne ylhäiset loordit ja arvoisat
herrasmiehet tekivät siitä kaksitoista vuotta takaperin».

»Ja nuoret keikarit samoin», lisäsi Clennam katkerasti.

»Sehän on aivan tavallista!» huomautti Doyce. »Minun ei tarvitse tehdä
itseäni marttyyriksi, sillä olen vain yksi suuressa joukossa.»

»Siitä on luovuttava tai on se aloitettava alusta saakka!» mietiskeli
Clennam.

»Siinäpä se juuri on!» sanoi Doyce.

»Silloin, ystäväni, alamme alusta uudelleen!» huudahti Clennam
ponnahtaen pystyyn ja tarttuen toverinsa työn kovettamaan käteen.

Doyce näytti pelästyneeltä ja vastasi tavattoman hätäisestä »Ei, ei.
Parempi jättää se sikseen. Paljoa parempi. Sen aika tulee kyllä kerran.
Minä puolestani voin jättää sen sikseen. Unohdatte, hyvä Clennam, että
_olen_ jo luopunut siitä. Kaikki on lopussa.»

»Kyllä, Doyce», vastasi Clennam, »lopussa, mitä teidän ponnistuksiinne
ja pettymyksiinne tulee, myönnän sen, mutta nyt tulee minun vuoroni.
Olen nuorempi kuin te; olen vain yhden ainoan kerran astunut jalallani
tuohon mainioon virastoon, ja minä olen heille aivan uusi otus.
Malttakaas! Lähdenpä otteluun heidän kanssaan. Tehkää te vain edelleen
samaa, mitä olette tehnyt siitä saakka kun liityimme yhteen. Minä
lisään (se käy vallan helposti) omiin töihini yrityksen hankkia
teille oikeutta hallitusvallalta; ja jos en voi kertoa menestyväni
yrityksessäni, niin ei teidän tarvitse kuulla puhuttavan muustakaan.»

Daniel Doyce oli yhä vastahakoinen suostumaan ja väitti väittämistään,
että oli parempi jättää asia sikseen. Mutta oli luonnollista, että
Clennam vähitellen sai hänet vakuutetuksi ja taipumaan. Ja hän taipui.
Ja niin Arthur aloitti uudelleen pitkän ja toivottoman ponnistelun,
koettaen saada verukevirastoa työhön ja toimeen.

Hänen läsnäolonsa tämän hallitusviraston odotushuoneissa alkoi pian
käydä tavalliseksi, ja ovenvartijat saattoivat hänet sisään jotenkin
samalla tavalla kuin taskuvaras talutetaan poliisivirastoon; pääerotus
oli siinä, että jälkimäinen julkinen laitos halusi pitää taskuvarkaan
seiniensä sisällä, jotavastoin verukeviraston pyrkimyksenä oli päästä
eroon Clennamista. Kuitenkin hän oli lujasti päättänyt tarrautua
kiinni suureen virastoon, ja niin tehtiin taas työtä: kaavojen
täyttämistä, anomuksien, pöytäkirjojen, mietintöjen kirjoittamista,
allekirjoituksia, varmennuksia, varmennusten varmennuksia, viittauksia
ja vetoamisia eteen ja taakse, vasempaan ja oikeaan, vinoon ja viistoon.

Tässä esiintyy nyt uusi verukeviraston piirre, jota ei vielä ole
mainittu kertomuksessamme. Kun tämä ihailtava virasto joutui
vaikeuksiin ja joku raivostunut parlamentinjäsen, jota pienemmät
Barnaclet miltei epäilivät pahojen henkien riivaamaksi, hyökkäsi
sen kimppuun, ei minkään yksityistapauksen johdosta, vaan yleensä
pitäen sitä hourulantapaisena laitoksena, silloin joku ylhäinen tai
kunnianarvoisa Barnacle, joka edusti virastoa parlamentissa, iski tätä
miestä ja löi hänet kappaleiksi tuomalla esiin sen työnpaljouden, jonka
verukevirasto (työn estämiseksi) oli suorittanut. Tällä ylhäisellä
tai kunnianarvoisalla Barnaclella oli silloin kädessään paperi, jossa
oli muutamia lukuja; näihin hän pyysi, arvoisan huoneen luvalla,
kiinnittää herrojen huomion. Tällöin alemmat Barnaclet, määräysten
mukaan, huusivat: »Kuulkaa, kuulkaa!» ja »Lukekaa!» Nyt ylhäinen tai
kunnianarvoisa Barnacle ilmoitti, »sir», tämän pienen todistuskappaleen
mukaan, jonka luulisi saavan paatuneimmankin mielen vakuutetuksi
(pilkallista naurua ja huudahduksia Barnacle-lauman puolelta),
että tämä paljonmoitittu virasto (huutoa) niin lyhyenä aikana kuin
viimekuluneen puolen finanssivuoden kestäessä oli kirjoittanut ja
saanut viisitoista tuhatta kirjettä (äänekästä huutoa), neljäkolmatta
tuhatta pöytäkirjaa (kirkunaa) ja kaksineljättä tuhatta viisisataa
seitsemäntoista mietintöä (kiljuntaa). Verukevirastolle läheinen herra,
joka itse oli hyödyllinen isänmaan palvelija, oli hänen mielikseen
tehnyt merkillisiä laskelmia niistä paperimääristä, joita tänä aikana
oli käytetty. Ne muodostivat osan tästä lyhyestä asiakirjasta, ja
niistä selvisi se merkillinen tosiasia, että ne kirjoituspaperiarkit,
jotka verukevirasto oli uhrannut yleisön palvelukseen, riittäisivät
peittämään jalkakäytävät kummallakin puolen Oxford Streetiä päästä
päähän ja jäisi kuitenkin jäljelle neljännes peninkulmaa puistoa
varten (suunnatonta huutoa ja naurua); ja sidelankaa — punaista
sidelankaa — se oli käyttänyt niin paljon, että se siroina ruusukkeina
ylettyisi Hyde Park-kulmasta postitalolle saakka. Ja sitten virallisen
innostuksen vallitessa istuutui ylhäinen tai kunnianarvoisa
Barnacle paikalleen jättäen parlamentinjäsenen silvotut jäännökset
taistelukentälle. Kukaan ei enää tämän esimerkiksi kelpaavan
nujerruksen jälkeen yrittänyt olla itsepäinen ja vihjata, että kuta
enemmän verukevirasto teki, sitä vähemmän tuli tehdyksi ja että suurin
siunaus onnettomalle yleisölle olisi, että se ei tekisi mitään.

Arthur Clennamilla oli yllin kyllin työtä nyt, kun hänellä
oli tämä sivutehtäväkin — se tehtävä oli vienyt hengen sangen
monelta hyödylliseltä mieheltä ennen häntä — ja hän vietti varsin
yksitoikkoista elämää. Monen kuukauden aikana olivat sen ainoana
vaihteluna säännölliset käynnit äidin synkässä sairashuoneessa ja
miltei yhtä säännölliset vierailut mr Meaglesin luona Twickenhamissa.

Hän kaipasi katkerasti Pikku Dorritia. Hän oli kyllä odottanut
kaipaavansa häntä hyvin paljon, muttei kuitenkaan näin suuresti.
Kokemus vasta osoitti hänelle, kuinka suuri tyhjä sija hänen elämäänsä
jäi, kun Pikku Dorritin tuttu pieni olemus hävisi siitä. Hän tunsi
myöskin, että hänen täytyi luopua toivomasta sen ilmestyvän sinne
takaisin, sillä hän tunsi kylliksi hyvin perheen luonteen ollakseen
varma siitä, että leveä juopa erotti heidät toisistaan. Hänen vanha
myötätuntonsa Pikku Dorritia kohtaan ja tämän vanha luottamus häneen
oli saanut surumielisen värityksen hänen mielessään: näin pian ne
olivat muuttuneet ja liukuneet menneisyyteen kuten muutkin salaiset,
suloiset unelmat.

Saadessaan hänen kirjeensä hän oli syvästi liikutettu, mutta käsitti
kuitenkin, että hän, lukuunottamatta välimatkaa, oli erotettu kauaksi
Amysta. Se auttoi häntä selvemmin ja tarkemmin havaitsemaan, minkä
aseman perhe määräsi hänelle. Hän ymmärsi, että Pikku Dorrit salaisesti
säilytti hänet kiitollisessa ja rakkaassa muistissa ja että muut
vihasivat häntä samoin kuin vankilaa ja kaikkea sen yhteydessä olevaa.

Hänen mietteittensä joka päivä kierrellessä Pikku Dorritia, hän alkoi
ajatella tätä toisin kuin ennen. Amy oli hänen viaton ystävänsä, hänen
hento, arka lapsensa, hänen rakas Pikku Dorritinsa. Nämä muuttuneet
olosuhteet soveltuivat omituisesti siihen ajatustapaan, johon hän
oli totuttautunut siitä illasta alkaen, jolloin ruusut laskettiin
virran vietäviksi, että hän nimittäin piti itseään paljoa vanhempana
miehenä kuin hänen ikävuotensa oikeastaan osoittivat. Hän katseli Amya
näkökannalta, joka huolimatta hellyydestään oli niin kaukainen, että se
hänen tietämättään olisi tuottanut Pikku Dorritille sanomatonta tuskaa,
ja mietiskeli hänen tulevaisuuttaan. Silloin hän tuli ajatelleeksi
myös, että Pikku Dorrit menisi naimisiin jonkun kelpo miehen kanssa,
ja hänen suunnittelemansa huolenpito tässä tapauksessa olisi kuivannut
viimeisenkin kalliin toivonpisaran Amyn sydämestä ja murtanut sen.

Kaikki hänen ympärillänsä oli omiaan vahvistamaan hänen tapaansa pitää
itseänsä vanhahkona miehenä ja katsoa elämänsä lopullisesti orpoutuneen
kaikista sellaisista onnen toiveista, joita Minnie Meagles oli hänessä
herättänyt (vaikkei siitä suinkaan ollut pitkä aika kulunut, laskettuna
kuukausissa ja vuodenajoissa). Hänen suhteensa Minnien isään ja äitiin
oli samanlainen kuin leskeksi jääneen vävyn olisi ollut. Jos Minnien
kaksoissisar, joka oli kuollut, olisi saanut elää naisellisuutensa
kukoistukseen saakka ja Clennam olisi ollut hänen puolisonsa, olisi
hänen kanssakäymisensä mr ja mrs Meaglesin kanssa ollut juuri
senluontoista kuin se nyt oli. Se auttoi huomaamatta sen käsityksen
juurtumista hänen tietoisuuteensa, että tämä osa hänen elämässään oli
päättynyt ja että hän oli sanonut sille jäähyväiset.

Hän kuuli heidän aina kertovan, kuinka Minnie kirjeissään puhui
suuresta onnestaan ja rakkaudestaan mieheensä; mutta tästä puhuttaessa
näki hän myös aina vanhan varjon mr Meaglesin kasvoilla. Hän ei enää
milloinkaan tyttärensä naimisen jälkeen ollut niin säteilevän iloinen
kuin ennen. Hän ei milloinkaan täysin tointunut Petistä eroamisen
tuottamasta surusta. Hän oli yhä yhtä hyväntuulinen ja avomielinen kuin
ennen, mutta ikäänkuin hänen kasvonsa, ollen alituisesti kääntyneet
hänen lastensa kuvaan, jossa hän näki vain yhden muodon, olisivat
tästä saaneet erikoisen leiman, puhuivat ne, huolimatta ilmeiden
vaihteluista, ikävästä ja kaipauksesta.

Eräänä talvisena lauantaipäivänä, kun Clennam kävi siellä, tuli
leskirouva Gowan ajaen sinne Hampton Court-vaunuissa, jotka olivat
olevinaan monen henkilön yksinomaisina ajoneuvoina. Hän laskeutui
niistä, väijyksissä vihreän viuhkansa varjossa, onnellistuttaakseen mr
ja mrs Meaglesia vierailulla.

»Ja kuinka te nyt voitte molemmat, isä ja äiti Meagles?» rohkaisi hän
vaatimattomia sukulaisiaan. »Ja milloinka olette viimeksi kuulleet
poloisesta veitikastani?»

Poloinen veitikka oli hänen poikansa, ja tällä tavalla puhuen hänestä
ylläpiti äiti kohteliaasti, loukkaamatta ketään koko maailmassa, sitä
valheellista otaksumaa, että poika oli joutunut Meaglesien vehkeiden
uhriksi.

»Entä kaunis herttainen tyttärenne? Onko hän myöhemmin kirjoittanut
teille kuin minulle?»

Tämäkin oli tarkoitettu hienoksi viittaukseksi siihen, että hänen
poikansa oli langennut pelkän kauneuden pauloihin ja sen lumoissa
luopunut kaikenlaisista maallisista eduista. »On todella sanomattoman
lohdullista tietää», jatkoi mrs Gowan vaivautumatta kiinnittämään
huomiotansa annettuihin vastauksiin, »että he edelleen ovat onnelliset.
Poikaparkani on niin levoton luonteeltaan ja tottunut kiertelevään
elämään ja vaihtelevaan seuraan, jossa häntä aina on ihailtu, että tämä
todella on erittäin lohdullista. He kai ovat köyhiä kuin kirkonrotat,
isä Meagles?»

Mr Meagles, joka hermostui tästä kysymyksestä, vastasi: »Toivottavasti
eivät, ma'am. Toivon, että he osaavat tulla toimeen pienillä
tuloillansa.»

»Oh, rakkahin mr Meagles», vastasi rouva, taputtaen hänen käsivarttaan
vihreällä viuhkalla, jonka sitte näppärästi levitti haukotuksen ja
seuran väliin, »kuinka voitte te, joka olette kokenut mies ja maailman
ovelimpia liikemiehiä — sillä te tiedätte olevanne sitä hieman
liiaksikin meikäläisille, jotka emme ole sitä ensinkään —»

(Tällä tarkoitettiin, kuten oli aikaisemminkin sanottu, että mr Meagles
oli taitava juontenpunoja.)

»— kuinka voitte otaksua heidän tulevan toimeen vähillä rahoillansa?
Rakas poikaparkani! Ajatella, että hän tulisi toimeen muutamalla
satasella! Ja samoin tuo pieni kaunis olento. Tulla toimeen! Isä
Meagles! Älkää sanoko niin!»

»No niin, ma'am», vastasi mr Meagles vakavasti, »minun on ikäväkseni
myönnettävä, että Henry elää yli varojensa».

»Hyvä, kelpo mies — puhuttelen teitä näin vapaasti, koska olemme
tavallaan kuin sukua — todellakin, äiti Meagles», huudahti hän
hilpeästi, ikäänkuin vasta olisi hoksannut tämän hullunkurisen seikan,
»tavallaan kuin sukua! Hyvä, kelpo mies, tässä maailmassa ei kukaan voi
saada _kaikkea_ mitä tahtoo.»

Tämäkin taas viittasi aikaisempiin otaksumiin ja tahtoi sivistyneellä
tavalla saada sanotuksi, että mr Meaglesin ovelat suunnitelmat olivat
tähän saakka onnistuneet loistavasti. Mrs Gowan oli mielestään tässä
osunut niin naulan päähän, että toisteli sitä vielä muutamaan kertaan:
»Ei _kaikkea_. Ei, ei, tässä maailmassa emme voi odottaa saavamme
_kaikkea_ mitä tahdomme, isä Meagles.»

»Saisinko kysyä», vastasi mr Meagles hiukan kuumeten, »kuka kaikkea
odottaa?»

»Oh, ei kukaan, ei kukaan!» vakuutti mrs Gowan. »Aioin sanoa — mutta te
keskeytitte. Te, isä, keskeytitte minut, enkä muista mitä aioin sanoa.»

Antaen ison viuhkansa vaipua alas katseli hän miettivästi mr Meaglesia,
koettaessaan muistaa mitä aikoi sanoa; se ei ollut omiaan tyynnyttämään
tämän herrasmiehen hiukan kiihtynyttä mielentilaa.

»Aha, jopa muistan!» huudahti mrs Gowan. »Teidän täytyy ottaa huomioon,
että poikaparkani on tottunut aina toivomaan paljon elämältä. Saattaa
olla, että hänen toiveensa ovat toteutuneet, saattaa olla toisinkin
päin —»

»Sanokaamme siis, että ne eivät ole toteutuneet», ehdotti mr Meagles.

Mrs Gowan loi häneen vihaisen silmäyksen, mutta lauhdutti sen sitte
heilauttamalla päätänsä ja eteni samaa latua entiseen tapaan.

»Samantekevä. Poikaparkani on tottunut tällaiseen elämään, ja tietysti
te tiesitte sen ja olitte valmistunut siihen. Omasta puolestani olin
aina täysin selvillä seurauksista enkä ole ensinkään hämmästynyt. Eikä
teilläkään ole syytä hämmästyä. Tosiaan, ette voi hämmästyä. Olitte
tietysti valmistunut siihen.»

Mr Meagles katsoi vaimoonsa, katsoi Clennamiin, puri huultansa ja
rykäisi.

»Ja nyt poikaparkani kuulee saavansa odottaa lasta ja kaikkia niitä
lisämenoja, joita tällainen perhetapahtuma tietää! Henry parka! Mutta
sitä ei voi korjata, sitä on nyt liian myöhäistä korjata. Mutta älkää
vain puhuko yli varojen elämisestä, ikäänkuin se olisi jotakin uutta,
isä Meagles; se on jo liikaa.»

»Liikaa, ma'am?» ihmetteli mr Meagles ikäänkuin pyytäen selitystä.

»Kas niin, kas niin!» Mrs Gowan teki kädellään ilmeikkään liikkeen
osoittaen, mikä mr Meaglesin paikka oli hänen rinnallaan. »Liikaa
kestettävää poikaparkani äidille nyt. He ovat nyt naimisissa, ja
liittoa ei voi purkaa. Kas niin, kas niin! Tiedän sen! Teidän ei
tarvitse ilmoittaa sitä minulle, isä Meagles. Tiedän sen vallan hyvin.
Mitäs minä sanoinkaan äsken? Että on suuri lohdutus, että he yhä
edelleen ovat onnelliset. Toivottavasti sitä jatkuu. Toivottavasti
pikku kaunotar panee parhaansa tehdäkseen poikaparkani onnelliseksi ja
pitääkseen häntä tyytyväisenä. Isä ja äiti Meagles, parasta on, ettemme
enää puhu tästä. Emme mitenkään voi katsoa asiaa samalta kannalta, emme
nyt emmekä vastakaan.»

Nyt oli mrs Gowan luultavasti sanonut kaikki, mitä saattoi sanoa
pönkittääkseen ihmeellistä satuasemaansa ja varoittaakseen mr
Meaglesia odottamasta saavansa kovin helposta hinnasta nauttia uuden
sukulaisuuden kunniasta, ja olisi kai ollut taipuva jättämään loput
sikseen. Jos mr Meagles olisi alistunut tottelemaan mrs Meaglesin
häneen luomaa varoittavaa silmäystä ja Clennamin ilmeikästä elettä,
olisi hän antanut rouvan häiritsemättä jäädä nauttimaan tästä
mielentilastaan. Mutta Pet oli hänen sydämensä lemmikki ja ylpeys,
ja jos hän milloinkaan saattoi uskollisemmin puolustaa ja hellemmin
rakastaa häntä kuin hänen ollessaan kotinsa päivänpaisteena, niin se
voi tapahtua nyt, kun hän oli poistunut siitä, vieden mukanansa sen
sulon ja ilon.

»Mrs Gowan, ma'am», sanoi mr Meagles, »olen aina ollut suora mies. Jos
yrittäisin jonkinlaisia hienoja temppuja — joko itseni tai jonkun muun
hyväksi — niin en luultavasti onnistuisi niissä.»

»Luultavasti ette, isä Meagles», vastasi leskirouva ystävällisesti
hymyillen, mutta poskiruusujen punoittaessa tavallista heleämpinä, niin
että niiden ympärystä näytti kalpealta.

»Sentähden, hyvä rouva», jatkoi mr Meagles vaivoin hilliten itseään,
»pyytäisin, loukkaamatta ketään, että itse saisin olla rauhassa
tuollaisilta tempuilta».

»Äiti Meagles, en ymmärrä teidän kelpo miestänne», huomautti mrs Gowan.

Kääntyen tämän arvoisan rouvan puoleen yritti hän ovelasti saada hänet
osalliseksi keskusteluun riidelläkseen hänen kanssaan ja nujertaakseen
hänet. Mr Meagles ehätti kuitenkin väliin estääkseen sen.

»Äiti», sanoi hän, »sinä et ole perillä tällaisista asioista; peli ei
ole rehellistä. Pyydän sinua pysymään syrjässä siitä. No niin, mrs
Gowan, no niin! Koettakaamme nyt olla järkeviä, koettakaamme olla
hyväntahtoisia ja rehellisiä. Älkää te surkutelko Henryä, niin minä en
surkuttele Petiä. Ja älkää olko yksipuolinen, hyvä rouva, se ei ole
viisasta, se ei ole ystävällistä. Älkäämme sanoko, että toivomme Petin
tekevän Henryn onnelliseksi tai Henryn tekevän Petin onnelliseksi,
vaan toivokaamme, että Henry ja Pet tekevät toisensa onnellisiksi» (mr
Meagles ei itse näyttänyt onnelliselta sen sanoessaan).

»Aivan niin ja jätä asia nyt sikseen, isä», kehoitti hyväsydäminen ja
ystävällinen mrs Meagles.

»Ei, äiti, ei aivan vielä», vastasi mr Meagles, »en voi jättää sitä
ihan sikseen; minun täytyy sanoa vielä kymmenisen sanaa. Mrs Gowan,
toivon, etten ole ylenmäärin tunteellinen. En luule näyttäväni siltä.»

»Ette todellakaan», vastasi mrs Gowan pudistellen sanojensa tehoksi
sekä päätänsä että isoa vihreätä viuhkaansa.

»Kiitos, ma'am. Hyvä on. Siitä huolimatta tunnen itseni — minun ei
tarvitse käyttää voimakasta sanaa — sanoisinko hiukan loukatuksi?»
kysyi mr Meagles vilpittömästi ja maltillisesti ja samalla
sovinnollisen vetoamisen sävy äänessä.

»Sanokaa mitä tahdotte», vastasi mrs Gowan, »se on minulle aivan
yhdentekevää».

»Ei, ei, älkää sanoko niin», pyysi mr Meagles, »se ei ole ystävällistä
eikä oikeudenmukaista. Tunnen itseni hiukan loukatuksi, kun kuulen
puhuttavan edeltäpäin arvatuista seurauksista, siitä, että nyt on
myöhäistä, ja niin edelleen.»

»Vai niin, isä Meagles? Sitä en ihmettele», vastasi mrs Gowan.

»No niin, ma'am», tuumaili mr Meagles, »toivoin, että edes
ihmettelisitte, sillä ei ole jalomielistä loukata minua tahallisesti
näin arassa asiassa».

»En suinkaan minä ole vastuunalainen teidän omastatunnostanne», tokaisi
mrs Gowan.

Poloinen mr Meagles oli aivan ällistynyt.

»Jos minä onnettomuudeksi katson olevani velvollinen sanomaan jotakin,
mikä sattuu teihin, niin älkää moittiko _minua_ siitä, isä Meagles.»

»Hyvä Jumala, ma'am!» huudahti mr Meagles, »tuohan merkitsee samaa kuin
jos väittäisitte —»

»No no, isä Meagles, isä Meagles», keskeytti mrs Gowan, joka muuttui
sitä tyynemmäksi ja kohteliaammaksi, kuta enemmän toinen kiihtyi,
»kenties on parasta väärinkäsityksen välttämiseksi, että puhun itse
puolestani ja säästän teidän ystävällisyyttänne siitä vaivasta. Se
merkitsisi samaa kuin jos väittäisin, aloititte äsken. Sallikaa minun
lopettaa tuo lause. Se merkitsee samaa kuin että väitän — ei silti,
että tahtoisin muistuttaa tai manata sitä uudelleen esille, sillä
se olisi nyt hyödytöntä ja hartain haluni on tehdä olevista oloista
parasta mitä niistä saa — että alusta loppuun saakka koko ajan olin
tätä teidän toimittamaanne avioliittoa vastaan ja että vasta viime
hetkessä myönnyin vastahakoisesti.»

»Äiti!» huusi mr Meagles. »Kuuletko! Arthur! Kuuletteko, mitä hän
sanoo!»

»Huone on parhaan kokoinen», huomautti mrs Gowan katsellen ympärilleen
ja löyhytellen viuhkalla, »ja kaikin puolin erinomaisen sopiva
keskusteluhuoneeksi, niin että luulisin kaikkien kuulevan, mitä minä
sanon».

Muutama hetki kului äänettömyydessä, ennenkuin mr Meagles sai
hillityksi itseään sen verran, että pysyi tuolillaan ja oli kyllin
varma siitä, ettei ponnahtanut siitä pystyyn jo ensi sanallaan.
Viimein sanoi hän: »Ma'am, olen hyvin vastahakoinen enää ottamaan tätä
puheeksi, mutta minun täytyy muistuttaa teille, mitkä mielipiteeni ja
menettelyni koko ajan ovat olleet tässä onnettomassa asiassa.»

»Oi rakas sir!» huudahti mrs Gowan hymyillen ja pudistellen päätänsä
syyttävän merkitsevästi, »kyllä minä ymmärrän ne, siitä voitte olla
varma».

»En ollut milloinkaan ennen tätä aikaa tuntenut itseäni onnettomaksi
enkä tuskaisen levottomaksi. Se oli niin vaikeata, tuskallista aikaa,
että. —» Ettei mr Meagles voinut sanoa siitä kerrassaan mitään, vaan
pyyhkäisi nenäliinallaan kasvojaan.

»Ymmärsin kyllä aivan hyvin koko jutun», vakuutti rouva Gowan ja
katseli rauhallisena viuhkansa takaa. »Samoin kuin te vetositte mr
Clennamiin, samoin vetoan minäkin häneen. Hän tietää kyllä, oliko
asianlaita niin.»

»En mielelläni», sanoi Clennam, johon nyt kaikki katsoivat, »puutu
tähän keskusteluun, etenkin koska haluan pysyä mahdollisimman hyvissä
ja vilpittömissä väleissä mr Henry Gowanin kanssa. Minulla on
painavia syitä tähän haluuni. Keskustellessaan kerran kanssani tästä
avioliitosta ennen sen solmiamista lausui mrs Gowan luulevansa, että
tämä ystäväni tässä kaikin voimin koetti edistää asiaa, ja minä koetin
saada hänet luopumaan tästä luulosta. Vakuutin tietäväni (kuten todella
tiesin ja tiedän), että hän sitkeästi vastusti sitä sanoin ja teoin.»

»Siinä nyt näette!» sanoi mrs Gowan ojentaen kämmenensä mr Meaglesia
kohden, ikäänkuin olisi ollut itse oikeuden jumalatar, joka kehoitti
häntä vain tunnustamaan, sillä hänellä ei kuitenkaan ollut mitään
sanottavana puolustuksekseen. »Siinä näette! Juuri niin! No, isä ja
äiti Meagles, molemmat!» ja hän nousi seisoalleen, »sallikaa minun
lopettaa tämä todella hirvittävä kiista. En tahdo enää lausua mieltäni
sen arvosta. Sanon vain, että tässä on uusi todistus siitä, minkä
tiedän kokemuksesta, että nimittäin tällainen ei milloinkaan onnistu,
ettei se, kuten poikaparkani sanoisi, milloinkaan kannata, sanalla
sanoen, se ei mitenkään käy päinsä.»

Mr Meagles tahtoi tietää, mikä ei käy päinsä.

»On turhaa, että, sellaiset ihmiset yrittävät vetää yhtä köyttä, joilla
on näin äärimmäisen erilainen alkuperä ja menneisyys, jotka vain näin
satunnaisesti, avioliiton kautta, ovat törmänneet yhteen ja jotka eivät
voi samassa valossa katsella niitä onnettomia olosuhteita, jotka ovat
järkyttäneet heitä ja heittäneet heidät toistensa seuraan. Se ei ikinä,
käy.»

Mr Meagles yritti vielä: »Sallikaa minun sanoa, ma'am —»

»Ei, älkää huoliko!» torjui mrs Gowan. »Mitä se hyödyttäisi? Se on
todettu asia. Kuljen sentähden luvallanne omaa tietäni ja jätän teidät
kulkemaan omaanne. Otan aina hyvin mielelläni vastaan poikaparkani
karmiin vaimon ja koetan aina parastani ylläpitääkseni mahdollisimman
sydämellisiä suhteita hänen kanssansa. Mutta mitä meidän välisiin
suhteisiin tulee, niin niiden puolituttavallinen ja puolivieras,
puoliystävällinen ja puolivihamielinen sävy on kerrassaan naurettava
mahdottomuudessaan. Vakuutan teille, että se ei käy päinsä.»

Leskirouva kumarsi hymyillen, paremmin huoneelle kuin kellekään siinä
olijalle, ja sanoi lopulliset jäähyväiset isä ja äiti Meaglesille.
Clennam saattoi hänet ulos ja auttoi pillerilaatikkoon, joka oli
kaikkien Hampton Courtin pillerien ajoneuvoina; hän nousi niihin
ylhäisen vakavana ja ajoi tiehensä.

Tämän jälkeen mrs Gowan usein kertoi erikoisille ystävillensä, keveän
ja huolettoman leikillisesti, kuinka hän, vakavasti yritettyään, oli
huomannut mahdottomaksi seurustella noiden ihmisten kanssa, jotka
olivat Henryn vaimon sukulaisia ja olivat niin ankarasti ponnistelleet
saadakseen Henryn pyydystetyksi verkkoihinsa. Oliko hän jo ennen
laskenut, että hän eroamalla heistä antaisi mieli valheellensa paremman
puhdin, säilyisi erinäisiltä satunnaisilta harmeilta eikä voisi
aiheuttaa minkäänlaista rahallista vahinkoa (Meaglesin kaunis tytärhän
oli varmasti naimisissa ja isä rakasti häntä suuresti), tämän kaiken
hän itse parhaiten tiesi. Tällä kertomuksella on kuitenkin tässäkin
asiassa oma varma mielipiteensä myöntävään suuntaan.




VIIDESVIIDETTÄ LUKU

Ilmestyy ja häviää


»Arthur, rakas poikani», sanoi mr Meagles seuraavan päivän iltana,
»äiti ja minä olemme keskustelleet siitä ja arvelemme, ettei ole hyvä
antaa asian jäädä tälle kannalle. Tämä meidän hieno sukulaisemme — tämä
rouva, joka eilen oli täällä —»

»Ymmärrän», vastasi Arthur.

»Tämäkin herttainen ja alentuvainen seuraelämän kaunistus voisi saattaa
meidät huonoon valoon, pelkäämme», jatkoi mr Meagles. »Me voimme kärsiä
ison joukon, Arthur, hänen, lapsemme, tähden, muttemme mielellämme
tätä, jos se hänelle on yhdentekevää.»

»Hyvä, ja edelleen?»

»Katsokaas», jatkoi mr Meagles, »se voisi saattaa meidät huonoihin
väleihin vävymme kanssa, vieläpä tyttäremmekin kanssa, ja aiheuttaisi
ikäviä kotiharmeja. Ymmärrättehän?»

»Kyllä, aivan hyvin», vastasi Arthur, »puheessanne on paljon järkeä».
Hän oli vilkaissut mrs Meaglesiin, joka aina puolsi sitä, mikä oli
hyvää ja järkevää, ja hänen vilpittömiltä kasvoiltaan luki Arthur
pyynnön, että hän kannattaisi mr Meaglesin tuumia.

»Ja siksi olemme, äiti ja minä, hyvin taipuvaisia panemaan kapineemme
kokoon ja lähtemään vielä kerta allonsien ja marchonsien maahan.
Tarkoitan, että lähtisimme tästä matkalle, menisimme suoraan Ranskan
kautta Italiaan katsomaan Petiämme.»

»Ja minä, luulen, että silloin teette hyvin viisaasti», vastasi Arthur,
jota liikutti äidillinen odotus mrs Meaglesin säteilevissä kasvoissa
(hän oli varmaan nuoruudessaan ollut hyvin tyttärensä näköinen).
»Ja jos kysytte minun neuvoani, niin kehoitan teiltä lähtemään
huomispäivänä.»

»Oikeinko totta?» kysyi mr Meagles. »Kas sitä voi sanoa kannatukseksi,
äiti!»

Äiti, joka kiitti Clennamia erittäin miellyttävällä katseella, myönsi
niin olevan todellakin.

»Asianlaita on sitäpaitsi niin, Arthur», jatkoi mr Meagles, ja vanha
varjo synkisti hänen kasvojaan, »että vävyni taas on tehnyt velkaa ja
minun kai on taas maksettava se. Senkin tähden on hyvä, että matkustan
sinne ja otan kaikessa ystävällisyydessä selvän asioista. Lisäksi on
äiti kauhean levoton (ja sehän on luonnollista) Petin terveydentilasta
ja siitä, että hän mahdollisesti tuntee itsensä yksinäiseksi nyt.
Hehän ovat kieltämättä pitkän matkan takana, Arthur, ja paikka saattaa
lemmikkimme mielestä tuntua oudolta näissä oloissa. Hoidettiinpa häntä
kuinka hyvin tahansa siinä maassa, niin hän on kuitenkin kaukana
kodistansa. Ja koti on koti, olipa se kuinka yksinkertainen hyvänsä, ja
Rooma on Rooma, olkoon kuinka roomalainen tahansa.»

»Totta kaikki», huomautti Arthur, »ja siinä on kylliksi syitä lähtöön».

»Hauskaa, että ajattelette niin; se auttaa minua päättämään. Äiti,
rakkaani, pane kaikki kuntoon. Olemme menettäneet rakkaan tulkkimme
(hän puhuu kolmea vierasta kieltä hyvin, Arthur, olette kuullut sen
monta kertaa), ja nyt sinun, äiti, täytyy auttaa minua vieraalla maalla
niin hyvin kuin voit. Minä tarvitsen apua kielen puolesta, Arthur»,
ja mr Meagles pudisti päätänsä, »koko joukon apua. Takerrun kaikkeen
muuhun paitsi erisnimiin — ja niihinkin, jos ne ovat kovin vaikeita.»

»Mitähän jos ottaisitte Cavalletton mukaanne», ehdotti Clennam. »Hän
voisi kyllä lähteä, jos haluaisitte. En tahtoisi menettää häntä, mutta
tuottehan hänet varmasti takaisin.»

»Hyvä! Olen kiitollinen teille siitä, poikani», sanoi mr Meagles
miettien asiaa, »mutta luulen, ettemme kuitenkaan tee niin. Ei,
kyllä äiti auttaa minua. Cavallooro (kas nyt takerruin heti hänen
nimeensä, se kuuluu minusta hullunkurisen laulun kertosäkeeltä) on
niin tarpeellinen teille, etten mielelläni tahdo viedä häntä pois. Sen
lisäksi ei ole ensinkään varmaa milloin palaamme kotiin, eikä kävisi
päinsä viedä häntä epämääräiseksi ajaksi. Huvila ei ole enää, mitä
se oli ennen. Sen asukkaiden joukosta on lähtenyt vain kaksi pientä
ihmislasta, Pet ja hänen poloinen onneton palvelijattarensa Tattycoram,
mutta se tuntuu tyhjältä nyt. Kun kerran lähdemme täältä, emme voi
sanoa milloin palaamme. Ei, Arthur, äiti saa kyllä auttaa minua
vieraalla maalla.»

Oli ehkä parasta, että he saivat olla vain itsekseen, ajatteli Clennam
eikä sentähden uudistanut tarjoustansa.

»Jos tahtoisitte joskus pistäytyä täällä vaihtelun vuoksi, ellei se
kävisi rasitukseksi», sanoi mr Meagles, »niin olisi minusta hauska
ajatella — ja äidistä myös, siitä olen varma — että te olette täällä
elähdyttämässä tätä vanhaa paikkaa hiukan samanlaiseksi kuin se
oli ollessaan täynnä väkeä ja että joku toisinaan luo ystävällisen
silmäyksen lapsukaisiin tuolla seinällä. Te kuulutte niin yhteen tämän
paikan kanssa ja heidän kanssansa, ja me olisimme kaikki olleet niin
onnellisia, jos olisi käynyt niin — mutta katsokaammehan, millainen
matkailma nyt on tulossa.» Mr Meagles keskeytti puheensa, selvitteli
kurkkuaan ja nousi katsomaan ulos ikkunasta.

He sopivat siitä, että ilma oli erittäin lupaava; ja Clennam jatkoi
keskustelua tästä turvallisesta aiheesta, kunnes se taas luisti
vaivattomasti, jolloin hän kauniisti käänsi sen Henry Gowaniin,
hänen sukkelaan älyynsä ja miellyttäviin ominaisuuksiinsa, jotka
ilmenivät, kun häntä kohdeltiin hienotunteisesti; niinikään hän puhui
hänen kieltämättömästä rakkaudestaan vaimoonsa. Clennamin puhe teki
vaikutuksensa hyväntahtoiseen mr Meaglesiin, ja hän oli hyvin iloinen
näistä kehumisista ja otti äidin todistajakseen vakuuttaessaan, että
hänen sydämensä ainoa ja harras halu heidän tyttärensä miehen suhteen
oli ylläpitää sopusointuisen ystävällisiä luottavia välejä hänen
kanssansa. Muutaman tunnin kuluttua alettiin huvilan kalustoa peitellä
suojaverhoin perheen poissaolon ajaksi — tai, kuten mr Meagles sanoi,
se alkoi kääriä hiuksiansa paperiin — ja muutaman päivän kuluttua mr
ja mrs Meagles olivat lähteneet matkalle, mrs Tickit ja tri Buchan
sijoittuneet, kuten ennenkin, vierashuoneen ikkunaverhon taakse, ja
lakastuneet lehdet kahisivat Arthurin yksinäisissä jaloissa puutarhan
käytävillä.

Koska paikka miellytti häntä, antoi hän harvoin viikon kulua käymättä
siellä. Toisinaan hän tuli sinne yksin, viipyen lauvantaista
maanantaihin, toisinaan hänen liikekumppaninsa seurasi mukana, ja
joskus hän vain kierteli tunnin tai pari talon ympärillä ja puutarhassa
katsoen, että kaikki oli kunnossa, ja palasi sitten Lontooseen. Joka
kerta ja kaikissa tilaisuuksissa istui mrs Tickit tummine kiharoineen
ja tohtori Buchan edessään vierashuoneen ikkunan ääressä odotellen
perheen kotiintuloa.

Eräällä käynnillä vastaanotti mrs Tickit hänet sanomalla: »Minulla
on kerrottavaa teille, mr Clennam, jotakin hämmästyttävää.» Siksi
hämmästyttävää se oli, että se sai mrs Tickitin jopa lähtemään
vierashuoneen ikkunan äärestä ja tulemaan puutarhaan, kun Clennam astui
sisään portista, joka avattiin hänelle.

»Mitä se on, mrs Tickit?»

»Sir», vastasi uskollinen taloudenhoitajatar, saatettuaan hänet
vierashuoneeseen ja suljettuaan oven, »jos koskaan elämässäni
olen nähnyt täältä houkutellun ja petetyn lapsen, niin näin hänet
ilmielävänä eilen illalla hämärässä».

»Ettehän tarkoita Tatty —»

»Coramia, juuri häntä!» vastasi mrs Tickit tehden aseman selväksi
yhdellä iskulla.

»Missä?»

»Mr Clennam», vastasi mrs Tickit, »silmiäni painosti hiukan, koska olin
saanut tavallista kauemmin odottaa teetäni, jota Mary Jane paraillaan
valmisti. Tilaani en voi sanoa juuri nukkumiseksi eikä se ole oikein
ilmaistu sanalla torkkuminenkaan. Kohdalleen osuvinta olisi sanoa, että
valvoin silmät ummessa.»

Pyytämättä tarkempaa selitystä tästä omituisesta, luonnottomasta
tilasta sanoi Clennam: »Aivan niin; entä sitten?»

»No niin, sir», jatkoi mrs Tickit. »Ajattelin yhtä ja ajattelin toista.
Aivan kuten te itsekin saatatte tehdä.»

»Juuri niin. Ja sitten?»

»Ja kun siinä ajattelin yhtä ja ajattelin toista», jatkoi mrs Tickit,
»niin minun tuskin tarvitsee mainita, että ajattelin herrasväkeäni.
Sillä ihmisen ajatukset, Herra nähköön», mrs Tickit lausui tämän
mietiskelevään, todistelevaan tapaan, »harhailkoot missä hyvänsä,
tahtovat kuitenkin aina palata siihen mikä niissä on vallitsevana. Ne
_tahtovat_ palata, sir, eikä sille ihminen voi mitään.»

Päätänsä nyökäyttämällä myönsi Arthur tämän huomion oikeaksi.

»Te tiedätte sen itsestänne, rohkenen väittää», sanoi mrs Tickit,
»ja niin me kaikki tiedämme. Meidän asemamme elämässä ei tee meitä
erilaisiksi; ajatukset ovat vapaita! — Kuten sanoin, ajattelin yhtä
ja ajattelin toista ja ajattelin hyvin paljon herrasväkeäni. En
ajatellut sitä vain nykyisyydessä, vaan menneisyydessäkin. Sillä kun
ihminen alkaa näin iltahämärässä ajatella yhtä ja ajatella toista, niin
totisesti kaikki ajat tuntuvat olevan nykyisyyttä, ja hänen täytyy
oikein pysähtyä ja miettiä, mikä on mitäkin aikaa.»

Clennam nyökkäsi taas uskaltamatta virkkaa sanaakaan, jottei avaisi
uusia aloja mrs Tickitin keskustelutaidolle.

»Tämän tähden», jatkoi mrs Tickit, »kun raotin silmiäni ja näin
selvästi hänen vartalonsa ja kasvonsa hänen kurkistaessaan sisään
portista, suljin ne taas enkä edes hätkähtänyt, sillä tämä vartalo
ja nämä kasvot ilmestyivät näkyville juuri siihen aikaan, jolloin
ne kuuluivat taloon yhtä hyvin kuin omani tai teidän, niin etten
hetkeksikään muistanut, että ne olivat hävinneet täältä. Mutta, sir,
kun taas raotin silmiäni ja näin, ettei häntä enää ollutkaan siinä,
silloin virtasi kaikki takaisin muistiini tuoden pelästyksen mukanaan,
ja minä ponnahdin pystyyn.»

»Juoksitte suoraan ulos?» kysyi Clennam.

»Juoksin niin nopeasti kuin vain jalkani sallivat, ja uskottepa tai
ette, mr Clennam, niin ei missään koko kirkkaalla taivaalla näkynyt
sormeakaan tästä nuoresta naisesta.»

Ihmettelemättä sen enempää tämän uuden tähtikuvan häviämistä taivaalta
kysyi Arthur, kävikö mrs Tickit itse portin ulkopuolella.

»Kuljin edes ja takaisin, ylös ja alas, enkä nähnyt jälkeäkään hänestä.»

Sitte tiedusteli Clennam kuinka pitkän ajan mrs Tickit arveli kuluneen
noiden molempien silmänraotusten välillä. Mrs Tickit ei, huolimatta
äärimmäisen seikkaperäisestä vastauksestaan, voinut ihan varmasti
sanoa, oliko siinä kulunut viisi sekuntia vai kymmenen minuuttia. Hän
ei nähtävästi ollut ensinkään selvillä tästä asian puolesta ja oli
ilmeisesti säpsähtänyt hereille unestaan, minkä tähden Clennam oli
hyvin taipuvainen pitämään ilmestystä pelkkänä unena. Loukkaamatta mrs
Tickitin tunteita tällä hänen ihmenäkynsä kerettiläisellä selityksellä
lähti Clennam huvilasta vieden mukanansa tämän mielipiteen, ja hän
olisi luultavasti pitänyt sitä edelleenkin, ellei kohta sen jälkeen
sattunut tapaus olisi sitä muuttanut.

Hän käveli eräänä iltana Strandilla, ja hänen edellänsä astui lyhtyjen
sytyttäjä, jonka käden alla sumuisessa ilmassa tahriintuneet katulyhdyt
toinen toisensa jälkeen syttyivät loistamaan kuin heleät päivänkukat,
jotka yhtäkkiä puhkeavat täyteen kukoistukseensa. Silloin täytyi hänen
seisahtua, sillä virran rannalla olevilta veistämöiltä ajoi pitkä jono
hiilivaunuja, jotka aiheuttivat katuliikenteen pysähdyksen. Hän oli
astunut nopeasti, ja ajatukset olivat myöskin juosseet vilkkaasti,
joten tämä molempien liikkeiden äkkipysähdys sai hänet kiireesti
katsomaan ympärillensä, kuten ihmiset tavallisesti tekevät tällaisissa
tilaisuuksissa.

Samassa näki hän edessään — muutamia henkilöitä oli kyllä välissä,
mutta niin lähellä, että hän olisi voinut kädellään ylettyä heihin
— Tattycoramin erään miehen seurassa, jolla oli huomiota herättävä
ulkomuoto: käyrä nenä, mustat viikset, joiden väri oli yhtä petollinen
kuin hänen silmiensä ilme, julkea olemus ja raskas viitta, jota hän
kantoi ulkomaalaisen tavalla. Hänen puvustaan ja koko ulkonaisesta
olemuksestaan saattoi päättää hänen olevan matkustajan, ja hän näkyi
juuri äskettäin lyöttäytyneen tytön seuraan. Kumartuessaan kuuntelemaan
(hän oli tyttöä paljon pitempi), mitä tämä sanoi, vilkaisi hän
epäluuloisin katsein ympärillensä kuten se, joka on tottunut epäilemään
jälkiään seurattavan. Tällöin näki Clennam hänen kasvonsa, kun hänen
katseensa liukui takana olevan välijoukon yli yleensä, kohdistumatta
erikoisesti Clennamiin tai kehenkään muuhun.

Hän oli tuskin kääntänyt päänsä takaisin ja se oli yhä kumartuneena
hänen kuunnellessaan tytön puhetta, kun pysähdys laukesi ja patoutunut
ihmisvirta pääsi jatkamaan kulkuaan. Yhä kumartuneena tytön puoleen
kuuntelemaan astui hän edelleen tämän rinnalla, ja Clennam seurasi
heidän perässään, päättäen pelata tämän odottamattoman pelin loppuun ja
katsoa, minne he menivät.

Hän oli juuri ehtinyt tehdä tämän päätöksen (vaikka se tapahtui
kylläkin nopeasti), kun hänen taas täytyi seisahtua yhtä äkkiä
kuin äskenkin. He kääntyivät nimittäin jyrkästi Adelphille — tyttö
nähtävästi ohjasi — ja menivät suoraan eteenpäin ikäänkuin aikoisivat
joen yläpuolella olevalle pengermälle.

Tällä paikalla on, näihin päiviin saakka, suurten valtaväylien melu
aina äkkiä hiljentynyt. Monisointuiset äänet muuttuvat niin pehmeiksi
ja hillityiksi, kuin jos korvissa olisi pumpulia tai pää olisi kiedottu
paksulla kääreellä. Tähän aikaan oli vastakohta vielä paljoa suurempi,
sillä virralla ei vielä silloin liikkunut pieniä höyryaluksia, ei ollut
muita maallenousupaikkoja kuin liukkaita puuportaita ja jalkakäytäviä,
ei raitioteitä vastaisella rannalla, ei riippuvaa siltaa eikä kalatoria
läheisyydessä, ei liikettä läheisellä kivisillalla; siellä ei
liikkunut muita aluksia kuin lauttamiesten veneitä ja hiiliproomuja.
Näitä viimemainittuja oli pitkät, leveät, mustat rivit ankkurissa
mutapohjassa, kuin ikiajoiksi siihen juuttuneina, ja ne tekivät rannan
synkäksi ja hiljaiseksi pimeän tultua ja pysyttivät kaiken vähäisen,
mahdollisen vesiliikenteen kaukana keskivirralla. Kaikkina aikoina
auringonlaskun jälkeen eikä vähimmin siihen aikaan, kun useimmat
niistä, joilla on jotakin syötävää kotona, menevät kotiin syömään,
taikka kun useimmat niistä, joilla ei kotona ole mitään syötävää, eivät
juuri vielä ole livahtaneet ulos kerjäämään tai varastamaan, kaikkina
näinä aikoina se oli autio paikka, ja näköala siitä oli autio ja kolkko.

Juuri tällaisena aikana Clennam pysähtyi kulmassa pitäen silmällä
tyttöä ja vierasta miestä, jotka menivät katua pitkin. Miehen askeleet
kajahtelivat niin meluisesti katukiviä vasten, ettei Clennamilla
ollut halua lisätä kolinaa omilla askelillaan. Mutta kun he olivat
sivuuttaneet mutkan ja astuivat hämärän kulman pimennossa pengermää
kohden, lähti hän heidän jälkeensä koettaen parhaansa mukaan
teeskennellä satunnaisen kävelijän huoletonta ryhtiä. Kun hän kiersi
pimeän kulman, astuivat he pengermää pitkin erästä vastaantulevaa
henkilöä kohden. Jos Clennam olisi nähnyt hänet yksin tällaisissa
olosuhteissa, lyhdynvalossa, sumun ja etäisyyden ilmentämänä, ei hän
olisi tuntenut häntä ensi näkemättä, mutta tytön näkeminen auttoi hänet
heti tuntemaan vastaantulijan miss Wadeksi.

Hän pysähtyi nurkalle ja oli katselevinaan odottavasti taaksepäin katua
pitkin, ikäänkuin tulleena sovitulle, kohtauspaikalle, mutta piti koko
ajan silmällä kolmea vaanittavaa Kun nämä tapasivat toisensa, otti mies
hatun päästänsä ja kumarsi miss Wadelle. Tyttö näytti sanovan jotakin,
ikäänkuin esittelisi miehen tai selittäisi hänen myöhästymistään
tai liian aikaista tuloaan tai jotakin sentapaista, ja vetäytyi
sitten parin askeleen päähän, itsekseen. Miss Wade ja mies alkoivat
nyt astella edestakaisin, ja mies näytti käyttäytyvän äärimmäisen
kohteliaasti ja imartelevasti ja miss Wade taas äärimmäisen kopeasti.

Kun he tulivat kulman kohdalle ja kääntyivät, sanoi viimemainittu: »Jos
minä sen takia tahdon kärsiä puutetta, on se minun asiani. Rajoittukaa
te vain omiin asioihinne, älkää kyselkö minulta mitään.»

»Taivaan nimessä, ma'am!» vastasi mies kumartaen taas. »Se johtui vain
siitä, että syvästi kunnioitan teidän luonteenlujuuttanne ja ihailen
kauneuttanne.»

»En tarvitse kumpaakaan keneltäkään», vastasi toinen, »kaikkein vähimmin
teiltä. Jatkakaa selostustanne.»

»Saanko anteeksi?» kysyi mies liehakoivasti, mutta hiukan nolona.

»Olette saanut maksun, muuta ette tarvitse.»

Clennam ei voinut päättää, pysyikö tyttö syrjässä sentähden, ettei
hänen pitänyt saada kuulla keskustelua, vai siksikö, että hän tiesi
sen sisällön jo ennestään. He kääntyivät ja tyttö myös. Hän katseli
virralle päin kävellessään kädet yhteenliitettyinä: siinä kaikki, mitä
Arthur saattoi nähdä hänestä, näyttämättä omia kasvojaan. Sattui niin
hyvin, että muuan toinen kävelijä todella näytti odottavan jotakuta,
katseli toisinaan kaiteen yli veteen ja asteli toisinaan pimeälle
nurkalle vilkaisemaan kadulle, niin että Arthur siten näytti vähemmän
epäilyttävältä.

Kun miss Wade taas palasi miehen seurassa, sanoi hän: »Teidän täytyy
odottaa huomiseen.»

»Tuhannesti anteeksi!» pyyteli mies. »Kautta kunniani! Ei siis sovi
tänä iltana?»

»Ei. Johan sanoin, että minun täytyy saada se, ennenkuin voin antaa sen
teille.»

Hän pysähtyi tielle ikäänkuin lopettaakseen kohtauksen. Mies pysähtyi
tietysti myös ja tyttö samaten.

»Tämä on hiukan hankalaa», huomautti mies. »Hieman. Mutta, totta
vie, se ei merkitse mitään tällaisessa palveluksessa. Satun tänä
iltana olemaan ilman rahaa. Minulla _on_ kyllä hyvä pankkiiri tässä
kaupungissa, mutten huolisi nostaa sieltä rahoja ennenkuin nostan
suuremman summan.»

»Harriet», sanoi miss Wade, »järjestä niin, että hänelle — tälle
herrasmiehelle — lähetetään rahaa huomenna». Hän lausui sanan
herrasmies niin yliolkaisella tavalla, että se kuului paljoa
halveksivammalta kuin jos hän olisi jollakin tavoin painostanut sitä,
ja alkoi hiljalleen kävellä eteenpäin.

Mies kumarsi taas, ja tyttö puhutteli häntä, kun he molemmat seurasivat
miss Wadea. Clennam uskalsi vilkaista tyttöön, kun he astuivat
poispäin. Hän saattoi huomata, että hänen suuret mustat silmänsä
katsoivat tutkivasti mieheen ja että hän pysytteli jonkun välimatkan
päässä hänestä, kun he rinnan menivät pengermän toiseen päähän.

Äänekäs ja muuttunut kolina katukivityksellä ilmoitti, ennenkuin hän
saattoi erottaa mitä siellä tapahtui, että mies palasi yksin. Clennam
asteli hitaasti kaiteelle, ja mies meni nopeasti ohitse, viitan lieve
heitettynä olkapään yli ja hyräillen ranskalaista laulunpätkää.

Koko näköpiirissä ei nyt ollut muita kuin Clennam yksin. Kävelijä oli
hävinnyt näkyvistä, ja miss Wade ja Tattycoram olivat menneet. Haluten
entistä hartaammin saada tietää mihin he joutuivat ja lähettää joitakin
tietoja hyvälle ystävällensä mr Meaglesille hän meni pengermän toiseen
päähän saakka ja katseli varovasti ympärillensä. Hän arvasi oikein,
että he joka tapauksessa ensin etenivät päinvastaiseen suuntaan kuin
heidän äskeinen seuralaisensa. Pian äkkäsi hän heidät läheisellä
syrjäkadulla, joka ei ollut valtaväylä; he tahtoivat nähtävästi antaa
miehelle kylliksi aikaa ehtiäkseen heidän tieltänsä pois. He kävelivät
huolettomasti käsikoukkua katua alas ja palasivat sitten vastakkaista
jalkakäytävää pitkin. Päästyään taas kadunkulmaan alkoivat he astua
kuten sellaiset, joilla on päämäärä ja jonkun verran matkaa edessänsä,
ja menivät nyt hyvää vauhtia eteenpäin. Clennam pysytteli samassa
tahdissa ja piti heitä silmällä.

He kulkivat Strandin poikki ja pitkin Covent Gardenia (hänen
entisen asuntonsa ikkunoiden alitse, jossa Pikku Dorrit oli tullut
hänen luoksensa illalla) ja noudattivat koillista suuntaa, kunnes
sivuuttivat sen suuren rakennuksen, josta Tattycoram oli saanut
nimensä, ja kääntyivät Gray's Inn Roadille. Päällä Clennam oli kuin
kotonaan, kiitos Floran, mainitsematta patriarkkaa ja Pancksia, ja
saattoi helposti pysytellä heidän jäljillään. Hän alkoi ihmetellä
mihin he olivat menossa, mutta hänen ihmetyksensä hukkui suureen
hämmästykseen, kun hän näki heidän poikkeavan patriarkalliselle
kadulle. Tämän hämmästyksen nielaisi mitä suurin ällistys, kun he
pysähtyivät patriarkalliselle ovelle. Hiljainen koputtelu kiiltävällä
kolkuttimella, avatusta ovesta kadulle lankeava valonheijastus,
lyhyt pysähdys kysymyksen ja vastauksen vaihtamiseksi, ja sitten ovi
sulkeutui, ja he olivat sisällä.

Katseltuaan hetken ympärillensä päästäkseen selville siitä, ettei
nähnyt outoa unta, ja käveltyään vielä edestakaisin talon edustalla,
kolkutti Arthur ovelle. Sama palvelustyttö kuin ennenkin avasi oven ja
saattoi hänet, vilkkaasti, kuten tavallisesti, heti suoraa päätä Floran
seurusteluhuoneeseen.

Floran luona ei ollut muita kuin mr F:n täti, joka kunnioitettava
rouva, lekotellen teen ja paahtoleivän höyryissä, istua kyyhötti
takkavalkean ääressä nojatuolissaan, pieni pöytä vieressään ja puhdas
nenäliina levitettynä helmaan, jossa kaksi paahtoleipäviipaletta
paraikaa odotteli kohtalonhetkeänsä. Kumartuneena höyryävän teekupin
yli, katsellen höyryn läpi ja puhallellen sitä pois, näytti hän
häijynilkiseltä kiinalaiselta noita-akalta, joka toimitti riettaita
taikojansa; hän laski kupin kädestään ja huudahti: »No kissa vie, eikös
hän tullutkin takaisin!»

Tämän huudahduksen perustuksella olisi voinut luulla, että tämä
kaivatun mr F:n taipumaton sukulainen mittasi aikaa vaikutelmiensa
voimakkuuden eikä kellon mukaan ja otaksui Clennamin äskettäin
lähteneen talosta; kuitenkin oli kulunut vähintäin neljännesvuotta
siitä, kun hän oli ollut kyllin uhkarohkea ilmestyäkseen tädin näkyviin.

»Herra Jumala, Arthur!» huudahti Flora nousten tervehtimään häntä
sydämellisesti, »Doyce ja Clennam sellainen ihme ja hämmästys sillä
vaikka työpaja ja valimo ovatkin lähellä ja helposti voisitte pistäytyä
täällä ellei muulloin niin puolenpäivän aikaan jolloin lasillinen
sherryä ja yksinkertainen voileipä jotakin kylmää ruokaa kaapista
mukana ei maistuisi hullummalta ystävällisesti tarjottuna sillä te
ostatte sitä kuitenkin jostakin ja ne jotka myyvät ottavat voittoa
muuten eivät voisi pitää liikettä se on selvää mutta teitä ei näy
milloinkaan ja olen jo oppinut olemaan odottamatta sillä kuten mr F.
itse sanoi että jos näkeminen on uskomista niin on näkemättömyys myös
uskomista ja kun en näe teitä niin uskon varmasti ettette muista ei
silti että odottaisin teidän Arthur Doyce ja Clennam muistavan minua
miksi odottaisin sillä se aika on jo mennyt ja tuokaa tänne heti yksi
teekuppi lisää ja vastapaahdettua leipää ja tehkää hyvin ja istukaa
takan ääreen».

Arthur olisi välttämättä tahtonut selittää käyntinsä syyn, mutta hänen
täytyi vasten tahtoansa siirtää se myöhemmäksi ymmärtäessään Floran
sanojen soimaavan sävyn ja nähdessään hänen vilpittömästi iloitsevan
vierailusta.

»Ja olkaa nyt hyvä ja kertokaa mitä tiedätte», pyysi Flora siirtäen
tuolinsa lähemmäksi, »siitä pienestä kiltistä rakkaasta hiljaisesta
olennosta ja hänen muuttuneista oloistaan, hänellä on vaunut nyt
epäilemättä ja joukko hevosia kuinka romantillista ja vaakunakilpi
tietysti ja villiä eläimiä jotka seisovat takajaloillaan ja näyttävät
sitä aivan kuin ne olisivat jäljentäneet sen ja suut ammollaan korvia
myöten Herra Jumala, ja onko hän terve se on sittekin ensimmäinen ehto
sillä mitä on rikkaus ilman sitä sanoi mr F. itse usein kun vaivat
tulivat ja hän söi kuuden pennyn edestä päivässä ja kuinka voitte
itse ja paljon parempi, ettei ole leiniä, ei silti että hän olisi
voinut elää sillä tavalla kaikkein vähimmin hän eikä silti että tällä,
rakkaalla pienellä olennolla se on liian tuttavallinen nimitys nyt
olisi taipumusta sellaiseen aivan liian hento ja pieni mutta näytti
kovin heikolta Jumala siunatkoon häntä.»

Mr F:n täti, joka oli syönyt paahtoviipaleensa kuoreen asti, ojensi
kuoren juhlallisesti Floralle, joka söi sen hänen puolestaan aivan kuin
se olisi kuulunut asiaan. Mr F:n täti nuolaisi verkalleen jokaista
sormeansa vuoroon ja pyyhki ne taas tarkalleen samassa järjestyksessä
valkoiseen nenäliinaansa, sitten käyden käsiksi toiseen viipaleeseensa.
Suorittaessaan tätä jokapäiväistä toimitustansa silmäili hän Clennamia
niin tuikean ankarasti, että, tämä tunsi pakolliseksi, vastoin haluansa
katsoa häneen takaisin.

»Hän on Italiassa koko perheensä kanssa, Flora», kertoi hän, kun
peloittava rouva taas oli toimessa.

»Todellako hän on Italiassa?» ihmetteli Flora, »jossa rypäleitä ja
viikunoita kasvaa kaikkialla ja laavasta tehtyjä kaulakoristeita ja
rannerenkaita myös tässä runoilijoiden maassa palavine kukkuloineen
kuvaamattoman kaunis ja runollinen vaikka se ei ihmetytä että
posetiivinsoittajat tulevat pois sieltä jotteivät kärventyisi he kun
ovat niin nuoria ja tuovat valkoiset hiirensä mukanaan hyvin kauniisti
tehty, ja onko hän todellakin siinä onnellisessa maassa ympärillänsä
vain sinistä väriä ja kuolevia gladiaattoreita ja belvederejä vaikka
mr F. itse ei uskonut vaan väitti kun oli hyvällä tuulella että
kuvat eivät olleet totuudenmukaisia koskei ole mitään välimuotoa
kallisarvoisen liinan ja kaikenlaisten koristeluiden ylenmääräisen
runsauden ja rääsyisen puolialastomuuden välillä joka varmasti ei näytä
luultavalta ellei sitä ehkä voida selittää seuraukseksi äärimmäisestä
rikkaudesta ja äärimmäisestä köyhyydestä».

Arthur koetti saada sanotuksi jotakin tähän väliin, mutta Flora riensi
edelleen.

»Venetsia on yhä säilynyt», huomautti hän, »kai te olette ollut siellä
onko se hyvin vai huonosti säilynyt ihmiset sanovat niin eri tavalla
entä makarooni syövätkö he sitä todella niinkuin temppujentekijät
mikseivät he katkaise niitä lyhyemmiksi, te kai tunnette Arthur — rakas
Doyce ja Clennam ainakaan ei rakas ja aivan varmasti ei Doyce sillä
minulla ei ole kunnia tuntea häntä mutta anteeksi — te kai tunnette
Mantuan mitä yhteyttä sillä on mantuavalmistuksen kanssa siitä en ole
milloinkaan päässyt selville».

»En luule, että niillä on minkäänlaista tekemistä toistensa kanssa,
Flora», aloitti hän, mutta Flora keskeytti hänet.

»Niinkö todellakin sanotte ei ole en minäkään sitä ole uskonut mutta
se on niin minun kaltaistani kun saan jonkun asian päähäni puhun ja
paasaan siitä enkä luovu siitä kun ei ole muutakaan, voi oli aika rakas
Arthur se tahtoo sanoa ei millään muotoa rakas eikä Arthur liioin
mutta te ymmärrätte minut kun ihana ajatus kultasi erään henkilön
taivaanrannan ja niin edespäin mutta nyt se on mustassa pilvessä ja
kaikki on mennyttä.»

Arthurin yhä kasvava halu puhua jostakin ihan muusta näkyi niin
selvästi hänen kasvoillaan, että Floralta jäi hellä silmänluonti kesken
ja hän kysyi, mitä asiaa Arthurilla oli.

»Tahtoisin välttämättä, Flora, puhutella erästä henkilöä, joka
parastaikaa on tässä talossa — mr Casbyn luona epäilemättä. Erästä,
jonka näin tulevan tänne ja joka hairahtuneena ja surullisella tavalla
on karannut erään ystäväni talosta.»

»Isän luona käy niin paljon ja niin omituisia ihmisiä», vastasi Flora
nousten, »etten uskaltaisi mennä alas kenenkään muun tähden kuin teidän
Arthur mutta teidän tähtenne menisin vaikkapa sukelluskelloon ja vielä
paljoa mieluummin alas ruokahuoneeseen ja tulen kohta takaisin jos
tahdotte hiukan välittää mr F:n tädistä ja olla hänestä välittämättä
sillaikaa kun olen poissa».

Näin sanoen ja luoden Arthuriin jäähyväiskatseen mennä touhusi Flora
tiehensä ja jätti Clennamin kammottavaa tehtäväänsä koskevien pahojen
aavistusten valtaan.

Ensimmäinen muutos mr F:n tädin käytöksessä hänen lopetettuaan
paahtoviipaleensa oli, että hän päästi äänekkään ja pitkällisen
päristyksen. Clennamin täytyi käsittää tämä vihamieliseksi
mielenosoitukseksi itseään vastaan: sen synkkä merkitys oli niin
ilmeinen. Hän katsoi alakuloisesti tähän erinomaiseen, mutta
ennakkoluuloiseen naiseen, josta tämä kamala ääni tuli, ja toivoi
nöyrällä alistuvaisuudella voivansa lepyttää vihan.

»Älkää töllistelkö minua», sanoi mr F:n täti ja vapisi kiukusta,
»ottakaa tämä».

»Tämä» oli paahtoleivän kuori. Clennam otti kiitollisen näköisenä
vastaan lahjan ollen kuitenkin hiukan hämillään, mikä tila ei
parantunut siitä, että mr F:n täti korotti äänensä huomattavan
voimakkaaksi huudahtaen: »Hänellä, on liian kopea vatsa, tuolla
miehellä! Hän on liian ylpeä syödäkseen sen!» ja nousten seisaalle
pudisti kunnianarvoisaa nyrkkiänsä hänen nenänsä edessä niin läheltä,
että se melkein kutitti ihoa. Ellei Flora olisi palannut sopivalla
hetkellä nähdäksensä Clennamin tukalan aseman, olisi asia voinut
kehittyä pitemmällekin. Flora, joka ei osoittanut vähintäkään
hämmästystä eikä ensinkään hätääntynyt, kehui vain, että täti oli kovin
vilkas tänä iltana ja saattoi hänet takaisin nojatuolin.

»Hänellä on kopea vatsa, tuolla miehellä!» ilmoitti mr F:n sukulainen,
kun hänet istutettiin tuoliin takaisin. »Anna hänelle silppua
syötäväksi!»

»Oh, enpä luule, että hän erikoisesti pitäisi siitä, täti», vastasi
Flora.

»Anna hänelle silppua syötäväksi, kuuletko», intti mr F:n täti,
mulkoillen viholliseensa Floran takaa. »Se on ainoa, mikä sopii
ylpeälle vatsalle. Syötä se hänelle viimeistä ripposta myöten. Kissa
vie, anna hänelle silppua syötäväksi!»

Ollen lähtevinään virkistämään Clennamia tällä ruokalajilla ohjasi
Flora hänet ulos portaisiin mr F:n tädin vielä sittekin hokiessa
kuvaamattoman katkerasti, että tuolla miehellä oli »kopea vatsa», ja
yhä uudelleen vaatien hänelle tarjottavaksi sitä hevosruokaa, jonka jo
oli ankarasti määrännyt hänelle. »Nämä portaat ovat kovin epämukavat ja
niissä on monta kulmausta, Arthur», kuiskasi Flora: »ettekö tahtoisi
kiertää käsivarttanne ympärilleni hartiaviitan alla?»

Tietoisena siitä, että he tulivat portaita alas hyvin naurettavalla
tavalla, otti Clennam kuitenkin pyydetyn asennon ja vapautui kauniista
taakastaan vasta ruokahuoneen ovella; olipa hänen vielä siinäkin vaikea
päästä irti hänestä, sillä. Flora riippui hänen syleilyssään kuiskaten:
»Arthur, taivaan nimessä, älkää hiiskuko tästä isälle!»

Hän seurasi Arthuria huoneeseen, jossa patriarkka istui yksin,
päärmekengät uuninristikolla ja pyöritellen peukaloitaan, ikäänkuin
ei milloinkaan olisi herennytkään siitä välillä. Nuori patriarkka,
kymmenvuotias, katseli kuvakehyksestään alas häneen yhtä tyynenä kuin
hän. Molempien sileät päälaet olivat yhtä säteilevät, typerät ja
kömpelöt.

»Mr Clennam, hauska nähdä teitä. Toivon voivanne hyvin, sir, toivon
voivanne hyvin. Tehkää hyvin ja istukaa, tehkää hyvin ja istukaa.»

»Olin toivonut, sir», sanoi Clennam istuutuen ja katsellen ympärillensä
pahoin pettyneen näköisenä, »etten tapaisi teitä yksin».

»Ah, todellako?» ihmetteli patriarkka lempeästi. »Ah, todellako?»

»Niinhän sanoin sinulle, isä», huusi Flora.

»Ah, niin tosiaankin!» vastasi patriarkka. »Niin juuri. Ah, niin
tosiaankin!»

»Saanko kysyä, joko miss Wade on lähtenyt?» kysyi Clennam levottomasti.

»Miss —? Aha, te nimitätte häntä Wadeksi», vastasi mr Casby. »Varsin
sopivaa.»

Arthur kysyi nopeasti: »Miksi te nimitätte häntä?»

»Wade», vakuutti mr Casby. »Aina vain Wade.»

Katseltuaan ihmisystävällisiä kasvoja ja pitkiä silkkisuortuvia
muutaman sekunnin ajan, joiden kestäessä mr Casby punoi peukaloitansa
ja hymyili valkealle, ikäänkuin hyväntahtoisesti toivoisi, että se
polttaisi häntä, jotta hän saisi antaa sille anteeksi, aloitti Arthur:

»Pyydän anteeksi, mr Casby —»

»Ei toki; ei toki», vastasi patriarkka, »ei toki!»

»— mutta miss Wadella oli mukanaan palvelijatar, nuori nainen, joka
on kasvatettu erään ystäväni kodissa ja jolle miss Waden vaikutusta
ei ole katsottava terveelliseksi ja jolle tahtoisin saada tilaisuuden
vakuuttaa, ettei hän vielä ole menettänyt näiden suojelijoiden
mielenkiintoa ja myötätuntoa».

»Todellako, todellako?» kummasteli patriarkka.

»Tahtoisitteko sentähden hyväntahtoisesti antaa minulle miss Waden
osoitteen?»

»Voi, voi, voi», päivitteli patriarkka, »sattuipa hullusti. Jospa
olisitte lähettänyt minulle sanan silloin, kun hän oli täällä. Huomasin
kyllä sen nuoren tytön, mr Clennam. Kaunis, verevä nuori nainen, mr
Clennam, tukka hyvin tumma ja silmät hyvin tummat. Ellen erehdy, ellen
erehdy?»

Arthur vahvisti kuvauksen oikeaksi ja pyysi toistamiseen ja entistä
painokkaammin: »Olisitteko ystävällinen ja antaisitte minulle hänen
osoitteensa.»

»Voi, voi, voi!» huudahti patriarkka lempeästi pahoitellen. »Ai, ai,
ai mikä vahinko, mikä vahinko! Minulla ei ole hänen osoitettansa,
sir. Miss Wade asuu enimmäkseen ulkomailla, mr Clennam. Hän on tehnyt
niin useita vuosia ja hän on (jos saan sanoa niin kanssaihmisestä ja
naisesta) niin oikullinen ja epäluotettava, että hävettää, mr Clennam.
Saattaa olla, etten tapaa häntä taas pitkän pitkään aikaan. Ehkä en
tapaa häntä enää milloinkaan. Mikä vahinko, mikä vahinko!»

Clennam huomasi nyt, että hän saattoi odottaa yhtä paljon apua seinällä
riippuvalta muotokuvalta kuin patriarkalta; mutta hän virkkoi siitä
huolimatta:

»Mr Casby, voisitteko te antaa minulle joitakin tietoja miss Wadesta?
Tahtoisin niitä ystävieni tähden ja hipaisin pitää asian niin salassa
kuin vain katsoisitte velvollisuudeksenne vaatia. Olen tavannut
hänet ulkomailla ja myöskin kotimaassa, mutten tiedä hänestä mitään.
Voisitteko kertoa hänestä jotakin?»

»En mitään», vastasi patriarkka pudistellen päätänsä äärimmäisen
hyväntahtoisesti. »En kerrassaan mitään. Ai, ai, ai, mikä suuri
vahinko, että hän viipyi niin lyhyen ajan ja että te myöhästyitte!
Hänen luottamusmiehenänsä liikeasioissa, liikeasioissa, olen toisinaan
maksanut hänelle rahaa; mutta mitäpä hyötyä teillä, sir, on tästä
tiedosta?»

»Todellakaan ei mitään», vastasi Clennam.

»Aivan niin», myönsi patriarkka hymyillen ihmisystävällisesti
valkealle, »ei mitään, sir. Keksittepä viisaan vastauksen. Todellakaan
ei mitään, sir.»

Clennam katseli kuinka patriarkka pyöritteli pehmeitä peukalojansa:
juuri samalla tavalla pyörittelisi hän tätä kysymystäkin, jos ottaisi
sen vielä puheeksi, näyttämättä siitä mitään uusia puolia ja sallimatta
sen edistyä tuumankaan vertaa; tämä näky auttoi Clennamia huomaamaan,
että hänen työnsä oli ollut turhaa. Hän saattoi istua ja miettiä asiaa
kuinka kauan tahansa, sillä mr Casby, joka oli tottunut pelastumaan
joka pulasta jättämällä kaikki kiiltävän päälakensa ja valkoisten
hiustensa huomaan, tiesi voimansa olevan äänettömyydessä. Ja niin istui
Casby pyöritellen, pyöritellen peukalojansa ja antaen sileän päälakensa
ja otsansa säteillä suurenmoista hyväntahtoisuutta jokaisesta
kuhmustaan ja kupurastaan.

Tämä näky edessään oli Arthur noussut lähteäkseen, kun sisätelakalta,
jossa kelpo alus Pancks oli teljoillaan, silloin kun se ei risteillyt
vesillä, alkoi kuulua melua ikäänkuin tämä laiva olisi tulossa heitä
kohden. Arthurin huomiota herätti se, että tämä melu oli aluksi
tulevinaan kuin kaukaa, ikäänkuin mr Pancks olisi tahtonut uskotella
jollekin asiaa ajatelleelle, että hän tulla puhkui jostakin etäältä,
jonne ei mitään ollut voinut kuulua.

Mr Pancks ja hän löivät kättä, ja edellinen toi isännällensä pari
kirjettä allekirjoitettaviksi. Pudistaessaan Clennamin kättä raapaisi
hän vain silmäkulmaansa vasemmalla etusormellaan ja päristi kerran,
mutta Clennam, joka nyt ymmärsi hänet paremmin kuin ennen, käsitti,
että hänen seniltaiset työnsä olivat loppuunsuoritetut ja että Pancks
tahtoi puhutella häntä ulkona. Sentähden, sanottuaan jäähyväiset mr
Casbylle ja (mikä oli paljoa vaikeampi toimitus) Floralle, käveli hän
edestakaisin naapuristossa siellä päin, missä Pancks tavallisesti
liikkui.

Hänen odotettuaan vain lyhyen ajan ilmestyi mr Pancks. Tämä pudisti
uudelleen hänen kättänsä ja päristi taas merkitsevästi, ottaen sitte
hatun päästänsä tuivertaakseen tukkaansa. Arthur arveli saaneensa
viittauksen puhua hänelle, kuten sellaiselle, joka varsin hyvin tiesi,
mitä jumi oli tapahtunut. Muitta mutkitta hän kysyi sentähden:

»Kai he todella olivat lähteneet, Pancks?»

»Kyllä», vastasi tämä, »he olivat jo lähteneet».

»Tietääkö hän, missä se nainen asuu?»

»En voi sanoa, mutta luultavasti.»

Mr Pancks ei tiennyt sitä? Ei, mr Pancks ei tiennyt sitä. Tiesikö mr
Pancks jotakin hänestä?

»Luulisin tietäväni», vastasi kelpo mies, »yhtä paljon kuin hän
itsekin tietää itsestään. Hän on jonkun lapsi — kenen hyvänsä — ei
kenenkään. Hänet jätettiin täällä Lontoossa erääseen huoneeseen,
jossa asui kuusi muuta ihmistä, ja ne olivat kyllin vanhoja ollakseen
hänen vanhempiansa, ja hänen vanhempansa saattoivat siis olla näiden
joukossa, eihän sitä tiedä. He saattavat olla missä talossa hyvänsä,
jossa hän vierailee, millä kirkkomaalla tahansa, jonka ohi hän kulkee,
hän saattaa kohdata heidät millä kadulla tahansa, voi tutustua heihin
minä hetkenä hyvänsä eikä tiedä siitä mitään. Hän ei tiedä heistä
mitään. Hän ei tunne ketään sukulaista. Ei ole milloinkaan tuntenut.
Eikä tahdo milloinkaan oppiakaan tuntemaan.»

»Mr Casby ehkä voisi ilmoittaa hänelle jotakin?»

»Ehkä», sanoi Pancks; »otaksun, että hän voi, mutten tiedä. Hänellä
on kauan hoidossaan ollut rahoja (ei ylen paljoa, kuten olen saanut
selville), joita hänen on annettava tälle naiselle, kun hän ei tule
toimeen muuten. Toisinaan hän on ylpeä eikä koske niihin pitkään
aikaan; toisinaan hän on niin köyhä, että hänen täytyy ottaa niitä. Hän
kärsii elämässään. Kiivaampaa, intohimoisempaa, häikäilemättömämpää ja
kostonhaluisempaa naista ei ole maailmassa elänyt. Hän tuli tänä iltana
saamaan rahaa. Sanoi tarvitsevansa niitä erikoiseen tarkoitukseen.»

»Arvelen sattumalta tietäväni», huomautti Clennam miettivänä, »mihin
tarkoitukseen — tarkoitan, kenen taskuun rahat menevät».

»Todellako?» sanoi Pancks. »Jos on kysymyksessä sopimus, niin neuvoisin
toista osakasta tarkoin täyttämään sopimusehdot. En luottaisi tähän
naiseen, niin nuori ja kaunis kuin hän onkin, jos olisin jollakin
tavoin tehnyt hänelle vääryyttä, en vaikka saisin kaksin verroin
isäntäni rahat. Paitsi», lisäsi hän kuin jättääkseen takaportin auki,
»jos sairastaisin pitkällistä tautia ja tahtoisin päästä siitä».

Arthur, joka kiireesti muisteli omia havaintojaan miss Wadesta,
huomasi, että ne olivat jotenkin yhtäpitäviä mr Pancksin mielipiteiden
kanssa.

»Sitä ihmettelen», jatkoi Pancks, »ettei miss Wade ole tehnyt
loppua isännästäni, tämä kun on ainoa hänen tiedossaan oleva, joka
on jonkinlaisessa yhteydessä hänen elämäntarinansa kanssa. Tästä
puhuttaessa täytyy minun sanoa, näin meidän kesken, että usein olen
itse tuntenut kiusausta siihen.»

Arthur säpsähti ja sanoi: »Älkäähän toki, Pancks, älkää sellaista
puhuko!»

»Ymmärtäkää minut oikein», selitti Pancks, ojentaen viisi purtua,
hiilten mustaamaa kynttä Arthurin käsivarrelle, »en tarkoita, että
tahtoisin katkaista hänen kaulansa. Mutta kaiken kalliin nimessä, jos
hän menee liian pitkälle, niin katkaisen hänen tukkansa.»

Esiinnyttyään näin uudessa valossa lausumalla tämän kamalan uhkauksen
puhahti ja tohahti mr Pancks muutaman kerran, ankaran vakava ilme
kasvoillaan, ja mennä höyrysi matkaansa.




KUUDESVIIDETTÄ LUKU

Mrs Flintwinch näkee yhä useammin unia


Verukeviraston hämärissä odotushuoneissa vietti Arthur Clennam hyvän
osan aikaansa yhdessä kaikenkaltaisten kiusallisten pahantekijöiden
kanssa, jotka oli tuomittu muserrettaviksi tämän pyörän alla, ja täällä
hänellä oli yllin kyllin aikaa kolmena neljänä päivänä perättäin
perinpohjin miettiä viimeksi näkemäänsä vilahdusta miss Wadesta ja
Tattycoramista. Hän ei ollut kyennyt saamaan asiasta irti sen enempää
eikä vähempää ja oli nyt valmis jättämään sen tässä epätyydyttävässä
tilassa sikseen.

Tänä aikana hän ei ollut käynyt äitinsä synkässä talossa. Kun nyt
taas tuli ilta, jolloin hänellä oli ollut tapana käydä siellä, jätti
hän asuntonsa ja kumppaninsa noin kello yhdeksän aikaan ja käveli
verkalleen tätä nuoruutensa kolkkoa kotia kohden.

Se vaikutti aina vihaisena, salaperäisenä ja alakuloisena hänen
mielikuvitukseensa, joka oli niin herkkä, että se näki koko
naapuriston saman synkän varjon pimentämänä. Kun hän kolkkona iltana
kulki siellä, tuntui kuin pimeät kadut olisivat olleet painostavien
salaisuuksien kätköpaikkoja. Autiot liikekonttorit salaisuuksia
sisältävine kirjoineen ja papereineen, jotka olivat lukitut arkkuihin
ja kassakaappeihin, pankit, joiden salaisuudet kätkeytyivät vahvasti
varustettuihin huoneisiin ja holveihin ja joiden avaimet olivat vain
muutamien harvojen salaisissa taskuissa ja vain muutamien harvojen
salaisessa tiedossa; suuren elämänmyllyn hajanaisten jauhattajien
salaisuudet ja näiden jauhattajien joukossa epäilemättä rosvoja,
väärentäjiä ja monenkarvaisia kavaltajia, joiden salaisuudet minkä
koittavan päivän valossa hyvänsä saattoivat paljastua; hän saattoi
kuvitella, että kaikki nämä salaperäisyydet tekivät ilman raskaaksi.
Varjo tiheni tihenemistään, kuta lähemmäksi hän tuli sen lähdettä,
ja hän ajatteli nyt yksinäisten kirkonholvien salaisuuksia: näissä
ne, jotka olivat koonneet ja talletelleet salaisuuksia rautaisissa
arkuissa, nyt itse vuorostaan olivat samalla tavalla talteen pannut,
vaikkei kuitenkaan lepäämään harmia tuottamasta; sitten hän ajatteli
ison virran salaisuuksia, kuinka se vyörytti kuohuvia aaltojansa
peninkulmamäärin kahden vihaisesti tuijottavan, salaisuuksia täynnä
olevan erämaan välitse, laajana, sameana ja sukuisena, pysyttäen
loitolla raikkaan ilman ja raikkaan maaseudun, missä tuulet ja lintujen
siivet suhisivat.

Varjo tiheni yhä hänen lähestyessään taloa, ja nyt näki hän
mielikuvituksessaan sen surullisen huoneen, jossa hänen isänsä
aikoinaan oli asunut, ja siinä hänen kasvonsa rukoilevine silmineen,
joiden hän oli nähnyt sammuvan, seistessään yksin hänen vuoteensa
ääressä. Huoneen ummehtunut ilma huokui salaisuuksia, samoin kuin
koko talon synkkyys, pöly ja lemu. Sen sydämessä asui hänen äitinsä,
kasvot järkkymättöminä, tahto taipumattomana, tarkasti säilyttäen oman
ja miehensä elämän salaisuudet ja tuikeasti uhmaten elämän viimeistä
suurta salaisuutta.

Hän oli kääntynyt sille kapealle ja jyrkälle kadulle, josta päästiin
taloa ympäröivään pihaan tai aitaukseen, kun toisetkin askeleet
kääntyivät sille hänen takanaan ja niin hänen kintereillään, että
hän työntyi seinää vasten. Äsken mainitut ajatukset täyttivät niin
hänen mielensä, että yhteentörmäys tuli aivan odottamatta ja toinen
kulkija oli ehtinyt meluavasti huutaa: »Anteeksi, se ei ollut minun
syyni!» ja sivuutti hänet ennenkuin hänellä oli ollut tarpeeksi aikaa
käsittääkseen, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Kun tämä aika oli kulunut, havaitsi hän, että hänen edessään astuva
mies oli sama, joka viime päivinä niin suuresti oli askarruttanut hänen
ajatuksiaan. Tässä ei ollut kysymys satunnaisesta yhdennäköisyydestä,
jota olisi lisännyt hänen miehestä saamansa voimakas vaikutelma. Se oli
hän, sama, jota hän oli seurannut hänen kulkiessaan tytön kanssa ja
jonka keskustelua miss Waden kanssa hän oli kuunnellut.

Katu oli jyrkkä alamäki ja mutkikas lisäksi, ja mies (joka, vaikkei
ollut päissään, kuitenkin näkyi juoneen jotakin väkevää) astui niin
nopeasti sitä alas, että hän hävisi Clennamin näkyvistä, kun tämä
katsoi hänen jälkeensä. Aikomatta oikeastaan seurata häntä, mutta
haluten vaistomaisesti pitää häntä hiukan kauemmin näkyvissä, kiirehti
Clennam kulkuaan sivuuttaakseen sen mutkan, jonka taakse toinen oli
hävinnyt. Hänen päästyään sen ohi ei miestä enää näkynyt.

Seisten nyt aivan lähellä äitinsä talon porttia katseli hän katua alas,
mutta se oli tyhjä. Siinä ei näkynyt kylliksi ulkonevaa varjoa, joka
olisi voinut peittää hänet, eikä läheistä mutkaa, jonka taakse hän
olisi voinut kadota, eikä ollut myöskään kuulunut oven avautumista ja
sulkeutumista. Siitä huolimatta päätteli hän, että miehellä oli ollut
avain, jolla hän oli avannut jonkun monista kadun varrella olevista
ovista.

Miettien tätä omituista sattumaa ja omituista kohtausta kääntyi
hän pihaan. Vilkaistessaan, vain tapansa mukaan, äitinsä huoneen
himmeävaloisiin ikkunoihin, sattuivat hänen silmänsä juuri äsken
näkyvistä hävinneeseen olentoon, joka seisoi nojautuneena pienen
aution pihan rauta-aitaa vastaan, katsellen samoihin ikkunoihin ja
nauraen itsekseen. Muutamat kulkukissat, joita aina laumoittain
hiiviskeli täällä öisin ja jotka olivat säikähtäneet häntä, näkyivät
pysähtyneen, kun hänkin pysähtyi, ja kyyröttivät nyt muurien harjoilla
ja portinpylväillä ja muissa turvallisissa pakopaikoissa, katsellen
häntä monessa suhteessa samanlaisin silmin kuin hänen omansa olivat.
Mies oli pysähtynyt vain hetkeksi suodakseen itsellensä tämän huvin;
hän astui heti edelleen, heitti kulkiessaan viitan liepeen olaltaan,
nousi epätasaisiksi vajonneita portaita ylös ja kolkutti lujasti ovelle.

Clennamin hämmästys ei ollut niin valtava, ettei hän heti olisi voinut
tehdä varmaa päätöstä. Hänkin astui portaita ylös ovelle. Hänen
ystävänsä katsoi häneen rehennellen ja hyräili:

    »Ken tuolta rientää iltamyöhään?
        Compagnon de la Majolaine!
    Ken tuolta rientää iltamyöhään?
        Aina iloinen!»

Sen jälkeen hän taas kolkutti.

»Olette kärsimätön, sir», huomautti Arthur.

»Niin olen, sir. Hitto vie, sir», vastasi vieras, »se kuuluu
luonteeseeni».

He kuulivat, kuinka mrs Affery varovasti laski ketjun oven eteen,
ennenkuin avasi, ja katsoivat molemmat sinnepäin. Affery raotti ovea,
lepattava kynttilä kädessä, ja kysyi, kuka näin myöhällä vielä kolkutti
ovelle. »Kas, Arthur!» lisäsi hän, nähdessään hänet ensiksi. »Ei,
ettehän te? Ah, Herra varjelkoon! Ei», huudahti hän, kun näki toisen.
»Hän taas!»

»Niin aivan! Hän taas, rakas mrs Flintwinch», huusi vieras »Avatkaa ovi
ja antakaa minun syleillä rakasta ystävääni Jeremiahia! Avatkaa ovi ja
laskekaa minut rientämään rakkaan Flintwinchini kaulaan!»

»Hän ei ole kotona», vastasi Affery.

»Noutakaa hänet!» huusi vieras. »Noutakaa Flintwinchini! Sanokaa
hänelle, että täällä on hänen vanha Blandoisinsa, joka on saapunut
Englantiin, kertokaa, että täällä, on hänen pieni poikansa, hänen
kullanmurunsa, hänen lemmikkinsä! Avatkaa ovi, kaunis mrs Flintwinch,
ja sallikaa minun sillä välin käydä tervehtimässä hänen armoansa —
osoittamassa Blandoisin kunnioitusta hänen armollensa! Kai hänen
armonsa elää vielä? Hyvä! Avatkaa siis!»

Arthurin yhä suuremmaksi ihmeeksi veti mrs Affery ketjun ovelta ja
avasi, katsoen samalla merkitsevästi häneen kuin sanoakseen, ettei
hänen kannattanut ruveta puheisiin tämän herrasmiehen kanssa. Enemmittä
kursailuitta astui tämä eteiseen jättäen Arthurin tulemaan perässä
»Joutukaa! Kiireesti! Noutakaa rakas Flintwinchini! Ilmoittakaa minut
hänen armollensa!» huusi vieras saapastellen se kivilattialla.

»Affery, sanokaa minulle», sanoi Arthur lujalla äänellä ja jäykästi,
silmäillen harmistuneena vierasta kiireestä kantapäähän, »kuka tämä
herra on».

»Affery, sanokaa minulle», matki vieras, »kuka — ha, ha, ha! — kuka
tämä herra on».

Onneksi kuului mrs Clennamin ääni hänen huoneestaan yläkerrasta.
»Affery, anna heidän molempien tulla ylös. Arthur, tule heti luokseni!»

»Arthur?» huudahti Blandois, heilauttaen hattuansa käsivarsi suorana
ja korjaten leveätä hajasääri-asentoansa tehdäkseen siron kumarruksen.
»Hänen armonsa poika? Olen hänen armonsa pojan nöyrin palvelija.»

Arthur katsoi häneen taas yhtä vähän imartelevasti kuin ennenkin,
pyörähti korollaan vastaamatta tervehdykseen ja nousi yläkertaan.
Mistress Affery otti avaimen oven takaa ja livahti ketterästi hakemaan
herraansa ja miestänsä.

Syrjästäkatsoja, joka olisi ollut mukana monsieur Blandoisin ensi
kertaa ilmestyessä tähän huoneeseen, olisi huomannut, että mrs Clennam
nyt otti hänet vastaan eri tavalla kuin silloin. Hänen kasvoistaan
sitä ei näkynyt, ja hänen hillitty käytöksensä samoin kuin hänen luja
äänensä olivat täydellisesti hänen vallassaan. Erotus oli siinä,
ettei hän, siitä alkaen kun mies tuli huoneeseen, siirtänyt silmiään
hänestä hetkeksikään ja että hän pari kolme kertaa, kun vieras kävi
kovaääniseksi, huojutteli itseään hiukan edestakaisin tuolissaan,
jossa hän istui selkä suorana, kädet liikkumattomina käsinojilla,
ikäänkuin vakuuttaaksensa hänelle, että häntä nyt kyllä kuunneltaisiin
niin paljon kuin hän vain tahtoi. Arthur huomasi tämän kyllä, vaikkei
kyennyt arvostelemaan tämän ja edellisen kohtelun erotusta.

»Madame», sanoi Blandois, »tehkää minulle kunnia ja esitelkää minut
monsieur pojallenne. Näyttää siltä, madame, että monsieur poikanne on
taipuvainen valittamaan minusta. Hän ei ole kohtelias.»

»Sir», sanoi Arthur puuttuen nopeasti puheeseen, »kuka lienettekin ja
kuinka olettekin joutunut tänne, niin jos olisin tämän talon isäntä, en
vitkastelisi vähääkään ajaessani teidät ulos».

»Mutta sinä et ole se», huomautti hänen äitinsä katsomatta häneen.
»Ikävä kyllä et saa noudattaa kohtuutonta mieltäsi, sillä sinä et ole
tämän talon herra, Arthur.»

»Sitä en pyydäkään, äiti. Jos paheksun tämän henkilön käytöstä
täällä, ja paheksunkin siinä määrin, etten, jos minulla olisi jotakin
sananvaltaa, sietäisi häntä hetkeäkään kodissani, niin teen sen vain
sinun tähtesi.»

»Siinä tapauksessa, että olisi jotakin paheksuttavaa, voisin kyllä
tehdä sen itse», vakuutti äiti, »ja tekisinkin varmasti!»

Heidän väittelynsä esine, joka oli istuutunut, nauroi ääneen ja pieksi
säärtänsä kädellään.

»Sinulla ei ole oikeutta», sanoi mrs Clennam, aina vain tarkaten
Blandoisia, vaikka yhä puhutteli poikaansa, »puhua loukkaavasti
herrasmiehestä (kaikkein vähimmin vierasmaalaisesta) sentähden, ettei
hän sovellu sinun mittapuuhusi tai käyttäydy sinun sääntöjesi mukaan.
On mahdollista, että tämä herra samoista syistä ei hyväksy sinua.»

»Soisin sen», vastasi Arthur.

»Tämä herra», jatkoi mrs Clennam, »toi edellisellä käynnillään
mukanaan suosituskirjeen erittäin arvossapidetyiltä ja luotettavilta
liiketuttavilta. En aavistakaan millä asialla hän nyt on tullut
luoksemme. Olen täysin tietämätön siitä, eikä minun voi odottaa
osapuillekaan arvaavan, minkä luontoinen tämä asia on», hänen
tavallinen tiukkuutensa tiukkeni hänen hitaasti ja painokkaasti
tehostaessaan näitä sanoja, »mutta kun hän esittää sen, kuten aion
pyytää häntä tekemään, minulle itselleen ja Flintwinchille, kun
hän palaa, niin saamme epäilemättä nähdä, että se on enemmän tai
vähemmän yhteydessä tavallisten liikeasioittemme kanssa ja että sen
edistäminen on meille sekä hyödyllistä että mieluisaa. Muu ei voi tulla
kysymykseen.»

»Saammepa nähdä, madame», sanoi liikemies.

»Saamme nähdä», myönsi toinen. »Tämä herra on tuttu Flintwinchin
kanssa; kun hän viimeksi oli Lontoossa, muistan kuulleeni, että
heillä oli ollut jonkunlainen illatsu tai veljelliset istujaiset.
En yleensä tiedä paljoa siitä, mitä tapahtuu huoneeni ulkopuolella,
ja vähäpätöisten maallisten asiain häly ei kiinnitä mieltäni, mutta
muistan kuulleeni puhuttavan siitä.»

»Aivan niin, madame, se on totta.» Blandois nauroi taas ja vihelsi
portailla hyräilemänsä laulun loppukertoa.

»Sentähden, Arthur», sanoi hänen äitinsä, »tulee tämä herra tänne
tuttavana eikä vieraana, ja on kovin ikävää, että sinun kohtuuton
harmisi on loukannut häntä. Pahoittelen sitä. Sanon sen tälle herralle.
Sinä et sano sitä, tiedän sen, ja sentähden sanon minä sen omastani ja
Flintwinchin puolesta, sillä meitä molempia hänen asiansa koskee.»

Alhaalta kuului, kuinka avain pistettiin lukkoon ja ovi avattiin ja
suljettiin. Hetken päästä ilmestyi mr Flintwinch, jonka sisään astuessa
vieras nousi tuolistaan ääneen nauraen ja kietoi hänet syleilyynsä.

»Mitä kuuluu, rakkahin ystäväni?» sanoi hän. »Kuinkas elämä luistaa,
Flintwinch? Ruusunpunaisena. Sitä parempi, sitä parempi! Ah, mutta
tehän olette nuori ja raikas kuin kevään kukkanen! Ah, poikaseni!
Kelpo, kunnon poikani!»

Tuhlaten tällaisia kohteliaisuuksia Flintwinchille huojutteli hän
häntä puolelta toiselle käsi hänen kummallakin olkapäällänsä, kunnes
tämä herrasmies, joka tässä menossa näytti entistä kuivemmalta ja
vinommalta, heilahteli kuin pysähtymäisillään oleva hyrrä.

»Jo viime kerralla minulla oli aavisteleva tunne siitä, että meistä
tulisi paremmat ja läheisemmät tuttavat. Joko se on tapahtunut,
Flintwinch? Joko tuntuu siltä?»

»Ei, sir, ei erikoisesti», ärähti Flintwinch. »Eikö olisi parempi,
että istuutuisitte? Olette kai tilannut ja saanut hieman lisää sitä
portviiniä?»

»Ahaa, pikku veitikka, pikku porsas!» huusi vierailija. »Ha, ha, ha!»
Ja viskaten mr Flintwinchin luotaan kuin kyllästyneenä pilkkaamaan, hän
istuutui taas.

Hämmästys, epäluulo, suuttumus ja häpeä, jotka valtasivat Arthurin tätä
katsellessa, mykistivät hänet. Mr Flintwinch, joka viimeksi saadusta
kyydistään oli lennähtänyt parin kolmen kyynärän päähän, tointui siitä,
kasvojen ilme muuttumattoman tylsänä; hän oli vain hiukan hengästynyt
ja katsoi tiukasti Arthuriin. Hän oli ulkonaisesti aivan yhtä
puumainen ja vaitelias kuin tavallisissakin oloissa; ainoa huomattava
erilaisuus hänessä oli se, että kaulahuivin solmu, joka yleensä asusti
toisen korvan alla, nyt oli kiertynyt niskaan, muodostaen täällä
koristeellisen lisäkkeen, joka hieman muistutti kankipalmikkoa ja antoi
hänelle jonkinlaisen hovimaisen leiman.

Samoin kuin mrs Clennam ei siirtänyt silmiään Blandoisista (johon ne
vaikuttivat samalla tavoin kuin kiinteä katse alempaan koiralajiin),
samoin ei Jeremiah kääntänyt katsettaan Arthurista. Olisi voinut luulla
heidän äänettömästi sopineen siitä, että kumpikin hoitaa oman piirinsä.
Näin, nyt syntyneen äänettömyyden aikana, seisoi Jeremiah kuoputellen
leukaansa ja katsellen Arthuriin, ikäänkuin yrittäisi jollakin koneella
vääntää ajatuksia hänestä ilmoille.

Hetken päästä vieras nousi, ikäänkuin äänettömyys olisi käynyt
ikäväksi, ja asettui kärsimättömästi seisomaan selin pyhään tuleen,
joka oli palanut monen monta vuotta. Silloin mrs Clennam ensi kerran
liikahdutti toista kättänsä, tehden perin pienen, poispäin viittaavan
eleen ja sanoi:

»Ole hyvä ja jätä meidät puhumaan asioistamme, Arthur.»

»Äiti, teen sen hyvin vastahakoisesti.» ä

»Se ei merkitse mitään kuinka teet sen», vastasi äiti. »Jätä meidät.
Tule takaisin toisen kerran, kun katsot velvollisuudeksesi kuluttaa
ikävän puolituntisen täällä. Hyvää yötä.»

Hän ojensi villasormikkaihin verhotun kätensä, jotta poika saisi
koskettaa sitä, kuten heidän tapansa oli, ja Arthur kumartui
rullatuolin yli koskettaakseen huulillaan hänen kasvojaan. Hänestä
tuntui, että äidin poski oli tavallista jäykempi ja kylmempi. Kun
hän suoristautuen seurasi äitinsä silmien suuntaa mr Blandoisiin,
Flintwinchin hyvään ystävään, napsautti tämä sormiaan äänekkäästi ja
halveksivasti.

»Hyvin hämmästyneenä ja hyvin vastahakoisesti jätän teidän — teidän
liiketuttavanne äitini huoneeseen, mr Flintwinch», virkkoi Clennam.

Liiketuttava napsautti taas sormiaan.

»Hyvää yötä, äiti.»

»Hyvää yötä.»

»Minulla oli kerran ystävä, hyvä toveri Flintwinch», virkkoi Blandois,
seisten hajasäärin tulen edessä ja niin ilmeisesti tarkoittaen
sanottavansa huoneesta poistuvan Clennamin kuultavaksi, että tämä
pysähtyi ovelle, »minulla oli kerran ystävä, joka oli kuullut niin
paljon tämän kaupungin synkistä puolista ja tavoista, ettei yön aikaan
uskaltanut olla yksin kahden hänelle pahaa suovan henkilön kanssa —
hiisi vie, ei tällaisessakaan kunnioitettavassa talossa kuin tämä —
ellei ollut ruumiillisesti voimakkaampi heitä. Hyi sellaista pelkuria,
rakas Flintwinch! Vai mitä!»

»Kurja raukka, sir.»

»Niin juuri! Kurja raukka! Hän ei olisi tehnyt sitä, ellei olisi
tiennyt, että heillä, vaikka olikin halu vaientaa hänet, ei ollut
siihen voimaa. Hän ei olisi juonut lasillista vettä tällaisessa
tapauksessa — ei näin kunnioitettavassakaan talossa kuin tämä, rakas
Flintwinch — ellei olisi nähnyt heidän ensin juovan ja nielevän myös!»

Arthur ei katsonut kannattavan virkkaa mitään, eikä hän olisi oikein
kyennytkään, sillä hän oli kuin tukehtumaisillaan; hän vilkaisi vain
vieraaseen ja meni ulos. Tämä napsautti hänelle vielä jäähyväisiksi
sormiaan, ja hänen nenänsä painui viiksien ylle ja viikset kohosivat
nenän alla rumaksi ja pahaenteiseksi hymyksi.

»Jumalan nimessä, Affery», kuiskasi Clennam, kun eukko avasi hänelle
ovea pimeässä eteisessä ja hän hapuili ulos yötaivaan valossa, »mitä
täällä tapahtuu?»

Affery oli kerrassaan aavemainen seistessään siinä pimeässä, pää
esiliinan peitossa ja puhuen sen takaa matalalla, hillityllä äänellä.

»Älkää kysykö minulta mitään, Arthur. Olen kauan kulkenut kuin unessa.
Menkää pois!»

Hän meni, ja Affery sulki oven hänen jälkeensä. Hän katsoi äitinsä
huoneen ikkunoihin, joiden hämärä, keltaisten verhojen vaimentama
valo tuntui toistavan Afferyn sanoja, jupisten: »Älkää kysykö minulta
mitään. Menkää pois!»




SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU

Kirje Pikku Dorritilta


 Rakas mr Clennam.

 Koska sanoin viime kirjeessäni olevan parasta, ettei kukaan kirjoita
 minulle ja koska siis toisen pienen kirjeen lähettäminen ei tuota
 teille muuta vaivaa kuin sen lukemisen (kenties ei teillä ole aikaa
 siihenkään, vaikka soisin olevan), niin käytän nyt muutaman hetken
 kirjoittaakseni teille. Tällä kertaa kirjoitan Roomasta.

 Me läksimme Venetsiasta aikaisemmin kuin mr ja mrs Gowan, mutta he
 eivät viipyneet matkalla yhtä kauan kuin me eivätkä kulkeneet samaa
 tietä, niin että kun me saavuimme Roomaan, niin tapasimme heidät jo
 sijoittuneina erääseen Via Gregoriana nimiseen paikkaan. Varmasti te
 tunnette sen.

 Kerron teille nyt heistä kaikki mitä voin, koska tiedän, että te
 kaikkein mieluimmin juuri haluatte kuulla siitä. Heidän asuntonsa ei
 ole erikoisen mukava, mutta kenties se ensi näkemältä tuntui minusta
 ikävämmältä kuin se olisi ollut teidän mielestänne, joka olette nähnyt
 monta vierasta maata ja erilaisia tapoja. Tietysti se on paljoa,
 paljoa — miljoonan kertaa — parempi kuin mitkään paikat, joihin minä
 olen tottunut, lukuunottamatta viime aikoja, ja kuvittelen, etten
 katsokaan sitä omillani, vaan hänen, mrs Gowanin, silmillä. Sillä on
 helppoa nähdä, että hän aina on kasvanut hellässä ja onnellisessa
 kodissa, vaikkei hän olisikaan kertonut sitä, kuten hän kuitenkin on
 tehnyt, puhuen suuresta rakkaudesta kotiinsa.

 No niin, heidän asuntonsa on jotenkin kolkko; siihen noustaan kehnoja
 portaita ylös, ja siihen kuuluu melkein vain yksi ainoa avara, hämärä
 huone, jossa mr Gowan maalaa. Ne ikkunat, joista tahtoisin katsella
 ulos, ovat tukitut ja seinät ovat täynnä liitu- ja hiilipiirroksia,
 joita siellä ennen asuneet ovat tehneet — oh, monien vuosien kuluessa.
 Siellä on verho, joka on paremmin pölynharmaa kuin punainen ja joka
 jakaa huoneen kahtia; verhon takainen osasto on arkihuoneena. Kun
 ensimmäisen kerran kävin mrs Gowanin luona siellä, oli hän yksin;
 työ oli pudonnut hänen kädestänsä, ja hän istui katsellen taivaalle,
 joka loisti ikkunoiden yläosista. Älkää silti tulko levottomaksi, kun
 kerron tätä, vaikkei kaikki täällä ollutkaan niin iloista, valoisaa,
 rattoisaa eikä niin onnellista ja nuorekasta kuin olisin suonut olevan.

 Koska mr Gowan maalaa isän muotokuvaa (en varmasti tiedä, tuntisinko
 häntä siitä yhdennäköisyyden perustuksella, ellen olisi nähnyt hänen
 maalaavan sitä), olen saanut senjälkeen olla mrs Gowanin seurassa
 useammin kuin olisin saanut ilman tätä onnellista sattumaa. Hän on
 hyvin paljon yksin. Todella hyvin paljon.

 Kerronko toisesta käynnistäni hänen luonansa? Menin sinne eräänä
 iltapäivänä, neljän tai viiden tienoilla, kun satuin pääsemään yksin
 kävelylle. Hän söi juuri päivällistä yksin ja hänen ruokansa oli
 tuotu jostakin sinne jonkinlaisessa lämmityskojeessa, jossa paloi
 tuli sisässä; hänellä ei ollut eikä hän näyttänyt odottavankaan muuta
 seuraa kuin vanhan miehen, joka oli tuonut hänen päivällisensä.
 Tämä kertoi hänelle pitkän jutun (muurien ulkopuolella liikkuvista
 rosvoista, jotka oli vangittu erään pyhimyksen patsaan luona)
 huvittaakseen häntä — kuten ukko sanoi minulle, kun tulin ulos, »koska
 minullakin on tytär, vaikka ei näin kaunis».

 Minun pitää nyt puhua mr Gowanistakin, ennenkuin kerron sen vähän,
 mitä minun vielä on sanottava hänen vaimostaan. Hänen täytyy ihailla
 vaimonsa kauneutta ja ylpeillä hänestä, sillä kaikki kehuvat mrs
 Gowania, ja hänen täytyy rakastaa häntä ja hän rakastaakin epäilemättä
 — omalla tavallaan. Te tunnette hänen käytöksensä, ja jos se teidän
 silmissänne näyttää yhtä kevytmieliseltä ja tyytymättömältä kuin
 minun silmissäni, niin en ole väärässä ajatellessani, ettei hän ole
 sopiva mies vaimollensa. Ellei asia teidän mielestänne ole näin, uskon
 varmasti erehtyneeni, sillä teidän muuttumaton lapsiparkanne luottaa
 teidän ymmärrykseenne ja hyvyyteenne enemmän kuin hän ikinä voisi
 kuvatakaan, jos yrittäisi Mutta älkää pelästykö, hän ei yritäkään.

 Epävakavan ja tyytymättömän olemuksensa tähden (arvelen niin, jos
 tekin olette samaa mieltä) välittää hän hyvin vähän työstään ja
 kutsumuksestaan. Hän ei tee mitään vakavasti ja kärsivällisesti;
 hän aloittaa töitä ja heittää ne taas, tekee yhden työn tai jättää
 toisen tekemättä, aina vain yhtä välinpitämättömänä ja huolettomana.
 Kun olen kuunnellut hänen keskusaltaan isän kanssa istunnoissa, olen
 aprikoinut, senköhän tähden hän ei usko kehenkään muuhun, koska hän
 ei usko itseensäkään. Mitähän te sanoisitte tähän kaikkeen? Tiedän,
 kuinka katsoisitte, ja kuulen melkein äänenne, kun Iron Bridgellä
 puhuisitte minulle tästä kaikesta.

 Mr Gowan liikkuu hyvin paljon seurapiireissä, joita täällä pidetään
 parhaina — vaikkei hän näytä nauttivan siitä eikä pitävän niitä
 minkään arvoisina ollessaan niissä — ja mrs Gowan on toisinaan
 mukana, vaikka viime aikoina hyvin vähän. Olen ollut huomaavinani,
 että ihmiset puhuvat hyvin epäjohdonmukaisella tavalla mrs Gowanista,
 ikäänkuin hän olisi löytänyt suuren, itsekkään onnen nähdessään mr
 Gowanin, vaikka nämä samat ihmiset eivät ole uneksineetkaan haluta
 häntä itselleen tai tyttärilleen. Myöskin liikkuu hän maaseudulla,
 piirtämässä luonnoksia, ja kaikkialla, missä on vieraita, tapaa hän
 tuttuja ja on hyvin tunnettu. Sitäpaitsi hänellä on ystävä, joka on
 paljon hänen seurassaan sekä kotona että muualla, vaikka hän kohtelee
 tätä ystävää hyvin kylmästi ja käyttäytyy varsin oikullisesti häntä
 kohtaan. Olen aivan varma (sillä hän on sanonut sen minulle), että mrs
 Gowan ei pidä tästä ystävästä. Minullekin hän on niin vastenmielinen,
 että tuntuu oikein helpottavalta, että hän nykyään on poissa täältä.
 Kuinka paljon helpottavammalta se tuntuukaan mrs Gowanista!

 Päätin kertoa teille kaiken tämän, huolimatta siitä, että pelkäsin
 tuottavani teille hiukan, tosin aiheetonta levottomuutta, mutta tein
 sen saadakseni erikoisesti sanoa erään asian, nimittäin tämän: hän on
 niin uskollinen ja rakastava ja tietää varmasti omistaneensa tämän
 rakkautensa ja uskollisuutensa miehelleen ikiajoiksi, niin että voitte
 olla varma siitä, että hän rakastaa, ihailee ja ylistää häntä ja
 peittää hänen vikansa kuolemaansa saakka. Luulen, että hän salaa viat
 ja aina vastakin salaa ne itseltäänkin. Hän on antanut miehellensä
 sydämen, jota ei voi milloinkaan ottaa takaisin; eikä mies milloinkaan
 voi kuluttaa ja väsyttää sen hellyyttä, vaikka kuinka koettaisi. Te
 tiedätte, että tämä on totta, kuten tiedätte kaikki paljoa, paljoa
 paremmin kuin minä; mutta en voi olla kertomatta teille, millaiseksi
 hän osoittautuu, ja että te ette voi ajatella hänestä liian hyvää.

 En ole tässä kirjeessäni vielä nimittänyt häntä nimeltä, mutta
 me olemme nyt niin hyviä ystäviä, että teen niin ollessamme
 kahden, rauhassa, ja hän puhuttelee minua myöskin nimeltäni — ei
 ristimänimeltäni, vaan sillä, jonka te annoitte minulle. Kun hän alkoi
 nimittää minua Amyksi, kerroin hänelle lyhyen tarinani ja pyysin häntä
 sanomaan minua Pikku Dorritiksi. Sanoin, että tämä nimi oli minulle
 rakkaampi kuin mikään muu, ja hänkin sanoo minua nyt Pikku Dorritiksi.

 Kenties ette vielä ole saanut tietoja hänen isältään tai äidiltään
 ettekä tiedä, että hänellä nyt on pieni poika. Se syntyi vasta kaksi
 päivää takaperin ja juuri viikko senjälkeen kun he olivat tulleet
 tänne. Se tekee heidät hyvin onnellisiksi. Kuitenkin täytyy minun
 mainita, koska nyt kerron teille kaikki, että kuvittelen heidän olevan
 kireissä väleissä mr Gowanin kanssa ja että hänen ivaileva käytöksensä
 heitä kohtaan tuntuu heistä loukkaavan heidän rakkauttansa tyttäreen.
 Kun viimeksi eilen olin siellä, näin mr Meaglesin punastuvan, nousevan
 ylös ja lähtevän huoneesta, ikäänkuin olisi pelännyt sanovansa tämän
 suoraan, ellei tällä tavoin estäisi itseään siitä. Ja kuitenkin
 näyttävät molemmat olevan niin hienotunteisia, hyväntuulisia ja
 ymmärtäväisiä, että hänen pitäisi säästää heitä sellaiselta. Hän tekee
 kovin pahoin, kun ei ajattele heitä sen enempää.

 Pysähdyin viime pisteeseen lukeakseni, mitä olin kirjoittanut.
 Ensin näytti minusta siltä kuin olisin ollut muka ymmärtävinäni ja
 selittävinäni kovin paljon asioita, niin etten aikonut lähettääkään
 kirjettäni. Mutta kun olin hiukan ajatellut asiaa, aloin kuitenkin
 toivoa, että te kyllä heti ymmärtäisitte, että olen tehnyt huomioitani
 vain teidän tähtenne ja että mitä luulen havainneeni, sen olen
 havainnut vain teidän mielenkiintonne innostamana. Todellakin voitte
 olla varma siitä, että asia on niin.

 Ja nyt ei minulla tässä kirjeessä ole enää mitään sanottavaa tästä
 asiasta ja vain vähäsen muista.

 Me voimme kaikki hyvin, ja Fanny edistyy päivä päivältä. Ette voi
 aavistaa, kuinka hyvä hän on minulle ja kuinka paljon vaivaa hän näkee
 minun tähteni. Hänellä on kosija, joka on seurannut häntä, ensin
 koko matkan Sveitsissä ja sitte Venetsiassa, ja joka juuri uskoi
 minulle aikovansa seurata häntä kaikkialle. Olin hyvin hämilläni hänen
 puhuessaan minulle siitä, mutta hän tahtoi puhua. En tiennyt mitä
 sanoa, mutta viimein vastasin, että oli viisainta olla tekemättä niin.
 Sillä Fanny on (vaikken minä sitä hänelle sanonut) aivan liian sukkela
 ja älykäs hänelle. Kuitenkin sanoi hän aikovansa edelleenkin seurata
 häntä. Minulla ei tietystikään ole ketään kosijaa.

 Jos joskus pääsette tässä pitkässä kirjeessä tähän saakka, niin ehkä
 sanotte: »Varmaankaan ei Pikku Dorrit lopeta, ennenkuin on kertonut
 jotakin matkoistaan, ja nyt olisi aika tehdä se.» Niin minäkin
 ajattelen, mutten tiedä mitä kertoisin. Venetsiasta lähdettyämme
 olemme käyneet hyvin monessa ihmeellisessä paikassa, muun muassa
 Genuassa ja Firenzessä, ja olemme nähneet niin monta ihmeellistä
 asiaa, että minua miltei pyörryttää, kun ajattelen, kuinka monta niitä
 on. Mutta te voitte kertoa minulle niin paljon enemmän niistä, että
 miksipä väsyttäisin teitä kertomuksillani ja kuvauksillani?

 Rakas mr Clennam, koska viime kirjeessäni rohkenin puhua teille
 yksityisistä huolistani tällä matkalla, niin en tahdo nyt olla
 raukkamaisempi. Hyvin usein ajattelen näin: »Niin vanhoja kuin nämä
 kaupungit ovatkin, niin ei niiden ikä itsessään ihmetytä minua niin
 suuresti kuin se, että ne ovat olleet paikoillaan koko sen ajan,
 jolloin en minä ole tiennyt muuta kuin parin kolmen olemassaolosta
 enkä juuri mistään muustakaan vanhojen muuriemme ulkopuolella.» Siinä
 on jotakin surumielistä, en tiedä miksi. Kun kävimme katsomassa
 Pisan vinoa tornia, oli kirkas aurinkoinen päivä, ja torni ja sen
 naapurirakennukset näyttivät kovin vanhoilta ja maa ja taivas niin
 nuorilta, ja sen varjo maassa näytti niin pehmeältä ja yksinäiseltä!
 En voinut ensimmäiseksi ajatella, kuinka kaunis tai kuinka merkillinen
 se oli, vaan ajattelin: »Oi, kuinka monta kertaa, muurin luodessa
 varjoansa meidän huoneeseemme ja isän väsyneiden jalkojen astellessa
 edestakaisin vankilan pihassa, kuinka monta kertaa tämä paikka oli
 aivan yhtä rauhallinen ja suloinen kuin nytkin!» Se valtasi minut
 kokonaan. Sydämeni oli niin täysi, että kyyneleet puhkesivat silmiini,
 vaikka koetin kaikin voimin pidättää niitä. Sama tunne minulla on
 usein — usein. Elämämme käänteestä alkaen uneksin enemmän kuin ennen
 ja tiedättekö, näen itseni unissani aina aivan nuorena. Sanotte
 ehkä, etten nytkään ole ylen vanha. En, mutta en tarkoitakaan sitä.
 Uneksin olevani pieni lapsi, joka opettelee ompelemaan. Näen itseni
 usein siellä taas, näen pihassa vähemmin tuttuja kasvoja, joiden olen
 luullut unohtuneen aivan; mutta yhtä usein olen olevinani täällä
 ulkomailla — Sveitsissä, Ranskassa, Italiassa — missä vain olemme
 käyneet — mutta yhä pienenä lapsena. Olen uneksinut meneväni mrs
 Generalin luo puettuna siihen paikattuun pukuun, jonka aikaisimmin
 muistan itselläni olleen. Olen aina uudelleen uneksinut istuvani
 päivällispöytään Venetsiassa, kun on ollut paljon vieraita, ylläni
 äidin kuolemanjälkeinen surupuku, joka minulla oli kahdeksanvuotiaana
 ja jota käytin kauan senjälkeen kun se jo oli hyvin kulunut ja
 mahdoton korjata enää. Olin hyvin surullinen ajatellessani, kuinka
 vieraat pitäisivät tätä pukua soveltumattomana isäni rikkauteen ja
 kuinka suututtaisin ja häpäisisin häntä ja Fannya ja Edwardia, näin
 selvästi ilmaisemalla asian, jota he tahtoivat pitää salassa. Mutta
 minä en ole päässyt pienen lapsen ajatustavasta siinä asiassa; ja
 samassa hetkessä uneksin istuvani sydän kourassa pöydässä ja laskevani
 päivällisen kustannuksia ja miettiväni pääni ympäri, millä tavalla
 ne kaikki saataisiin maksetuiksi. En ole milloinkaan uneksinut itse
 olojemme muutoksesta enkä tuosta muistettavasta aamusta, jolloin
 tulitte kanssani takaisin kertomaan siitä, enkä milloinkaan ole
 uneksinut teistä.

 Rakas mr Clennam, on mahdollista, että olen ajatellut teitä — ja muita
 — niin paljon päivällä, ettei ajatuksia riitä kiertelemään teitä
 öisinkin. Sillä minun täytyy nyt tunnustaa, että sairastan koti-ikävää
 — kaipaan niin kiihkeästi ja hartaasti kotia, että toisinaan itken,
 kun ei kukaan näe. En jaksa enää kestää sitä, että matkustamme
 poispäin siitä. Sydämeni kevenee hiukan, kun matkamme kulkee
 sinnepäinkin, vaikkapa vain muutaman peninkulman ja vaikka tiedän,
 että pian taas käännymme toiseen suuntaan. Niin rakas on minulle se
 seutu, jossa olen elänyt köyhyydessä ja kokenut teidän hyvyyttänne.

 Taivas tietää, milloin lapsiparkanne pääsee takaisin Englantiin.
 Olemme kaikki ihastuneet täkäläiseen elämään (kaikki muut paitsi
 minä), eikä ole ollut puhetta kotiinpaluusta. Rakas isäni suunnittelee
 Lontoossa käyntiä myöhään keväällä joissakin omaisuutta koskevissa
 asioissa, mutta minulla ei ole toivoa päästä mukaan.

 Olen koettanut hiukan edistyä mrs Generalin johdolla ja toivon, etten
 enää ole aivan yhtä tyhmä kuin ennen. Olen alkanut puhua ja ymmärtää
 jotenkin hyvin niitä vaikeita kieliä, joista kerroin teille. En
 muistanut viimeksi kirjoittaessani, että te osaatte niitä molempiakin,
 mutta muistin sen perästäpäin ja se auttoi minua eteenpäin. Jumala
 siunatkoon teitä, rakas mr Clennam. Älkää unohtako

                              alati kiitollista ja uskollista
                                       Pikku Dorritia.

 J.k. Muistakaa erikoisesti, että Minnie Gowan ansaitse säilyä teidän
 rakkaimmassa muistissanne. Teillä ei voi olla hänestä liiaksi jaloja
 ja yleviä ajatuksia. Unohdin mr Pancksin viime kerralla. Olkaa hyvä ja
 sanokaa hänelle, jos tapaatte hänet, Pikku Dorritin parhaat terveiset.
 Hän oli hyvin hyvä P.D:lle.




KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU

Pidetään suurta isänmaallista kokousta


Merdlen kuuluisa nimi kävi päivä päivältä kuuluisammaksi maassa.
Ei kukaan tiennyt, että tämä mainehikas Merdle milloinkaan olisi
tehnyt mitään hyvää kenellekään, elävälle tai kuolleelle, tai
millekään asialle maan päällä; ei kukaan tiennyt, että hänellä olisi
minkäänlaisia kykyjä tai lahjoja, jotka olisivat voineet luoda
talituikunkaan valoa millekään Aatamin poikien astumille lukuisille,
sokkeloisille poluille, ei velvollisuuden eikä virkistyksen, ei
tuskan eikä ilon, ei työn eikä levon, ei todellisuuden eikä unelmien
poluille; ei kellään ollut vähintäkään syytä otaksua, että savi, josta
tämä epäjumala oli muovaeltu, oli muuta kuin tavallisinta savea,
jonka sisässä kytevä sydänlanka oli aivan samanlaatuinen kuin minkä
muun savikuvan koossapitäjä tahansa. Kaikki tiesivät (tai luulivat
tietävänsä), että hän oli koonnut äärettömiä rikkauksia, ja tästä
syystä vain heittäytyivät maahan hänen eteensä, mikä oli alentavampaa
ja vähemmin anteeksiannettavaa kuin se, että tietämättömin villi ryömii
maakolostaan lepyttelemään kantona tai matelijana esiintyvää pimitetyn
sielunsa jumalaa.

Ja kuitenkin tämän palvonnan ylhäiset papit aina näkivät miehen
edessänsä elävänä vastalauseena ja varoituksena heidän alhaista
mielenlaatuansa vastaan. Suuri yleisö palvoi sokeassa uskossa — vaikka
kyllä tarkoin tiesi jumaloimisensa syyn — mutta alttaripalveluksen
toimittajilla oli epäjumala tavallisesti silmiensä edessä. He istuivat
hänen uhrijuhlissaan ja hän heidän. Häntä seurasi kaikkialla haamu,
joka puhui ylhäisille papeille: »Tällaisetko merkit leimaavat sen,
johon te uskotte ja jota tahdotte palvoa: katsokaa tämän miehen päätä
silmiä, tarkatkaa hänen puhetapaansa, hänen käytöstänsä. Te olette
verukeviraston vipukoneita, kansan johtomiehiä. Jos puolitusinainen
teikäläisiä joutuu tukkanuottasille, niin tuntuu siltä kuin maaemo ei
enää kykenisi tuottamaan uusia johtomiehiä. Siinäkö teidän arvonne ja
ansiokkuutenne on että ylinnä muita suositte sellaisia henkilöitä,
jotka hyväksyvät tämän miehen, liehakoivat häntä, työntävät hänet
esille. Vai — jos kykenette oikein arvostelemaan niitä merkkejä, jotka
aina tuon esille hänen ollessaan teidän seurassanne — omassa ylemmässä
kunniallisuudessanne arvonne ja ansionne piilee?» Pari todella rumaa
kysymystä, jotka aina seurasivat mr Merdleä kaikkialla ja jotka
hiljaisen sopimuksen mukaan oli määrätty tukahdutettaviksi.

Mrs Merdlen ollessa ulkomailla piti mr Merdle suurta taloa yhä avoinna
sen läpi virtaavaa vierastulvaa varten. Muutamat heistä ottivat
ystävällisesti koko laitoksen huostaansa. Kolme neljä ylhäistä ja
vilkasta naista saattoi nyt sanoa toisilleen: »Syökäämme päivällistä
rakkaan Merdlemme luona ensi torstaina. Keitä kutsumme?» Rakas
Merdlemme sai määräyksensä ja istui sitte kömpelönä pöydässä vieraitten
joukossa ja kuljeksi senjälkeen tylsänä salongeissaan, herättämättä
huomiota millään muulla tavoin kuin näyttämällä siltä, ettei hänellä
ollut mitään muuta tekemistä vastaanoton kanssa kuin olla jaloissa ja
tiellä.

Hovimestari, tämän suuren miehen kiusanhenki, ei hellittänyt vähääkään
ankaruuttansa. Näillä päivällisillä, joilla Povi ei ollut läsnä, piti
hän silmällä kaikkea samalla tavoin kuin poven ollessa läsnä, ja
hänen silmänsä vaikuttivat mr Merdleen kuin basiliskin silmät. Hän
oli kova aina eikä olisi milloinkaan sallinut yhdenkään lautasen tai
viinipullon olla toisin kuin piti. Hän ei olisi sallinut ainoitakaan
päivällispitoja, jotka eivät olisi täyttäneet kaikkia vaatimuksia. Hän
kattoi pöydän oman arvonsa kunniaksi. Jos vieraat suvaitsivat nauttia
mitä tarjottiin, oli kaikki hyvin, mutta se tarjottiin hänen oman
arvonsa ylläpitämiseksi. Kun hän seisoi tarjoilupöydän ääressä, näytti
hän kuuluttavan: »Olen ottanut tehtäväkseni valvoa tätä, mikä nyt on
edessäni, ja mitään sen vähempiarvoista en hyväksy.» Jos hän kaipasi
poissaolevaa povea, kaipasi hän sitä vain oman asemansa täydentäjänä,
joka olojen pakosta oli tilapäisesti häneltä riistetty. Samoin kuin
olisi kaivannut tärkeätä pöytäkoristetta tai hienoa viininjäähdyttäjää,
joka oli lähetetty pankkiin.

Mr Merdle lähetteli kutsuja Barnacle-päivällisille. Loordi Decimuksen
piti tulla sinne, mr Tite Barnaclen samoin ja myöskin hauskan nuoren
Barnaclen; Barnaclein parlamenttikuoro, joka eduskunnan ollessa
hajalla kierteli maaseudulla liverrellen päämiehensä ylistystä,
olisi myöskin edustettuna. Juhlasta tulisi suurenmoinen tilaisuus.
Mr Merdle aikoi ryhtyä asioihin Barnaclein kanssa. Hän oli pitänyt
pieniä, hienotunteisia neuvotteluja ylhäisen Decimuksen kanssa —
nuori hauskakäytöksinen Barnacle välittäjänä — ja mr Merdle oli
päättänyt heittää suuren rehellisyytensä ja suurten rikkauksiensa
painon Barnaclein vaakakuppiin. Häijyt kielet kuiskailivat juonista ja
keinotteluista, kenties koska oli kieltämätöntä, että jos ihmiskunnan
kuolematon vihollinen olisi ollut voitettavissa keinottelulla,
Barnaclet silloin olisivat keinotelleet hänet käsiinsä — isänmaan
hyväksi, isänmaan hyväksi.

Mrs Merdle oli kirjoittanut mahtavalle puolisollensa — kerettiläiseksi
oli leimattava se, joka ei tunnustanut, että tämä pomo yksin oli
samanarvoinen kuin kaikki brittiläiset kauppiaat Whittingtonin ajoilta
saakka yhteensä, sotkettuina yhdeksi ainoaksi, yltä yleensä kolmen
jalan paksuudelta kullatuksi möhkäleeksi — niin, hän oli kirjoittanut
tälle mahtavalle puolisollensa useita kirjeitä Roomasta lyhyen ajan
kuluessa ja niissä hellittämättä vakuuttanut, että nyt jos milloin
oli aika huolehtia Edmund Sparklerin tulevaisuudesta. Mrs Merdle oli
osoittanut, että Edmundin asia oli tähdellinen ja että äärettömiä
etuja oli voitettavissa, jos hän nyt heti saisi asiansa hyvin
järjestetyiksi. Mrs Merdlen teonsanat taipuivat tämän asian kohdalla
vain yhdessä tapamuodossa, käskytavassa, jolla oli ainoastaan yksi
aikamuoto, nykyaika. Ja hän määräsi niin painokkaasti nämä teonsanat mr
Merdlen taivutettaviksi, että tämän hidas veri ja pitkät hihankäänteet
joutuivat kiihdyksiin.

Tässä kiihtymyksen tilassa oli mr Merdle vältellen hiponut katseillaan
hovimestarin kenkiä kohottamatta silmiään tämän hämmennyttävän olennon
ajatusten kuvastimeen ja ilmoittanut aikovansa pitää erikoislaatuiset
päivällispidot: ne eivät tulisi varsin suuret, mutta aivan erikoiset.
Hovimestari puolestaan ilmoitti, ettei hänellä ollut mitään sitä
vastaan; hän oli valmis järjestämään ja valvomaan niin kalliiden
pitojen toimeenpanoa kuin vain oli mahdollista, ja nyt oli pitopäivä
tullut.

Mr Merdle seisoi eräässä salissaan, selin takkavalkeaan ja odotteli
ylhäisiä vieraitansa. Harvoin, jos milloinkaan, rohkeni hän lämmitellä
selkäänsä oman takkavalkeansa edessä, paitsi ollessaan aivan yksin.
Hovimestarin läsnäollessa ei sellainen voinut tulla kysymykseenkään.
Jos tämä hänen painostava palvelijansa nyt olisi ilmestynyt huoneeseen,
olisi hän tarttunut ranteisiinsa poliisimaisella tavallaan ja kävellyt
edestakaisin takan eteisellä matolla tai hiiviskellyt kalustonsa
komeiden esineiden ympärillä. Vekkulimaiset varjot, jotka näyttivät
pujahtavan esiin piilostaan, kun valkea leimahti korkealle, ja
taas pujahtavan takaisin piiloihinsa, kun se vaimeni, olivat aivan
riittävinä todistajina hänen heittäytyessään näin vapaaksi. Olivatpa
ne enemmänkin kuin riittäviä, jos hänen levottomat silmäyksensä niihin
merkitsivät jotakin.

Mr Merdlen oikea käsi oli täynnä iltalehtiä, ja iltalehdet olivat
täynnä mr Merdleä. Hänen ihmeellinen yritteliäisyytensä, hänen
ihmeellinen rikkautensa, hänen ihmeellinen pankkinsa olivat
tämäniltaisten lehtien lihoittavana ravintona. Ihmeellinen pankki,
jonka etevin suunnittelija, perustaja ja johtaja hän oli, oli viimeinen
monista Merdle-ihmeistä. Niin vaatimaton oli mr Merdle kuitenkin,
huolimatta näistä loistavista teoistaan, että näytti asuvan talossaan
vain ulossottotuomion alaisena miehenä eikä suinkaan kauppa-kolossina,
joka seisoi takkamatollaan hajasäärin, pienten alusten purjehtiessa
sisään päivällisille.

Katsokaa, kuinka alukset laskevat satamaan! Kohtelias nuori
Barnacle tuli ensimmäisenä, mutta laki saavutti hänet portaissa.
Laki, jolla kuten tavallisesti oli mukanaan lornettinsa ja pieni
lautakuntakumarrus, oli ylenmäärin iloinen tavatessaan kohteliaan
nuoren Barnaclen ja otaksui, että »kohta saamme istua täysi-istunnossa,
kuten me lakimiehet sanomme, pitämässä erikoista neuvottelua».

»Todellako», ihmetteli vilkas nuori Barnacle, jonka nimi oli Ferdinand,
»kuinka niin?»

»Kas vain», hymyili laki. »Jos ette _te_ tiedä sitä, niin kuinka _minä_
sitte voisin tietää? Te oleskelette temppelin pyhimmässä, minä kuulun
ulkopuoliseen ihailevaan laumaan.»

Laki saattoi olla sekä hienotunteinen että kovakourainen, riippuen
siitä, kenen kanssa kulloinkin oli tekemisissä. Ferdinand Barnaclen
kanssa hän oli kuin hämähäkinverkkoa. Hän oli myös aina vaatimaton ja
itsensäkieltävä omalla tavallaan. Hänen olemuksensa vaihteli suuresti,
mutta yksi johtolanka näkyi kaikissa hänen kudosmalleissaan. Jokainen,
jonka kanssa hän joutui tekemisiin, oli hänen silmissään lautakunnan
jäsen, jonka mielipiteeseen hänen täytyi koettaa vaikuttaa mikäli
mahdollista.

»Aikooko kuuluisa isäntämme ja ystävämme», lausui laki, »meidän
loistava liiketähtemme — antautua valtiolliseen toimintaan?»

»Aikooko? Onhan hän jonkun aikaa ollut parlamentinjäsenenä», vastasi
kohtelias nuori Barnacle.

»Niin kyllä», myönsi laki nauraen erikoisia lautakunnan jäseniä
varten sovellettua huvinäytelmänauruaan; se oli aivan toisenlaista
kuin hänen alempiarvoisissa lautakunnissa istuville hullunkurisille
käsityöläisille tarjoamansa ilveilynauru; »hän on ollut parlamentissa
jonkun aikaa. Mutta tähän saakka tähtemme on ollut vaihteleva ja
häilyvä? Eikö niin?»

Tavallisen todistajan olisi tämä »eikö niin?» houkutellut myöntävään
vastaukseen. Mutta Ferdinand Barnacle katsoi vain tarkoittavasti lakiin
heidän astellessaan portaita ylös eikä vastannut mitään.

»Aivan niin, aivan niin», vahvisti laki nyökäyttäen päätänsä, sillä
hän ei hellittänyt vähällä tällaisissa asioissa, »ja sentähden sanoin
meidän kokoontuvan täysi-istuntoon erikoista neuvottelua varten —
tarkoittaen, että tästä tulee ylevä ja juhlallinen tilaisuus, jolloin,
kuten kapteeni Macheath sanoo, 'tuomarit ovat koolla: peloittava näky!'
Me lakimiehet olemme, katsokaas, vapaamielisen valmiit viittaamaan
kapteeni Macheathiin, vaikka hän on ankara meitä kohtaan. Siitä
huolimatta voisin mainita erään myönnytyksenkin kapteenin puolelta», ja
laki pyöritteli leikillisesti päätänsä, sillä puhuessaan ylimalkaisesti
ammatistaan hän oli aina tekevinään pientä pilaa itsestään,
»myönnytyksen, että laki, suurin piirtein, ainakin on tarkoitettu
puolueettomaksi. Sillä mitä kapteeni sanoo, jos tulkitsen hänet oikein
— ja ellen» — hän teki huvinäytelmäeleen, koskettaen kumppaninsa
olkapäätä lornetillaan, »niin oppinut ystäväni kyllä oikaisee minua:

    »'Siit' asti kun lain koura uhkaa kaikkein yllä
    pahetta vaanien niin meissä kuin myös muissa,
    voi järkimies ain' ihmetellä, syystä kyllä,
    parempaa seuraa ettei nähdä hirsipuissa!'»

Näin puhellen saapuivat he saliin, jossa mr Merdle seisoi takkavalkean
edessä. Hän hämmästyi niin suunnattomasti, kun laki astui sisään
tällaiset sanat huulillaan, että vieraan täytyi selittää toistaneensa
Gayn säkeitä. »Tosin hän ei kuulu Westminster Hallin suuruuksiin»,
sanoi hän, »mutta onhan hänelläkin arvonsa sellaisen miehen silmissä
kuin mr Merdlen, joka omistaa niin suurenmoisen käytännöllisen
maailmantuntemuksen.»

Mr Merdle näytti siltä kuin haluaisi sanoa jotakin, mutta sitten hän ei
näyttänyt haluavankaan. Tällä väliajalla ehdittiin ilmoittaa piispan
saapumisesta.

Piispa astui sisään nöyränä, mutta kuitenkin rivakoin, nopein askelin,
ikäänkuin haluten vetää jalkaansa seitsenpeninkulmaiset saappaansa
ja lähteä kiertämään maailmaa tarkastamaan, että kaikki olivat
tyydyttävässä kunnossa. Piispalla ei ollut aavistustakaan siitä, että
jotakin tärkeätä oli tekeillä. Tämä oli hänen käytöksensä huomattavin
piirre. Hän oli eloisa, vilkas, hilpeä, ystävällinen, lempeä, mutta
niin hämmästyttävän viaton.

Laki liukui piispan luo kysellen kohteliaimmin piispattaren vointia.
Tämä oli pahaksi onnekseen sattunut hiukan vilustumaan eräässä
rippivannotustilaisuudessa, muuten hän voi hyvin. Samoin nuori herra
piispa. Hän asui maaseudulla nuoren vaimonsa ja pienokaisten kanssa ja
hoiti seurakuntaansa.

Sitten ilmestyivät Barnacle-kuoron edustajat ja senjälkeen mr
Merdlen lääkäri. Laki, joka yhdellä silmännurkalla ja lornettinsa
kulmalla tähyili jokaista sisääntulijaa, puhuipa hän kenen kanssa ja
mistä asiasta hyvänsä, pyrki ovelin keinoin ja luontevan näköisesti
juttusille jokaisen kanssa, kosketellen kunkin erikoisen lautakunnan
jäsenen erikoista mieluisinta asiaa. Muutamien kuorolaisten kanssa
naureskeli hän uniselle parlamentinjäsenelle, joka edellisenä iltana
oli mennyt etuhuoneeseen ja äänestänyt väärin; toisten kanssa
valitteli hän ajan uudistushaluista henkeä, jota ei edes voitu
estää luonnottomalla tavalla harrastamasta yleisiä asioita, vieläpä
valtion raha-asioita; lääkärin kanssa puhui hän pari sanaa yleisestä
terveydentilasta, sitäpaitsi pyytäen häneltä pientä lausuntoa eräästä
asiasta, joka koski muuatta lääkäriä, kiistämättä varsin oppinutta
ja hienokäytöksistä miestä — näiden ominaisuuksien otaksui hän
korkeimmassa kehityksessään kuitenkin kuuluvan eräille toisille
lääkintätaidon harjoittajille (lautakuntakumarrus); toissapäivänä
oli tuo ensinmainittu lääkäri esiintynyt todistajana oikeudessa ja
silloin oli laki ristikuulustelussa päässyt selville siitä, että mies
kuului uuden lääkintätavan kannattajiin, joka tapa lain mielestä —
kuinka? — no niin, laki ajatteli näin; laki oli arvellut ja toivonut
tohtorin sanovan niin. Rohkenematta väitellä lääkärien kanssa, tuntui
hänestä kuitenkin, katsoen asiaa tavallisen järjen eikä ammatillisen
ymmärtämisen kannalta, että tämä uusi järjestelmä oli — saattoiko
hän näin etevän asianymmärtäjän kuullen sanoa sen? — huijausta! Ah!
Tällaisen rohkaisun kannattamana uskalsi hän sanoa: huijausta, ja nyt
oli laki saanut mielensä kevennetyksi.

Mr Tite Barnacle, jolla, samoin kuin tri Johnsonin kuuluisalla
ystävällä, oli vain yksi ainoa ajatus päässänsä ja sekin väärä, oli
ilmestynyt tällä välin. Tämä mainio herrasmies ja mr Merdle, jotka
erilaisissa asennoissa ja märehtivän mietiskelevin ilmein istuivat
keltaisella sohvalla takkavalkean valossa, eivät vaihtaneet halaistua
sanaa keskenään; huomattava yhdennäköisyys vallitsi heidän ja
vastakkaisella seinällä riippuvan Cuyp-maalauksen esittämien kahden
lehmän välillä.

Mutta nyt saapui loordi Decimus. Hovimestari, joka tähän saakka oli
rajoittunut vain tavallisen tehtävänsä yhteen puoleen, nimittäin:
katselemaan vieraita (paremmin uhkamielisesti kuin suosiollisesti)
heidän tullessaan sisään, poikkesi nyt siinä määrin tavastaan, että
tuli yläkertaan ilmoittamaan hänen ylhäisyytensä saapuneen. Loordi
Decimus oli ylen mahtava pääri, ja vaatimaton nuori alahuoneen jäsen,
Barnaclein viimeksi pyydystämä otus, joka oli kutsuttu tänne viettämään
peijaisiaan, sulki silmänsä, kun hänen ylhäisyytensä astui sisään.

Siitä huolimatta oli loordi Decimuksesta hauska tavata tätä alahuoneen
jäsentä. Hänestä oli hauska tavata mr Merdleä, hauska tavata piispaa,
hauska tavata lakia, hauska tavata mr Tite Barnaclea, hauska tavata
kuoroa, hauska tavata Ferdinandia, yksityissihteeriänsä. Loordi
Decimus, vaikka kuuluikin maailman mahtaviin, ei ollut rakastettava
käytökseltään, ja Ferdinand oli suurella vaivalla saanut hänet
niin pitkälle, että hän huomasi kaikki, jotka tapasi täällä, ja
vakuutti olevansa iloinen tavatessaan heitä. Kun tämä vilkkauden ja
alentuvaisuuden puuska oli ohi, liittyi hänen ylhäisyytensä Cuyp-taulua
jäljittelevään ryhmään ja rupesi siihen kolmanneksi lehmäksi.

Laki, joka jo tunsi saaneensa koko lautakunnan valtoihinsa ja sopivaksi
nyt käydä esimiehen kimppuun, liukui tämän luokse, lornetti kädessä.
Hän otti puheeksi ja esitti esimiehen arvosteltavaksi ilman ja
sääsuhteet, arvellen niiden olevan virallisen vaiteliaisuusvaatimuksen
yläpuolella. Laki kertoi kuulleensa (kuten jokainen sanoo kuulleensa,
vaikka keneltä ja mistä jää ainaiseksi salaisuudeksi), että sinä
vuonna ei saataisi ensinkään sälehedelmiä. Loordi Decimus ei ollut
kuullut mitään sellaista persikoistaan, mutta luuli, jos hänen väkensä
oli oikeassa, ettei omenoita tulisi ollenkaan. Ei omenoita? Laki oli
ylenmäärin hämmästynyt ja huolissaan. Todellisuudessa oli hänelle aivan
yhdentekevää, vaikkei koko maan pinnalla olisi kypsynyt ainoatakaan
omenaa, mutta hänen näennäinen harrastuksensa tähän omenakysymykseen
oli suorastaan tuskallinen. »No, mutta mistä, loordi Decimus — me
kiusalliset lakimiehet haluamme aina koota tietoja, ja ne ovat meille
usein arvaamattoman hyödyllisiä — mistä, loordi Decimus, tämä johtuu?»
Loordi Decimus ei voinut esittää mitään selitystä siihen. Tähän olisi
jo toinen pysähtynyt, mutta laki ei hellittänyt, vaan tarrautui häneen
yhtä eloisasti kuin ennen, kysyen: »Entä päärynät sitten?»

Kauan senjälkeen kun laki oli kohonnut oikeuskansleriksi, kertoi
hän vielä tästä mestaritempustaan. Loordi Decimuksella oli muisto
päärynäpuusta, joka aikoinaan oli kasvanut hänen äitinsä talon takana
Etonissa ja jossa hänen elämänsä ainoa sukkeluus kukoisti vuoden
ympäri. Se oli selvä ja kouraantuntuva sukkeluus, joka koski Etonin
päärynöiden ja parlamentin päärien välistä erotusta, mutta loordi
Decimus arveli, ettei kukaan kuulija voinut nauttia sutkauksen
hienoimmasta tuoksusta, ellei perinpohjin ja tarkkaan tuntenut
puheenalaista päärynäpuuta. Sentähden ei kertomuksella aluksi ollut
aavistusta sellaisesta puusta, sitte se vähitellen huomasi sen
talvella, esitteli sen vaihtelevina vuodenaikoina, kuvasi kuinka se
silmuili, kukki, kantoi hedelmiä, kypsytti hedelmänsä; lyhyesti sanoen,
loordi, ennenkuin kiipesi makuuhuoneen ikkunasta varastamaan hedelmiä,
viljeli puuta niin ahkerasti ja yksityiskohtaisesti, että viivästyneet
kuulijat hartaasti kiittivät taivasta siitä, että puu oli istutettu ja
jalostettu ennen loordi Decimuksen aikoja. Lain omenaharrastus hukkui
ihan siihen kireään jännitykseen, jolla hän seurasi päärynäin vaiheita
siitä hetkestä lähtien, jolloin loordi Decimus juhlallisesti aloitti:
»Päärynöistä puhuessanne muistan erään päärynäpuun», sisältörikkaaseen
loppuponteen saakka: »Ja niin siirrymme elämän moninaisissa vaiheissa
Etonin päärynöistä parlamentin pääreihin»; jutun yhä kestäessä täytyi
lain kulkea hänen ylhäisyytensä kanssa portaita alas, vieläpä istuutua
hänen viereensä pöytään saadakseen kuulla sen loppuun. Silloin tiesi
laki voittaneensa esimiehenkin suosion ja saattoi syödä päivällisensä
hyvällä ruokahalulla.

Nämä päivälliset olivat omiaan herättämään ruokahalua, vaikkei hänen
olisi ollutkaan nälkä. Harvinaisimpia ruokalajeja, kallisarvoisesti
valmistettuja ja kallisarvoisesti tarjoiltuja, herkullisimpia hedelmiä,
valituimpia viinejä, ihmeellisimpiä kulta- ja hopea-, lasi- ja
porsliinitaideteoksia, lukematon joukko maku-, haju- ja näköaistia
hiveleviä esineitä oli koottu pitopöytään. Oi, mikä ihmeellinen mies
tämä Merdle oli, kuinka suuri mies, kuinka etevä ja mestarillinen,
kuinka, siunattu ja kadehdittava — sanalla sanoen, kuinka rikas mies!

Isäntä söi tavallisen vaivaisen kahdeksantoista pennyn määrän ainaiseen
huonosti sulattavaan tapaansa ja puhui omasta puolestaan niin vähän
kuin tällainen ihmeellinen mies ikinä voi. Onneksi kuului loordi
Decimus yleviin henkiin, joille ei tarvitse puhua, koska heillä aina
on kylliksi tehtävää mietiskellessään omaa suuruuttansa. Tämän kautta
kävi nuorelle vaatimattomalle parlamentinjäsenelle mahdolliseksi pitää
silmänsä auki kylliksi kauan, jotta näki syödä päivällisensä. Mutta
kohta kun loordi Decimus puhui, ummisti hän ne taas.

Miellyttävä nuori Barnacle ja laki olivat seuran puhujina. Piispakin
olisi ollut erittäin rakastettava, ellei hänen viattomuutensa olisi
tehnyt haittaa. Hän jäi kovin pian keskustelussa jäljelle. Kun vain
vihjattiin johonkin tekeillä olevaan, oli hän kuin Hölmölästä kotoisin.
Maallisista asioista hän ei ymmärtänyt kerrassaan mitään; ne olivat
hänen näköpiirinsä ulkopuolella.

Sen huomasi hyvin, kun laki sattumalta kertoi ilokseen kuulleensa, että
»meillä kohta on onni saada myöskin ystävämme mr Sparklerin selvä ja
terve ymmärrys — ei prameileva ja kehuskeleva, mutta läpeensä terve ja
käytännöllinen ymmärrys hyvän asiamme puolelle ja palvelukseen».

Ferdinand Barnacle nauroi ja myönsi, että niin saattoi olla. Ääni se
oli yksikin ääni ja hyvä olemassa.

Laki oli perin pahoillaan siitä, ettei nähnyt tänään hyvää ystäväänsä
mr Sparkleria, »mr Merdle».

»Hän on matkoilla mrs Merdlen kanssa», vastasi puhuteltu herra, heräten
vähitellen pitkäaikaisesta hajamielisyydestä, jonka kestäessä hän oli
sujauttanut lusikan hihaansa. »Ei ole välttämätöntä, että hän on täällä
läsnä.»

»Ihmeitätekevä Merdle-nimi riittää epäilemättä aikaansaamaan kaikki»,
sanoi laki tehden lautakunta-kumarruksensa.

»Niin — kyllä — luulisin niin», myönsi mr Merdle pannen lusikan pois
ja kömpelösti pujottaen kätensä toinen toisensa hihansuihin. »En usko,
että kannattajani siellä millään tavoin asettuvat vastahankaan.»

»Malliväkeä!» ihaili laki.

»Hauskaa, että hyväksytte ne», sanoi mr Merdle.

»Entä ne toiset kaksi paikkaa», jatkoi laki, ja hänen terävät
silmänsä välkähtivät, kun hän varovasti vilkui mahtavaan naapuriinsa;
»me lakimiehet olemme aina uteliaita ja utelevia, poimimme tilkun
sieltä, toisen täältä monikirjavaa tietovara varastoamme varten,
sillä emme tiedä, missä mutkassa mikin pala saattaa olla tarpeen —
mutta kuinka väestön laita on niissä kahdessa toisessa paikassa?
Taipuvatko he mallikelpoisesti tämän yritteliäisyyden ja kuuluisan
nimen laajan ja yhä laajenevan vaikutusvallan alle, antautuvatko
nämä pienet purot helposti ja tyynesti ja niin kauniisti, kuin olisi
kysymys luonnonlakien vaikutuksesta, näin johdettaviksi yhtymään
majesteetilliseen virtaan sen kulkiessa ihmeellistä uraansa,
hedelmöittäen rannikoltaan? Onko tämä kaikki niin varmaa, että heidän
kulkunsa voidaan edeltäpäin arvata ja tarkoin laskea?»

Mr Merdle, joka joutui hiukan hämilleen lain kaunopuheisuudesta,
katseli kotvan levottomana lähintä suola-astiaa ja vastasi sitten
epäröiden:

»He ovat täysin selvillä siitä, sir, mitä ovat velkaa yhteiskunnalle.
He valitsevat sen, jonka vain lähetän sinne sitä varten.»

»Hauska tietää», sanoi laki, »hauska tietää».

Kysymyksessä olevat kolme paikkaa olivat kolme kurjaa kolkkaa tällä
saarella, kolme pientä tietämätöntä, pöhnäistä, juopottelevaa,
likaista, syrjäistä vaalipiiriä, jotka olivat kupsahtaneet mr Merdlen
taskuun. Ferdinand Barnacle nauroi kevyeen tapaansa ja huomautti
hilpeästi, että he olivat kerrassaan siistiä seuraa. Piispa, joka
hengessään harhaili rauhan polkuja, oli hajamielinen ja mistään
tietämätön.

»Mitähän perää on siinä jutussa», kysyi loordi Decimus luoden katseensa
ympäri pöydän, »jonka olen kuullut eräästä herrasmiehestä: kauan
istuttuaan velkavankilassa huomattiin hän kuuluvaksi rikkaaseen
perheeseen ja sai periä suuren määrän rahoja? Olen kuullut monenlaisia
vihjauksia tästä. Tiedättekö te, Ferdinand, siitä jotakin?»

»Tiedän vain sen», vastasi tämä, »että hän on tuottanut virastolle,
johon minulla on kunnia kuulua, loppumattomasti harmia ja syössyt
meidät pulasta toiseen». Loistava nuori Barnacle puhui näin vain
kurillaan, ikäänkuin sanoakseen: »Tiedämme, minkä arvoisia nämä
puheenparret ovat, mutta onhan niitä viljeltävä, peli on pidettävä
käynnissä.»

»Pulasta toiseen?» toisti loordi Decimus majesteettisesti pysähtyen ja
mietiskellen näitä sanoja, niin että ujon parlamentinjäsenen täytyi
ummistaa silmänsä oikein lujasti. »Pulasta toiseen?»

»Todella epämiellyttävä juttu», huomautti mr Tite Barnacle vakavan
paheksuvasti.

»Millainen oli tämä juttu», kysyi loordi Decimus, »minkäluontoisia nuo
— pulat, Ferdinand?»

»Ooh, se on mainio juttu, parhaita laatuaan», vastasi nuori herra.
»Tämä mr Dorrit (hänen nimensä on Dorrit) joutui, aikoja ennen kuin
haltiatar ilmestyi pankista ja antoi hänelle omaisuuden, vastaamaan
meille sitoumuksen allekirjoituksesta, jota sitoumusta ei ollut
ensinkään täytetty. Hän oli osakas jonkinlaisessa tukkuliikkeessä — he
ostivat ja möivät väkijuomia tai nappeja tai viinejä tai kenkämustetta
tai kaurajauhoja tai villoja tai sianlihaa tai hakasia ja lehtisiä
tai rautaa tai siirappia tai jalkineita tai jotakin muuta sellaista,
jota tarvittiin armeijalle tai merimiehille tai jollekin muulle — ja
sitte liike teki vararikon, ja meidän kuuluessa saamamiesten joukkoon
pidätettiin petkuttajat kruunun puolesta kaikkien taiteen sääntöjen
mukaan, ja niin edespäin. Kun haltiatar sitten oli ilmestynyt ja mr
Dorrit tahtoi maksaa meille saatavamme, niin totta vie olimme joutuneet
sellaiseen mallikelpoiseen maksuosoituksia ja vastamaksuosoituksia,
varmennuksia ja vastavarmennuksia vilisevään tilaan, että kului kuusi
kuukautta, ennenkuin tiesimme, millä tavoin ottaisimme vastaan rahat
ja millä tavoin kuittaisimme ne. Siitä muodostui virallisen työtavan
riemuvoitto», kertoi kaunis nuori Barnacle nauraen sydämellisesti.
»Sellaista kaavakkeiden määrää ette ole nähneet eläissänne.
'Totisesti', sanoi asianajaja minulle eräänä päivänä, 'jos pyytäisin
saada tältä virastolta kolmetuhatta puntaa, sensijaan että nyt
pyydän saada maksaa ne sille, niin ei siitä tulisi tämän suurempaa
vaivaa'. 'Niin, olette oikeassa, vanha veikko', vastasin minä, 'ja
vasta tiedätte, että meillä todellakin tehdään työtä'.» Miellyttävä
nuori Barnacle lopetti, nauraen taas sydämellisesti. Hän oli
kerrassaan hauska, hilpeä veitikka, ja hänen käytöksensä oli erittäin
rakastettavaa.

Mr Tite Barnacle ei katsellut asiaa aivan yhtä rattoisella tavalla. Hän
otti kovin pahakseen, että mr Dorrit oli vaivannut virastoa tahtomalla
maksaa rahat, ja piti karkeana muotovirheenä sitä, että hän teki sen
näin monen vuoden kuluttua. Mutta mr Tite Barnacle oli napitettu mies
ja sentähden tärkeä henkilö. Kaikki napitetut miehet ovat tärkeitä.
Kaikki napitetut miehet ovat luotettavia. Oli miten oli, aina napitettu
mies lumoo ihmiset; oli miten oli, viisauden uskotaan säilyvän ja
kasvavan napitetulla, mutta haihtuvan napittamattomalta; ja varmaa
on, että tärkeimpinä henkilöinä pidetään juuri napitettuja. Mr Tite
Barnaclea ei ikinä olisi arvioitu puoleenkaan nyt käyvästä arvostaan,
ellei hänen takkinsa aina olisi ollut napitettu valkoiseen kaulahuiviin
saakka.

»Saanko kysyä», sanoi loordi Decimus, »onko mr Darritilla — tai
Dorritilla perhettä?»

Kun ei kukaan muu puhunut mitään, vastasi isäntä: »Hänellä on kaksi
tytärtä, mylord.»

»Oh! Te tunnette hänet?» tiedusti loordi Decimus.

»Mrs Merdle tuntee. Mr Sparkler tuntee myös. Totta puhuen», sanoi mr
Merdle, »luulen melkein, että mr Sparkler on ihastunut toiseen näistä
nuorista neideistä. Hän on tunteellinen ja — otaksun — että valloitus
—» Tässä mr Merdle vaikeni ja katseli pöytäliinaa, kuten hänen tapansa
oli huomatessaan jonkun katsovan häneen tai kuuntelevan häntä.

Laki oli tavattoman iloinen siitä, että Merdlet ja tämä perhe jo olivat
joutuneet kanssakäymisiin keskenään. Hän huomautti matalalla äänellä
pöydän yli piispalle, että tässä oli eräänlainen rinnakkaisilmiö
sille fysikaaliselle laille, jonka mukaan samanluontoiset esineet
vetävät toisiaan puoleensa. Hänen mielestään tämä rikkauden kyky vetää
rikkautta puoleensa oli hyvin, hyvin mielenkiintoinen ja merkillinen —
se oli jonkinlaisessa epämääräisessä yhteydessä magneetin ja yleisen
vetovoiman kanssa. Piispa, joka oli pudonnut takaisin maan päälle
tämän puheenaineen joutuessa pohdittavaksi, myönsi niin olevan. Hän
arveli olevan todella erittäin tärkeätä yhteiskunnalle, että henkilö,
joka oli joutunut näin vaativaan asemaan, odottamatta saanut käsiinsä
vallan hyvään ja pahaan yhteiskunnassa, näin sai sulautua tunnetumpaan,
mahtavampaan tekijään, jonka vaikutus (»kuten ystävämme, jonka pöydässä
nyt istumme») aina on ollut sopusoinnussa yhteiskunnan parhaiden
harrastusten kanssa. Kahden kilpailevan liekin, suuremman ja pienemmän
asemesta, joiden kummankin loiste, yksin loistaen, olisi synkkä ja
häilyvä, olisi meillä näin yksi yhteensulautunut, pehmeäloisteinen
valo, jonka lempeät säteet levittäisivät tasaista lämpöä ympäri maan.
Piispa näytti mielestään esittäneen asian erittäin onnistuneesti,
niin että hän viipyi siinä kauemminkin; ja laki (jottei menettäisi
lautakuntansa jäsentä) oli istuvinaan hänen jalkojensa juuressa
kuuntelevana oppilaana.

Päivällistä jälkiruokineen syötiin kolme tuntia, jonka tähden
vaatimaton parlamentinjäsen ennätti nopeammin jäähtyä loordi
Decimuksen varjossa kuin lämmetä ruuasta ja juomasta, ja hän tunsi
itsensä kovin viluiseksi. Loordi Decimus loi, kuten korkea torni
tasaisessa maisemassa, varjonsa pöytäliinan yli, himmensi valot
kelpo kansanedustajalta, jähmetytti hänen ytimensä ja antoi hänelle
masentavan tunnon laajoista välimatkoista. Kun hänen armonsa pyysi
onnetonta vaeltajaa juomaan kanssansa, verhoutuivat tämän horjuvat
askeleet synkimpään varjoon, ja kun hänen armonsa toivotti:
»Terveydeksenne, sir!» oli kaikki hänen ympärillään autiota erämaata.

Viimein alkoi loordi Decimus, kahvikuppi kädessä, kuljeksia
huoneessa katsellen tauluja ja aiheuttaen mielenkiintoisia arvailuja
läsnäolijoiden mielissä, milloin hän mahdollisesti lopettaisi
kuljeksimisensa ja sallisi pienempien lintujen lentää yläkertaan, mikä
ei käynyt päinsä, ennenkuin hän oli kääntänyt jalot siipensä siihen
suuntaan. Jonkun verran viivyteltyään ja suotta vain ojennettuaan
lentimiänsä liiteli hän seurusteluhuoneisiin.

Ja täällä esiintyi vaikeus, joka aina on käsillä, kun kaksi henkilöä
vartavasten saatetaan yhteen päivälliskutsuille, jotta he saisivat
neuvotella. Jokainen (paitsi piispa, jolla ei ollut aavistusta mistään)
tiesi vallan hyvin, että nämä päivälliset oli syöty ja juotu nimenomaan
sitä varten, että loordi Decimus ja mr Merdle saisivat keskustella
viisi minuuttia toistensa kanssa, Näin huolellisesti valmistettu
tilaisuus oli nyt tullut, ja siitä hetkestä alkaen näytti siltä,
ettei mikään inhimillinen oveluus voinut saada päähenkilöitä edes
samaan huoneeseen. Mr Merdle ja hänen ylhäinen vieraansa pysyttelivät
itsepintaisesti näköpiirin vastakkaisilla äärillä. Turhaan kohtelias
Ferdinand vei loordi Decimuksen katsomaan mr Merdlen läheisyydessä
olevia pronssihevosia. Silloin mr Merdle väisti ja asteli poispäin.
Turhaan hän saattoi mr Merdlen kertomaan loordi Decimukselle
harvinaisista dresdeniläisistä maljakoista. Silloin taas loordi Decimus
väisti ja asteli poispäin, juuri kun Ferdinand oli saattanut toisen
hänen luoksensa.

»Oletteko milloinkaan nähnyt tällaista?» kysyi Ferdinand lailta,
epäonnistuttuaan parikymmentä kertaa.

»Usein», vastasi laki.

»Ellen minä lykkää toista sovittuun nurkkaan, johon te talutatte
toisen, niin en ikinä pääse täältä irti», sanoi Ferdinand.

»Hyvä», vastasi laki, »minä pidän huolen Merdlestä, jos tahdotte,
mutten mylordista».

Ferdinand nauroi, harmissaankin. »Hiisi vieköön molemmatkin!» sanoi hän
katsoen kelloaan. »Minä tahdon päästä pois. Miksi lemmossa he eivät
tapaa toisiaan? Kumpikin tietää, mitä he tahtovat ja aikovat. Katsokaa
nyt heitä!»

He häämöittivät yhä näköpiirin vastakkaisilla äärillä, kumpikin
luonnottomasti teeskennellen olevansa muistamattakaan toista, mikä ei
olisi näyttänyt hullunkurisemman läpinäkyvältä, vaikka heidän aikeensa
olisi ollut kirjoitettuna heidän selkäänsä. Piispa, joka juuri oli
ollut kolmantena lain ja Ferdinandin seurassa, mutta jonka viattomuus
oli estänyt häntä pysymästä mukana keskustelussa ja ikäänkuin voidellut
hänet oliiviöljyllä, näkyi nyt lähestyvän loordi Decimusta ja alkavan
puhella hänen kanssansa.

»Minun kai täytyy saada Merdlen lääkäri pyydystämään ja pidättämään
hänet», tuumi Ferdinand, »ja sitte houkuttelen mahtavan sukulaiseni
neuvotteluun, jos voin — ja jos en voi, niin laahaan hänet siihen».

»Jos kunnioitatte minua pyytämällä vähäistä apuani», sanoi laki
hymyillen veitikkamaisinta hymyään, »niin antaudun suurimmalla ilolla
käytettäväksenne. En luule, että kukaan yksin pystyy tähän. Mutta jos
tahdotte karsinoida mylordin tuonne etäisimpään seurusteluhuoneeseen,
jossa hän nyt näkyy olevan innokkaassa keskustelussa, niin minä otan
tehtäväkseni tuoda rakkaan Merdlemme sinne ja tehdä karkaamisen hänelle
mahdottomaksi.»

»Sovittu!» sanoi Ferdinand. »Sovittu!» sanoi laki.

Laki oli merkillinen nähdä ja varsin tosissaan, kun hän, Leveästi
keinutellen lornettiansa nauhasta ja keveästi kumarrellen kaikkeuden
täyttävälle lautakunnalle, mahdollisimman satunnaisesti löysi itsensä
mr Merdlen rinnalta ja käytti tilaisuutta puhuaksensa eräästä asiasta,
jonka suhteen hän erikoisesti tahtoi pyytää tämän käytännöllisen
älyn johdatusta. (Tässä pisti hän kätensä mr Merdlen kainaloon ja
kuljetti häntä hiljalleen eteenpäin.) Muuan pankkiiri, joka saattoi
olla nimeltään vaikkapa A.B., maksoi suurehkon summan, sanokaamme
viisikymmentä tuhatta puntaa, eräälle asiakkaalleen, jota voimme
nimittää P.Z:ksi. (Tässä he lähestyivät loordi Decimusta, jolloin laki
tarttui lujemmin mr Merdleen.) Tämän, sanokaamme leskirouva P.Z:lle
näin annetun lainan vakuudeksi sai A.B. käsiinsä P.Z:n omistaman
rälssitilan, nimi olkoon Blinkiter Doddles, omistuskirjat. P.Z:n
pojalla, esimerkiksi X.Y:llä, joka jo oli täysi-ikäinen, oli rajoitettu
oikeus kaataa metsää Blinkiter Doddlesissa — mutta tämähän oli varsin
sopimatonta! Se ei mitenkään käynyt päinsä, että hän loordi Decimuksen
läsnäollessa pidätti isäntää kuivien lakikysymystensä pohdinnalla!
Toisen kerran! Laki oikein häpesi eikä enää virkkaisi sanaakaan.
Saisiko hän kunnian puhua muutaman sanan piispan kanssa? (Hän oli
tällöin istuttanut mr Merdlen sohvaan loordi Decimuksen rinnalle, ja
nyt tai ei milloinkaan sen piti tapahtua.)

Muu seura, paitsi tietysti piispaa, jolla ei ollut kaukaisinta
aavistusta siitä, että jotakin oli tekeillä, oli hyvin kiihoittunut
ja huvitettu ja kokoontui ryhmään viereisen huoneen takan ympärille,
ollen muka huolettomasti juttelevinaan lukemattomista kirjavista
pikkuasioista, silmien ja ajatusten salaa retkeillessä eristetyn parin
luokse. Kuoro oli erikoisen hermostunut: kenties sitä vaivasi kamala
aavistus, että silti oli hyvä pala livahtamaisillaan sivu suun. Piispa
yksin puhui tasaisesti ja tyynesti. Hän keskusteli kuuluisan lääkärin
kanssa siitä kurkun herpaantumisesta, joka hyvin usein vaivasi nuoria
pappismiehiä, ja keinoista, millä tämän, kirkon keskuudessa kovin
yleisen taudin leviäminen voitaisiin ehkäistä. Lääkäri oli sitä mieltä,
että paras keino sen ehkäisemiseksi olisi se, että nuoret miehet
pitäisivät yleisenä sääntönä oppia puhumaan, ennenkuin antautuivat
puhujan ammattiin. Piispa kysyi epäröiden, oliko hän todella sitä
mieltä. Ja lääkäri vastasi epäröimättä, että hän oli sitä mieltä.

Ferdinand yksin koko seurasta retkeili ryhmän ulkopuolella; hän
pysytteli sen ja molempien sohvalla istujain keskivälillä, ikäänkuin
suuri loordi toimittaisi jonkinlaista leikkausta, mr Merdle potilaana
tai päinvastoin, ja hänen apuansa haavurina saatettaisiin tarvita
minä hetkenä tahansa. Ja todellakin, neljännestunnin kuluttua loordi
Decimus kutsui: »Ferdinand!» ja tämä meni ottamaan osaa neuvotteluun,
jota kesti vielä viitisen minuuttia. Tämän jälkeen kuului puoliksi
tukahdutettu läähätys kuoron puolelta, sillä loordi Decimus nousi
sanomaan hyvästi. Ferdinandin taas muistutettua häntä olemaan
suosiollinen pudisti hänen armonsa loistavasti kättä kaikkien seurassa
olevien kanssa, sanoipa vielä laille: »Ettehän vain kyllästynyt
äskeiseen juttuuni?», johon laki vastasi: »Päärynöihin vai pääreihin,
mylord?» nokkelasti osoittaen täydellisesti ymmärtäneensä sukkeluuden
ja hienosti vihjaten muistavansa sen koko elämänikänsä.

Kaikki mr Tite Barnacleen napitettu juhlallinen tärkeys lähti tämän
jälkeen, ja sitte Ferdinand, joka meni oopperaan. Muutamat vieraista
viipyivät vielä hetken, kihlaten kullattuja liköörilaseja kirjailtujen
pöytien kanssa tahmeilla renkailla; he odottivat kiihkeästi, että mr
Merdle sanoisi jotakin. Mutta mr Merdle kuljeksi, kuten tavallisesti,
tylsänä ja hajamielisenä seurusteluhuoneissaan eikä virkkanut sanaakaan.

Parin päivän kuluttua ilmoitettiin koko kaupungille, että Edmund
Sparkler, esquire, mainion, maailmankuulun mr Merdlen poikapuoli,
oli nimitetty jäseneksi verukevirastoon; ja kaikille hartaille
uskovaisille kuulutettiin, että tätä erinomaista nimitystä oli iloiten
tervehdittävä suopeana ja armollisena suosion merkkinä, jonka suopea
ja armollinen Decimus soi liikeharrastuksille, kun niiden täytyi
tällaisessa suuressa liikemaassa — ja niin edespäin torventörähdysten
säestämänä. Näin, hallituksen suosion kannattamana, edistyi ja menestyi
ihmeellinen pankki samoin kuin kaikki muut ihmeelliset yritykset, ja
uteliaita vaelsi Harley Streetille, Cavendish Squaren varrelle, vain
töllistelemään taloa, jossa tämä kullattu ihmeolio asui.

Ja kun he näkivät hovimestarin kurkistavan ulos eteisen ovelta jonkun
alentuvaisuuspuuskan aikana, ihmettelivät töllistelijät, kuinka
rikkaalta hän näytti, ja aprikoivat, kuinka paljon rahaa hänellä
saattoi olla ihmeellisessä pankissa. Mutta jos he olisivat tunteneet
tämän kunnioitettavan Nemesiksen paremmin, eivät he olisi aprikoineet
sitä, vaan olisivat pennilleen määritelleet tämän summan suuruuden.




YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Raivoava kulkutauti


Samoin kuin kokemus varmasti todistaa ihmisen hengittävän ilmaa,
samoin todistaa se myös, että siveellistä tartuntaa on vähintäin
yhtä vaikea vastustaa kuin ruumiillistakin, että sellainen tauti
leviää pahanlaatuisena ja nopeasti kuin rutto, että se kerran
vauhtiin päästyään ei katso säätyä eikä toiminta-alaa, vaan tarttuu
terveimpiinkin ja kehittyy erilaisimmissakin rakenteissa. Arvaamaton
siunaus ihmiskunnalle olisi, että tämän tartunnan saanut, joka
heikkona tai heittiönä sallii turmiollisten taudinitujen itsessään
kehittyä, heti pidätettäisiin ja pantaisiin ankaran valvonnan alaiseksi
(jottemme sanoisi: muitta mutkitta tuhottaisiin), ennenkuin myrkky on
leviämiskykyistä.

Samoin kuin iso valkea kohinallaan laajalti täyttää ilman, niin humisi
mahtavien Barnaclein loimuun puhaltama pyhä liekki Merdlen nimeä yhä
äänekkäämmin. Se asui kaikkien huulilla ja soi kaikkien korvissa,
Merdlen kaltaista miestä ei milloinkaan ollut nähty eikä milloinkaan
nähtäisi. Kuten on sanottu, ei kukaan tiennyt mitä hän oli tehnyt,
mutta kaikki olivat selvillä siitä, että häntä suurempaa ei ollut
ilmestynyt.

Bleeding Heart Yardissa, jossa ei ollut liikaa puolipennystäkään, oli
tämä mallimies yhtä vilkkaan mielenkiinnon esineenä kuin pörssissä.
Mrs Plornish, joka nyt, pieni vanha isäukkonsa ja Maggy apulaisina,
piti mauste- ja sekatavarakauppaa pienessä siistissä puodissa Yardin
hienossa osassa, portaiden yläpäässä, jutteli lavealti hänestä
ostajiensa kanssa myymäpöydän ääressä. Mr Plornish, jolla oli pieni
osake pienessä rakennusyhtiössä naapuristossa, kertoi seisten
muurauslasta kädessä rakennustelineillä ja talojen katoilla kuulleensa,
että mr Merdle oli _ainoa_, »huomatkaa», joka kykeni auttamaan heitä
siihen, niihin he kaikki pyrkivät, »huomatkaa», hankkimaan heille
hyvän toimeentulon. Huhu kuiskaili, että mr Baptist, mr ja mrs
Plornishin ainoa vuokralainen, pani talteen ansionsa, jotka säästyivät
hänen eläessään yksinkertaisesti ja kohtuullisesti, sijoittaakseen
ne sitten johonkin mr Merdlen varmaan yritykseen. Naispuolisille
yardilaisille, jotka tulivat saamaan muutaman luodin teetä ja satakunta
naulaa lavertelua, antoi mrs Plornish tiedoksi, että he, »ma'am»,
olivat kuulleet serkultaan Mary-Annelta, joka työskenteli eräässä
liinavaateliikkeessä, että mrs Merdlen puvut täyttivät kolme vaunua,
että hän oli kauniimpi kuin kukaan, missään maassa elävä nainen ja
että hänellä oli povi kuin marmoria, että mikäli he olivat kuulleet
hänen poikansa edellisestä avioliitosta oli otettu hallitukseen;
hän oli ollut kenraalina ja marssittanut sotajoukkoja ja kruunattu
voitoilla, jos kaikkea kuulemaansa saattoi uskoa. Vielä tiesi mrs
Plornish, että kerrottiin mr Merdlen sanoneen, että hän, jos olisi
katsonut kannattavan, olisi voinut ottaa haltuunsa koko hallituksen,
pyytämättä mitään voittoa, muttei voinut tehdä sitä tappiokseen. Eipä
olisi luullut, arveli mrs Plornish, hänen kärsivän siitä suurtakaan
vahinkoa, kun saattoi valehtelematta sanoa, että hänen tiensä oli
laskettu kullalla. Oli todella ikävää, ettei voitu tehdä sitä hänelle
kannattavaksi, sillä tällainen mies ja vain tällainen tiesi, kuinka
leipä- ja liharuuan hinta oli noussut ja tällainen mies ja vain
tällainen saattoi ja tahtoi saada sen alenemaan.

Niin yleisenä ja raivoisana riehui tämä kulkutauti Bleeding
Heart Yardissa, etteivät potilaat tointuneet edes mr Pancksin
vuokrankantopäiviksi. Näissä tilaisuuksissa sai tauti sen omituisen
muodon, että potilas tunsi saavansa sanomatonta lohdutusta ja
puolustusta viittaamalla ihmeitä tekevään nimeen.

»Kas niin!» saattoi mr Pancks sanoa vuokralaiselle, joka ei ollut
maksanut. »Rahat tänne! Joutukaa!»

»Minulla ei ole rahaa, mr Pancks», saattoi vuokralainen vastata; »puhun
totta, kun sanon, etten ole saanut edes kuusipennystä kokoon sitä
varten».

»Tiedättehän, ettei tämä kelpaa», vastasi silloin mr Pancks; »ettehän
voi odottaa, että tällainen kävisi päinsä, ettehän?»

Siihen vuokralainen alakuloisena myönsi: »En, sir»; hän ei todellakaan
odottanut sitä.

»Tiedätte, ettei isäntäni siedä tällaista», jatkoi mr Pancks. »Hän ei
ole lähettänyt minua tänne tätä varten. Maksakaa! Joutuin!»

Vuokralainen saattoi silloin vastata: »Voi, mr Pancks, jos olisin se
rikas herrasmies, jonka nimi on kaikkien huulilla — jos nimeni olisi
Merdle, sir — niin maksaisin ilomielin.»

Vuokra-asiaa koskevat keskustelut pidettiin tavallisesti asumusten
ovilla tai eteisissä, useiden yardilaisten hartaasti kuunnellessa.
Tällaisiin vetoamisiin vastasivat he aina hiljaisella muminalla,
ikäänkuin pitäen sitä lopullisesti vakuuttavana ja ratkaisevana; ja
syyllinen, olkoonpa kuinka hämillään ja neuvoton tahansa siihen asti,
reipastui siitä aina hiukan.

»Jos minä olisin mr Merdle, sir, niin ei teillä olisi syytä moittia
minua. Ei, uskokaa minua», saattoi vuokravelallinen sitten jatkaa,
päätänsä pudistellen. »Silloin maksaisin niin pian, mr Pancks, ettette
ehtisi pyytääkään rahoja minulta.»

Taas kuului vastausmutina, joka sisälsi, että oli mahdotonta sanoa
mitään reilumpaa ja että se melkein jo kävi vuokran suorituksesta.

Mr Pancks rajoittui nyt vain sanomaan, merkitessään asian
muistikirjaansa: »No niin, silloin saatte oikeudenpalvelijat niskaanne
ja teidät häädetään asunnostanne; niin teidän käy. Ei hyödytä puhua
minulle mr Merdlestä. Te ette ole mr Merdle enempää kuin minäkään.»

»Ei, sir», vastaa velallinen, »mutta soisin teidän olevan hän, sir».

Kuuntelijat yhtyivät tähän heti ja kertasivat hartaasti:

»Soisimme teidän olevan hän, sir.»

»Olisitte lempeämpi meitä kohtaan, jos olisitte mr Merdle, sir», jatkoi
vuokralainen innostuen, »ja se olisi parempi kaikille asianomaisille,
parempi meille ja parempi teillekin. Teidän ei tarvitsisi kiusata
ketään silloin, sir. Ei teidän tarvitsisi kiusata meitä eikä itseänne.
Teidän itsenne olisi parempi olla ja jättäisitte muutkin rauhaan, jos
olisitte mr Merdle.»

Mr Pancks, jonka aina valtasi vastustamaton kömpelyys hänen
kuunnellessaan näitä epäsuoria kohteliaisuuksia, ei milloinkaan
tointunut sellaisesta hyökkäyksestä. Hän saattoi vain purra
kynsiään ja höyrytä edelleen seuraavan vuokravelallisen luokse.
Säestävä yardilaisryhmä kokoontui nyt hänen juuri jättämänsä
velallisen ympärille ja heidän suureksi lohdutuksekseen kierteli
mitä ihmeellisimpiä huhuja heidän keskuudessaan mr Merdlen suurista
rikkauksista.

Erään tällaisen tappion jälkeen, joita sattui monta monena
vuokrankantopäivänä, käveli mr Pancks, muistikirja kainalossa,
päättyneen päivätyön perästä mrs Plornishin kulmalle. Hänen asiansa
ei ollut ammatillista, vaan tuttavallista laatua. Hänellä oli ollut
raskas työpäivä ja hän kaipasi hiukan virkistystä. Hän oli tähän aikaan
ystävällisissä suhteissa Plornish-perheen kanssa ja oli usein käynyt
heillä samanlaisissa tilaisuuksissa ja ottanut osaa miss Dorritia
koskeviin muisteloihin.

Mrs Plornishin puotikamari oli koristeltu hänen makunsa mukaan
ja esitti puodinpuolisella seinällä pienen haavekuvan, josta mrs
Plornish sanomattomasti nautti. Tämä puotikamarin runollinen koristelu
oli siinä, että seinä oli maalattu esittämään olkikattoisen majan
ulkopuolta. Ja taiteilija oli sovittanut siihen todellisen oven
ja ikkunan niin vaikuttavasti, kuin niiden kovin epäsuhteellinen
koko suinkin salli. Vaatimaton päivänkukka ja malva olivat maalatut
kukoistavan komeiksi tämän maalaisasunnon ulkopuolelle, ja piipusta
hulmusi sakea savu, joka todisti, että majassa elettiin hyvin, ja myös
kenties, että nokikolari oli pitemmän aikaa laiminlyönyt tehtävänsä.
Uskollinen koira oli kuvattu kynnykselle, valmiina käymään kiinni
ystävällisen vierailijan sääriin ja puutarhan aidan takaa kohosi
pyöreä kyyhkyslakka, kyyhkyspilven ympäröimänä. Ovella (sen suljettuna
ollessa) näkyi kuparilaatan kuva, johon oli kirjoitettu Onnenmaja,
T. ja M. Plornish, mies ja vaimo kun olivat yhtiökumppaneita. Runous
ja taide eivät milloinkaan ole ihastuttaneet mielikuvitusta enemmän
kuin ne yhtyneinä tähän majankuvaan ihastuttivat mrs Plornishia. Eikä
haitannut, että Plornishilla oli tapana piippua poltellessaan nojata
siihen, jolloin hänen hattunsa peitti kyyhkyslakan ja kaikki kyyhkyset,
hänen selkänsä nielaisi koko majan, taskuihin työnnetyt kädet
hävittivät kukoistavan puutarhan ja autioittivat lähimaiseman. Mrs
Plornishille se yhä pysyi mitä kauneimpana majana, mitä ihmeellisimpänä
haavekuvana, eikä se häirinnyt häntä, että mr Plornishin silmä ylettyi
pari tuumaa olkikaton alaisen ullakkomakuuhuoneen yläpuolelle. Kun
mrs Plornish, suljettuaan puodin, tuli onnensa majaan ja kuunteli
isänsä laulun lurituksia, tuntui hänestä kuin hän eläisi suloista
paimenrunoelmaa, kuin kulta-aika olisi uudelleen herännyt henkiin. Ja
totisesti, jos tämä kuuluisa aikakausi todella heräisi henkiin tai
jos sitä yleensä milloinkaan on ollut olemassa, niin on epätietoista,
saattaisiko tai saattoiko se tuottaa montakaan yhtä vilpittömästi
isäänsä ihailevaa tytärtä kuin tämä köyhä vaimo oli.

Kilahtelevan puotikellon ilmoittaessa jonkun vieraan tulevan riensi mrs
Plornish katsomaan, kuka se oli. »Arvasin, että te sieltä tulette, mr
Pancks, sillä tämähän on teidän tavallinen iltanne, eikö niin? Tässä
on isä, katsokaas, hän tuli heti kellon kilahtaessa puotiin tekemään
kauppaa kuten reipas nuori kauppapalvelija. Eikös hän ole terveen
näköinen? Isä on iloisempi nähdessään teidän tulevan kuin ostajan,
sillä hän pitää paljon juttelusta, ja kun se kääntyy miss Dorritiin,
niin se on sitä mieluisempaa. Ette ole milloinkaan kuullut isän äänen
olevan niin hyvässä kunnossa kuin nyt», kehui mrs Plornish; hänen oma
äänensä värisi: niin ylpeä ja tyytyväinen hän oli. »Hän lauloi meille
Strephonin eilen illalla niin erinomaisesti, että Plornish nousi
seisomaan ja puhui hänelle pöydän yli; 'John Edward Nandy', sanoi
Plornish isälle, 'en ole milloinkaan kuullut teidän livertelevän niin
kuin tänä iltana livertelitte'. Eikö se ole hauskaa, mr Pancks, eikö?»

Mr Pancks, joka ystävällisimmällä tavallaan oli pärskähdellyt ukolle,
vastasi myöntävästi ja kysyi ohimennen, joko vilkas altro-veikko oli
tullut kotiin työstä. Mrs Plornish vastasi »ei», ei vielä, vaikka hän
oli luvannut olla kotona teen aikana, käytyään West-Endissä jonkun
työn takia. Mr Pancks saatettiin sitte vieraanvaraisesti Onnenmajaan,
jossa hän tapasi vanhemman master Plornishin, joka juuri oli palannut
koulusta. Tiedustellessaan pikaisesti tämän nuoren opiskelijan
senpäiväisiä edistysaskeleita, sai hän kuulla, että edistyneemmät
oppilaat, jotka jo kirjoittivat isoja kirjaimia ja olivat päässeet
M-kirjaimeen, olivat saaneet harjoiteltavakseen »Merdle» ja »Miljoona».

»Entä kuinka teidän asianne luistavat, mrs Plornish», kysyi Pancks,
»koska tässä mainittiin miljoonia?»

»Varsin tasaisesti, sir», vastasi mrs Plornish. »Isä kulta, menisittekö
puotiin ja järjestelisitte ikkunaa hiukan, ennen teetä, teillä kun on
niin hyvä maku?»

John Edward Nandy tallusteli tiehensä tyytyväisenä täyttämään
tyttärensä pyyntöä. Mrs Plornish pelkäsi aina kauheasti puhua
raha-asioista vanhan herran kuullen, jottei vain mikään hänen
mahdollisesti ilmaisemistaan vaikeuksista kuohuttaisi hänen mieltänsä
niin, että hän syöksyisi takaisin köyhäintalolle; nyt mrs Plornish
saattoi rauhassa uskoa huolensa mr Pancksille.

»On aivan totta, että liike käy tasaisesti», sanoi hän alentaen
ääntänsä, »ja että on runsaasti ostajia. Ainoana haittana on luotto,
sir.»

Tämän haitan tuntevat kipeästi useimmat, jotka ovat kaupallisesti
tekemisissä Bleeding Heartin asukasten kanssa, ja se oli pahana
kompastuskivenä mrs Plornishinkin liikkeessä. Kun mr Dorrit oli
hankkinut hänelle tämän kaupan, osoittivat yardilaiset niin suurta
myötätuntoa ja päättivät niin yksimielisesti kannattaa sitä, että se
todella oli kunniaksi ihmisluonnolle. Tunnustaen hänen oikeutensa
heidän jalomielisiin tunteisiinsa, koska hän jo kauan oli ollut heidän
yhteiskuntansa jäsenenä, lupautuivat he ystävällisesti tekemään
kauppaa mrs Plornishin kanssa, kävi miten kävi, eikä suosimaan mitään
muuta liikettä. Jalojen tunteittensa vallassa olivat he poikenneet
tavalliselta ladultaankin ja ostaneet, omiin tottumuksiinsa nähden,
hiukan ylellisesti mausteita ja voita ja tuumivat keskenänsä, että
jos he menivätkin hiukan yli rajojen, niin tapahtuihan se naapurin ja
ystävän hyväksi, ja milloinka sitten oli lupa ylittää rajoja, ellei
tällaisessa tapauksessa. Tällaisten kiihokkeiden varassa kävi liike
erikoisen vilkkaasti ja varastossa olevat tavarat menivät nopeasti
kaupaksi. Lyhyesti, jos yardilaiset vain olisivat maksaneet, olisi
kauppa menestynyt loistavasti, mutta koska he yksinomaan rajoittuivat
olemaan velkaa, ei kirjoihin vielä toistaiseksi ollut ilmestynyt
minkäänlaista voittoa.

Mr Pancks aikoi juuri pörröttää hiuksensa pystyyn kuin piikkisian
piikit miettiessään tätä asioiden tilaa, kun vanha mr Nandy palaten
majaan salaperäisen näköisenä pyysi heitä välttämättä tulemaan
katsomaan mr Baptistin outoa käytöstä; hän näytti kohdanneen jotakin,
mikä oli pelästyttänyt häntä. Kaikki kolme menivät puotiin ja katsellen
ikkunasta näkivät mr Baptistin, kalpeana ja kiihtyneenä, panevan
toimeen seuraavanlaisia outoja kohtauksia. Ensin he huomasivat hänen
piiloutuvan Yardiin johtavain portaiden yläpäähän ja kurkistavan katua
ylös ja alas, varovasti pistäen päänsä esiin aivan puodinoven takaa.
Erittäin huolekkaan tähystetyn jälkeen tuli hän esille piilostaan ja
astui ripeästi katua alas ikäänkuin muka mennäkseen tykkänään tiehensä;
sitte kääntyi hän äkkiä ja astui samaa vauhtia ja samaa teeskennellen
katua ylös. Astuttuaan saman verran katua ylös kuin oli astunut sitä
alaskin poikkesi hän kadun toiselle puolen ja katosi. Viime tempun
tarkoitus selvisi vasta, kun hän kiireesti astui puotiin katuportailta
ja selitti tehneensä pitkän ja salaperäisen kierroksen Yardin toiseen,
Clennamin ja Doycen puoliseen päähän, kulkeneensa Yardin läpi ja
pujahtaneensa sitte sisään. Hän oli aivan hengästyksissään, mikä oli
luonnollista, ja hänen sydämensä tuntui olevan nopeammassa liikkeessä
kuin pieni ovikello, joka värisi ja kilisi hänen takanaan, hänen
kiivaasti suljettuaan oven.

»Hei, vanha veikko!» sanoi Pancks. »Altro, vanha poika! Mikäs on
hätänä?»

Mr Baptist tai signor Cavalletto ymmärsi nyt englantia melkein yhtä
hyvin kuin mr Pancks itse ja osasi puhuakin sitä aika hyvin. Siitä
huolimatta mrs Plornish, anteeksiannettavan turhamaisena taidostaan,
joka teki hänestä vähäistä vaille italiattaren, astui esiin ruveten
tulkiksi.

»Hän tahto tietä, mikä hätä», tulkitsi hän.

»Tulkaa pieneen Onnenmajaan, padrona», vastasi mr Baptist, pudistellen
innokkaasti oikean kätensä etusormea ominaiseen tapaansa ja antaen
liikkeelle tällä kertaa erittäin salaperäisen leiman. »Tulkaa sinne!»

Mrs Plornish ylpeili padrona-arvonimestä, jonka hän katsoi paremmin
tarkoittavan hänen asemaansa italiankielen taitajana kuin talon
emäntänä. Hän noudatti heti mr Baptistin pyyntöä, ja he menivät kaikki
sisään.

»Mine toivo, ettei te pelkä», sanoi mrs Plornish sitten, tulkiten mr
Pancksia uudella tavalla, kekseliäs kun oli. »Mite tapahtu. Puhuke,
padrona!»

»Olen nähnyt erään», vastasi Baptist, »olen tavannut hänet».

»Henet? Mike henet?» kysyi mrs Plornish.

»Pahan miehen. Maailman pahimman miehen. Olin toivonut, etten
milloinkaan enää näkisi häntä.»

»Kuinka tietä, ette hen on paha?» kysyi mrs Plornish.

»Älkää siitä huoliko, padrona. Tiedän sen liiankin hyvin.»

»Nekiko hen teite?» kysyi mrs Plornish.

»Ei. Toivoakseni. En luule, että hän näki.»

»Hän sanoo», tulkitsi mrs Plornish lempeän alentuvasti isälleen ja
Pancksille, »tavanneensa pahan miehen, mutta toivovansa, ettei paha
mies nähnyt häntä. — Miksi», kysyi mrs Plornish, ottaen italiankielen
taas käytäntöön, »te ei tahto, ette paha mies näke?»

»Padrona hyvä», vastasi pieni ulkomaalainen, jota mrs Plornish niin
hienotunteisesti suojeli, »pyydän, älkää kysykö. Sanon vielä, älkää
huoliko siitä. Pelkään sitä miestä. En tahdo nähdä häntä, en tahdo,
että hän tuntee minut — ei milloinkaan enää. Vielä kerta, pyydän
hartaimmin, älkäämme puhuko siitä.»

Tämä puheenaine oli niin vastenmielinen hänelle ja tukahdutti niin
hänen tavallisen vilkkautensa, että mrs Plornish ei enää ahdistellut
häntä, varsinkin kun tee jo jonkun oli seissyt hautumassa hellan
reunalla. Mutta hän oli kuitenkin hyvin hämmästynyt ja utelias,
vaikkei kysellytkään mitään, samoin kuin mr Pancks, jonka ilmeikäs
hengitys oli työskennellyt raskaasti siitä saakka, kun pieni mies
oli tullut huoneeseen, aivan kuin veturin höyrykone kuljettaessaan
raskasta kuormaa jyrkässä ylämäessä. Maggy, joka nyt oli paremmin
puettu kuin ennen, vaikka hänen myssyllänsä yhä uskollisesti oli sama
hirviömäinen muoto, oli alusta pitäen pysytellyt syrjässä suu ja silmät
selkoselällään; tämä tuijotus ja ammotus eivät suinkaan vähentyneet
siitä, että puheenaine näin kesken kaiken katkaistiin. Mutta ei
kuitenkaan puhuttu siitä, vaikka asiaa joka puolella tunnuttiin
ajateltavan; poikkeuksena eivät suinkaan olleet nuoret Plornishit,
jotka ottivat osaa illallisateriaan siinä mielentilassa kuin olisi
ollut melkein turhaa syödä voileipää, kun kuitenkin tuskallinen
mahdollisuus oli käsillä, että maailman häijyin mies ennen pitkää
ilmestyisi ja soisi heidät suuhunsa. Mr Baptist alkoi vähitellen
vilkastua, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan oven takaa, ikkunan
pielestä, joka ei kuitenkaan ollut hänen tavallinen paikkansa. Joka
kerta, kun kello soi, säpsähti hän ja kurkisti varovasti ikkunasta,
pienen ikkunaverhon kulma kädessään ja lopulla peittäen kasvonsa;
nähtävästi hän ei ollut ensinkään varma siitä, että hänen pelkäämänsä
mies ei ollut verikoiran tarkalla vainulla päässyt hänen jäljillensä,
huolimatta hänen kierroksistaan ja mutkistaan.

Parin kolmen ostajan sekä mr Plornishin tulo askarruttivat häntä tällä
tavalla tarpeeksi, jotta huoneessa olijoiden huomio koko ajan pysyi
kiintyneenä häneen. Tee oli juotu ja lapset vuoteessa, ja mrs Plornish
oli juuri velvollisuudenmukaisesti ehdottamaisillaan, että hänen isänsä
laulaisi heille Chloesta, kun kello soi ja mr Clennam astui sisään.

Hän oli myöhään istunut kirjojensa ja kirjeittensä ääressä, sillä hänen
aikansa haaskautui pahasti veruke viraston odotushuoneissa. Sitäpaitsi
oli hän alakuloinen ja levoton siitä, mitä viimeksi oli tapahtunut
hänen äitinsä luona. Hän näytti väsyneeltä ja yksinäiseltä; sellaiseksi
hän tunsikin itsensä, mutta siitä huolimatta hän palasi konttoristaan
tätä tietä, kertoakseen saaneensa toisen kirjeen miss Dorritilta.

Tämä uutinen teki sellaisen vaikutuksen Onnenmajassa, että yleinen
huomio kääntyi pois mrs Baptistista. Maggy, joka heti ilmestyi
etualalle, olisi tahtonut vetää sisäänsä tietoja pikku äidistä
korvillaan, nenällään, suullaan ja silmillään, elleivät viimemainitut
olisi olleet täynnä kyyneleitä. Hän oli erikoisesti mielissään, kun
Clennam vakuutti, että Roomassa oli sairaaloita, erittäin hyvin
hoidettuja sairaaloita. Mr Pancksin arvo kohosi huomattavasti,
koska häntä oli erikoisesti muistettu kirjeessä. Jokainen kuunteli
tyytyväisenä ja innostuneena, niin että Clennam sai runsaan palkan
vaivastaan.

»Mutta te olette väsynyt, sir. Antakaa minun valmistaa teille
kupillinen teetä», sanoi mrs Plornish, »jos tahtoisitte alentua juomaan
sitä täällä majassa; ja monet kiitokset siitä, että pidätte meitä
ystävällisesti muistissanne».

Mr Plornish katsoi myöskin velvollisuudekseen isäntänä antaa oman
henkilökohtaisen tunnustuksensa ja lausui sen siinä muodossa, joka aina
ilmaisi hänen korkeimman käsityksensä juhlallisesta sydämellisyydestä.

»John Edward Nandy», sanoi mr Plornish, kääntyen vanhan herran puoleen.
»Sir. Te ette liian usein saa nähdä vaatimattomia tekoja, joissa ei
ole hitustakaan ylpeyttä, ja sentähden, kun näette sellaisia, niin
osoittakaa niille kiitollisena kunnioitustanne, sillä jos ette tee niin
ja elätte tarvitaksenne niitä niin on aivan oikein teille, jos jäätte
niitä vaille.»

Siihen mr Nandy vastasi:

»Olen aivan samaa mieltä kuin sinä, Thomas, ja sinun mielipiteesi on
sama kuin minun, ja sentähden ei enempää tarvitse sanoa, koska en ole
toista mielipidettä, ja tässä, mielipiteessä, Thomas, meidän, sinun
ja minun aina on yksimielisesti pysyttävä, ja koska ei ole mitään
eroavaisuutta mielipiteissä, niin ei voi olla kuin yksi mielipide, ei,
Thomas, Thomas, ei!»

Arthur kiitti, vähemmin muodollisesti, heitä siitä, että he panivat
näin suuren arvon hänen perin vähäiselle huomaavaisuudelleen; ja mitä
teehen tuli, selitti hän, ettei hän vielä ollut syönyt päivällistä,
vaan oli menossa suoraan kotiin virkistymään pitkän työpäivän jälkeen;
muuten hän olisi mielellään ottanut vastaan vieraanvaraisen tarjouksen.
Koska mr Pancks jotenkin meluavasti höyryili valmistautuen lähtöön,
lopetti Clennam kysymällä tältä herrasmieheltä, eikö hän tahtoisi
liittyä hänen seuraansa. Mr Pancks vastasi, ettei hän parempaa
pyytänyt, ja niin jättivät molemmat yhdessä Onnenmajan.

»Jos tulette luokseni, Pancks», sanoi Arthur heidän päästyään
kadulle, »ja syötte kanssani päivällistä tai illallista, mitä siellä
tarjottaneen, teette melkein armeliaisuudentyön; sillä minä olen
väsynyt ja alakuloinen tänä iltana».

»Pyytäkää minulta suurempia palveluksia, kun tarvitsette», vastasi
Pancks, »ja minä täytän pyyntönne».

Tämän omituisen ihmisen ja Clennamin välillä vallitsi äänetön ja
yhä paraneva yhteisymmärrys ja sopusointu siitä hetkestä alkaen,
jolloin mr Pancks lensi mr Ruggin ylitse Marshalsean pihassa. Kun
vaunut vierivät pois muistettavana perheen lähtöpäivänä, seisoivat he
molemmat katsellen sen jälkeen ja astelivat sitte verkalleen yhdessä
pois. Kun Pikku Dorritin ensimmäinen kirje tuli, ei kukaan ollut
hartaampi kuulemaan uutisia hänestä kuin mr Pancks. Toisessa kirjeessä,
joka tällä hetkellä lepäsi Clennamin povitaskussa, mainittiin
nimenomaan hänen nimensä. Vaikkei hän milloinkaan ennen ollut antanut
minkäänlaista vakuutusta tai tunnustusta Clennamille ja vaikka se,
mitä hän nyt juuri sanoi, oli kylläkin vähän sanoiksi puettuna, niin
oli Clennamilla jo kauan ollut kasvava aavistus siitä, että mr Pancks,
omalla omituisella tavallaan, oli kiintynyt häneen. Kaikki nämä langat
yhteenpunottuina vaikuttivat, että Pancks oli hänelle todellisena
ankkuriköytenä tänä iltana.

»Olen ypöyksin», selitti Arthur heidän kulkiessaan eteenpäin.
»Yhtiökumppanini on poissa, kiinni tehtävissä, jotka kuuluvat
liikkeemme hänen hoitamaansa puoleen, ja te saatte olla täydessä
vapaudessanne.»

»Kiitos. Ette kai äsken kiinnittänyt erikoista huomiota pikku altroon,
vai mitä?» kysyi Pancks.

»En. Kuinka niin?»

»Hän on hilpeä veitikka, ja minä pidän hänestä», sanoi Pancks. »Jotakin
oli hullusti päin hänen asioissaan tänään. Onko teillä aavistusta
siitä, mikä häntä painaa?»

»Olen ihmeissäni! Ei minkäänlaista.»

Mr Pancks selitti kysymyksensä syyt. Tämä kaikki tuli aivan
odottamatta, eikä Arthur voinut selittää sitä.

»Ehkäpä te kysyisitte häneltä», ehdotti Pancks, »koska hän on vieras
täällä».

»Kysyisin mitä?»

»Mikä hänen mieltänsä rasittaa.»

»Minun kai pitäisi ensin itse huomata, että jokin vaivaa häntä»,
arveli Arthur. »Olen nähnyt, että hän on niin ahkera, niin kiitollinen
(vähästäkin) ja niin luotettava, että näyttäisi siltä kuin epäilisin
häntä. Mutta se ei suinkaan olisi oikeudenmukaista.»

»Totta kyllä», myönsi Pancks. »Mutta tiedättekös, te ette
sovi kenenkään isännäksi, mr Clennam. Te olette aivan liiaksi
hienotunteinen.»

»Mitä siihen tulee», vastasi Clennam nauraen, »niin en ole suurestikaan
Cavalletton isäntä. Hän elää puunleikkauksellaan. Hänellä on pajan
avaimet hallussaan, hän vartioi sitä joka toinen yö ja pitää yleensä
huolta kaikesta siellä; mutta meillä on vain vähän hänen alaansa
kuuluvaa työtä, vaikka annammekin hänelle kaikki mitä on. Ei, olen
paremminkin hänen vakituinen neuvonantajansa ja pankkiirinsa. Siitä
puhuen, niin eikö ole omituista, Pancks, että keinottelut, jotka nyt
kummitellevat niin monen ihmisen aivoissa, ovat houkutelleet pikku
Cavallettonkin pauloihinsa?» 9

»Keinottelut?» pihahti Pancks. »Mitkä keinottelut?»

»Nämä Merdle-huijaukset.»

»Ahaa! Pääomansijoitukset», ymmärsi Pancks. »Vai niin, vai niin, en
arvannut teidän puhuvan pääomansijoituksista.»

Hän vastasi niin nopeasti, että Clennam vilkaisi häneen, epäillen hänen
tarkoittavan enemmän kuin mitä sanoi. Mutta koska hän sen lisäksi alkoi
astua nopeammin ja hänen koneistonsa työskentely samassa määrässä
kiihtyi, ei Arthur enää jatkanut keskustelua siitä asiasta, ja he
saapuivat pian hänen asunnollensa.

Pienelle pyöreälle pöydälle takan eteen katettu päivällinen, johon
kuului liemiruoka sekä kyyhkyspiirakka ja jonka höysteeksi tarjottiin
pullollinen hyvää viiniä, voiteli mr Pancksin koneiston erinomaiseen
kuntoon, niin että kun Clennam otti esille itämaisen piipun ja ojensi
toisen Pancksille, oli tämä herrasmies kerrassaan mainiolla tuulella.

He polttelivat hetkisen äänettöminä, Pancks kuin höyrylaiva, jolle
kaikki merenkulkumerkit, tuuli, virrat ja suvannot, ennustavat
onnellista matkaa. Hän puhui ensin ja aloitti näin:

»Niin. Pääomansijoituksia — se on jumi sopiva sana.»

Clennam, entinen ilme silmissään, äänsi: »Ah!»

»Palaan siihen vielä, kuten näette.»

»Niin. Huomaan, että palaatte siihen vielä», myönsi Clennam, ihmetellen
mistä syystä.

»Eikö ole omituista, että ne houkuttelisivat pikku altronkin
pauloihinsa? Niinhän sanoitte äsken, vai kuinka?» kysyi Pancks
poltellen.

»Niin sanoin.»

»Niin. Mutta ajatelkaas, että koko Yardin on käynyt samoin. Ajatelkaa,
että he vuokrankantopäivinäni siellä täällä ja kaikkialla vastaavat
minulle vain puhumalla niistä, joko he sitte maksavat tai ovat
maksamatta. Merdle, Merdle, Merdle, aina vain Merdle.»

»Kummallista, kuinka tuollainen tarttuma saattaa levitä», ihmetteli
Arthur.

»Niin kyllä», vastasi Pancks. Poltettuaan minuutin ajan lisäsi hän
kuivakiskoisemmin, kuin hänen äskeinen voitelunsa olisi edellyttänyt:
»Sentähden, katsokaas, etteivät nämä ihmiset ymmärrä, mistä on kysymys.»

»Eivät hitustakaan», vahvisti Clennam.

»Eivät hitustakaan», huusi Pancks. »Eivät tiedä mitään koroista, eivät
tiedä mitään rahakysymyksistä. Eivät ole eläissään tehneet laskelmia,
eivät milloinkaan askarrelleet sellaisissa, sir!»

»Jos he olisivat —» aloitti Clennam, kun Pancks, muuttamatta ilmettä,
päästi sellaisen äänen, joka voitti kaikki hänen tavalliset sekä nenä-
että kurkkutörähdyksensä ja joka heti vaiensi Clennamin.

»Jos he olisivat?» toisti Pancks kysyvällä äänensävyllä.

»Luulin teidän — puhuvan», vastasi Arthur, epäröiden, minkä nimityksen
antaisi keskeytykselle.

»Enpä suinkaan. En vielä. Kohta kyllä. Jos he olisivat?»

»Jos he olisivat askarrelleet niissä», sanoi Clennam, hiukan
epätietoisena siitä, miten suhtautuisi ystäväänsä, »niin kai he
ymmärtäisivät asian paremmin».

»Kuinka niin, mr Clennam?» kysyi Pancks nopeasti, ja hänen
olemuksestaan kävi omituisella tavalla ilmi, että hän keskustelun
alusta alkaen oli ollut ladattuna sillä panoksella, joka nyt laukesi.
»He ovat oikeassa, tiedättekö. He eivät ole selvillä asioista, mutta he
ovat oikeassa.»

»Oikeassa, kun haluavat Cavalletton tavoin keinotella mr Merdlen
kansaa?»

»Aivan niin, sir», vastasi Pancks. »Minä olen ottanut selvän niistä,
minä olen tehnyt laskelmia, olen perehtynyt niihin. Ne ovat varmoja
ja luotettavia.» Tyytyväisenä päästyään näin pitkälle, veti mr Pancks
itämaisesta piipustaan niin pitkän savun kuin hänen keuhkonsa suinkin
sallivat ja katseli Clennamia ovelasti ja lujasti, vedellen ja
puhallellen sauhuja edelleen.

Ja sillä hetkellä alkoi Pancks levittää vaarallista tarttumaa, jolla
hänet oli saastutettu. Tällä tavalla nämä taudit leviävät, tällä
viekkaalla tavalla ne tarttuvat.

»Tarkoitatteko, kunnon Pancks», kysyi Arthur painokkaasti, »että
tahtoisitte panna, sanokaamme esimerkiksi nuo tuhannen puntaanne,
tällaisiin yrityksiin?»

»Varmasti», vakuutti Pancks. »Olen tehnyt sen jo, sir.» Mr Pancks veti
taas pitkän haiun, puhalsi pitkään sen ilmoille ja loi taas pitkän,
ovelan silmäyksen Clennamiin.

»Sanon teille, mr Clennam, että olen ottanut selvän asioista», vakuutti
Pancks. »Tällä miehellä on rajattomat apulähteet — suunnattomat pääomat
— valtiollinen vaikutusvalta. Hänen yrityksensä ovat parhaat, ne ovat
varmoja, ne ovat luotettavia.»

»Vai niin!» vastasi Clennam katsoen ensin vakavasti häneen ja sitte
vakavasti valkeaan. »Te hämmästytätte minua!»

»Pyh!» puhalsi Pancks. »Älkää sanoko niin, sir. Teidän pitäisi itse
tehdä samoin. Miksette tee kuten minä?»

Keneltä mr Pancks ensin oli saanut kulkutaudin tarttuman, sitä
hänen olisi ollut yhtä mahdoton sanoa kuin mistä hänen elimistöönsä
hänen tietämättään hiipinyt kuumetauti olisi alkuisin. Tällaiset
rutot, samoin kuin monet ruumiillisetkin taudit, saavat ensin
alkunsa ja kehittyvät ihmisten pahuudessa ja leviävät sitte heidän
tietämättömyydessään, ja jonkun ajan kuluttua tarttuvat ne potilaisiin,
jotka eivät ole tietämättömiä eivätkä pahoja. Ehkä oli niin, että
Pancks oli saanut tarttuman tähän luokkaan kuuluvalta henkilöltä, ehkä
oli toisinkin; joka tapauksessa esiintyi hän tämänlaatuisena potilaana,
ja siksi hänen levittämänsä tartunta oli sitä tuhoisampi.

»Ja te olette todellakin sijoittanut pääomanne», Clennam oli jo
edistynyt käyttämään tätä sanaa, »tuhannen puntaanne, näihin
yrityksiin, Pancks?»

»Varmasti, sir!» vastasi Pancks reippaasti ja puhalsi sauhupilven
ilmoille. »Olisin vain suonut niitä olevan kymmenen!»

Clennamin yksinäistä mieltä painoi tänä iltana raskaasti kaksi asiaa:
toinen oli hänen yhtiökumppaninsa aina vain kauemmaksi siirtynyt toivo,
toinen se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äitinsä luona. Tuntien suurta
lohdutusta Pancksin seurasta ja myös voivansa luottaa häneen, otti
hän puheeksi molemmat huolensa ja molemmat johtivat hänet takaisin
kiihtyvällä nopeudella ja voimalla heidän keskustelunsa lähtökohtaan.

Tämä tapahtui erinomaisen yksinkertaisesti. Jätettyään
pääomansijoitukset siksensä istui hän hetken vaiti, katsellen
piipunsavunsa läpi tuleen, ja kertoi sitte Pancksille, kuinka ja miksi
hän oli joutunut asioihin suuren kansallisen viraston kanssa. »Raskasta
se on ollut ja raskasta se on Doycelle», lopetti hän vilpittömän harmin
tuntein, jotka aina heräsivät hänessä tämän asian joutuessa puheeksi.

»Raskasta todella», myönsi Pancks. »Mutta tehän hoidatte hänen
asioitansa, mr Clennam?»

»Mitä tarkoitatte?»

»Tehän hoidatte liikkeen raha-asioita?»

»Kyllä. Parhaani mukaan.»

»Hoitakaa niitä paremmin, sir», lausui Pancks. »Hankkikaa hänelle
korvausta hänen raatamisestaan ja pettymyksistään. Käyttäkää ajan
tarjoamat mahdollisuudet hänen hyväksensä. Hän, kärsivällinen ja
työhönsä kiintynyt ammattimies, ei milloinkaan yrittäisi hyötyä näillä
keinoin. Hän luottaa teihin, sir.»

»Koetan parastani, Pancks», vastasi Clennam huolestuneena. »En luule
kykeneväni punnitsemaan ja arvostelemaan näitä uusia yrityksiä. Alan
käydä vanhaksi.»

»Vanhaksi!» huudahti Pancks. »Ha, ha!»

Tässä ihmeellisessä naurussa ja puhallusten ja pärskähdysten sarjassa,
jolla mr Pancks ilmaisi hämmästyksensä ja ehdottomasti torjui tämän
väittämän, oli jotakin niin uskottavan aitoa, ettei voinut epäilläkään
hänen olevan muuta kuin täysin tosissaan.

»Käydä vanhaksi!» huusi Pancks. »Kuulkaa, kuulkaa! Vanhaksi! Kuulkaa
häntä, kuulkaa häntä!»

Näillä huudahduksilla ja jatkuvilla tohahduksilla kieltäytyi mr
Pancks niin tarmokkaasti ottamasta kuuleviin korviinsakaan väittämää,
että Arthur jätti sen sikseen. Hän pelkäsikin, että mr Pancksille
voisi käydä hullusti siinä rajussa yhteentörmäyksessä, mikä tapahtui
sisäänvedetyn savun ja ulospuhalletun ilman välillä hänen kurkussaan.
Hylätessään toisen keskustelunaiheen johtui hän kolmanteen.

»Yhdentekevää, olenko nuori, vanha vai keski-ikäinen, Pancks»,
sanoi hän sopivan väliajan sattuessa, »joka tapauksessa olen hyvin
tuskallisessa ja epävarmassa asemassa, jopa niin, että minulla on syytä
epäillä sitäkin, onko mikään siitä, mikä näyttää kuuluvan minulle,
todella omaani. Kerronko teille kuinka asia on? Uskonko teille suuren
salaisuuden?»

»Uskokaa, sir», vastasi Pancks, »jos pidätte minua sen arvoisena».

»Pidän.»

»Voitte luottaa minuun!» Mr Pancksin lyhyt ja terävä vakuutus, jonka
hän vahvisti nopeasti ojentamalla hiilisen kätensä, oli erittäin
ilmeikäs ja luottamusta herättävä. Clennam puristi kättä lämpimästi.

Lievennellen vanhojen epäilystensä luonnetta, mikäli niiden selvä
esittäminen salli, ja milloinkaan mainitsematta äitinsä nimeä, ja
puhuen vain ylimalkaisesti eräästä sukulaisesta, kuvasi hän mr
Pancksille suurin piirtein pahat aavistuksensa ja keskustelun, jonka
todistajana hän oli ollut. Mr Pancks huudahteli niin hartaasti, että
unohti itämaisen piipun ilot ja pisti sen ristikolle hiilihankojen
ja -pihtien joukkoon käyttäen koko kertomuksen ajan käsiään
pörrötelläkseen kankeita hiuspiikkejään, niin että hän esityksen
lopussa oli kuin mikäkin työmies-Hamlet keskustelussa isänsä haamun
kanssa.

»Tästä johdun, sir», huudahti hän, äkkiä koskettaen Clennamin polvea,
»tästä johdun takaisin pääomansijoituksiin! En sano mitään siitä, että
olette valmis antamaan pois omaisuutenne korjataksenne vääryyttä, jota
ette milloinkaan ole tehnyt. Se on teidän tapaistanne. Jokaisen täytyy
olla oma itsensä. Mutta tämän sanon: koska arvelette tarvitsevanne
rahaa suojataksenne omaa vertanne paljastuksilta ja häpeältä, niin
tehkää mitä voitte.»

Arthur pudisti päätänsä, mutta katsoi häneen samalla miettivästi.

»Tulkaa niin rikkaaksi kuin voitte, sir», pyysi Pancks hartaasti,
keskittäen kaiken tarmonsa tähän pyyntöön. »Tulkaa niin rikkaaksi
kuin kunnialla voitte. Se on teidän velvollisuutenne. Ei itsenne
tähden, mutta muiden. Tarttukaa onnen siipeen. Poloinen mr Doyce (hän
käy _todella_ vanhaksi) on teidän varassanne. Sukulaisenne on teidän
varassanne. Ette tiedäkään, kuinka monen onni on teidän kädessänne.»

»Hyvä, hyvä, hyvä!» torjui Arthur. »Jo riittää täksi iltaa.»

»Vielä sananen, mr Clennam», tinki Pancks, »ja sitte riittää täksi
illaksi. Miksi jättäisitte kaiken voiton ahmateille, roistoille ja
petkuttajille? Miksi jättäisitte kaiken mahdollisesti saatavan voiton
minun isännälleni ja hänen kaltaisillensa? Ja kuitenkin te aina teette
niin. Kun sanon te, tarkoitan teidän kaltaisianne miehiä. Tiedätte niin
tekevänne. Näen sen joka Jumalan päivä. En näekään mitään muuta. Sen
näkeminen kuuluu ammattiini. Sentähden sanon», kehoitti Pancks, »käykää
kiinni ja voittakaa!»

»Mutta mitähän, jos käyn kiinni ja menetän?» tuumi Arthur.

»Se on mahdotonta, sir», vastasi Pancks. »Olen ottanut selvän siitä.
Nimi kaikkialla mukana — rajattomat apulähteet — suunnaton pääoma —
etevä asema — ylhäisiä tuttavuuksia — vaikutusvaltaa hallituksessa. Se
on mahdotonta!»

Tämän lopullisen esityksen jälkeen rauhoittui Pancks vähitellen; hän
salli hiustensa painua niin sileiksi kuin ne yleensä äärimmäisin
suostutteluin saattoivat painua, otti piipun hiilihankojen ja -pihtien
joukosta, täytti sen uudelleen ja poltteli. He eivät enää puhuneet
paljoakaan, mutta pitivät seuraa toisillensa, äänettöminä jatkaen
ajatuksissaan äskeisten aiheiden pohtimista, eivätkä eronneet ennen
puolta yötä. Hyvästi heittäessään ja puristettuaan Clennamin kättä,
kiersi mr Pancks hänet yltympäri ennenkuin höyrysi ulos ovesta. Tämän
tempun käsitti Arthur merkitsevän vakuutusta, että hän ehdottomasti
saattoi luottaa Pancksiin, jos hän joskus sattuisi tarvitsemaan apua,
olipa sitten kysymyksessä joku sinä iltana mainituista asioista tai
joku muu häntä mahdollisesti kohtaava vaikeus.

Lomahetkinään seuraavana päivänä, vieläpä huomionsa ollessa kiintyneenä
muihin asioihinkin, mietiskeli Clennam mr Pancksin pääomasijoituksia
ja sitä, että hän oli »ottanut selvän asioista». Hän ajatteli, että
mr Pancks tässä asiassa oli herkkäuskoinen ja toivehikas, jota hän
tavallisesti ei muuten ollut. Hän ajatteli suurta kansallista virastoa
ja kuinka hauskaa olisi nähdä Doyce paremmassa asemassa. Hän ajatteli
synkän uhkaavaa paikkaa, joka eli kodin nimisenä hänen muistissaan, ja
kokoontuvia varjoja, jotka tekivät sen entistä synkemmän uhkaavaksi.
Hän huomasi uudelleen, että mihin ikinä hän tuli, hän kaikkialla
näki, kuuli ja kosketti kuuluisaa Merdle-nimeä, havaitsipa hän,
että hänen oli vaikea istua pari tuntia oman pulpettinsakin ääressä
jonkun aistimensa joutumatta jollakin tavoin kosketuksiin tämän nimen
kanssa. Hänestä alkoi tuntua oudolta, että se esiintyi kaikkialla ja
ettei kukaan muu kuin hän suhtautunut siihen epäluuloisesti. Mutta
päästyään tähän hän alkoi huomata, ettei _hänkään_ enää katsellut sitä
epäluuloisin silmin; hän oli vain sattumalta pysytellyt erillään siitä.
Kun tämänlaatuinen tauti on tartuntakypsä, merkitsevät tällaiset oireet
potilaassa, että hän on siihen sairastunut.




VIIDESKYMMENES LUKU

Neuvotteluja


Kun brittiläiset keltaisen Tiberin rannoilla saivat tietää, että heidän
älykäs kansalaisensa mr Sparkler oli nimitetty heidän verukevirastonsa
jäseneksi, eivät he piitanneet siitä enempää kuin mistä hyvänsä muusta
englantilaisissa lehdissä lukemastaan onnettomuudesta tai rikoksesta.
Toiset nauroivat, toiset arvelivat täysin riittäväksi puolustukseksi,
että virka todellisuudessa oli pelkkä nimivirka ja että siihen
kelpasi kuka pöllöpää hyvänsä, joka vain osasi kirjoittaa nimensä;
toiset juhlallisemmat valtiolliset oraakkelit tunnustivat Decimuksen
menetelleen viisaasti, vahvistaessaan asemaansa, ja arvelivat,
että kaikkien Decimuksen annettavissa olevien virkojen ainoana
perustuslaillisena päämääränä oli vahvistaa hänen asemaansa. Oli siellä
muutamia harvoja sapekkaita brittiläisiä, jotka eivät tunnustaneet
näitä uskonkappaleita, mutta heidän vastalauseensa oli pelkästään
teoreettinen. Käytännössä he eivät panneet kortta kokoon tässä asiassa,
arvellen sen kuuluvan joillekin muille brittiläisille, joiden nimet
ja olinpaikat olivat tuntemattomat. Samaten kotimaassa suuri joukko
brittiläisiä puolsi innokkaasti neljänkolmatta peräkkäisen tunnin
aikana sitä mielipidettä, että noiden näkymättömien ja tuntemattomien
brittiläisten »pitäisi nostaa kysymys asiasta» ja että jos he tyynesti
alistuivat siihen, eivät he olleet parempaa kohtelua ansainneet.
Mutta mihin luokkaan nämä välinpitämättömät brittiläiset kuuluivat,
missä ja miksi nämä onnettomat olennot piileksivät, miksi he aina ja
joka tilaisuudessa laiminlöivät omien etujensa valvomisen, kun niin
monet muut brittiläiset eivät voineet käsittää ja selittää sellaista
leväperäisyyttä, sitä ei tiennyt kukaan. Näihin kysymyksiin ei löytynyt
vastausta keltaisen Tiberin eikä mustan Thamesinkaan rannoilta.

Vastaanottaessaan onnitteluja tämän tapahtuman johdosta levitteli mrs
Merdle uutista siron välinpitämättömänä, tällä tavoin saattaen sen
edulliseen valoon, samoin kuin kehys kohottaa jalokiven kauneutta.
Niin, sanoi hän, Edmund oli ottanut vastaan viran. Mr Merdle tahtoi,
että hän ottaisi sen, ja hän suostui. Hän toivoi, että Edmund viihtyisi
siinä, muttei todellakaan tiennyt sitä varmasti. Hänen täytyisi sen
takia oleskella paljon kaupungissa ja hän viihtyi paremmin maalla.
Se ei kuitenkaan ollut mikään epämiellyttävä asema — ja se oli joka
tapauksessa asema. Ei käynyt kieltäminen, että se oli kohteliaisuus mr
Merdleä kohtaan eikä ollut hullumpi asia Edmundillekaan, jos hän vain
viihtyi siinä. Sekin oli hyvä, että hänellä oli jotakin tekemistä ja
että hän ansaitsi jotakin tehdessään sitä. Toinen asia oli sitte, kumpi
häntä miellyttäisi enemmän, tämä toimi vai armeija.

Näin puhui povi, joka oli erikoisen taitava tekemään asian pieneksi
ja menetelmällään kohottamaan sen arvoa. Tällä välin Henry Gowan,
jonka Decimus oli hylännyt, kulki kaikissa tuttavissaan Kansanportin
ja Albanon välillä vannoen melkein (muttei aivan) kyyneleet silmissä,
että Sparkler oli hyväntahtoisin, vaatimattomin ja herttaisin aasi,
mikä milloinkaan on pureksinut heinää julkisen elämän laitumella, ja
että hän (Gowan) iloitsi hänen (tämän rakkaan aasin) nimityksestä
niin vilpittömästi, että vain yksi asia olisi voinut ilahuttaa häntä
enemmän, nimittäin se, että hän itse olisi saanut tuon viran. Hän
vakuutti, että toimi oli ihan omiaan Sparklerille. Siinä ei ollut
mitään tekemistä, ja Sparkler suorittaisi sen mainiosti; siitä oli
nostettava suuri palkka, ja Sparkler kykenisi mainiosti nostamaan sen;
se oli ilahuttava, sopiva ja suurenmoinen nimitys, ja hän oli melkein
valmis suomaan nimittäjälle anteeksi oman syrjäyttämisensä, iloitessaan
siitä, että tämä rakas aasi, johon hän oli kovin kiintynyt, oli saanut
näin erinomaisen tallin. Eikä hänen hyväntahtoisuutensa pysähtynyt
tähän. Hän vaivautui kaikissa seuraelämän tilaisuuksissa vetämään mr
Sparklerin näkyville ja tekemään hänet huomatuksi seurassa, ja vaikka
tämä hienotunteinen menettely aina johti siihen, että nuori herra
teki henkisesti surkean ja avuttoman vaikutuksen, ei ystävällistä
tarkoitusta käynyt epäileminen.

Ellei mahdollisesti mr Sparklerin tunteiden esine sattunut epäilemään
sitä. Miss Fanny oli nyt siinä vaikeassa asemassa, että yleensä
tiedettiin mr Sparklerin kosiskelevan häntä ja ettei hän ollut antanut
tälle matkapassia, vaikka kohtelikin häntä oikullisesti. Näin ollen oli
hän siksi riippuvainen tästä herrasmiehestä, että tunsi nolostuvansa,
kun Sparkler käyttäytyi tavallista naurettavammin, ja tuli toisinaan,
nopeaälyinen kun oli, hänelle avuksi Gowania vastaan, tehden hänelle
siten monta hyvää palvelusta. Mutta näin menetellessään häpesi hän
hänen puolestaan ja oli kahden vaiheilla antaako hänelle matkapassit
vai rohkaistako häntä entistä enemmän; sitäpaitsi kiusasi häntä pelko,
että hän päivä päivältä yhä pahemmin hämmentyisi epävarmuuteensa, ja
epäilys, että mrs Merdle voitonriemuisena seuraisi hänen huoliaan ja
vaikeuksiaan. Koska hänen mielessään vallitsi tällainen sekasorto,
ei ole ihmeteltävää, että hän eräänä iltana kovin kiihtyneenä palasi
kotiin mrs Merdlen talossa pidetyistä tanssiaisista ja konsertista ja
että hän, sisarensa koettaessa hellästi rauhoittaa häntä, työnsi hänet
pois pukupöydän äärestä, missä hän istui kiukuissaan puserrellen itkua
ja poven aaltoillessa selitti halveksivansa kaikkia ja haluavansa
kuolla.

»Rakas Fanny, mitä on tapahtunut? Kerro minulle.»

»Tapahtunut, sinä pieni myyrä», matki Fanny; »ellet olisi umpisokea,
et voisi kysyä sellaista. Rohkenetkin kehua itselläsi olevan silmät
päässä, kun kysyt minulta, mitä on tapahtunut!»

»Mr Sparkleristako on kysymys, rakkaani?»

»Mister Sparkleristako?» matki Fanny hillittömän pilkallisesti,
ikäänkuin tämä olisi viimeinen auringon alla, joka saattaisi juolahtaa
hänen mieleensä. »Ei, neiti lepakko, ei hänestä.»

Samassa silmänräpäyksessä katui hän nimitelleensä sisartaan ja selitti
nyyhkyttäen käyttäytyvänsä inhoittavasti, mutta että kaikki ärsyttivät
häntä.

»Ehket voi oikein hyvin tänä iltana, rakas Fanny.»

»Joutavia!» vastasi nuori neiti suuttuen taas. »Olen yhtä terve kuin
sinäkin. Kenties terveempikin, enkä kuitenkaan ylpeile sillä.»

Pikku Dorrit parka arveli viisaimmaksi pysyä aivan alallaan, koskei
kuitenkaan voinut keksiä mitään rauhoittavaa, joka ei olisi herättänyt
vastalauseita. Ensiksi Fanny pani tämänkin pahakseen ja päivitteli
kuvastimellensa, kuinka kaikista sietämättömistä sisarista kiltti ja
sävyisä sisar oli sietämättömin. Hän tiesi, sanoi hän, olevansa kyllä
ajoittain ilkeällä tuulella, tiesi käyttäytyvänsä inhoittavasti, mutta
arveli, ettei mikään silloin tekisi hänelle niin hyvää kuin se, että
hänelle huomautettaisiin siitä; mutta kun hänellä onnettomuudeksi
oli kiltti ja sävyisä sisar, ei hän _milloinkaan_ saanut kuulla
siitä, joten seurauksena oli, että hän suorastaan oli kiusattu ja
pakotettu käyttäytymään näin epämiellyttävästi. Sitäpaitsi (selitti
hän vihaisesti kuvastimellensa) ei hän tahtonut saada anteeksi. Ei
ollut ensinkään sopivaa, että hänen täytyi taipua saamaan anteeksi
nuoremmalta sisareltaan. Ja niin aina kuitenkin kävi — hän joutui aina
sellaiseen asemaan, että sai anteeksi, tahtoipa sitä tai ei. Lopuksi
purskahti hän kiihkeään itkuun, ja kun hänen sisarensa istui hänen
viereensä lohduttamaan häntä, sanoi hän: »Amy, sinä olet enkeli!»

»Mutta minäpä sanon sinulle, lemmikkini», aloitti hän, kun sisaren
lempeys oli rauhoittanut häntä, »asiat ovat nyt kehittyneet sille
kannalle, ettei tätä enää voi eikä saa jatkua tällä tavalla; tässä
täytyy tapahtua muutos, suuntaan tai toiseen».

Tiedonanto oli epämääräinen, vaikka erittäin päättävä, ja Pikku Dorrit
vastasi: »Puhukaamme siitä nyt.»

»Aivan niin, rakkaani», myönsi Fanny, kuivaten kyyneleitään.
»Puhukaamme siitä. Olen järkevä nyt taas, ja sinun pitää neuvoa minua.
_Tahdotko_ neuvoa minua, suloinen lapsi?»

Amykin hymyili tälle ajatukselle, mutta hän vastasi: »Tahdon, Fanny,
parhaani mukaan.»

»Kiitos, rakas Amy», ja Fanny suuteli häntä. »Sinä olet ankkurini.»

Syleiltyään hellästi ankkuriansa, otti Fanny ruusuvesipullon
pukupöydältä ja käski kamarineitonsa tuoda hänelle nenäliinan. Sitte
lähetti hän tytön pois siksi illaksi ja valmistautui neuvottavaksi,
tuon tuostakin kostutellen otsaansa ja silmiänsä, jäähdyttääkseen niitä.

»Kultaseni», aloitti Fanny, »meidän luonteemme ja mielipiteemme ovat
kylliksi erilaisia (suutele minua taas, lemmikkini), jotta luultavasti
hämmästyt sitä, mitä nyt aion sanoa sinulle. Että nimittäin meidän
asemamme, huolimatta rikkaudestamme, on epäedullinen. Ehket ymmärrä,
mitä tarkoitan, Amy?»

»Ymmärrän varmasti, jos vielä sanot muutaman sanan», lupasi Amy
sävyisästi.

»Hyvä, rakkaani, tarkoitan, että huolimatta kaikesta olemme
vastatulleita hienoon maailmaan.»

»Varmasti ei kukaan voi huomata sitä sinusta», huomautti Amy
innokkaassa ihailussaan.

»Hyvä, lapsi kulta, ehkäpä ei», sanoi Fanny, »vaikka teet hyvin
ystävällisesti ja kiltisti sanoessasi sen, rakkaani». Ja hän kostutti
sisarensa otsaa ja puhalsi siihen hiukan. »Mutta sinä oletkin, kuten
tiedämme, maailman suloisin pikku olento! Mutta asiaan, lapsi. Isä
on erinomaisen hieno ja erinomaisen sivistynyt, mutta muutamissa
pikkuasioissa hän on hiukan erilainen kuin muut hänen asemassaan olevat
herrasmiehet, mikä johtuu osaksi siitä, mitä hän on saanut kokea
elämässään, isä raukka, ja osaksi, luulisin, siitä, että hän usein
luulee muiden ajattelevan sitä, kun hän puhuu heidän kanssansa. Setä,
rakkaani, on aivan mahdoton. Vaikka hän onkin rakas olento, johon olen
hyvin kiintynyt, on hän seuraelämässä kauhistuttava. Edward on hirveän
tuhlaileva ja elosteleva. En tarkoita, että se itse asiassa on mitään
epähienoa — ei millään muotoa — mutta tarkoitan, ettei hän tee sitä
hienosti, ettei hän, jos saan niin sanoa, tuhlaamillaan rahoilla voi
ostaa itselleen miellyttävää, puoleensavetävän elostelijan mainetta.»

»Poloinen Edward!» huokasi Amy ajatellen perheen koko elämää.

»Niin. Ja poloiset sinä ja minä», vastasi Fanny varsin terävästi.
»Aivan totta! Ja sitte meillä ei ole äitiä, vaan on tuollainen kuin
mrs General. Ja sanon sinulle, sen vielä kerran, kultaseni, että mrs
General on, jos saan hiukan muutella tunnettua sananlaskua ja sovittaa
sen häneen, hän on kuin kissa, hansikkaat käpälissä, joka _tahtoo_
pyydystää hiiren. Tämä nainen, olen aivan varma ja vakuutettu siitä,
pyrkii meidän äitipuoleksemme.»

»Tuskin saatan uskoa, Fanny —» Mutta Fanny keskeytti hänet.

»Älä väittele minun kansani siitä, sillä minä tiedän sen paremmin»,
sanoi hän. Huomaten kuitenkin taas vastanneensa liian terävästi
kostutti hän sisarensa otsaa ja puhalsi siihen. »Mutta asiaan vielä
kerta, ystäväni. Minun on nyt päätettävä (olen ylpeä ja itsetietoinen,
kuten tiedät, Amy, ehkäpä liiaksikin), uhraudunko, kohottaakseni
perheen asemaa.»

»Millä tavoin?» kysyi Amy hätäisesti..

»En tahdo», jatkoi Fanny vastaamatta kysymykseen, »alistua tunnustamaan
mrs Generalia äitipuolekseni, enkä tahdo joutua millään tavalla mrs
Merdlen suojeltavaksi tai kiusattavaksi».

Pikku Dorrit laski kätensä kädelle, joka piteli ruusuvesipulloa,
ja näytti entistä levottomammalta. Fanny oikein rääkkäsi otsaansa,
läiskyttelemällä sitä ruusuveteen kastetulla nenäliinallaan, ja jatkoi
kiivaasti:

»Ei kukaan voi kieltää, että hän tavalla tai toisella, yhdentekevä
miten, on hankkinut itselleen erittäin hyvän aseman. Että hän joutuu
erittäin ylhäisiin suhteisiin, sitä ei voi kukaan kieltää. Ja mitä
tulee kysymykseen, onko hän viisas vai typerä, niin oikeastaan uskon,
ettei viisas mies sopisikaan minulle. Minä en voi alistua. Minä en
voisi kylliksi mukaantua viisaan miehen tahtoon.»

»Oi rakas Fanny!» huudahti Pikku Dorrit, jonka mieleen hiipi
kauhuntunne, kun hän käsitti, mitä sisar tarkoitti sanoillaan. »Jos
rakastaisit jotakuta, niin tunteesi muuttuisi aivan. Jos rakastaisit
jotakuta, et enää olisi oma itsesi, unohtaisit ja menettäisit itsesi
kokonaan rakkaudesta häneen. Jos rakastaisit häntä —» Fanny oli
herennyt taputtelemasta otsaansa ja katsoi tuikeasti sisareensa.

»No, jopa jotakin!» huudahti hän. »Totisesti! Eräät näkyvät tietävän
sangen paljon eräistä asioista! Jokaisella ihmisellä sanotaan olevan
oma keppihevosensa, ja näyttääpä siltä kuin nyt olisin saanut tietää,
mikä sinun on, Amy. Kas niin, pienokaiseni, laskin vain leikkiä», hän
taputteli sisaren otsaa, »mutta älä huoli olla typerä jänönen ja puhua
noin lennokkaasti ja kaunopuheisesti yli-ikäisistä mahdottomuuksista.
No niin, palaan taas itseeni.»

»Rakas Fanny, salli minun ensin sanoa, että soisin mieluummin, että me
työllä ansaitsisimme niukan toimeentulomme, kuin että olisit rikas ja
ottaisit mr Sparklerin.»

»_Salli_ minun sanoa, rakas Amy!» matki Fanny. »Kyllähän minä _sallin_
sinun sanoa mitä hyvänsä. Enhän minä toivoakseni estä sinua puhumasta.
Meidänhän piti juuri neuvotella. Ja mitä mr Sparklerin naimiseen tulee,
niin ei minulla ole minkäänlaista aikomusta suostua häneen tänä iltana
tai huomisaamunakaan.»

»Mutta jolloinkin?»

»En milloinkaan, mikäli nyt tiedän», vastasi Fanny välinpitämättömästi.
Sitte tämä mielentila muuttui polttavaksi levottomuudeksi, ja hän
lisäsi: »Sinä puhut, pienokaiseni, älykkäämmistä miehistä; mutta missä
sellaisia on? Minä en ole nähnyt sellaisia läheisyydessäni.»

»Rakas Fanny, näin lyhyessä ajassa —»

»Lyhyessä tai pitkässä ajassa», keskeytti Fanny; »minä olen kyllästynyt
tähän asemaamme, en ole tyytyväinen siihen, ja hyvin vähästä olen
valmis vaihtamaan sen toiseen. Toiset tytöt, jotka ovat kasvatetut eri
tavalla ja eläneet erilaisissa oloissa kuin minä, saattavat ihmetellä
sanojani ja tekojani. Ihmetelkööt. He menettelevät oman luonteensa ja
elämänkäsityksensä mukaan, minä omani mukaan.»

»Fanny, rakas Fanny, sinä tiedät sopivasi mr Sparkleria paljon
etevämmän miehen vaimoksi.»

»Amy, rakas Amy», ivaili Fanny hänen huudahdustaan, »tiedän, että siten
saan lujemman ja varmemman aseman, jossa voin paremmin pitää puoliani
tuota häpeämätöntä naista vastaan».

»Senkötähden — suo anteeksi kysymykseni, Fanny — senkötähden menet
naimisiin hänen poikansa kanssa?»

»Niin, kukaties», hymyili Fanny voitonriemuisena. »Tähän päämaaliin
lienee monta vähemmin lupaavaa tietä. Tämä julkea ihminen ehkä
ajattelee, että on suuri onni saada poikansa tyrkytetyksi minulle ja
minut syrjäytetyksi. Mutta hänpä ehkä ei arvaakaan, kuinka aion kostaa
hänelle, jos menen naimisiin hänen poikansa kanssa. Vastustan häntä
kaikessa ja kilpailen hänen kanssansa. Pitäisin sitä elämäntehtävänäni.»

Päästyään tähän, laski Fanny pullon kädestään ja käveli edestakaisin
huoneessa, pysähtyen tavantakaa puhuessaan.

»Erään asian voisin varmasti saada aikaan, lapseni: voisin tehdä hänet
vanhemmaksi. Ja niin tekisinkin!»

Ja taas hän asteli.

»Puhuisin hänestä vanhana naisena. Olisin tietävinäni hänen ikänsä,
ja ellen tuntisi sitä, niin kysyisin hänen pojaltansa. Ja hän saisi,
Amy, kuulla minun sanovan, hellästi, oikein kunnioittavasti ja
hellästi, kuinka kaunis hän vielä on huolimatta korkeasta iästään.
Saisin, yhdellä iskulla, hänet tuntumaan vanhalta, sen kautta, että
itse olen paljoa nuorempi. En ehkä ole yhtä kaunis kuin hän; en liene
puolueeton tuomari tässä asiassa, mutta tiedän olevani kylliksi kaunis
ärsyttääkseni häntä sillä. Ja tekisinkin niin!»

»Rakas sisar, tuomitsisitko itsesi onnettomaan elämään tällaisen asian
tähden?»

»Ei siitä tulisi onnetonta elämää, Amy. Sellaista elämää varten olen
kuin luotu. Yhdentekevää, johtuuko se taipumuksesta vai olosuhteista,
mutta tällainen elämä sopii minulle paremmin kuin ehkä mikään muu.»

Näissä sanoissa tuntui eräänlainen toivoton sointu, mutta naurahtaen
ylpeästi alkoi hän taas kävellä huoneessa ja pysähtyi sitte
sivuutettuaan suuren kuvastimen.

»Vartalo, vartalo, Amy! Hyvä. Sillä naisella on kaunis vartalo.
Tunnustan sen enkä tahdo kieltää sitä. Mutta onko se mahdoton muiden
saavuttaa? Enpä totisesti luulisi. Annettakoon eräälle paljoa
nuoremmalle naiselle sama vapaus pukeutua, mikä hänellä naituna naisena
on, niin saammepa nähdä, kultaseni!»

Tässä ajatuksessa oli jotakin miellyttävää ja imartelevaa, niin että
hän hyväntuulisempana palasi entiselle paikallensa istumaan. Hän
tarttui sisarensa käsiin, nosti ne päänsä yli ja taputteli kaikkia
neljää kättä yhteen ja katseli nauraen sisartansa silmiin:

»Ja tanssijatar, Amy, jonka hän on ihan unohtanut — tanssijatar, joka
ei ole vähääkään minun näköiseni ja josta en milloinkaan muistuta
häntä, enhän toki! — hän tanssii hänen elämänsä läpi ja hänen
tiellänsä, sellaisen sävelen mukaan, joka hiukan häiritsee hänen
julkeata rauhallisuuttansa. Hiukan vain, Amy kulta, hiukan vain!»

Kohdatessaan sisarensa totisen ja rukoilevan katseen antoi hän kaikkien
käsien vaipua alas ja laski yhden Amyn huulille.

»Älä huoli puhua minulle tästä, lapsi», sanoi hän tiukemmin, »siitä ei
ole mitään hyötyä. Nämä asiat minä ymmärrän paljoa paremmin kuin sinä.
En ole suinkaan vielä päättänyt mitään, mutta se on kohta tehtävä!
Olemme nyt kaikessa rauhassa keskustelleet tästä asiasta ja voimme
mennä levolle. Hyvää yötä, sinä kiltein ja rakkain pieni hiiri!»
Näin sanoen irtautui Fanny ankkuristaan ja alistuttuaan näin paljon
neuvottavaksi katsoi sen riittävän siksi kertaa.

Tästä lähtien alkoi Amy tarkata mr Sparklerin käytöstä orjuuttajaansa
kohtaan toisin silmin, katsoen olevan syytä antaa enemmän merkitystä
kuin tähän asti kaikelle, mitä heidän välillänsä tapahtui. Sattui
aikoja, jolloin Fannyn näytti olevan miltei mahdotonta sietää mr
Sparklerin älyllistä heikkoutta ja jolloin hän kävi niin kirpeän
kärsimättömäksi, että oli vähällä antaa miehelle matkapassit. Toisin
ajoin Fanny tuli paljoa paremmin toimeen hänen kanssansa; silloin
mies huvitti häntä, ja hänen ylemmyydentuntonsa näytti pitävän vaakaa
tasapainossa. Ellei mr Sparkler olisi ollut maailman uskollisin
ja nöyrin ihailija, niin hän olisi ollut suuressa kiusauksessa
pakenemaan koettelemustensa näyttämöltä niin kauas, että hänen ja hänen
tenhottarensa välillä olisi vähintäin Rooman ja Lontoon välin pituinen
matka. Mutta hänellä ei ollut enempää omaa tahtoa kuin höyrylaivaan
köytetyllä venheellä, ja hän seurasi julmaa valtiatartaan myötä- ja
vastatuulessa, yhtä lujasti häneen köytettynä.

Näiden vaihtelujen aikana puhui mrs Merdle hyvin vähän Fannylle,
mutta sitä enemmän Fannystä. Seuraelämässä, keskusteltaessa, häneltä
suoraan kysyttäessä, oli hänen pakko katsella Fannyä lornettinsa läpi
ja ylistää hänen vastustamatonta kauneuttansa. Se uhmaava mieliala,
joka Fannyssä heräsi hänen kuullessaan näitä ylistelyjä (ja hän sattui
tavallisesti kuulemaan ne), ei suinkaan tuottanut mitään myönnytyksiä
puolueettomalle povelle; mutta tämän pahin kosto oli, että hän ääneensä
huomautti: »Hemmoiteltu kaunotar — mutta eihän se ole ihme, kun näkee
nuo kasvot ja tuon vartalon.»

Noin kuukauden tai kuuden viikon kuluttua neuvotteluillasta alkoi
Pikku Dorrit olla huomaavinansa jonkinlaista uutta yhteisymmärrystä
mr Sparklerin ja Fannyn välillä. Ikäänkuin sopimusta noudattaen ei mr
Sparkler melkein milloinkaan puhunut, ensin vilkaisematta Fannyyn,
ikäänkuin saadakseen lupaa. Tämä nuori neiti oli liian hienotunteinen
vilkaistakseen takaisin, mutta jos mr Sparklerilla oli lupa puhua,
pysyi Fanny vaiti; ellei, puhui hän itse. Sitäpaitsi milloin vain Henry
Gowan yritti ystävällisesti vetää häntä yleisen huomion esineeksi, ei
se onnistunut: hän ei antautunut vedettäväksi. Senlisäksi sattui Fanny
usein juuri silloin, tarkoittamatta kerrassaan mitään, sanomaan jotakin
purevaa, niin että Gowan peräytyi, ikäänkuin olisi pistänyt kätensä
mehiläispesään.

Oli vielä eräs seikka, joka suuresti lisäsi Pikku Dorritin pahoja
aavistuksia, vaikkei se itsessään ollut suurenarvoinen. Mr Sparklerin
käytös häntä itseään kohtaan muuttui. Se kävi veljelliseksi.
Toisinaan, kun hän sattui olemaan jonkun seuran ulkopiirissä — heidän
omassa asunnossaan, mrs Merdlen luona tai muualla — huomasi hän mr
Sparklerin salaa kiertäneen käsivartensa hänen ympärillensä tueksi.
Hän ei milloinkaan sanallakaan selittänyt tämän huomaavaisuutensa
syytä, hymyili vain, tyytyväinen, tylsä, hyvänsävyinen omistajanilme
kasvoillaan, joka merkitsi pahaenteisen paljon niin tanakassa
herrasmiehessä.

Eräänä päivänä oli Pikku Dorrit kotona, ajatellen raskain mielin
Fannya. Heillä oli vierashuonerivinsä päässä huone, jossa oli iso
ulkonemaikkuna, jonkun matkaa kadun ylle ulottuva, ja siitä näkyi
Corsolla liikkuva maalauksellinen, vaihteleva elämä kadun kumpaankin
suuntaan. Kolmen, neljän tienoilla jälkeen puolenpäivän, englantilaista
aikaa, oli elämä siellä erittäin vilkasta ja erikoista ja Pikku
Dorritilla oli tapana istua täällä mietiskelemässä, samoin kuin oli
kulutellut aikaa parvekkeella Venetsiassa. Hänen istuessaan näin eräänä
päivänä kosketti joku hiljaa hänen olkapäätänsä, ja Fanny virkkoi:
»No, Amy kulta», ja istui hänen viereensä. Heidän istuimensa oli osa
ikkunasta; kun kadulla liikkui joku kulkue, oli heillä tapana istuen
tai polvillaan tällä penkillä katsella sitä, nojautuen ikkunassa
riippuvia koreita verhoja vasten. Tänään ei ollut minkäänlaista
kulkuetta, ja Pikku Dorrit oli ihmeissään nähdessään Fannyn olevan
kotona tähän aikaan, jolloin hän tavallisesti istui hevosen selässä.

»No, Amy, mitäs sinä mietit, pienokainen?» kysyi Fanny.

»Ajattelen sinua, Fanny.»

»Todellako! Sellaista yhteensattumaa! Ilmoitanpa sinulle, että tässä on
eräs toinenkin. Ethän vain ajatellut häntäkin, vai kuinka?»

Amy _oli_ todellakin ajatellut tätä toistakin, sillä se oli mr
Sparkler. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut, antaessaan hänelle kättä.
Mr Sparkler tuli ja istui hänen toiselle puolellensa, ja Amy tunsi
veljellisen tuen kiertyvän vyötäröllensä ja pyrkivän sulkemaan
Fannynkin suojaansa.

»No, pikku sisko», sanoi Fanny huoaten, »kai arvaat, mitä tämä
merkitsee?»

»Hän on yhtä kaunis kuin rakastettava», sammalteli mr Sparkler, »eikä
hänessä ole mitään joutavaa hölynpölyä — kaikki on nyt selvää —»

»Sinun ei tarvitse selittää mitään, Edmund», keskeytti Fanny.

»Ei, lemmittyni», taipui mr Sparkler.

»Lyhyesti, kultaseni», ilmoitti Fanny, »me olemme nyt kihloissa.
Meidän täytyy puhua siitä isälle joko tänä iltana tai huomenna,
miten parhaiten sopii. Se on nyt tehty, eikä siitä ole juuri muuta
sanottavaa.»

»Rakas Fanny», sanoi mr Sparkler nöyrästi, »haluaisin sanoa Amylle pari
sanaa».

»Sano, sano, Herran nimessä», vastasi nuori neiti. H

»Olen varma siitä, rakas Amy, että jos kukaan tyttö maailmassa,
lukuunottamatta sinun erinomaisen lahjakasta ja kaunista sisartasi,
että jos kukaan tyttö maailmassa on vailla kaikkea joutavaa hölynpölyä
—»

»Me tiedämme tuon kaiken, Edmund», keskeytti Fanny. »Älä huoli puhua
siitä. Sano jotakin muuta kuin ettei meissä ole joutavaa hölynpölyä.»

»Kyllä, rakkaani», lupasi mr Sparkler. »Ja minä vakuutan sinulle,
Amy, ettei mikään voi tuottaa suurempaa onnea minulle, minulle —
lukuunottamatta sitä, että tällainen ihana tyttö on kunnioittanut minua
valitsemalla minut, tällainen ihana tyttö, jossa ei ole hitustakaan —»

»Pyydän, Edmund!» keskeytti Fanny ja polkaisi kauniilla jalallaan
hiljaa lattiaan.

»Rakkaani, olet oikeassa», sanoi mr Sparkler, »ja tiedän, että minulla
on sellainen tapa. Mutta tahdoin sanoa, ettei mikään voi tuottaa
suurempaa onnea minulle, minulle — lukuunottamatta sitä, että tämä
maailman verrattomasti ihanin tyttö on ottanut minut — kuin että saan
seurustella herttaisen Amyn kanssa. Saattaa olla, etten heti ymmärrä,
kun on puhe kaikenlaisista asioista, ja tiedän», tunnusti mr Sparkler
miehekkäästi, »että jos kyselisitte seurapiireiltä, niin olisi yleinen
mielipide se, etten ymmärrä asioita; mutta sen, mikä koskee Amya, _sen_
minä ymmärrän!»

Ja mr Sparkler suuteli häntä sen merkiksi.

»Veitsen ja haarukan ja huoneen pidämme aina Amyn varalta», jatkoi mr
Sparkler, joka kävi miltei lavertelevaksi, jos otti huomioon hänen
entiset puheyrityksensä. »Isäukko on varmasti ylpeä saadessaan ottaa
vastaan neitosen, jota minä pidän niin suuressa arvossa. Ja mitä
äitiini tulee», jatkoi mr Sparkler, »joka on huomattavan hieno nainen,
jossa ei —»

»Edmund, Edmund!» huusi miss Fanny entiseen tapaansa.

»Anteeksi, armaani», pyysi mr Sparkler, »tiedän, että minulla
on sellainen tapa, ja kiitän sinua, ihastuttava tyttöni, että
vaivaudut oikaisemaan minua, mutta kaikkihan myöntävät, että äitini
on huomattavan hieno nainen, eikä hänessä todellakaan ole mitään
sellaista».

»Olipa kuinka hyvänsä», vastasi Fanny, »mutta pyydän, älä enää mainitse
sitä».

»En, rakkaani», lupasi mr Sparkler.

»Sinulla ei siis oikeastaan ole enää mitään sanottavaa, Edmund, vai
kuinka?» tiedusti Fanny.

»Ei kerrassaan mitään, ihastuttava lemmittyni», vastasi mr Sparkler;
»pyydän anteeksi, että olen puhunut näin paljon».

Mr Sparklerille selvisi, innoituksen tietä, että kysymys merkitsi, eikö
hänen olisi parasta lähteä. Hän veti sentähden veljellisen tukensa pois
ja selitti kohteliaasti aikovansa heidän luvallansa lähteä. Hänen ei
tarvinnut lähteä saamatta Amyn onnentoivotuksia, mikäli tuleva käly
kykeni sielunsa hädässä ja tuskassa tuomaan ne ilmi.

Hänen mentyään huudahti Amy: »Oi Fanny, Fanny!» kääntyi valoisassa
ikkunassa sisarensa puoleen, vaipui hänen syliinsä ja itki siinä. Ensin
Fanny nauroi, mutta pian painoi hän kasvonsa sisaren kasvoja vastaan ja
itki hänkin — hiukkasen. Viimeisen kerran Fanny nyt osoitti, että hänen
sisimmässään piili tukahdutettu tai voitettu tunne tämän asian takia.
Tästä hetkestä alkaen oli hänen valitsemansa tie selvänä hänen edessään
ja hän astui sitä ominaisin käskevin, itsepintaisin askelin.




YHDESKUUDETTA LUKU

Ei mitään varsinaista syytä tai estettä, jonka tähden nämä kaksi eivät
voisi liittäytyä yhteen


Kun mr Dorrit kuuli, että hänen vanhempi tyttärensä oli myöntynyt mr
Sparklerin kosintaan ja lupautunut hänelle, otti hän tiedon vastaan
heti erinomaisen arvokkaasti ja isällisen ylpeyden täyttämänä; hänen
arvokkuutensa kasvoi sen kautta, että tämä avioliitto avasi suurempia
edullisia mahdollisuuksia hienojen tuttavuuksien saamiseen, ja hänen
isällistä ylpeyttänsä lisäsi miss Fannyn osoittama altis ymmärtämys
ja myötätunto hänen elämänsä suurta päämäärää kohtaan. Hän ilmaisi
tyttärellensä, että tämän ylevä kunnianhimo herätti.

Ei mitään varsinaista syytä tai estettä vastakaikua isän sydämessä,
ja siunasi Fannya velvollisuutensa tuntevana, oikein ajattelevana
lapsenaan, joka uhrautui kohottaakseen perheen nimen loistoa.

Mr Sparklerilta, sittenkun miss Fanny salli hänen ilmestyä, ei mr
Dorrit suinkaan tahtonut salata, että liitto, jonka ehdottamisella
tämä kunnioitti häntä, oli hänelle erikoisesti mieluinen, niin
hyvin siitä syystä, että se oli sopusoinnussa hänen tyttärensä
Fannyn välittömien tunteiden kanssa, kuin myös, koska he sen kautta
joutuivat mieluisiin perhesuhteisiin mr Merdlen, ajan suuren hengen
kanssa. Mrs Merdlestä puhui hän niinikään hyvin ylistävin sanoin
seuraelämää johtavana, huomattavana, erinomaisen hienona, sirona ja
kauniina naisena. Hän katsoi velvollisuudekseen huomauttaa (ollen
varma siitä, että mr Sparklerin kaltainen tahdikas herrasmies
hienotunteisesti ymmärtäisi hänet), ettei hän voinut katsoa kosintaan
lopullisesti suostutun ennenkuin hänellä olisi tilaisuus vaihtaa
mielipiteitä asiasta mr Merdlen kanssa, saadakseen varmuuden siitä,
että tämän erinomaisen herrasmiehen suunnitelmiin kuului suoda hänen
(mr Dorritin) tyttärellensä sellainen asema, jota hän tyttärensä
olojen, myötäjäisten ja toivomusten perusteella toivoi voivansa,
näyttämättä omanvoitonpyyteitä, vaatia hänelle tässä talossa, jota
saattoi nimittää suuren maailman keskustaksi. Mainitessaan tästä,
kuten hän isänä ja jonkinmoisessa asemassa olevana herrasmiehenä
katsoi velvollisuudekseen, tahtoi hän kuitenkin välttää valtioviisasta
salaperäisyyttä ja suoraan myöntää, että hän nyt ehdollisesti
suostui kosintaan ja hyvin luultavasti lopullisestikin hyväksyisi
sen, sekä kiittää mr Sparkleria siitä kunniasta, jonka tämä osoitti
hänelle ja hänen perheellensä. Hän lopetti tekemällä vielä muutamia
yleisluontoisempia huomautuksia — hm — riippumattomasta herrasmiehestä
ja — hm — kenties liian puolueellisesta ja hellästä isästä. Lyhyesti,
hän vastaanotti mr Sparklerin tarjouksen jotenkin samaan tapaan kuin
olisi vastaanottanut häneltä kolme, neljä puolikruunusta menneinä
aikoina.

Mr Sparkler, joka oli aivan ällistyksissään hänen viattomaan päähänsä
kohdistetusta sanatulvasta, vastasi lyhyesti ja sattuvasti; tämä
vastaus ei sisältänyt enempää eikä vähempää kuin sen, että hän jo
kauan oli huomannut, ettei miss Fannyssä ollut mitään joutavaa
hölynpölyä ja ettei hän luullut isäukon millään tavalla vastustavan
asiaa. Hänen päästyään näin pitkälle sulki hänen hellyytensä esine
häneltä suun, aivan kuin jousikannellisen lippaan, ja lähetti hänet
pois. Kun mr Dorrit kohta senjälkeen tuli vierailulle poven luokse,
otettiin hänet erinomaisen armollisesti vastaan. Mrs Merdle oli kuullut
asiasta Edmundilta. Ensin hän oli hämmästynyt, koskei ollut luullut
Edmundin ajattelevan naimista. Seurapiirit eivät myöskään luulleet
Edmundin ajattelevan naimista, Olihan hän tietysti naisena (»me naiset
havaitsemme vaistomaisesti tuollaiset seikat, mr Dorrit!») huomannut,
että Edmund oli rajattomasti ihastunut miss Dorritiin, ja hän itse
oli suoraan sanonutkin, että mr Dorritilla oli suuri edesvastuu
hartioillaan, kun oli tuonut näin hurmaavan tytön ulkomaille panemaan
maan miestensä päät pyörälle.

»Saanko kunnian päätellä, madam», kysyi mr Dorrit, »että — hm —
hyväksytte sen suunnan, johon mr Sparklerin tunteet ovat kohdistuneet?»

»Vakuutan teille, mr Dorrit», vastasi povi, »että omasta puolestani
olen ihastunut».

Mr Dorrit tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi.

»Olen omasta puolestani ihastunut», toisti mrs Merdle.

Tämä satunnainen toistelu houkutti mr Dorritin lausumaan toivomuksensa,
ettei mr Merdle kieltäisi hyväksymistänsä.

»En voi», vastasi mrs Merdle, »ottaa varmasti vastatakseni mr
Merdlestä; herrasmiehillä, nimenomaan sellaisilla, joita yhteiskunta
sanoo rahamiehiksi, on omat käsityksensä näistä asioista. Mutta arvelen
— se on vain otaksuma, mr Dorrit — arvelen, että mr Merdle yleensä» —
tässä hän hetkisen tarkasteli itseään ennenkuin lisäsi huolettomasti —
»on varsin ihastunut».

Mrs Merdlen mainitessa herrasmiehiä, joita yhteiskunta sanoo
rahamiehiksi, oli mr Dorrit rykäissyt, ikäänkuin sisäinen epävarmuus
olisi pyrkinyt purkautumaan. Mrs Merdle oli huomannut sen ja palasi
vielä asiaan.

»Onhan minun oikeastaan tarpeetonta huomauttaa tästä, ellei vain
puhuakseni avomielisesti siitä, mikä on päivänselvää ja tärkeintä
sille henkilölle, jota niin suuresti kunnioitan ja jonka kanssa
toivon joutuvani vieläkin mieluisempaan kanssakäymiseen. Sillä eihän
voi muuta kuin otaksua, että te katselette tällaisia asioita samalta
kannalta kuin mr Merdle, vaikka mr Merdle satunnaisten olosuhteiden
vaikutuksesta onnekseen tai onnettomuudekseen on joutunut toimimaan
liikeyrityksissä, jotka, vaikka ovatkin laajoja, hiukan rajoittavat
hänen näköpiiriänsä. Olen yhtä tietämätön liikeasioista kuin lapsi»,
vakuutti mrs Merdle, »mutta pelkään, mr Dorrit, että niillä on
tällainen vaikutus».

Näin taitavasti mrs Merdle keinutteli mr Dorritia ja mr Merdleä
vipulaudalla, niin että kumpikin vuoroin lennähti ylös ja vuoroin
painui alas eikä kumpikaan ollut voitonpuolella; se oli kuin
lieventävää lääkettä mr Dorritin yskälle. Hän pyysi äärimmäisen
kohteliaasti saada vastustaa mrs Merdleä, tätäkin lahjakasta ja
viehättävää naista (tämä kumarsi kiitokseksi kohteliaisuudesta), hänen
otaksuessaan, että mr Merdlen liiketoiminnalla, joka oli aivan toista
kuin muiden ihmisten vähäpätöiset yritykset, olisi muuta vaikutusta,
kuin että se avarsi ja kohotti sitä neroa, joka oli tämän toiminnan
sieluna. »Te olette itse jalomielisyys», vastasi mrs Merdle, hymyillen
parasta hymyään; »toivokaamme, että niin on. Mutta minä olen melkein
taikauskoinen, kun on kysymys liikeasioista.»

Mr Dorrit vastasi uudella kohteliaisuudella, jonka sisältönä oli, että
liiketoiminta samoin kuin kallis liikeaika oli olemassa vain orjia
varten ja ettei mrs Merdlellä, joka hallitsi ja ohjasi sydämiä mielensä
mukaan, ollut sen kanssa mitään tekemistä. Mrs Merdle nauroi ja sai mr
Dorritille luulotelluksi, että povi punastui — mikä oli hänen parhaita
temppujaan.

»Sanon näin paljon vain siksi», selitti hän, »että mr Merdle aina
on osoittanut suurta myötätuntoa Edmundia kohtaan ja aina sanonut
hartaasti harrastavansa hänen parastaan. Tehän tunnette Edmundin
julkisen aseman. Hänen yksityisasemansa on kokonaan mr Merdlen varassa.
Kun olen niin typerän kykenemätön käsittämään liikeasioita, en
todellakaan tiedä tämän enempää.»

Mr Dorrit taas lausui omaan nuottiin, että liike-elämä oli orjuuttajien
ja tenhotarten ajatuspiirin alapuolella. Sitte mainitsi hän aikovansa
herrasmiehenä ja isänä kirjoittaa mr Merdlelle. Tämän aikeen hyväksyi
mrs Merdle täydestä sydämestä — tai täydellä teeskentelytaidollaan,
mikä oli tarkalleen sama — ja lähetti itse seuraavassa postissa
valmistavan kirjeen maailman kahdeksannelle ihmeelle.

Kirjeessään samoin kuin keskustelussaan ja neuvottelussaan suuresta
kysymyksestä, jota ne koskivat, koristeli mr Dorrit aihettaan
koukeroilla ja kiemuroilla, samoin kuin kijoitusmestarit koristelevat
kirjoitus- ja laskuvihkoja, joissa alkeellisten laskutoimitusten
otsakkeet hahmottuvat joutseniksi, kotkiksi, aarneiksi ja muiksi
kaunokirjoituskoruiksi ja joissa isot kirjaimet häipyvät sieluineen
ruumiineen kynä- ja mustehurmioihin. Siitä huolimatta sai hän kirjeensä
tarkoituksen siksi selvästi lausutuksi, että mr Merdle saattoi
säädyllisellä tavalla teeskennellä saaneensa tietonsa tästä lähteestä.
Tämän mukaisesti mr Merdle sitte vastasi mr Dorritille. Mr Dorrit
vastasi mr Merdlelle, ja mr Merdle vastasi mr Dorritille, ja pian
tiedettiin, että kirjeitä vaihtavat vallat olivat päässeet tyydyttävään
keskinäiseen ymmärtämykseen. Nyt, muttei ennemmin, ilmestyi miss Fanny
näyttämölle, täysin varustettuna uutta osaansa varten. Nyt, muttei
ennemmin, antoi hän mr Sparklerin kokonaan sulautua valoonsa ja loisti
heidän molempien ja parinkymmenen muunkin puolesta. Tuntematta enää
varman aseman ja arvon puutetta, joka oli tuottanut hänelle niin
paljon huolta, alkoi tämä kaunis alus nyt purjehtia määrättyä suuntaa
ja keinua aalloilla varmana ja tasapainoisena, osoittaen varsin
huomattavaa purjehtimistaitoa.

»Koska valmistelut sujuvat näin tyydyttävästi, rakkaani, aion
muodollisesti ilmoittaa — hm — asiasta mrs Generalille —»

»Isä», vastasi Fanny keskeyttäen isänsä tuon nimen kuullessaan, »en
ymmärrä mitä tämä asia kuuluu mrs Generalille».

»Ystäväni», vastasi mrs Dorrit, »sehän on kohteliaisuudenosoitus — hm —
hienolle, hyvinkasvatetulle —»

»Oh! Tuo mrs Generalin hienous ja hyvä kasvatus tekee minut ihan
sairaaksi!» sanoi Fanny; »olen kyllästynyt koko mrs Generaliin».

»Kyllästynyt», toisti mr Dorrit, moittivan hämmästyneenä, »mrs — hm —
Generaliin!»

»Kerrassaan ikävystynyt häneen, isä», vahvisti Fanny. »En todellakaan
ymmärrä, mitä minun avioliittoni liikuttaa häntä. Pysyköön hän omissa
naimapuuhissaan — jos hänellä on sellaisia.»

»Fanny», vastasi mr Dorrit juhlallisen, vakavan kankeana, keveästi,
huolettomasti esiintyvän tyttärensä vastakohtana, »pyydän sinua
selittämään — hm — mitä tarkoitat».

»Tarkoitan, isä», vastasi Fanny, »että jos mrs Generalilla sattuu
olemaan joitakin omia avioliittosuunnitelmia, niin olen varma siitä,
että ne vaativat kaiken hänen niukan aikansa. Ja jos ei hänellä ole
sellaisia, niin sitä parempi, mutta sittekään en haluaisi mitään
ilmoitettavan hänelle.»

»Salli minun kysyä, Fanny», sanoi mr Dorrit, »miksi ei».

»Siksi, että hän voi itsekin hankkia tiedon kihlauksestani, isä»,
vastasi Fanny. »Hän on totisesti kylliksi valpas. Sen olen nähnyt. Anna
hänen itse ottaa selvä siitä. Ellei onnistu, niin hän saa tietää sen
ainakin, kun olen naimisissa. Ja toivon, ettet katso minun käyttäytyvän
pahasti sinua kohtaan, isä, Jos sanon, että mielestäni hän silloin saa
tietää sen kyllin ajoissa.»

»Fanny», huudahti mr Dorrit, »olen hämmästynyt, olen tyytymätön
kuullessani sinun näin — hm — oikullisesti ja käsittämättömistä syistä
osoittavan vihamielisyyttä — hm — mrs Generalia kohtaan».

»Älä nimitä sitä vihamielisyydeksi, isä», pyysi Fanny, »sillä en katso
mrs Generalin olevan sen arvoisen».

Nyt nousi mr Dorrit tuolistaan luja ja ankara ilme silmissään ja jäi
seisomaan tyttärensä eteen täydessä arvokkaisuudessaan. Tämä, joka
kierteli rannerengastaan, katsoi vuoroin häneen vuoroin poispäin ja
sanoi: »No niin, isä. Olen kyllä pahoillani, jos et pidä tästä, mutta
en voi sille mitään. En ole mikään lapsi eikä liioin Amy, ja minun
täytyy saada puhua suuni puhtaaksi.»

»Fanny», sammalsi mr Dorrit juhlallisen äänettömyyden perästä, »jos
pyydän sinua jäämään tänne siksi aikaa, kun muodollisesti ilmoitan
mrs Generalille, mallikelpoiselle, hienolle naiselle, joka on — hm —
luottamusta nauttiva perheemme jäsen — hm — ilmoitan hänelle meillä
kohta tapahtuvasta muutoksesta, jos — hm — en vain pyydä sitä, vaan —hm
— vaadinkin —»

»Oh, isä», huudahti Fanny terävän painokkaasti, »jos pidät sitä näin
tärkeänä, niin on velvollisuuteni tietysti alistua. Toivon kuitenkin
saavani pitää oman mielipiteeni tästä, sillä en voi sille mitään
asioiden ollessa tällä kannalla.» Ja Fanny jäi paikalleen nöyränä,
joka nöyryys kuitenkin äärimmäisyyksien läheisen sukulaisuuden tähden
pian vaihtui uhmaksi; ja hänen isänsä, joka ehkä ei katsonut arvonsa
sallivan vastata tai ehkei myöskään tiennyt mitä vastata, kutsui mr
Tinklerin luoksensa.

»Mrs General.»

Mr Tinkler, joka oli tottumaton saamaan näin lyhyitä määräyksiä kauniin
kiilloittajan suhteen, jäi odottamaan. Tässä pysähdyksessä vainusi mr
Dorrit Maishalsean ja kaikki sen muistolahjat ja lensi kohta miehen
silmille: »Kuinka rohkenette? Mikä on tarkoitus?»

»Anteeksi, sir», pyysi mr Tinkler, »mutta olisin tahtonut tietää —»

»Te ette halunnut tietää mitään, sir», huusi mr Dorrit tulipunaisena.
»Älkää uskotelko minulle sellaista. Hm. Se ei ole totta. Te tahdoitte
tehdä pilkkaa, sir.»

»Vakuutan, sir —» aloitti mr Tinkler.

»Älkää vakuuttako minulle mitään!» vastasi mr Dorrit. »En tahdo mitään
vakuutuksia palvelijaltani. Te tahdoitte tehdä pilkkaa. Saatte lähteä
talostani — hm — koko palvelijakunta saa lähteä tiehensä. Mitä te
odotatte?»

»Vain määräyksiä, sir.»

»Se on valhe», ärähti mr Dorrit; »johan saitte määräyksenne. Hm — hm.
Viekää terveiseni mrs Generalille ja ilmoittakaa, että pyydän häntä,
jos hänelle sopii, tulemaan puheilleni pariksi minuutiksi. Siinä on
määräykset teille.»

Toimittaessaan asiaansa huomautti mr Tinkler kenties, että mr Dorrit
oli raivoisalla tuulella. Oli miten oli, mutta mrs Generalin hameet
kuuluivat varsin pian kahisevan ulkopuolella, tullessaan — voisi
melkein sanoa rientäessään — käytävää pitkin harvinaisella kiireellä.
Lähempänä ovea ne kuitenkin hiljensivät vauhtia ja purjehtivat sitte
sisään viileän tyynesti, kuten tavallista.

»Mrs General», sanoi mr Dorrit, »istukaa».

Mrs General taivutti sirosti päätänsä kiitokseksi ja vaipui mr Dorritin
tarjoamalle tuolille.

»Madam», jatkoi tämä herrasmies, »koska hyväntahtoisesti olette ottanut
— hm — muovaillaksenne tyttärieni käytöstä ja koska olen saanut
sen käsityksen — hm — ettei mikään heitä koskeva — hm — ole teille
yhdentekevää —»

»Mahdotonta ajatellakaan», vastasi mrs General äärimmäisen
kylmäkiskoisesti.

»— sentähden tahdon ilmoittaa teille, madam, että läsnäoleva
tyttäreni —»

Mrs General taivutti hiukan päätänsä Fannylle, joka teki syvän
kumarruksen mrs Generalille ja sitte kohotti päänsä taas ylpeästi
pystyyn.

»— että tyttäreni Fanny on — hm — suostunut menemään naimisiin
mr Sparklerin kanssa, jonka te tunnette. Tämän kautta te, madam,
vapaudutte vaikean tehtävänne — hm — vaikean tehtävänne toisesta
puolesta.» Mr Dorrit toisti nämä sanat vilkaisten vihaisesti
Fannyyn. »Mutta toivon, ettei se millään tavoin, ei välillisesti
eikä välittömästi — hm — muuta tai supista sitä asemaa, johon te
hyväntahtoisesti olette asettunut perheessäni.»

»Mr Dorrit», vastasi mrs General hansikoidut kädet mallikelpoisesti
leväten päällekkäin, »on aina hienotunteinen ja arvioi ystävälliset
palvelukseni liian suuriksi».

Miss Fanny rykäisi kuin sanoakseen: »Olette oikeassa!»

»Miss Dorrit on epäilemättä menetellyt niin viisaasti kuin olosuhteet
suinkin sallivat ja suonee minun vilpittömästi onnitella itseään.
Hyviksi enteiksi tälle perhetapahtumalle on katsottava se, että
asianomaiset ovat vapaat intohimon kahleista», mrs General sulki
silmänsä sanoessaan sen, ikäänkuin ei voisi sellaista puhuessaan katsoa
kehenkään, »että se on sopusoinnussa lähimpien omaisten toivomusten
kanssa ja että se liittää yhteen ja lujittaa uljaan perherakennelman
eri osat. Toivon, että miss Dorrit sallii minun hartaimmin onnitella
häntä.»

Tässä mrs General vaikeni ja lisäsi hiljaa itsekseen, piirteiden
muovaamiseksi: »Pappa, peruna, pupu, papu, prisma.»

»Mr Dorrit», lisäsi hän ääneen, »on aina kovin kohtelias, ja pyydän
kiittää tästä huomaavaisuudesta, tahdonpa lisätä: kunnianosoituksesta,
joka on tullut osakseni sen kautta, että hän ja miss Dorrit näin
aikaisin ovat ilmoittaneet minulle tapahtumasta. Niin hyvin kiitokseni
kuin onnittelunikin osoitan sekä mr Dorritille että miss Dorritille.»

»Minulle ne ovat erinomaisen —sanomattoman tervetulleita», huomautti
miss Fanny. »On suuri helpotus tietää, ettei teillä, mrs General,
ole mitään asiaa vastaan; tuntuu kuin kivi vierähtäisi sydämeltäni.
Tuskinpa tiedän mitä olisin tehnyt, jos teillä olisi ollut jotakin
muistutettavaa, mrs General.»

Mrs General vaihtoi oikean hansikkaan vasemman päälle ja hymyili
papu-prisma-hymyä.

»Avioelämässäni aionkin ylinnä harrastaa teidän hyväksymisenne
säilyttämistä», jatkoi Fanny, ja hänen vastahymyssään ei ollut
hiventäkään papu- ja prisma-aineksia; »sen menettäminen tietäisi
todella suurinta kurjuutta ja onnettomuutta. Toivon, ettette suuressa
hyvyydessänne pane pahaksenne ja ettei isäkään pahastu, jos kuitenkin
oikaisen pari pientä erehdystänne. Parhaimmatkin meistä ovat niin
erehtyväisiä, että teillekin, mrs Gerenal, on sattunut yksi ja toinen
hairahdus. Teille osoitettuun luottamukseen sisältyvä huomaavaisuus
ja kunnianosoitus, josta niin painokkaasti puhuitte, on epäilemättä
erittäin imartelevaa ja tyydyttävää laatua; mutta minulla ei ole mitään
osaa siinä. Ansio siitä, että teille ilmoitettiin tästä asiasta, olisi
minun ansionani ollut niin suuri, etten voi omistaa sitä, koska se
ei kuulu minulle. Se on yksinomaan isän. Olen syvästi kiitollinen
teille rohkaisustanne ja suojeluksestanne, mutta isä sitä on pyytänyt
teiltä enkä minä. Minun tulee kiittää teitä, mrs General, minulle
suomastanne helpotuksesta, kun annoitte suostumuksenne kihlaukseeni,
mutta te ette ole minulle kiitollisuudenvelassa mistään. Toivon, että
aina hyväksytte minun menettelyni, senkin jälkeen kun olen jättänyt
kodin, ja että sisarenikin kauan saisi nauttia ja teidän armollisesta
alentuvaisuudestanne, mrs General.»

Tämän sanottuaan, mikä lausuttiin mitä kohteliaimmin, lähti Fanny
huoneesta, siroryhtisenä ja säteilevänä rynnätäkseen, päästyään
näkyvistä, portaita ylös hehkuvin kasvoin ja syöksyäkseen sisarensa
kimppuun, jota hän nimitteli myyräksi ja pudisteli, saadakseen
hänen silmänsä paremmin auki, ja kertoi hänelle, mitä alhaalla oli
tapahtunut, kysyen, mitä hän nyt ajatteli isästä.

Mrs Merdleä kohtaan käyttäytyi nuori neiti hyvin itsenäisesti ja
itsetietoisesti, muttei vielä ryhtynyt varsinaisiin vihollisuuksiin.
Toisinaan oli heillä pieniä otteluja, kuten silloin, kun Fannystä
joskus tuntui kuin mrs Merdle olisi taputtanut häntä selkään tai
kun mrs Merdle näytti erikoisen nuorelta ja kauniilta; mutta mrs
Merdle lopetti aina hyvin lyhyeen nämä etuvartiokahakat vajoamalla
siroimman välinpitämättömänä pieluksilleen ja kiinnittäen huomionsa
johonkin muuhun. Seurapiirit (sillä tämä salaperäinen olio asusti
seitsenkukkulaisessakin) arvelivat miss Fannyn muuttuneen suuresti
edukseen kihloihin jouduttuaan. Hän oli paljoa avomielisempi, vapaampi
ja herttaisempi eikä enää niin vaativainen; seurauksena oli, että
häntä nyt ympäröi ihailijoiden ja seuralaisten lauma, mikä katkerasti
harmitti naimaikäisten neitosten äitejä; nämä melkein nostivat
kapinan seuraelämässä miss Dorritin tähden ja pystyttivät kapinalipun
liehumaan. Nauttien aiheuttamastaan hämmingistä ja hälinästä
liikkui miss Dorrit ylvään itsetietoisena seurapiireissä, johtipa
mielenosoituksellisesti mr Sparklerinkin niiden läpi, näyttäen sanovan
heille kaikille: »Oma asiani on, jos marssiessani riemukulussa teidän
keskellänne mieluummin kuljetan saatossani tällaista heikkoa vankia
kuin suurta ja voimakasta. Tahdon niin, ja siinä on syytä kylliksi!» Mr
Sparkler omasta puolestaan ei kysellyt mitään, meni sinne, mihin häntä
kuljetettiin, teki, mitä hänen käskettiin tehdä, ymmärsi, että kun
hänen morsiamensa niitti kunniaa, niitti hänkin sitä samalla ja tuiki
helpoilla ehdoilla ja oli vilpittömän kiitollinen siitä, että hänet
näin avonaisesti tunnustettiin.

Tällä tavalla kului talvi, tuli kevät ja mr Sparklerin velvollisuus
kutsui häntä Englantiin ottamaan omasta puolestaan osaa Sen nerouden,
oppineisuuden, kaupan, älyn ja viisauden kuvastamiseen ja johtoon.
Shakespearen, Miltonin, Baconin, Newtonin, Wattin maa, jossa eli ja oli
elänyt joukoittain yliaistillisen ajattelijoita, luonnon ajattelijoita,
miljoonissa muodoissa ilmenevän luonnon, tiedon ja taidon valtiaita
ja Mestareja, tämä maa kutsui mr Sparkleria pitämään huolta siitä,
jottei se joutuisi perikatoon. Mr Sparkler, joka ei voinut vastustaa
isänmaansa sielun syvyyksiä kalvavaa hätähuutoa selitti, että hänen
täytyi lähteä.

Tästä seurasi, että oli ratkaistava kysymys, milloin, missä ja kuinka
mr Sparkler menisi naimisiin maailman parhaan tytön kanssa, jossa
ei ollut mitään joutavaa hölynpölyä. Pysyttyään jonkun aikaa hiukan
salaperäisenä, ilmoitti miss Fanny itse sisarellensa tämän ratkaisun.

»No, lapseni», sanoi hän eräänä päivänä haettuaan Amyn käsiinsä,
»minäpä kerron sinulle jotakin. Keksin sen juuri nyt ja tietysti
riensin heti sinun luoksesi puhumaan siitä.»

»Koskeeko se sinun avioliittoasi, Fanny?»

»Rakas lapsi», vastasi Fanny, »älä hätäile. Anna minun kertoa asiani
sinulle omalla tavallani, sinä pieni hätäkello. Jos muuten vastaisin
arvailuusi kirjaimellisesti, niin sanoisin: 'ei'. Sillä oikeastaan
ei ole likimainkaan kysymys niin paljon minun avioliitostani kuin
Edmundin.»

Pikku Dorrit näytti, ehkei aivan syyttä, olevan hiukan ymmällä siitä,
kuinka tämä hieno erotus oli käsitettävä.

»Minä en ole missään pulassa», huudahti Fanny, »eikä minulla ole
mitään kiirettä. Ei minua odoteta mihinkään virkaan eikä äänestämään.
Mutta näin on Edmundin laita. Ja Edmund itse on hyvin alakuloinen
ajatellessaan joutuvansa lähtemään yksin; enpä todellakaan haluaisi
päästää häntä omin päin. Sillä jos vain on mahdollisuuksia tehdä
joitakin tyhmyyksiä — ja niitähän yleensä kyllä on — niin Edmund tekee
niitä varmasti.»

Esitettyään näin puolueettomasti, minkä verran hänen tulevaan mieheensä
saattoi luottaa, riisui hän toimeliain elein hatun päästänsä ja
riiputteli sitä nauhoista.

»Sentähden koskee tämä kysymys paljon enemmän Edmundia kuin minua.
Meidän ei kuitenkaan tarvitse puhua siitä sen enempää. Se on itsestään
selvä. No niin, rakkakin Amy! Kysymys, onko hänen matkustettava yksin
vai ei, johtaa toiseen kysymykseen: onko meidän mentävä naimisiin
täällä ja kohta vai kotona kuukausien kuluttua.»

»Huomaan, että kohta menetän sinut, Fanny.»

»Millainen pienokainen oletkaan», huudahti Fanny puoliksi
suvaitsevaisena, puoliksi kärsimättömänä, »kun et malta odottaa!
Pyydän, kultaseni, kuuntele minua loppuun! Tämä nainen», hän puhui
tietysti mrs Merdlestä, »jää tänne pääsiäisen jälkeen, niin että jos
menisin täällä naimisiin ja matkustaisin Edmundin kanssa Lontooseen,
ennättäisin hänen edellensä. Se olisi jotakin. Edelleen, Amy. Kun
tämä nainen olisi poissa tieltä, en luulisi olevani kovinkaan
vastahakoinen myöntymään mr Merdlen ehdotukseen, jonka hän on tehnyt
isälle, että nimittäin Edmund ja minä aluksi asettuisimme tuohon
taloon — _tiedäthän_ — tuohon taloon, jossa sinä kerran kävit erään
tanssijattaren kanssa, ystäväni — kunnes meidän oma huoneistomme
on saatu valituksi ja kuntoon. Edelleen vielä, Amy. Isä on aina
puhunut aikovansa matkustaa Lontooseen keväällä — katsos, jos Edmund
ja minä olisimme naimisissa, niin voisimme matkustaa Firenzeen,
jossa isä yhtyisi meihin, ja sitte voisimme kaikki kolme yhdessä
matkustaa kotiin. Mr Merdle on pyytänyt isää asumaan tuossa samassa
mainitsemassani talossa, ja otaksun, että hän suostuu siihen. Mutta
hän on tekojensa herra, joten siitä asiasta en voi sanoa mitään varmaa
(mutta se ei olekaan varsin tärkeätä)».

Fannyn tapa todeta tämä seikka ilmaisi mitä, selvimmin erotuksen isän,
joka oli oma herransa, ja mr Sparklerin välillä, joka ei ollut sitä
vähimmässäkään määrässä. Ei silti, että hänen sisarensa olisi huomannut
sitä; hän ajatteli vain tulevaa eroa sisarestaan ja harrasta haluaan
päästä mukaan Englantiin.

»Näinkö nyt siis on järjestetty, Fanny rakas?»

»Järjestetty!» toisti Fanny. »No mutta, lapsi, sinä olet oikein
kärsivällisyyttä koetteleva. Huomasithan, että nimenomaan sovitin
sanani niin, ettei syntyisi tällaista käsitystä. Sanoin, että varmasti
esiintyisi tällaisia kysymyksiä ratkaistaviksi, ja tässä ne nyt ovat.»

Pikku Dorritin miettivät silmät katsoivat häneen hellästi ja tyynesti..

»No, suloisin tyttöni», sanoi Fanny, vaaputellen jotenkin
kärsimättömästi hattuaan sen nauhoista, »ei tässä ole mitään
tuijottamisen syytä. Pienten pöllöjen vain on lupa tuijotella. Odotan
neuvoa sinulta, Amy. Mitä neuvot minua tekemään?»

»Etkö luule», kysyi Pikku Dorrit vakuuttavasti hetken mietittyään,
»että asiaa kaikin puolin punniten olisi parasta siirtää kaikki pari
kuukautta myöhemmäksi?»

»En, pikku kilpikonna», vastasi Fanny erikoisen terävästi, »sitä en
ensinkään luule».

Näin sanoen viskasi hän hatun tykkänään kädestään ja heittäytyi
tuoliin. Mutta melkein heti valtasi hänet taas hellyydenpuuska ja
hän ponnahti ylös tuolistaan, polvistui lattialle ja sulki sisarensa
tuoleineen päivineen syliinsä.

»Älä luule, että olen kiivas ja paha, lemmikkini, sillä sitä en ole.
Mutta sinä olet niin merkillinen pieni olio! Sinä saatat toisen
puraisemaan sinulta pään poikki, vaikka oikeastaan tahtoisi olla
sinulle mahdollisimman hyvä. Enkös minä sanonut sinulle, rakkahin
vauvani, että Edmundia ei uskalla päästää yksin matkustamaan? Ja etkö
tiedä, ettei hän kykenisi siihen?»

»Kyllä, kyllä, Fanny. Niin sanoit, ja minä tiedän sen.»

»Niin, ja sinä tiedät sen», kiivastui Fanny taas. »No niin,
lapsukaiseni! Jos ei häntä voi lähettää yksin, niin siitä seuraa
kaiketi, että minun on lähdettävä mukaan.»

»Niin — siltä näyttää, rakkaani», myönsi Pikku Dorrit.

»No niin, koska olet kuullut, kuinka asiat voitaisiin järjestää
niin, että tämä kävisi päinsä, niin onko tarkoituksesi neuvoa minua
menettelemään näin?»

»Niin —siltä näyttää, rakkaani», vastasi Pikku Dorrit taas.

»No hyvä!» huudahti Fanny alistuva ilme kasvoillaan, »minun kai täytyy
sitten tehdä niin! Tulin luoksesi, ystäväiseni, kun olin kahden
vaiheilla ja ymmärsin, että oli päätettävä. Nyt olen tehnyt päätökseni.
Teen siis näin!»

Taipuen näin sisarelliseen neuvoon ja olojen vaatimusten mukaan,
muuttui Fanny oikein hyväntahtoiseksi, kuten ihminen, joka on luopunut
omista mielihaluistaan rakkaimman ystävänsä tähden ja jonka omatunto
riemuitsee tehdystä uhrauksesta. »Sinä olet sittenkin, Amyseni,
maailman paras pienokainen ja varsin järkevä, enkä käsitä, kuinka tulen
toimeen ilman sinua!» sanoi hän sisarelleen ja sulki hänet kiinteämpään
ja todella hellään syleilyyn. »Ei silti, että ajattelenkaan luopumista
sinusta, lemmikkini, enpä suinkaan, sillä toivon, että aina pysymme
miltei erottamattomina. Ja nyt, Amy, annan sinulle neuvon. Kun jäät
tänne yksin mrs Generalin kanssa —»

»Kun jään tänne yksin mrs Generalin kanssa?» toisti Pikku Dorrit hiljaa.

»No tietysti, kultaseni, kunnes isä tulee takaisin. Ellet katso
Edwardia seuraksesi, joksi hän varmasti ei kelpaa kotonakaan ollessaan
ja vielä vähemmin matkustellessaan Neapelissa tai Sisiliassa. Aioin
sanoa — vaikka sinä pieni sekoittaja sait minut keskeytetyksi —
että kun jäät tänne yksin mrs Generalin kanssa, Amy, niin älä salli
hänen millään tavoin yrittää ovelasti uskotella sinulle, että isällä
on joitakin aikeita hänen suhteensa tai hänellä isän suhteen. Hän
yrittää kyllä, jos vain voi. Minä tiedän, kuinka hänen hansikoidut
kätensä osaavat hiipiä ja hamuilla. Mutta älä ole millään muotoa
ymmärtävinäsi häntä. Ja jos isä palatessaan kertoisi sinulle aikovansa
tehdä mrs Generalin äidiksesi (mikä on kylläkin luultavaa, kun
minä lähden pois), niin neuvon sinua heti vastaamaan: 'Isä, minä
pyydän lausua paheksumiseni siitä. Fanny arveli näin käyvän, ja hän
paheksuu sitä ja minä paheksun myöskin.' Tosin en usko, että sinun
paheksumisesi vaikuttaa vähintäkään tai että saisit sen sanotuksi
edes jommoisellakin ponnella. Mutta tässä on kysymyksessä periaate
— tyttärellinen periaate — ja minä pyydän sinua, ettet alistu mrs
Generalin tytärpuoleksi tehostamatta sitä tekemällä lähimpiesi olon
mahdollisimman epämiellyttäväksi. En odotakaan, että jaksat pitää
puoliasi — se on selvää, kun on kysymys isästä — mutta tahdon kuitenkin
herättää velvollisuudentuntosi valveille. Mikäli minä voin auttaa
sinua tai mikäli voin vastustaa sellaista avioliittoa, niin teen
sen, siitä voit olla varma, rakkaani. Jos asemani naineena, jonkun
verran viehätysvoimaa saaneena naisena — jota asemaa aina aion käyttää
tämän naisen vastustamiseksi — jos tämä asemani suo minulle jotakin
vaikutusvaltaa, niin panen sen liikkeelle, luota siihen, ahdistaakseni
ja uhatakseni mrs Generalin päätä ja valhetukkaa (sillä olen varma
siitä, ettei se ole hänen omansa; ruma se on, enkä voi käsittää, että
kukaan täysijärkinen ihminen haluaisi uhrata rahoja sen ostamiseen).»

Pikku Dorrit kuunteli tätä neuvoa uskaltamatta sanoa vastaan, muttei
myöskään antanut Fannylle syytä luulla hänen aikovan noudattaa sitä.
Näin tehtyään tavallaan lopun tyttövuosistaan ja järjesteltyään
maallisia asioitansa kävi Fanny hänelle ominaisen kiihkeästi
valmistelemaan vakavaa asemansa muutosta.

Nämä valmistukset olivat siinä, että hänen kamarineitonsa lähetettiin
pikalähetin suojelemana Pariisiin hankkimaan sieltä morsiamen
kapiot, joille kuitenkin on kerrassaan alhaista ja sopimatonta tässä
kertomuksessa antaa kotimainen nimi; mutta noudattaen yleistä tapaa,
että kertomuksen on pysyteltävä siinä kielessä, jolla se ilmoittaa
olevansa kirjoitettu, se ei tässä suostu käyttämään ranskalaista
nimitystä. Rikas ja kaunis pukuvarasto, jonka nämä asiamiehet
muutamassa viikossa hankkivat, kuljetettiin sitte välillä olevien,
tulliasemia vilisevien maiden läpi; näiden asemien varusväkenä oli
suunnaton armeija nukkavieruja, univormupukuisia kerjäläisiä, jotka
herkeämättä toistelivat »Kerjäläisen rukousta» tämän komeuden ääressä,
ikäänkuin jokainen sotilas heistä olisi ollut muinainen Belisarius
kerjäläisenä; heitä oli niin monta legionaa, että ellei pikalähetti
olisi tuhlannut puolitoista vakallista hopearahoja heidän kurjuutensa
lieventämiseksi, olisivat he penkoneet koko pukuvaraston repaleiksi,
ennenkuin se olisi ollut Roomassa. Se saatiin kuitenkin kuljetetuksi
tuuma tuumalta riemusaatossa kaikkien näiden vaarojen läpi ja saapui
hienossa kunnossa matkansa päähän.

Täällä se levitettiin valittujen ystävättärien nähtäväksi joiden
lempeissä sydämissä se herätti leppymättömiä tunteita. Samalla
ryhdyttiin tarmokkaisiin valmistuksiin sen päivän varalle, jolloin
muutamat sen kalleuksista joutuisivat kaiken kansan nähtäviksi.
Kutsukortteja hääaamiaisille lähetettiin puolelle Romuluksen
kaupungissa oleskelevalle englantilaiselle maailmalle; toinen puoli
aseistautui ja asettui arvostelevina vapaaehtoisina eri asemiin
juhlapaikan ulkopuolelle. Loistava ja ylhäinen englantilainen signor
Edgardo Dorrit saapui ylimääräisellä postikyydillä liejuisia,
syväraiteisia maanteitä pitkin Neapelista (jossa oli kiilloitellut
ulkopintaansa jalostavassa seurustelussa neapelilaisen aatelin
kanssa) kunnioittamaan juhlaa läsnäolollaan. Paras hotelli ja
kaikki sen keittotaidolliset palvelushenget oli pantu työhön juhlaa
voimistamaan. Mr Dorritin vekselit saivat melkein aikaan hyökkäyksen
Torloniapankkiin. Brittiläinen konsuli ei ollut koko virka-aikanaan
ollut tekemisissä tällaisten häiden kanssa.

Päivä koitti, ja Kapitolion naarassusi olisi saattanut murista
kateudesta nähdessään, millä tavalla Saaren raakalaiset nykyisin
viettivät juhliaan. Paheellisten sotilaskeisarien murhaajapäiset
kuvapatsaat, joiden inhoittavaa riettautta eivät kuvanveistäjät olleet
kyenneet imartelemaan olemattomiin, olisivat saattaneet astua alas
jalustoiltaan ryöstääkseen morsiamen. Tukkeutunut vanha suihkukaivo,
jossa gladiaattorit ennen muinoin peseytyivät, olisi voinut virota
uudelleen eloon juhlan kunniaksi. Vestan temppeli olisi saattanut
kohota pystyyn raunioistaan vartavasten lisätäkseen juhlan loistoa.
Olisivat kyllä saattaneet, mutta eivät kuitenkaan tehneet niin. Samaten
kuin tuntevatkin olennot — kuten toisinaan luomakunnan herrat ja
herrattaretkin — olisivat saattaneet tehdä paljon, mutta eivät tehneet
mitään. Juhlamenot sujuivat ihailtavan komeasti: mustakaapuisia,
valkeapukuisia, punaruskeakaapuisia munkkeja pysähtyi katselemaan
vaunuja, lammasnahkoihin puettuja, kierteleviä talonpoikia kerjäili
ja soitti huilua ikkunoiden alla, englantilaiset vapaaehtoiset
marssivat ohi, päivä painui mailleen, juhla läheni loppuaan, tuhannet
kirkonkellot kajahduttelivat vespersoittoaan häähumusta huolimatta, ja
pyhä Pietari kielsi olevansa missään tekemisissä sen kanssa.

Mutta tähän aikaan oli morsian jo lähellä ensimmäisen päivätaipaleensa
päätä, matkallaan Firenzeen. Nämä häät olivat merkilliset siitä, että
morsian niissä oli kaikki kaikessa. Ei kukaan huomannut sulhasta. Ei
kukaan huomannut ensimmäistä morsiusneitoa. Harvat olisivat säteilevän
loiston tähden voineet erottaakaan Pikku Dorritia (jolla oli tämä osa
suoritettavanaan), vaikkapa ehkä monikin etsi häntä katseillaan. Ja
niin morsian sitte astui kauniisiin vaunuihinsa, sattumalta sulhasen
seuraamana, ja vierittyään muutaman minuutin ajan tasaisesti kaunista
kivitystä pitkin alkoi täristellä toivottomuuden lätäkön läpi ja
sitte pitkän pitkää kurjuuden ja raunioiden reunustamaa viertotietä.
Muidenkin häävaunujen kerrotaan sekä sitä ennen että sen jälkeen
kulkeneen samaa tietä.

Kun Pikku Dorrit sinä iltana tunsi itsensä hiukan yksinäiseksi ja
hiukan alakuloiseksi, ei mikään olisi ollut tehokkaampana vastapainona
tälle masennukselle kuin jos hän olisi saanut istua käsitöineen isänsä
luona, kuten entisinä aikoina, huolehtia hänen illallisestaan ja
auttaa hänet levolle. Mutta sellaista ei käynyt ajattelemienkaan nyt
heidän istuessaan loistovaunuissaan, mrs General ajajanistuimella. Ja
illallinen! Jos mr Dorrit halusi illallista, oli hänellä italialainen
kokki ja sveitsiläinen sokerileipuri, joiden täytyi panna päähänsä
paavinhiipan korkuiset lakit ja keitellä kaikenlaisia salaperäisiä
alkemistisiä sekoituksia kuparikattiloissa alakerran laboratoriossa,
ennenkuin ateria saatettiin tarjota hänelle.

Mr Dorrit oli opettavainen ja ajatusrikas tänä iltana. Jos hän olisi
ollut yksinkertaisen hellä ja rakastava, olisi hän tehnyt Pikku
Dorritille paljon enemmän hyvää, mutta tämä hyväksyi hänet sellaisena
kuin hän oli — milloinkapa hän ei olisi niin tehnyt! — ja teki hänestä
parhaan mahdollisen. Mrs General vetäytyi viimein omalle puolellensa.
Tämä hänen lähtönsä iltaisin tapahtui aina mitä kylmäkiskoisimmin
juhlamenoin, ikäänkuin mielikuvitus olisi ollut jähmetytettävä kiveksi,
jottei se pääsisi seuraamaan häntä. Suoritettuaan nämä kankeat
valmistelunsa, jotka vastasivat jonkinlaista tyylikästä plutoonan
harjoitusta, hän poistui. Silloin kiersi Amy käsivartensa isän kaulaan
ja toivotti hänelle hyvää yötä.

»Amy, rakkaani», sanoi mr Dorrit tarttuen hänen käteensä, »nyt
päättynyt päivä on — hm — tuottanut minulle suurta mielenliikutusta ja
tyydytystä».

»Ja hiukan väsyttänytkin sinua, rakas isä?»

»Ei», kielsi mr Dorrit, »ei ole; sellaista väsymystä, joka johtuisi
tällaisesta, puhtainta tyydytystä tuottavasta tilaisuudesta, en tunne
ensinkään».

Pikku Dorrit oli iloinen nähdessään hänet näin hyvällä mielellä ja
hymyili hänelle herttaisesti.

»Ystäväni», jatkoi mr Dorrit. »Tämä tilaisuus — hm — oli tulvillansa
hyvää esimerkkiä. Hyvää esimerkkiä, rakas lempilapseni — hm — sinulle.»

Pikku Dorrit säikähti tämän kuultuansa eikä, tiennyt mitä vastata,
vaikka isä pysähtyi kuin odottaen hänen sanovan jotakin.

»Amy, rakas sisaresi, Fannymme, on suostunut — hm — hm —
avioliittoon, joka on erinomaisesti harkittu laajentamaan — hm —
meidän mahdollisuuksiamme seuraelämässä ja — hm — vahvistamaan
yhteiskunnallista asemaamme. Lapseni, toivon, ettei se aika ole
kaukana, jolloin — hm — löydämme sinullekin sopivan puolison.»

»Oi ei! Anna minun jäädä sinun luoksesi. Pyydän ja rukoilen, että
sallit minun jäädä luoksesi. En tahdo mitään muuta kuin olla sinun
kanssasi ja pitää huolta sinusta, rakas isä!» Hän sanoi tämän kuin
äkkihätään joutunut.

»Ei, Amy, Amy», torjui isä, »tämä on heikkoutta ja mielettömyyttä,
heikkoutta ja mielettömyyttä! Sinulla on — velvollisuuksia asemaasi
kohtaan. Sinun tulee — hm — kehittää, kohottaa sitä ja — hm — tulla
sen arvoiseksi. Mitä minusta huolehtimiseen tulee — niin voin — hm —
kyllä pitää huolen itsestäni. Tahi», lisäsi hän hetken päästä, »jos
tarvitsisin huolenpitäjää — hm — niin toivon, että — hm — kaitselmus
suo minulle sellaisen. En voi — hm — hm — en voi, rakas lapseni, näin
käyttää hyväkseni sinua ja — hm — ottaa sinulta vastaan sellaista
uhria.»

Nytkö vasta hänen oli aika alkaa puhua itsensäkieltämisestä, vieläpä
ikäänkuin se olisi erikoisen ansiokasta ja vieläpä ikäänkuin todella
uskoen tähän teeskentelyynsä — jos se oli mahdollista!

»Älä puhu mitään, Amy. Sanon varmasti, etten voi tehdä niin. En — hm
— saa tehdä niin. Hm — omatuntoni ei salli sitä. Sentähden, ystäväni,
käytän tämän vaikuttavan ja ilahduttavan tapahtuman tarjoamaa
tilaisuutta — hm — vakavasti ilmoittaakseni sinulle, että harras haluni
ja tarkoitukseni nyt on saada sinut — hm—sopivasti (toistan: sopivasti)
naitetuksi.»

»Ei, rakas isä, ei!»

»Amy», sanoi mr Dorrit, »olen aivan varma siitä, että jos tässä
asiassa vedettäisiin johonkin henkilöön, joka erittäin hyvin tuntee
seuraelämän, johonkin erittäin hienostuneeseen henkilöön, kuten
esimerkiksi — hm — mrs Generaliin — niin ei tulisi kysymykseenkään
muuta kuin yksi mielipide minun — hm — hellästi sinun parastasi
harrastavista ja sopivista tarkoituksistani. Mutta koska tunnen sinun
rakastavan ja tunnollisen luonteesi — hm — kokemuksesta, niin katson
aivan riittäväksi sen, mitä nyt olen sanonut. Minulla ei nyt — hm —
ole ehdolla ketään puolisoksi sinulle, rakkaani, eikä tiedossanikaan
ole ketään. Tahdoin vain — hm — että ymmärtäisimme toisemme. Hm. Hyvää
yötä, rakas ja ainoa jäljellä oleva tyttäreni. Hyvää yötä. Jumala
siunatkoon sinua!»

Jos Pikku Dorritin mieleen tänä iltana juolahti ajatus, että isä perin
helposti luopui hänestä nyt, rikkaudessaan, ja aikoessaan asettaa
toisen hänen sijallensa, niin hän karkoitti sen ajatuksen kohta. Hän
pysyi isälle yhtä uskollisena nyt kuin vaikeinakin aikoina, jolloin oli
yksin ollut vanhuksen tukena ja apuna, eikä hän nytkään, tuskaisessa
levottomuudessaan, suonut mielessään sijaa ankarammille ajatuksille
kuin että isä nyt katseli kaikkea heidän rikkautensa valossa ja
lakkaamatta huolehtien Mitä, että he pysyisivät rikkaina ja yhä
rikastuisivat.

He istuivat loistovaunuissaan, mrs General ajajan istuimella, vielä
kolmen viikon ajan, jonka kuluttua mr Dorrit lähti Firenzeen yhtyäkseen
Fannyyn. Pikku Dorrit olisi ollut iloinen, jos olisi saanut seurata
häntä edes sinne, vain kaipuunsa tähden, ja olisi sitte palannut yksin
Roomaan, ajatellen rakasta Englantia. Mutta vaikka pikalähetti olikin
mennyt morsiamen mukaan, niin oli kamaripalvelija jäljellä; Pikku
Dorritin vuoro ei olisi tullut niin kauan kuin palvelijoita oli rahalla
saatavissa.

Mrs General heittäytyi elämään huolettomia päiviä — mikäli hän yleensä
saattoi tehdä jotakin huolettomasti — kun koko roomalaispalatsi
jäi heidän kahden, käytettäväkseen. Pikku Dorrit ajeli usein
vuokravaunuissa, jotka oli jätetty heidän haltuunsa, astui niistä
yksin ja käveli vanhan Rooman raunioita katsellen. Muinaisen avaran
amfiteatterin, muinaisten temppelien, muinaisten muistorikkaiden
kaarien, muinaisten ikitallattujen teiden, muinaisten hautojen rauniot
merkitsivät, paitsi mitä ne itsessään olivat, hänelle lisäksi vanhan
Marshalsean raunioita — hänen oman entisen elämänsä raunioita — sitä
kansoittaneiden kasvojen ja olentojen raunioita — sen rakkauden,
toivon, huolten ja ilojen raunioita. Istuen, kuten hän usein teki,
jonkun muinaisesineen katkelmalla, näki yksinäinen tyttö edessään kaksi
raunioiksi rauennutta toiminnan ja kärsimyksen maailmaa, näki täällä
yksinäisyydessään, sinisen taivaan alla, niiden yhtyvän ja sulautuvan
yhdeksi.

Ja sitte tuli mrs General ja haalistutti värin kaikesta, mihin
kajosi, samoin kuin luonto ja taito oli haalistuttanut sen hänestä
itsestäänkin, kirjoitti mr Eustacen hengessä papunsa ja prismansa
joka paikkaan, mihin vain pääsi käsiksi, näki kaikki vain mr Eustacen
ja kumppanien silmillä eikä havainnut mitään muuta, kaiveli esiin
kuivimpia pieniä luukalikoita muinaisjätteiden joukosta ja hotkaisi ne
katsomatta, arvostelematta — kuten mikäkin itämainen kuolleita nielevä
Ghoulehirviö — hansikkaat käsissä.




KAHDESKUUDETTA LUKU

Edistystä


Kun vastanainut pariskunta saapui Harley Streetille, Cavendish Squaren
varrelle, otti hovimestari heidät vastaan. He eivät kiinnittäneet tämän
suuren miehen mieltä, mutta hän suvaitsi heitä. Ihmisten täytyy naida
ja tulla naitetuiksi, muuten ei hovimestareita tarvita. Samoin kuin
kansat ovat olemassa veroitettaviksi, samoin ovat perheet olemassa
hovimestaroitaviksi. Tämä mahtava herra arveli epäilemättä, että
luonnon järjestyksen mukaan rikasta väestöä oli ylläpidettävä häntä
varten.

Sentähden hän alentui katselemaan vaunuja eteisen ovelta rypistämättä
otsaansa sille ja sanoi varsin kohteliaasti eräälle alaiselleen:
»Thomas, pidä huolta matkatavaroista.» Saattoipa hän vielä morsiamen
yläkertaan mr Merdlen luokse, mutta tämä oli katsottava vain
kohteliaisuudeksi kaunista sukupuolta kohtaan (jota hän suuresti
ihaili; tiedettiinpä hänen olevan rakastunut erääseen kreivittäreen)
eikä perheen vuoksi suoritetuksi velvollisuudeksi.

Mr Merdle kierteli takkamattoansa odotellen mrs Sparkleria,
toivottaakseen hänet tervetulleeksi. Hänen niin tehdessään tuntuivat
hänen kätensä pakenevan hihoihin, ja hän ojensi tulijalle sellaisen
määrän hihankäännettä, että nuori rouva sai pudistaa kuin tunnetun Guy
Fawkes-nuken kättä. Suudellessaan mrs Sparkleria tarttui hän sitäpaitsi
ranteisiinsa ja peräytti sitte itsensä sohvien ja tuolien ja pöytien
lomitse ikäänkuin sanoen itselleen omana poliisinaan: »Kas niin, ei
mitään sellaisia temppuja! Tulkaa pois. Olen saanut teidät käsiini,
kuten näette, seuratkaa siis minua rauhallisesti!»

Kun mrs Sparkler oli asettunut loistohuoneisiinsa — sisimpään
pyhäkköön, joka oli sisustettu untuvilla, silkillä, purppuralla ja
hienolla liinalla — tunsi hän, että hänen tiensä siihen saakka oli
ollut riemukulkua ja että hän lähestyi päämääräänsä askel askeleelta.
Häittensä aattona oli hän mrs Merdlen nähden keveästi lahjoittanut mrs
Merdlen kamarineidolle vähäpätöisen muistolahjan (rannerenkaan, hatun
ja kaksi pukua, kaikki uutta), noin neljä kertaa sen arvoisen, jonka
mrs Merdle kerran oli antanut hänelle. Hän oli nyt sijoittuneena mrs
Merdlen omiin huoneisiin, joita oli vielä ylimääräisesti kaunistettu,
jotta ne olisivat kelvolliset hänen asuakseen. Hallitessaan ja
vallitessaan täällä, ympärillään kaikki ylellisyys, jonka rikkaus voi
hankkia ja äly keksiä, näki hän sielunsa silmillä kauniin poven, joka
sykki tahdissa hänen voitonriemuisten ajatustensa kanssa, kilpailevan
toisen, kauan jo vallassa ja kuuluisana olleen poven kanssa, voittavan
sen loistossa ja syöksevän sen valtaistuimelta. Onnellinenko? Fanny
lienee todella ollut onnellinen. Hän ei enää, toivonut olevansa kuollut.

Pikalähetti ei ollut hyväksynyt mr Dorritin aikomusta asettua asumaan
ystävän taloon, vaan saattoi hänet mieluummin erääseen hotelliin Brook
Streetille, Grosvenor Squaren varrelle. Mr Merdle määräsi vaununsa
olemaan valmiina varhain seuraavana aamuna, jotta hän saisi heti
aamiaisen jälkeen käydä tervehtimässä mr Dorritia.

Loistavat olivat vaunut, kiiltävä hevosten karva, välkkyilevät valjaat
ja ylelliset ja komeat palvelijain puvut. Rikkaan miehen rikkautta
vastasivat rikkaat varustukset. Oikeat Merdle-ajoneuvot! Varhaiset
kadulla liikkujat katselivat niiden jälkeen ja sanoivat, pelonsekainen
kunnioitus äänessä: »Siinä hän ajaa!»

Siinä hän ajoi, kunnes Brook Street pysähdytti hänet. Siinä jalokivi
ilmestyi loistavasta lippaastaan, itse kaikkea muuta kuin loistavana.

Hälinää ja hämmästystä hotellissa. Merdle! Isäntä, muuten kopea herra,
joka juuri oli ajanut kaupunkiin täysiverisellä parivaljakolla, tuli
ulos häntä vastaan ja saattoi hänet yläkertaan. Kirjurit ja palvelijat
kurkistelivat häntä sivukäytävistä ja sattuivat liikkumaan ovissa
ja kulmauksissa saadakseen nähdä hänet. Merdle! Oi aurinko, kuu ja
tähdet! Tämä suuri mies, rikas mies, joka tavallaan oli tarkastanut ja
oikaissut Uuden Testamentin ja jo astunut taivaan valtakuntaan! Mies,
joka saattoi kutsua kenet tahtoi aterioimaan kanssansa ja joka oli
tehnyt rahaa! Kun hän nousi portaita ylös, asettui ihmisiä jo alemmille
rappusille odottamaan, jotta hänen varjonsa hänen alas tullessaan
lankeisi heihin. Samoin tuotiin ennen muinoin sairaita apostolien
läheisyyteen — jotka _eivät_ kuuluneet seuraelämään _eivätkä_ olleet
tehneet rahaa.

Mr Dorrit istui aamupuvussaan, sanomalehti kädessä aamiaispöydässään.
Pikalähetti, kiihtymystä äänessä, ilmoitti: »Miss' Mairdale!» Mr
Dorritin täpötäysi sydän hypähti, kun hän kavahti pystyyn.

»Mr Merdle — tämä on — hm — todella suuri kunnia. Sallikaa minun
ilmaista — hm — minkä arvon, kuinka suuren arvon panen tälle — hm — hm
—erinomaisen imartelevalle kohteliaisuudelle. Olen täysin tietoinen
siitä, kuinka aikanne rajoitettu ja kuinka — hm — suunnattoman
kallis se on.» Mr Dorrit ei saanut sanaa »suunnattoman» lausutuksi
mielestään kyllin painokkaasti. »Olen äärettömän kiitollinen minulle
osoittamastanne huomaavaisuudesta, kun — hm — näin varhain suotte —
hm — minulle hetkisen — hm —korvaamattomasta ajastanne.» Mr Dorrit
kirjaimellisesti vapisi puhutellessaan suurta miestä.

Mr Merdle lausui hillityllä, epäselvällä, epäröivällä äänellään
jotakin, mikä saattoi olla mitä hyvänsä, ja sanoi lopuksi: »Iloitsen
tuttavuudestanne, sir.»

»Olette kovin ystävällinen», vastasi mr Dorrit. »Todella ystävällinen.»
Vierailija oli nyt istuutunut ja pyyhkäisi isolla kädellään väsynyttä
otsaansa. »Toivoakseni voitte hyvin, mr Merdle?»

»Voin niin hyvin — niin, kuten tavallisesti», vastasi mr Merdle.

»Teillä lienee suunnattomasti työtä.»

»Koko lailla. Mutta — oh, eipä _minua_ juuri mikään vaivaa», vakuutti
mr Merdle katsellen ympärillensä.

»Huono ruuansulatus kenties?» vihjaisi mr Dorrit.

»Luultavasti. Mutta minä — oh, olen varsin terve», vakuutti mr Merdle.

Hänen huulillaan näkyi mustia viiruja sillä kohdalla, missä ne
yhtyivät, ikäänkuin siinä olisi ruutia räjähtänyt, ja hän näytti tänä
aamuna olevan sellaisessa mielentilassa, jossa vilkkaampiluontoinen
olisi ollut täydessä kuumeessa. Tämä ja hänen raskas tapansa sivellä
otsaansa antoi mr Dorritille aiheen huolestuneihin tiedusteluihin.

»Mrs Merdle», jatkoi mr Dorrit mielistelevästi, »jäi Roomaan, kuten
arvaatte — hm — kaikkien ihailijoiden ihailemana ja — hm — kaikkien
huomaavien huomaamana, Rooman seurapiirien johtavana tenhottarena ja
ihastuksena. Hän oli ihmeteltävän kaunis, kun läksin sieltä.»

»Mrs Merdleä pidetään yleensä varsin viehättävänä naisena», myönsi mr
Merdle. »Ja hän onkin sitä, epäilemättä, huomaan sen kyllä.»

»Kukapa ei huomaisi!» huudahti mr Dorrit.

Mr Merdle käänteli kieltään suljetussa suussansa — se näytti olevan
kovin kankea ja vaikeasti liikuteltava — kostutti huuliansa, siveli
taas otsaansa ja katseli ympärilleen huoneessa, varsinkin tuolien alle.

»Mutta», sanoi hän ja katsoi ensimmäistä kertaa mr Dorritia kasvoihin,
siirtäen kuitenkin heti taas silmänsä tämän liivinnappeihin, »jos
keskustelemme viehättävistä naisista, on meidän otettava puheeksi
teidän tyttärenne. Hän on erinomaisen kaunis. Sekä kasvoiltaan että
vartaloltaan hän on tavallisuudesta poikkeava. Kun nuori pari eilen
illalla saapui, hämmästyin todella sellaista suloa.»

Mr Dorrit ilmaisi suuren tyytyväisyytensä sanomalla — hm — hm —
ettei hän voinut pidättyä lausumasta ilmi suusanallisesti, kuten oli
kirjeellisestikin tehnyt, kuinka onnellinen ja ylpeä hän oli heidän
perheittensä välille solmitusta liitosta. Ja hän ojensi kätensä. Mr
Merdle katseli tätä kättä hetkisen, otti sen sitte omalleen, ikäänkuin
tämä olisi ollut keltainen tarjotin tai kalalapio, ja palautti sen taas
mr Dorritille.

»Arvelin, että minun tuli ensi työkseni ajaa tänne», sanoi mr Merdle,
»tarjoamaan apuani, jos voisin jollakin tavoin palvella teitä, ja
sanomaan toivovani, että kunnioitatte minua edes syömällä päivällistä
kanssani tänään ja joka päivä kaupungissa oleskellessanne, silloin kun
teillä ei ole parempaa tarjolla.»

Mr Dorrit oli haltioissaan tästä huomaavaisuudesta.

»Viivyttekö kauan täällä, sir?»

»En ole aikonut», vastasi mr Dorrit, »viipyä kauemmin kuin hm — pari
viikkoa».

»Se on kovin lyhyt aika näin pitkän matkan jälkeen», huomautti mr
Merdle.

»Hm. Kyllä», myönsi mr Dorrit. »Mutta totta puhuen — hm — rakas mr
Merdle, olen huomannut ulkomailla oleskelun sopivan niin hyvin sekä
terveydelleni että maulleni, että — hm — minulla on vain kaksi syytä
tähän vierailuuni Lontoossa. Ensiksikin tämä — hm — erikoinen onni ja
— hm — etuoikeus, jota nyt nautin ja jolle panen niin suuren arvon,
ja toiseksi tarkoitukseni järjestää — hm — sijoitta, — tuota, —
edullisimmin sijoittaa — hm, hm — rahani.»

»Hyvä, sir», sanoi mr Merdle käänneltyään taas kieltänsä »jos voin
tässä olla teille joksikin avuksi, niin käskekää vain.»

Mr Dorritin puhe oli ollut tavallista hapuilevampaa, hänen
lähestyessään tätä pulmallista kysymystä, sillä hän ei ollut oikein
selvillä siitä, kuinka tällainen suuri pomo suhtautuisi siihen. Hän oli
arvellut, eikö mahdollisesti yksityisestä pääomasta tai omaisuudesta
puhuminen tuntuisi surkean nappikauppamaiselta tällaisesta suuresta
tukkuliikkeen harjoittajasta. Hän tunsi suurta helpotusta mr Merdlen
näin ystävällisesti tarjotessa apuansa, tarttui siihen heti ja antoi
kiitollisuutensa tulvia mr Merdlen yli.

»Tuskin — hm — uskalsin», sanoi hän, »vakuutan teille, tuskin uskalsin
toivoa — hm — näin suurta etuoikeutta, että saisin käyttää hyväkseni
teidän välitöntä neuvoanne ja apuanne. Vaikka tietysti olisin joka
tapauksessa, kuten — hm — koko sivistynyt maailma, kulkenut mr Merdlen
jälkiä.»

»Mehän voimme pitää toisiamme miltei sukulaisina, sir», sanoi mr
Merdle, oudon mielenkiintoisesti tarkastellen maton kirjomallia, »ja
siksi on teillä syytä odottaa apua minulta».

»Hm. Kovin ystävällistä, todellakin», huudahti mr Dorrit.

»Hm. Erinomaisen ystävällistä!»

»Niiden, joita sanoisin sivullisiksi, ei nykyään ole helppo päästä
osallisiksi mihinkään edullisiin kauppoihin — puhun tietysti niistä,
joissa minä olen mukana —»

»Tietysti, tietysti», huudahti mr Dorrit sellaisella äänensävyllä kuin
ei muita kauppoja olisi olemassakaan.

»— muuta kuin hyvästä hinnasta. Tai kuten meillä on tapana sanoa,
varsin tanakasta korosta.»

Mr Dorrit nauroi, mieli keveänä. Ha, ha, ha! Tanakasta korosta. Hyvä.
Hm. Varsin kuvaavasti sanottu, todellakin »Olen kuitenkin», jatkoi mr
Merdle, »pidättänyt itselleni vallan siroitella muutamia etuoikeuksia
— ihmiset nimittävät yleensä mielellään niitä suosionosoituksiksi —
joillekuille jonkinlaisena vaivojeni ja huolenpitoni tunnustuksena».

»Ja yhteiskunnallisen älynne ja neronne tunnustuksena», huomautti mr
Dorrit.

Mr Merdle teki kuivasti nieleviä liikkeitä, vastaanottaen ja omistaen
nämä ominaisuudet kuin ne olisivat olleet lääkemarjasia, ja lisäsi
sitte:

»Eräänlaisena korvauksena niistä. Jos tahdotte, niin koetan, mikäli
voin, käyttää eduksenne tätä rajoitettua valtaani (se on rajoitettu,
sillä ihmiset ovat kateellisia).»

»Olette hyvin ystävällinen», vastasi mr Dorrit. »Olette _hyvin_
ystävällinen!»

»Tietysti», sanoi mr Merdle, »on näissä liikesuhteissa välttämättä
tarpeen vääjäämättömin rehellisyys ja suoruus ja osanottajien välillä
tinkimättömin, moitteettomin luottamus; muuten ne eivät menesty».

Mr Dorrit yhtyi innostuneena näihin jaloihin periaatteisiin.

»Sentähden», jatkoi mr Merdle, »voin myöntää teille vain määrätyn
laajuisia etuoikeuksia».

»Ymmärrän. Rajoitettuja etuisuuksia», huomautti mr Dorrit.

»Niin, rajoitettuja. Ja täysin rehellisesti. Mitä taas neuvoihini
tulee, niin on asianlaita aivan toisin. Niitä, mikäli niistä on
hyötyä —»

Oh, mikäli niistä on hyötyä! (Mr Dorrit ei jaksanut sietää sellaisen
epäilyksen varjoakaan, ei edes mr Merdlen itsensä puolelta tulevana.)

»— niitä voin mielin määrin jakaa, loukkaamatta yhtiökumppanini ja
minun välillä vallitsevaa kunnian ja vilpittömyyden suhdetta. Ja ne»,
mr Merdle seurasi nyt kiinteän tarkkaavaisena ikkunoiden ohi ajavaa
rikkakuormaa, »ovat käytettävissänne, milloin vain suvaitsette».

Uusia kohteliaisuuksia ja kiitoksia — mr Dorrit. Uusia otsansivelyjä —
mr Merdle. Tyyntä ja hiljaista. Mr Dorritin liivinnappien tarkastelua —
mr Merdle.

»Koska aikani on jotenkin täpärällä», sanoi mr Merdle, kavahtaen äkkiä
pystyyn, ikäänkuin olisi tällä välin odotellut jalkojaan ja kuin ne nyt
juuri olisivat saapuneet, »täytyy minun nyt lähteä Cityyn päin. Voinko
saattaa teidät jonnekin, sir? Hyvin mielelläni veisin teidät mukanani
tai lähettäisin, minne haluatte. Vaununi ovat teidän käytettävinänne.»

Mr Dorrit muisteli itsellään olevan asiaa pankkiirillensa. Tämä asui
Cityssä. Sepä sattui hyvin, mr Merdle veisi hänet Cityyn. Kunhan hän
ei vain viivyttäisi mr Merdleä pukiessaan takin yllensä? Ei, ei, hänen
täytyi tulla mukaan, mr Merdle tahtoi niin välttämättä. Mr Dorrit
vetäytyi viereiseen huoneeseen, antautui kamaripalvelijansa huomaan ja
palasi viiden minuutin kuluttua loistavana.

Ja sitte sanoi mr Merdle: »Sallitteko, sir? Tarttukaa käsivarteeni!»
Ja nojautuneena mr Merdlen käsivarteen astui mr Dorrit portaita alas,
näki palvelijat rappusissa ja tunsi, kuinka mr Merdlestä heijastuva
valo loisti hänessäkin. Ja sitte vaunut, ajomatka Cityssä, ja ihmiset,
jotka katselivat heitä, hatut, jotka lensivät harmaista päistä, ja
yleinen kumartelu ja ryömiminen tämän ihmeellisen kuolevaisen edessä;
tällaista harrasta polvistumista sai harvoin nähdä, totisesti harvoin.
Sitä sietäisi suositella kaikenkaltaisten palvojien mietittäväksi —
sekä Westminster Abbeyssa että S:t Paulin kirkossa, jonakin sunnuntaina
vuodessa. Mr Dorrit kulki kuin huumaavassa unessa, ajaessaan näissä
julkisissa riemuvaunuissa, läheten näin komeasti kaiken tämän kanssa
sopusoinnussa olevaa päämääräänsä, kultaista rahamaailman katua.

Täällä mr Merdle astui maahan ja sanoi käyvänsä loppumatkan, jättäen
vaivaiset vaununsa mr Dorritin käytettäviksi. Näin tämä uni yhä vain
haltioitumistaan haltioitui, kun hän tuli ulos pankista yksin ja
ihmiset katselivat häntä mr Merdlen asemesta ja kun hän hyvää vauhtia
vieressään eteenpäin sielunsa korvilla usein kuuli huudahdettavan:
»Mikä ihmeellinen mies, joka saa olla mr Merdlen ystävä!»

Päivällisille sinä päivänä, vaikka tämä kaikki tapahtui odottamatta
ja valmistamatta, ilmestyi loistava seura henkilöitä, jotka eivät
olleet tehtyjä maan tomusta vaan jostakin muusta ja jotka loivat
loistoansa mr Dorritin tyttären avioliiton yli. Ja sinä päivänä alkoi
mr Dorritin tytär todenteolla kilpailla sen naisen kanssa, joka ei nyt
ollut läsnä, ja teki sen niin hyvin, että mr Dorrit tarpeen tullen
olisi voinut vannoa mrs Sparklerin koko elämänsä ajan lekotelleen
onnen ja ylellisyyden paisteessa eikä edes kuulleen sellaista karkeata
englantilaista nimeä kuin Marshalsea.

Seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja joka päivä, jotka kaikki
olivat siunatut uusilla päivällisvierailla, satoi mr Dorritin päälle
kortteja kuin teatterilunta. Laki, piispa, valtiovarat, kuoro,
jok'ikinen tahtoi tehdä tuttavuutta mr Dorritin, kuuluisan mr Merdlen
ystävän ja avioliiton kautta hänen sukulaisensa, kanssa tai syventää jo
alulla olevaa tuttavuutta. Kun mr Dorrit ilmestyi johonkin mr Merdlen
monista Citykonttoreista asioilla itäänpäin (kuten hän usein teki,
sillä kaikki sujui hämmästyttävän hyvin), raivasi Dorrit-nimi aina
tien suoraan mr Merdlen suurenmoiseen läheisyyteen. Näin hänen unensa
hurmaus kasvoi tunti tunnilta, kun hän yhä selvemmin tunsi, kuinka tämä
tuttavuus oli kohottanut hänen asemaansa.

Vain yksi asia ei esiintynyt näin kullanhohtoisena ja samalla
keveänä mr Dorritin mielestä. Se oli hovimestari. Tämä hämmästyttävä
henkilö katsoi, valvoessaan virallisesti päivällisen tarjoilua, mr
Dorritiin tämän mielestä tuiki epäilyttävällä tavalla. Hän katsoi mr
Dorritiin, tämän astuessa hallin läpi ja portaita ylös päivällisille,
lasimaisen jäykästi, mistä mr Dorrit ei pitänyt. Istuessaan pöydässä
näki mr Dorrit viinilasin läpi, juodessaan, kuinka hovimestari yhä
katseli häntä kylmin aavemaisin silmin. Hän epäili, että hovimestari
mahdollisesti tunsi jonkun marshalsealaisen tai ehkä oli nähnyt
hänet Marshalseassa — kenties oli esitettykin hänelle. Hän katsoi
hovimestariin niin tarkasti kuin yleensä sellaista henkilöä sopi
katsoa, muttei sittekään voinut muistaa milloinkaan nähneensä häntä
missään. Viimein hän oli taipuvainen otaksumaan, ettei miehessä ollut
minkäänlaista kunnioituksen tunnetta, ettei tällä jättiläisellä ollut
mitään älyä. Mutta siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä ajattelipa hän
mitä hyvänsä, piti hovimestari aina julkeasti häntä silmällä, vaikka
katselikin lautaseen tai johonkin muuhun pöytäkaluston esineeseen, eikä
milloinkaan päästänyt häntä näkyvistä. Liian uhkarohkeata olisi myöskin
ollut vihjata hänelle, että tällainen tuijotus oli epämiellyttävää,
tai kysyä, mitä hän sillä tarkoitti: siksi peloittava oli hänen
ankaruutensa isäntäänsä ja tämän vieraita kohtaan eikä hän milloinkaan
sallinut kenenkään lähestyä itseänsä liian vapaasti.




KOLMASKUUDETTA LUKU

Hävinnyt


Mr Dorritin vierailuaikaa oli enää jäljellä vain kaksi päivää ja hän
pukeutui parastaikaa hovimestarin uutta tarkastusta varten (tämän
uhrit pukeutuivat aina nimenomaan häntä varten), kun muuan hotellin
palvelijoista ilmestyi, tuoden hänelle kortin. Mr Dorrit otti sen ja
luki: »Mrs Finching.»

Palvelija odotti äänettömän kunnioittavana.

»Mies, mies», mr Dorrit kääntyi häneen syvän harmin vallassa,
»selittäkää, mistä syystä tuotte minulle tällaisen naurettavan nimen.
Se on minulle aivan outo. Finching, sir?» sanoi mr Dorrit, joka
ehkä kosti hovimestarille välimiehen kautta. »Hm! Mitä tarkoitatte
Finchingillä?»

Mies näytti pitävän Finchingiä yhtä hyvänä kuin ketä tahansa muuta,
sillä peräytyessään mr Dorritin ankaran katseen edessä hän vastasi:
»Erästä rouvaa, sir.»

»En tunne sennimistä rouvaa sir», vastasi mr Dorrit. »Ottakaa pois tämä
kortti. En tunne ketään Finchingiä, en miestä enkä naista.»

»Anteeksi, sir. Tämä rouva sanoi tietävänsä, että ette tunne hänen
nimeänsä. Mutta hän pyysi minua ilmoittamaan teille, että hän
aikaisemmin oli tuntenut miss Dorritin. Nuoremman miss Dorritin, sanoi
rouva, sir.»

Mr Dorrit rypisti kulmiansa ja myöntyi hetken, parin päästä sanomaan:
»Ilmoittakaa mrs Finchingille, sir», painostaen nimeä, aivan kuin
miesparka olisi ollut vastuussa siitä, »että hän voi tulla sisään».

Lyhyenä miettimisaikanaan oli hän ehtinyt harkita, että ellei hän
ottaisi mrs Finchingiä puheillensa, saattaisi tämä alhaalla jättää
jonkun sanoman tai puhua jotakin, mikä epäedullisesti viittaisi hänen
menneisyyteensä. Tästä aiheutui myöntymys, ja Flora astui sisään
palvelijan luotsaamana.

»Minulla ei ole kunnia», virkkoi mr Dorrit kortti kädessä ja
sennäköisenä, kuin tämä kunnia ei olisi ensiluokkainen, jos se olisi
ollutkin suotu hänelle, »tuntea tätä nimeä eikä teitä itseännekään,
madam. Nostakaa tuoli, mies.»

Vastuunalainen mies totteli säpsähtäen ja hiipi sitten ulos
varpaisillaan. Flora, ujosti väristen, esittäytyi ja veti harson
silmiltään. Samalla kertaa levisi huoneeseen omituinen tuoksujen
sekoitus, ikäänkuin hajuvesipulloon olisi erehdyksestä kaadettu
konjakkia tai konjakkipulloon hajuvettä.

»Pyydän mr Dorritilta tuhannesti anteeksi ja sekin on liian vähän kun
tunkeun tällä tavalla taloon mikä on tiedän sen julkeata naiselta
ja yksinäiseltä lisäksi mutta arvelin sen kuitenkin olevan parasta
vaikka se oli vaikeata ja näyttää sopimattomaltakin tosin mr F:n täti
mielellään olisi seurannut mukana ja voimakasluontoisena ja älykkäänä
hämmästyttänyt hänellä kun on elämänkokemusta jonka hän monivaiheisessa
elämässään on hankkinut, mr F. itse sanoi usein että vaikka hän oli
saanut hyvän kasvatuksen Blackheathin läheisyydessä joka maksoi
kahdeksankymmentä guineaa mikä on aika paljon vanhemmille niin hän
oppi ensimmäisenä vuotena matkustellessaan ja kaupatessaan erästä
tavaraa josta ei kukaan tahtonut kuulla puhuttavan vielä vähemmin ostaa
joka hänellä oli ennen viinikauppaa pitkän ajan enemmän kuin kuutena
vuotena opistossa jota johti naimaton opettaja vaikka en tiedä enkä ole
milloinkaan ymmärtänyt miksi naimaton olisi viisaampi kuin nainut mutta
anteeksi tästä minun ei pitänyt puhua.»

Mr Dorrit seisoi kuin juurtuneena matolla, ymmärtämättä mitään.

»Minun täytyy myöntää ettei minulla ole mitään vaatimuksia tai
oikeutuksia», jatkoi Flora, »mutta tunsin tämän rakkaan pienen olennon
muuttuneissa oloissa tämä saattaa näyttää tunkeilevalta mutta niin se
ei ole tarkoitettu ja taivas tietää ettei puoli kruunua päivässä ollut
totisesti paljon sellaiselle ompelijalle kuin hän oli vaan päinvastoin
eikä siinä suinkaan ole mitään alentavaa työmies on palkkansa ansainnut
ja olisin näin suonut hänen saavan sen useammin ja enemmän ravitsevaa
ruokaa ja vähemmän reumatismia selässä ja säärissä poloinen.»

»Madam», sanoi mr Dorrit vaivaloisesti hengittäen sillä välin kuin
mr F:vainajan leski pysähtyi myös hengähtääkseen, »madam», ja mr
Dorrit oli hyvin punainen, »jos tarkoitatte että — hm — entisinä
aikoina — hm — eräs tyttäristäni — hm — olisi ollut tekemisissä — hm
— päiväpalkkojen kanssa, madam, niin tahdon huomauttaa, että tämä
tosiseikka — otaksuen, että se _on_ tosiseikka, ei milloinkaan ole
ollut minun tiedossani. Hm. En olisi sallinut sitä. Hm. En milloinkaan!
En milloinkaan!»

»Tarpeetonta puhua enää tästä asiasta», vastasi Flora, »enkä olisi
suinkaan maininnut siitä mutta katsoin sen olevan hänelle kunniaksi
ja käytin jonkinlaisena suosituskirjeenä ja että se on tosiseikka
siitä ei ole epäilystäkään ja voitte olla varma siitä sillä tämä puku
joka minulla nyt on päälläni todistaa sen ja on hyvin tehty vaikka
se näyttäisi paremmalta kauniimmalla vartalolla sillä minun on liian
lihava enkä tiedä mitä tekisin laihtuakseni mutta anteeksi eksyin taas
asiasta.»

Mr Dorrit peräytyi jäykästi tuolinsa luo ja istuutui, Floran katsoessa
häneen lepyttäväsi ja leikkiessä päivänvarjollaan.

»Tämä rakas pieni olento», jatkoi Flora, »joka pyörtyi aivan
hervottomaksi ja kalpeaksi ja kylmäksi minun omassa talossani tai
ainakin isän vaikkei se ole aivan oma mutta hyvin pitkäksi aikaa
vuokrattu pilahinnasta samana aamuna jolloin Arthur — tyhmä tapa
nuoruutemme ajoilta ja mr Clennam olisi paljoa sopivampi nykyoloissa
ja varsinkin puhutellessa vierasta joka on ylhäisessä asemassa oleva
herrasmies — kertoi hänelle iloisen uutisen jonka oli saanut kuulla
Pancks-nimiseltä henkilöltä rohkaisee minua».

Kuullessaan mainittavan näitä molempia nimiä rypisti mr Dorrit
otsaansa, tuijotti vieraaseensa, rypisti taas otsaansa, epäröi, sormet
huulilla, kuten oli epäröinyt kauan sitten ja sanoi: »Pyytäisin, madam,
että — hm —ilmoittaisitte asianne.»

»Mr Dorrit», sanoi Flora, »olette kovin hyvä kun sallitte minun tulla
puheillenne ja varsin luonnollista on minusta että olette hyvä sillä
vaikka olettekin komeampi huomaan yhdennäköisyyttä tosin olette
iäkkäämpi mutta yhdennäköisyyttä kuitenkin, päätökseni tunkeutua
luoksenne tein aivan omin päin neuvottelematta kenenkään ihmisen kanssa
ja kaikkein vähimmin Arthurin kanssa — pyydän anteeksi Doyce ja Clennam
en tiedä mitä sanon Clennam yksin — sillä tämän henkilön liittämiseksi
kultavitjoilla ruusunhohteiseen aikaan jolloin kaikki tuska oli kaukana
kuin taivas kannattaisi uhrata kuninkaan lunnaat vaikkei minulla ole
aavistustakaan kuinka suuret ne olisivat mutta ilmaisen sillä vain
kaikki mitä maailmassa omistan ja enemmän.»

Mr Dorrit toisti, kiinnittämättä huomiota viime sanojen vakavuuteen:
»Sanokaa asianne, madam.»

»Tiedän hyvin ettei se ole luultavaa», aloitti Flora, »mutta se
on mahdollista ja koska se on mahdollista ja kun ilokseni luin
sanomalehdestä teidän tulleen Italiasta ja palaavan sinne takaisin
päätin yrittää sillä voisittehan tavata hänet tai kuulla hänestä ja
mikä siunaus ja helpotus se olisi meille kaikille!»

»Sallikaa kysyä, madam», sanoi mr Dorrit, ajatukset ja käsitykset
hurjassa mylläkässä, »kenestä — hm — _kenestä_», toisti hän sanan,
korottaen ääntänsä sulassa epätoivossa, »kenestä nyt puhutte».

»Italiasta tulleesta ulkomaalaisesta, joka hävisi Cityssä ja josta
epäilemättä olette lukenut lehdistä samoin kuin minäkin», vastasi
Flora, »puhumatta yksityisistä tietolähteistä kuten Pancks-nimisestä
joista käy ilmi kuinka muutamat ihmiset ovat ilkeitä ja kuiskuttelevat
rumia asioita toisista tuomiten luultavasti toisia itsensä mukaan ja
kuinka paljon levottomuutta ja harmia se luottaakaan Arthurille — aivan
mahdotonta voittaa sitä — Doyce ja Clennamille».

Onneksi jonkinlaisen ymmärrettävän tuloksen saavuttamiselle ei mr
Dorrit ollut lukenut eikä kuullut mitään tästä asiasta. Sen johdosta
mrs Finching, pyytäen monin kerroin anteeksi suuria käytännöllisiä
vaikeuksia, joita hänellä oli etsiessään taskuansa hameensa monista
poimuista, viimein veti esille siitä poliisikuulutuksen, jonka mukaan
Blandois-niminen, viimeksi Venetsiasta tullut ulkomaalainen herrasmies
käsittämättömällä tavalla oli sinä ja sinä yönä hävinnyt siitä ja
siitä osasta Lontoon kaupunkia; hänen tiedettiin sinä ja sinä tuntina
ilmestyneen siihen ja siihen taloon, ja talon asukkaat todistivat hänen
lähteneen sieltä niin ja niin monta minuuttia ennen puoltayötä, mutta
sen koommin ei häntä ollut nähty. Tämän kuulutuksen, jossa oli tarkat
paikan- ja ajanmääräykset sekä salaperäisesti hävinneen ulkomaalaisen
herrasmiehen yksityiskohtaiset tuntomerkit, luki mr Dorrit alusta
loppuun saakka.

»Blandois!» sanoi mr Dorrit. »Venetsia! Ja nämä tuntomerkit. Minä
tunnen tämän herran. Hän on ollut minun talossani. Hän on läheinen
tuttava erään hyvästä perheestä olevan, mutta köyhissä oloissa elävän
herrasmiehen kanssa, jonka — hm — hm — suojelija minä olen.»

»Sitä suuremmalla syyllä voin ilmituoda nöyrän ja hartaan pyyntöni»,
vastasi Flora, »että matkustaessani takaisin olisitte niin hyvä ja
etsisitte tätä herraa kaikilla teillä ja kaikissa mutkissa kysyisitte
häntä kaikissa hotelleissa ja oranssipuiden keskellä ja viinitarhoissa
ja tulivuorten luona ja kaikkialla sillä hänen täytyy olla jossakin ja
miksei hän tule esiin ja ilmoita missä on jotta kaikki selviäisi?»

»Pyydän kysyä, madam», ja mr Dorrit viittasi poliisikuulutukseen, »kuka
on Clennam ja Kumpp.? Hm. Näen sen tässä mainittuna yhteydessä sen
talon asukasten kanssa, johon mr Blandoisin oli nähty menevän; kuka on
Clennam ja Kumpp.? Onko se sama henkilö, jonka aikaisemmin olen — hm —
ohimennen — hm — tavannut ja jota luulen teidän maininneen?»

»Onko se — hm — sama henkilö?»

»Se on kerrassaan toinen henkilö», vastasi Flora, »jolla ei ole sääriä
vaan pyörät ja joka on inhoittavin nainen vaikka onkin hänen äitinsä».

»Clennam ja Kumpp — hm — äiti!» huudahti mr Dorrit.

»Ja sitte vielä vanha mies sitäpaitsi», selitti Flora.

Tämä kuvaus näytti olevan vähällä sekoittaa järjen mr Dorritilta.
Eikä sen selvittämiselle suinkaan ollut eduksi, että Flora nyt
heittäytyi vuolassanaisesti erittelemään mr Flintwinchin kaulahuivia ja
kuvaamaan miestä ruosteiseksi, sääryksiin puetuksi ruuviksi, tekemättä
minkäänlaista selventävää erotusta hänen ja mrs Clennamin välillä.
Tämä sekasotku, jossa mullin mallin myllersi mies ja nainen, sääret ja
pyörät, ruosteinen ruuvi ja ilkeys ja säärykset, saattoikin mr Dorritin
sellaiseen hämmennyksen tilaan, että hän oli säälittävä nähdä.

»Mutta en tahdo pidättää teitä hetkeäkään enää», sanoi Flora, joka
huomasi hänen tilansa, vaikkei voinut aavistaa, että se oli hänen
aikaansaamansa, »jos olette niin hyvä ja herrasmiehenä lupaatte sekä
matkallanne Italiaan että perillä etsiä sitä mr Blandoisia kaikkialta
ylhäältä ja alhaalta ja jos löydätte hänet tai kuulette hänestä
kehoittaa häntä tulemaan esiin jotta kaikki asiat selviäisivät».

Näihin aikoihin oli mr Dorrit sen verran tointunut hämmennyksestään,
että kykeni tyydyttävän selvästi vastaamaan pitävänsä sitä
velvollisuutenaan. Flora oli iloinen onnistumisestaan ja nousi
sanoakseen hyvästi.

»Miljoonia kiitoksia», sanoi hän, »ja osoitteeni on kortissani, jos
jotakin olisi ilmoitettava henkilökohtaisesti, en tahdo lähettää
terveisiä pienelle rakkaalle olennolle se ehkä ei olisi sopivaa ja
eihän enää ole jäänyt jäljelle mitään pientä rakasta olentoa tässä
muutoksessa niin että miksi tekisin sen mutta sekä minä itse että
mr F:n täti toivomme aina hänelle kaikkea hyvää emmekä vaadi omasta
puolestamme mitään suosionosoitusta siitä voitte olla varma vaan
päinvastoin sillä mitä hän otti tehdäkseen sen hän teki ja sitä ei
voi sanoa useimmista meistä muista, puhumattakaan siitä että hän teki
sen niin hyvin kuin sen saattoi tehdä ja minä itse olen yksi niitä
sillä siitä alkaen kun aloin tointua mr F:n kuoleman jälkeen olen
sanonut että tahtoisin oppia soittamaan urkuja joihin olen hyvin
mieltynyt mutta minun täytyy häveten tunnustaa etten vielä osaa soittaa
ainoatakaan nuottia, hyvää yötä!»

Kun mr Dorrit oli saattanut hänet huoneen ovelle ja saanut hiukan
koota ajatuksiansa, huomasi hän, että tämä vastaanotto oli
manannut esille vanhoja muistoja, jotka huonosti sointuivat yhteen
Merdle-päivällisten kanssa. Hän kirjoitti lyhyen kirjeen, jossa pyysi
anteeksi poisjäämistään siltä päivältä, ja tilasi päivällistä omiin
huoneisiinsa hotellissa. Hänellä oli toinenkin syy tähän. Hänen
oleskeluaikansa Lontoossa oli miltei päättynyt ja loppuaika kuluisi
kutsuissa, matkavalmistukset olivat jo tehdyt, ja hän arveli oman
tärkeytensä vaativan, että hän itse suoraan tiedustelisi yhtä ja toista
Blandoisin häviämisestä, voidakseen sitte kertoa Henry Gowanille omien
henkilökohtaisten kyselyjensä tuloksista. Hän päätti sentähden käyttää
hyväksensä tämäniltaista vapautta ja mennä Clennam ja Kumpp:n luokse,
jonne oli helppo osata poliisikuulutuksen tietojen mukaan, nähdäkseen
omin silmin paikan ja tehdäkseen siellä pari kysymystä.

Syötyään niin yksinkertaisen päivällisen kuin hotelli ja pikalähetti
sallivat ja torkahdeltuaan hetkisen takan ääressä, paremmin
tointuakseen mrs Finchingin käynnin jälkeen, lähti hän yksin matkaan
ajaen vuokravaunuissa. St Paulin syvä-ääninen kello löi yhdeksän,
kun hän ajoi Temple Barin varjossa, joka seisoi hajamielisenä ja
huonontuneen uuden ajanhengen hämmentämänä.

Kun hän lähestyi päämaaliansa ajaen syrjäkatuja ja joenvartta, näytti
hänestä tämä Lontoon osa tähän vuorokauden aikaan rumemmalta kuin hän
milloinkaan oli kuvitellut. Monta pitkää vuotta oli kulunut siitä,
kun hän oli nähnyt sen, eikä hän milloinkaan ollut tuntenut sitä
erikoisemmin: se näytti hänen silmissään salaperäiseltä ja synkältä.
Se vaikutti niin voimakkaasti hänen mielikuvitukseensa, että kun ajaja
pysähdytti, monta kertaa kyseltyään tietä, ja sanoi arvelevansa, että
he nyt olivat etsimällään portilla, mr Dorrit jäi epäröiden seisomaan
käsi vaununovella, melkein peläten tämän paikan synkkyyttä ja pimeyttä.

Se olikin tavallista synkempi tänä iltana. Kaksi kappaletta
poliisikuulutusta oli naulattu sisäänkäytävän seinään, yksi kummallekin
puolelle, ja kun lyhdyn valo lepatteli iltatuulessa, liukui niiden
yli varjoja, jotka näyttivät rivejä seuraavien sormien sarjoilta.
Paikkaa vartioitiin nähtävästi. Kun mr Dorrit pysähtyi, meni eräs mies
tien poikki ja toinen ilmestyi jostakin pimeästä kolkasta sisältä; ja
molemmat katsoivat häneen astuessaan ohi ja molemmat jäivät seisomaan
läheisyyteen.

Koska aitauksessa ei ollut kuin yksi rakennus, ei ollut epäröimisen
syytä, ja hän astui portaita ylös ja kolkutti ovelle. Ensi kerroksen
kahdessa ikkunassa paistoi hämärä valo. Ovi kumahti ontosti ja
kolkosti, ikäänkuin talo olisi ollut tyhjä. Mutta sitä se ei ollut,
sillä melkein heti ilmestyi valoa näkyviin ja askeleita kuuluviin.
Molemmat lähestyivät ovea, ketju narahti, ja oven aukossa seisoi
nainen, pää ja kasvot esiliinan Peitossa.

»Kuka siellä?» kysyi hän.

Mr Dorrit vastasi, suuresti ihmeissään näkemästään, olevansa Italiasta
ja haluavansa tietoja tuosta kadonneesta miehestä, jonka hän tunsi.

»Hoi!» huusi nainen särähtävällä äänellä, »Jeremiah!» Tämän jälkeen
ilmestyi paikalle vanha käppyräinen mies, jonka mr Dorrit sääryksistä
tunsi ruosteiseksi ruuviksi. Nainen näkyi pelkäävän vanhaa, kuivaa
miestä, sillä hän veti esiliinan alas tämän lähestyessä ja paljasti
kalpeat säikähtyneet kasvot. »Avaa ovi, senkin hupsu», sanoi ukko, »ja
päästä herra sisään».

Mr Dorrit, joka ei voinut olla vilkaisematta ajajaansa ja vaunuihin,
astui hämärään halliin. »Kas niin, sir», sanoi mr Flintwinch, »voitte
kysyä mitä vain haluatte, täällä ei ole mitään salaisuuksia».

Ennenkuin toinen ennätti vastata, kuului ylhäältä naisen ääneksi
voimakas, tuikea ääni kysyvän: »Kuka siellä on?»

»Kuka siellä on?» toisti Jeremiah. »Lisää tiedusteluja. Herrasmies
Italiasta.»

»Saattakaa hänet tänne.»

Mr Flintwinch mutisi jotakin ikäänkuin katsoisi sen tarpeettomaksi;
mutta kääntyen mr Dorritin puoleen sanoi hän: »Mrs Clennam. Hän tekee
kuten haluaa. Saatan teidät hänen luoksensa.» Hän meni mr Dorritin
edellä mustuneita portaita ylös; jälkimäinen, joka katsoi olevan syytä
vilkaista taaksensa, näki naisen seuraavan perässä, pää taas äskeiseen
outoon tapaan esiliinan peitossa.

Mrs Clennam istui kirjat auki edessään. »Vai niin», sanoi hän jyrkästi,
katsellen tiukasti vierastaan. »Olette Italiasta, sir, vai kuinka? Entä
sitte?»

Mr Dorrit ei saanut sillä hetkellä suustaan selvempää vastausta kuin:
»Hm — kuinka?»

»Missä on kadonnut mies? Oletteko tullut tuomaan tietoja hänestä?
Toivoakseni.»

»Kaukana siitä — minä — hm — olen tullut saamaan tietoja hänestä.»

»Ikävä kyllä meille, mutta täältä niitä ei ole saatavissa. Flintwinch,
näyttäkää herralle kuulutus. Antakaa hänelle useampia mukaan. Pidelkää
kynttilää, jotta hän voi lukea.»

Mr Flintwinch teki työtä käskettyä, ja mr Dorrit luki kuulutuksen,
ikäänkuin ei olisi ennen nähnyt sitä; hän oli tyytyväinen saadessaan
tilaisuuden koota ajatuksiaan, joita talon ilmapiiri ja sen asukkaat
olivat hiukan hämmentäneet. Katsellessaan paperia tunsi hän, kuinka
mr Flintwinch ja mrs Clennam tähystivät häntä. Luotuaan sitten heihin
katseensa hän huomasi, ettei se ollut mielikuvitusta.

»No, nyt tiedätte yhtä paljon kuin me, sir», sanoi mrs Clennam. »Onko
mr Blandois teidän ystäviänne?»

»Ei — hm — tuttava vain», vastasi mr Dorrit.

»Onko teillä ehkä jotakin asiaa häneltä?»

»Minulla? Hm. Eipä suinkaan.»

Tutkiva katse kääntyi vähitellen lattiaan, hipaistuaan matkallaan mr
Flintwinchin kasvoja. Mr Dorrit, joka oli tyytymätön huomatessaan, että
häneltä kyseltiin, vaikka hän oli tullut kyselemään, yritti kääntää
tämän odottamattoman asiain järjestelyn toisinpäin.

»Minä olen — hm — varakas herrasmies, asun nykyään Italiassa, jossa
minulla on perheeni, palvelijani ja — hm — jotenkin suuri talouteni.
Olen käymässä vain Lontoossa asioilla, jotka koskevat — hm —
omaisuuttani, ja kun kuulin tästä oudosta häviämisestä, niin tahdoin
henkilökohtaisesti ottaa selkoa asioista, sillä Italiassa on — hm, hm
— englantilainen herrasmies, jonka palatessani varmasti tapaan ja joka
läheisesti ja joka päivä on seurustellut monsieur Blandoisin kanssa. Mr
Henry Gowan. Ehkä tunnette nimen?»

»En ole milloinkaan kuullut sitä.»

Mrs Clennam sanoi sen ja mr Flintwinch toisti.

»Toivoen — hm — voivani antaa hänelle selvän ja yhtenäisen kuvauksen
tapahtumasta», sanoi mr Dorrit, »pyydän saada tehdä — pari kolme
kysymystä».

»Vaikka kolmekymmentä, jos haluatte.»

»Oletteko kauan tuntenut monsieur Blansdoisin?»

»En vuottakaan. Mr Flintwinch tässä voi kirjojen muka ilmoittaa teille,
milloin ja minkä pariisilaisen kauppahuoneen suosittelemana hän
esittäytyi täällä. Jos se tuottaa teille jotakin tyydytystä», lisäsi
mrs Clennam. »Meille ei ole siitä suurtakaan hyötyä.»

»Oletteko usein tavannut häntä?» B

»En. Kahdesti. Kerran ennen ja —»

»Ja tämän kerran», täydensi mr Flintwinch.

»Ja tämän kerran.»

»Anteeksi, madam», sanoi mr Dorrit, joka päästen taas arvokkaisuutensa
ja tärkeytensä tuntoon alkoi kuvitella olevansa jonkinlainen
korkeampi rauhantuomari, »saanko kysellä muutamia seikkoja voidakseni
tyydyttävästi selostaa asiata sille herrasmiehelle, jota minulla on
kunnia — hm — pitää palveluksessani tai suojella tai sanokaamme — hm —
tuntea — tuntea — Oliko monsieur Blandois täällä liikeasioissa tässä
lehdessä mainittuna iltana?»

»Hän nimitti niitä kyllä liikeasioiksi», vastasi mrs Clennam.

»Ovatko — anteeksi — ovatko — hm — ne senluontoisia, että niistä
voidaan puhua?»

»Eivät.»

Tämän vastauksen pystyttämän aitauksen yli oli nähtävästi mahdotonta
päästä.

»Sama kysymys on tehty ennenkin», lisäsi mrs Clennam, »ja vastaus on
ollut sama. Emme halua julistaa liikeasioitamme, olkoot ne kuinka
vähäpätöisiä tahansa, koko kaupungin tiedoksi. Me vastaamme: 'Ei'.»

»Tarkoitan, veikö hän mennessään rahoja mukanaan, esimerkiksi», selitti
mr Dorrit.

»Hän ei vienyt meidän rahojamme mukanaan, sir, eikä saanut täältä
mitään.»

»Otaksun», huomautti mr Dorrit katsoen mrs Clennamista mr Flintwinchiin
ja mr Flintwinchistä mrs Clennamiin, »ettette voi millään tavoin
selittää itsellenne tätä salaisuutta?»

»Miksi niin?» kysyi mrs Clennam.

Joutuen hämille tästä kylmästä ja tiukasta kysymyksestä, ei mr Dorrit
kyennyt mainitsemaan mitään syytä otaksumaansa.

»Minä selitän asian niin, sir», jatkoi mrs Clennam mr Dorritin pysyessä
nolona vaiti, »että hän matkustelee jossakin tai piileksii jossakin».

»Tiedättekö — hm — miksi hän piileksisi jossakin?»

»En.»

Tarkalleen samanlainen vastaus kuin äskenkin ja se pystytti niinikään
ylipääsemättömän aitauksen.

»Te kysyitte, voinko selittää tämän häviämisen itselleni», muistutti
mrs Clennam tuimasti, »ettekä voinko selittää sitä teille. En yritäkään
selittää sitä teille. Mielestäni se ei ole minun asiani enempää kuin
teidänkään asianne on kysellä sitä.»

Mr Dorrit vastasi taivuttamalla anteeksipyytävästi päätänsä.
Peräytyessään ja valmistautuessaan sanomaan, ettei hänellä ollut muuta
kysyttävää, hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka synkästi ja jäykästi
rouva tuijotti lattiaan, kasvoillaan eräänlainen päättävän odotuksen
ilme; ja tarkalleen sama ilme kuvastui mr Flintwinchin kasvoilla
hänen seistessään vähän matkan päässä pyörätuolista, silmät niinikään
luotuina lattiaan, ja hiljaa hieroskellessaan leukaansa oikealla
kädellään.

Samassa mistress Affery (esiliinallinen nainen oli tietysti hän)
pudotti kynttilänjalan kädestään ja huudahti: »Taas! Voi hyvä Jumala!
Siinä se nyt taas on! Kuuletko, Jeremiah? Noin!»

Jos jotakin ääntä kuului, oli se niin heikkoa, että eukon täytyi olla
erikoisesti harjaantunut kuuntelemaan ääniä; mutta mr Dorrit luuli
kuitenkin kuulevansa jotakin ikäänkuin kuivien lehtien putoilemista.
Eukon kauhu näytti lyhyeksi hetkeksi tarttuneen kaikkiin muihinkin, ja
he kuuntelivat.

Mr Flintwinch liikahti ensimmäisenä. »Affery, eukkoseni», sanoi hän
lähestyen tätä syrjittäni, kädet nyrkissä ja kyynärpäät vapisten
halusta saada ravistella häntä, »sinulla on yhä vanhat metkusi. Ensi
kerralla sinä kuljet unissasi, eukkoni, ja käyt läpi kaikki sairaloiset
hullutuksesi. Sinä tarvitset lääkettä. Kun olen saattanut tämän
herran ulos, annan sinulle aimo rauhoittavan annoksen, eukko, aimo
rauhoittavan annoksen.»

Tämä lupaus ei näyttänyt erikoisesti rauhoittavan mistress Afferya,
mutta Jeremiah, puhumatta sen enempää lääkitsevästä annoksestaan, otti
toisen kynttilän mrs Clennamin pöydältä ja sanoi: »No, sir, saatanko
teidät ulos nyt?»

Mr Dorrit kiitti ja lähti. Mr Flintwinch laski hänet ovesta ja sulki
vitjalla ulos vähääkään vitkastelematta. Samat kaksi miestä sivuuttivat
hänet taas, toinen menossa ulos, toinen tulossa sisään; hän nousi
vaunuihin, jotka hän oli jättänyt odottamaan, ja ajoi tiehensä. 9

Heidän vähän matkaa kuljettuaan pysähdytti ajaja vaunut ja kertoi
molempien miesten pyynnöstä ilmoittaneensa heille nimensä, numeronsa ja
osoitteensa samoin kuin sen paikan osoitteen, josta hän oli noutanut
mr Dorritin, ajan milloin hänet oli tilattu ja tien, jota hän oli
ajanut. Tämä tieto ei ollut omiaan hiljentämään kiihkeätä vauhtia,
jolla seniltaiset seikkailut pyörivät mr Dorritin aivoissa sekä hänen
istuessaan taas takkavalkeansa ääressä että mennessään levolle. Koko
yön kummitteli hän synkässä talossa, näki molempien yhtiökumppanien
päättävästi odottavan ilmeen, kuuli esiliinaan piiloutuvan naisen
huutavan oudoista äänistä ja löysi hävinneen Blandoisin ruumiin milloin
kellariin haudattuna, milloin seinän sisään muurattuna.




NELJÄSKUUDETTA LUKU

Pilvilinna


Monenkaltaiset ovat rikkauden ja valta-aseman vaivat ja huolet. Mr
Dorrit oli edellisenä iltana ollut erikoisen tyytyväinen muistaessaan,
ettei hänen ollut tarvinnut käydessään Clennam ja Kumppanin puheilla
ilmaista milloinkaan tunteneensa sennimistä tunkeilevaa henkilöä,
mutta tämä tyytyväisyys sai vielä tuoreeltaan pahan kolahduksen siitä
taistelusta, joka riehui hänen mielessään hänen aprikoidessaan,
ajaisiko paluumatkallaan Marshalsean ohi, vilkaistakseen sen vanhaa
porttia, vai palaisiko samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän oli
päättänyt olla ajamatta Marshalsean ohi ja ällistyttänyt kyytimiestään
vastustamalla kiukkuisesti tämän ehdotusta, että olisi kuljettu London
Bridgen kautta ja sitten toistamiseen virran yli Waterloo Bridgeä
pitkin, joka väylä melkein olisi vienyt hänet hänen entisen asuntonsa
nurkille. Kaikesta huolimatta herätti tämä kysymys ristiriidan hänen
rinnassaan ja jonkin vanhan syyn tähden tai kenties aivan syyttä hän
tunsi itsensä epämääräisen tyytymättömäksi. Niinikään seuraavana
päivänä. Merdlen päivällispöydässä hän oli niin tämän kysymyksen
lumoissa, että vaipui edelleenkin aika ajoin mietiskelemään sitä
yhä uudelleen tavalla, joka oli peräti soveltumaton hänen hienoon
ympäristöönsä. Veri kohosi päähän hänen kuvitellessaan, mitä
hovimestari olisi ajatellut hänestä, jos tämä mahtava mies olisi voinut
tunkea tuikean katseensa hänen myllertäviin mietteisiinsä.

Jäähyväisjuhla oli upea ja päätti loistavalla tavalla mr Dorritin
vierailun mr Merdlen talossa. Fanny liitti nuoruuden ja kauneuden
viehätyksiin vielä eräänlaisen itsetietoisen arvokkuuden, aivan kuin
olisi ollut naimisissa jo parikymmentä vuotta. Isä ymmärsi, että hän
tyynesti saattoi jättää hänet kulkemaan arvon ja kunnian tietä, ja
toivoi, että hänellä olisi toinenkin samanlainen tytär; kuitenkin
hän soi tälle lempilapsellensa yhä edelleen täyden suosionsa ja
suojeluksensa eikä mitenkään vähäksynyt hänen vaatimattomia hyveitänsä.

»Rakas lapseni», virkkoi hän Fannylle eron hetkellä, »perheemme
odottaa, että sinä — hm — ylläpidät sen arvoa ja — hm — tehostat
sen tärkeyttä ja merkitystä. Tiedän, ettet milloinkaan tuota meille
pettymystä siinä suhteessa.»

»En, isä», vakuutti Fanny, »luulen voivanne luottaa siihen. Vie parhaat
terveiseni rakkaalle Amylle; kirjoitan hänelle ensi tilassa.»

»Sanonko terveisiä myöskin — hm — muille?» kysyi mr Dorrit
tarkoittavasti.

»Ei, kiitos, isä», vastasi Fanny, jonka mieleen heti juolahti mrs
General. »Olet hyvin ystävällinen, isä, mutta suo anteeksi, minulla
ei ole lähetettävänä kenellekään sellaisia terveisiä, jotka olisivat
sinusta mieluisia viedä perille.»

He sanoivat hyvästi toisilleen eräässä etuhuoneessa, jossa ei ollut
muita kuin mr Sparkler, joka pysyttelihe vaimonsa läheisyydessä
ja nöyrästi odotti vuoroansa saadakseen puristaa appensa kättä
jäähyväisiksi. Kun hänelle sitte suotiin tämä lopullinen puheillepääsy,
tulla hiipi mr Merdle huoneeseen, eikä hänen hihoistaan näkynyt
käsivarsia enempää kuin jos hän olisi ollut miss Biftinin kaksoisveli;
hän sanoi aikovansa saattaa mr Dorritin alas ovelle. Kaikki
tämän vastaväitteet olivat turhia ja hänen osaksensa lankesi se
erinomainen kunnia, että tämä kuuluisa mies, joka — kuten mr Dorrit
heidän portailla kättä pudistaessaan sanoi — oli osoittanut hänelle
ylenmäärin huomaavaisuutta ja tehnyt hänelle suuria palveluksia hänen
ikimuistettavan vierailunsa aikana, saattoi hänet portaille saakka.

Sitte he erosivat; mr Dorrit astui sydän tulvillaan vaunuihinsa eikä
ollut ensinkään pahoillaan siitä, että hänen pikalähettinsä, joka
oli tullut jäähyväisille alapiireihin, sai tilaisuuden nähdä hänen
lähtönsä, kaikessa loistossaan.

Tämä loisto säteili yhä täydessä kirkkaudessaan mr Dorritista, kun
hän astui vaunuistaan hotellinsa edustalla. Pikalähetti auttoi hänet
maahan ja puoli tusinaa hotellin palvelijoita hääri hänen ympärillänsä;
hän meni hallin läpi tyynen ylhäisenä, mutta silloin hänen eteensä
ilmestyvä näky kangisti ja mykisti hänet aivan: John Chivery, puettuna
parhaisiin vaatteisiinsa, iso hattu kainalossa, toisessa kädessä
norsunluupäinen keppinsä, joka hiukan haittasi hänen ryhtiänsä, ja
toisessa sikaarikäärö!

»No, nuori mies», sanoi ovenvartija. »Tässä sen herran nyt tapaatte.
Tämä nuori mies on itsepintaisesti odottanut, sir, vakuuttaen teidän
ilostuvan saadessanne nähdä hänet.»

Mr Dorrit tuijotti nuoreen mieheen, läähätti ja lausui lempeimmällä
äänellänsä: »Ahaa, nuori John! Onhan se nuori John vai kuinka?»

»On, sir», vastasi nuori John.

»Sitähän — hm — minäkin, että nuori John se on! Antakaa nuoren miehen
tulla ylös», jatkoi mr Dorrit kääntyen palvelijoiden puoleen; »aivan
niin, tulkoon hän ylös. Antakaa nuoren Johnin seurata perässä. Tahdon
puhutella häntä ylhäällä.»

Nuori John seurasi perässä, hymyillen ja hyvin tyytyväisenä. Saavuttiin
mr Dorritin huoneisiin. Kynttilät sytytettiin.

Palvelijat vetäytyivät pois.

»No, sir», sanoi mr Dorrit kääntyen ympäri ja tarttuen nuoren miehen
kaulukseen, kun he olivat jäänet varmasti kahden.

»Mitä te tällä tarkoitatte?»

Onnettoman Johnin kasvoilla kuvastuva hämmästys ja kauhu — hän kun oli
jo odottanut, että mr Dorrit nyt syleiksi häntä tervetuliaisiksi —
olivat niin voimakkaan ilmehikkäät, että mr Dorrit veti pois kätensä ja
tyytyi mulkoilemaan vieraaseensa.

»Kuinka rohkenette tehdä näin?» kysyi mr Dorrit. »Kuinka julkeatte
tulla tänne? Kuinka uskallatte loukata minua?»

»Loukata teitä, sir?» huudahti nuori John. »Loukata!»

»Niin juuri, sir», vastasi mr Dorrit. »Loukata minua. Teidän tulonne
tänne on loukkaus, röyhkeyttä, julkeutta. Teitä ei kaivata täällä. Kuka
teidät lähetti tänne? Mitä — hm hittoa te täällä teette?»

»Arvelin, sir», sanoi nuori John, ja hänen mr Dorritiin päin
käännetyt kasvonsa olivat kalpeammat ja pelästyneemmät kuin mitkään
— Marshalsea-aikanakaan — häneen katsoneet kasvot, »arvelin, ettette
panisi pahaksenne, vaan suvaitsi, sitte ottaa vastaan käärön —»

»Hiiteen kääröinenne, sir!» huusi mr Dorrit hillittömän vimmastuneena.
»Minä en — hm — polta.»

»Pyydän nöyrimmästi anteeksi, sir. Teillä oli ennen tapana polttaa.»

»Sanokaa se vielä kerta», kiljaisi mr Dorrit suunniltaan raivosta,
»niin tartun hiilihankoon!»

John Chivery peräytyi ovelle.

»Seis!» huusi mr Dorrit. »Seis! Istukaa! Hiisi vie, istukaa!»

John Chivery vaipui ovenpieliseen tuoliin, ja mr Dorrit astui
edestakaisin huoneessa, ensin nopeasti, sitte hitaammin. Kerran
pysähtyi hän ikkunan ääreen ja seisoi siinä, otsa painettua ruutua
vasten. Äkkiä hän kääntyi ja kysyi:

»Mitä muuta varten tulitte, sir?»

»En ikinä mitään muuta varten, sir. Voi, hyvä Jumala! Vain sanoakseni
teille, sir, että toivon voivanne hyvin, ja kysyäkseni, kuinka miss Amy
voi.»

»Mitä se teihin kuuluu, sir?» tiuskasi mr Dorrit.

»Ei oikeastaan mitään, sir. En ole koskaan ajatellutkaan lyhentää meitä
erottavaa välimatkaa. Tiedän, että oli rohkeata tulla tänne, mutta en
osannut arvata, että panisitte sen näin hirveästi pahaksenne. Kunniani
kautta, sir», vakuutti nuori John liikutettuna, »vaikka olenkin köyhä,
olen siksi ylpeä, etten olisi tullut, jos olisin aavistanut sen, en
totisesti olisi tullut».

Mr Dorrit häpesi. Hän palasi ikkunan luo ja seisoi siinä muutamia
hetkiä, otsa painettuna ruutua vasten. Kääntyessään oli hänellä kädessä
nenäliina, johon hän oli pyyhkinyt silmiänsä, ja hän näytti väsyneeltä
ja sairaalta.

»Nuori John, olen kovin pahoillani siitä, että kiivastuin teille, mutta
— hm — muutamat muistot eivät ole iloisia muistoja, ja — hm — teidän ei
olisi pitänyt tulla tänne.»

»Käsitän sen nyt, sir», vastasi John Chivery, »mutta en sitä ennen, ja
taivas tietää, etten tarkoittanut mitään pahaa, sir».

»Ette, ette», vastasi mr Dorrit, »olen — hm — varma siitä. Hm. Antakaa
minulle kätenne, nuori John, antakaa minulle kätenne.»

Nuori John antoi sen hänelle, mutta mr Dorrit oli ryöstänyt mieheltä
rohkeuden ja kädeltä lämmön ja voiman, eikä mikään enää saanut
kalpeita, pelästyneitä kasvoja entiselleen.

»Kas niin!» virkkoi mr Dorrit, verkkaan pudistaen kättä hänen
kanssansa. »Istukaa, nuori John!»

»Kiitos, sir — mutta minä seison mieluummin.»

Mr Dorrit istui sen sijaan. Istuttuaan muutaman kiusallisen hetken pää
käsien varassa kääntyi hän vieraansa puoleen ja sanoi, yrittäen puhua
luontevasti:

»Entä kuinka isänne voi, nuori John? Kuinka — hm — kaikki muut voivat,
nuori John?»

»Kiitos, sir. He voivat kaikki varsin hyvin. Ei heillä mitään hätää
ole.»

»Hm. Ja te olette entisessä — hm — toimessanne, John?» kysyi mr Dorrit
vilkaisten loukkaavaan kääröön, jota hän oli kironnut.

»Osaksi, sir. Olen mukana myöskin», John epäröi hiukan, »isäni
toimessa».

»Todellako!» ihmetteli mr Dorrit. »Oletteko — hm hm — oletteko —»

»Portinvartijana, sir? Olen, sir.»

»Paljon työtä, John?»

»Kyllä, sir, paljon työtä meillä nykyään on. En tiedä kuinka lienee,
mutta meillä on yleensä aina paljon työtä.»

»Tähänkin vuodenaikaan, nuori John?»

»Melkein kaikkina vuodenaikoina, sir. En ole huomannut mitään erotusta.
Toivotan teille hyvää yötä, sir.»

»Odottakaa hetkinen, John, — hm — odottakaa hetkinen. Hm. Antakaa
minulle sikaarit, John — olkaa hyvä.»

»Tietysti, sir.» John laski vapisevin käsin käärön pöydälle.

»Odottakaa hetkinen, nuori John, odottakaa vielä hetkinen. Olisin
iloinen, jos — hm — voisin lähettää pienen — hm — muistolahjan näin
luotettavan henkilön mukana, jaettavaksi — hm hm — _heidän_ kesken — hm
—kunkin tarpeiden mukaan. Eihän teillä ole mitään sitä vastaan, John?»

Hänen kätensä vapisi niin, että maksuosoituksen kirjoittamiseen kului
pitkä aika, ja kun se viimein oli valmis, oli käsiala tutisseen kynän
töherrystä. Osoitus oli sadan punnan arvoinen. Hän käänsi sen kokoon,
pisti sen nuoren Johnin käteen ja puristi tätä omassaan.

»Toivon, että — hm — unohdatte — hm — äskeisen, John.»

»Älkää puhuko siitä, sir, älkää millään muotoa. Vakuutan, etten kanna
mitään kaunaa, sir.»

Mutta mikään ei Johnin siellä ollessa enää voinut antaa hänen
kasvoillensa niiden luonnollista väriä ja ilmettä eikä muuttaa hänen
käytöstänsä luonnolliseksi.

»Ja, John», sanoi mr Dorrit puristaen vielä kerran hänen kättänsä
ja päästäen sen sitte irti, »toivon, että olemme — hm — yhtä mieltä
siitä, että tämä keskustelumme jää vain meidänkeskiseksi ja että te
lähtiessänne täältä pidättäydytte sanomasta kenellekään mitään, mikä
voisi — hm — ilmaista että — hm — minä joskus —»

»Oh! Vakuutan, sir», vastasi John Chivery, »että omalla
yksinkertaisella tavallani olen liian ylpeä ja kunniallinen tehdäkseni
mitään sellaista, sir».

Mr Dorrit ei ollut liian ylpeä ja kunniallinen kuunnellakseen oven
takana, jotta pääsisi varmuuteen siitä, että John todella meni
suoraa päätä ulos eikä jäänyt juttelemaan kenenkään kanssa. Ei ollut
epäilemistäkään, ettei hän mennyt suorinta tietä ovesta ulos ja kadulle
kiirein askelin. Oltuaan yksin tunnin ajan soitti mr Dorrit pikalähetin
luoksensa; tämä tapasi hänet istumassa tuolissaan takkamatolla, selin
häneen ja päin takkaan. »Voitte ottaa nuo sikaarit poltellaksenne
matkalla, jos haluatte», sanoi mr Dorrit heilauttaen huolettomasti
kättään. »Hm — pieni lahja — hm — sain sen — entisen vuokralaisen!
pojalta.»

Seuraavan päivän aurinko paistoi mr Dorritiin Doverin tiellä; tällä
tiellä jokainen punatakkinen esiratsastaja tiesi saapumista julmaan
taloon, joka oli perustettu matkustajani armotonta nylkemistä
varten. Lontoon ja Doverin välillä asuvan ihmisrodun yksinomaisena
ammattina kun oli rahan kiskominen, niin joutui mr Dorrit Dartfordissa
ryöstäjien käsiin, Gravesendissä rosvotuksi, Rochesterissa ryövätyksi,
Sittingbournessa nyljetyksi ja Canterburyssä puhtaaksi riistetyksi.
Mutta pikalähetin tehtävä oli pelastaa hänet rosvojen käsistä, ja joka
majatalossa osti hän isäntänsä vapaaksi niin vilahtelivat punatakkiset
hilpeästi keväisessä maisemassa, säännöllisesti ilmestyen ja häviten,
mr Dorritin mukavan vaununnurkkauksen ja pölyisen maantien lähimmän
kalkkimäen välillä.

Toisen päivän aurinko paistoi häneen Calaisissa. Ja kun nyt Kanaali
erotti hänet John Chiverystä, alkoi hän tuntea itsensä varmaksi ja
huomata, että ulkomaan ilma oli keveämpää: hengittää kuin Englannin.

Ja sitte taas vaivaloisia ranskalaisia maanteitä pitkin Pariisia
kohden. Päästyään nyt taas mielen tasapainoon, alkoi mr Dorrit, istuen
yksin mukavassa vaununnurkkauksessaan, rakennella pilvilinnaa. Hänellä
oli ilmeisesti hyvin iso linna rakenteilla. Päivät pitkään pystytteli
hän torneja, purki toisia, liitti kylkirakennuksen sinne, tornipäisen
rintavarustuksen tänne, tarkasteli muureja, vahvisti suojavarusteita,
koristeli sisustusta ja teki linnastaan kaikin puolin upean ja
komean. Hänen hajamieliset kasvonsa ilmaisivat niin selvästi, missä
hänen ajatuksensa askartelivat, että jokainen näkevä vaivainen, joka
postitaloilla ojensi pienen kuhmuisen tinarasiansa vaununikkunasta
sisään, kerjäten taivaan Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhien nimessä,
saattoi huomata mitä hänellä oli tekeillä yhtä hyvin kuin heidän
maalaisensa, itse Le Brun, olisi huomannut sen, vaikka tämä kyllä olisi
käyttänyt englantilaista matkustajaa kasvonilme-tutkielman mallina.

Saavuttuaan Pariisiin viipyi mr Dorrit täällä kolme päivää ja
kuljeksi paljon yksin kaduilla katsellen liikkeiden näyteikkunoita ja
erikoisesti jalokivikauppiasten ikkunoita. Viimein astui hän sisään
kuuluisimman jalokivikauppiaan liikkeeseen ja ilmoitti haluavansa ostaa
pienen lahjan naiselle.

Hän sanoi tämän pienelle viehättävälle naiselle vilkkaalle pienelle
naiselle, joka oli puettu erinomaisen aistikkaasti; tämä ilmestyi
häntä palvelemaan pienestä vihreäsamettisesta kopista, jossa oli
hoidellut pieniä kauniita tilikirjoja; näihin tuskin saattoi ajatella
tilitettävän muuta kauppatavaraa kuin suudelmia pienen kiiltävän
pulpetin ääressä, joka oli itsessään kuin mikäkin makeinen.

Esimerkiksi millaisen lahjan monsieur halusi ostaa? Kihlojako?

Mr Dorrit hymyili ja vastasi: »No niin, vaikkapa sellaisen. Kukaties!
Hyvin mahdollista, naisethan ovat niin ihastuttavia. Tahtoisitteko
näyttää minulle sellaisen?»

Hyvin kernaasti, vastasi pieni nainen. Imarreltuna ja ihastuneena
hän oli valmis näyttämään kuinka monta tahansa. Mutta anteeksi!
Tahtoiko hän olla armollinen ja aluksi huomata, että oli olemassa
kihloja ja häälahjoja. Esimerkiksi nämä hurmaavat korvarenkaat ja
tämä kaulakoriste, joka erinomaisesti sopi yhteen niiden kanssa,
olivat niinsanottuja kihloja. Näitä taivaallisen ja ihastuttavan
kauniita rintaneuloja ja sormuksia taas käytettiin monsieurin luvalla
häälahjoina.

Ehkäpä sopisi hyvin, vihjaisi mr Dorrit hymyillen, että tarjoaisi ensin
kihlat ja sitte antaisi häälahjan.

Voi taivas! huudahti pieni nainen sovitellen kätöstensä sormenpäitä
vastakkain, sepä olisi suurenmoista anteliaisuutta, aivan erikoista
kohteliaisuutta! Ja aivan varmasti tämä näin lahjoilla muserrettu
nainen pitäisi niitä kerrassaan vastustamattomina.

Mr Dorrit ei ollut varma siitä. Mutta tämä vilkas pieni nainen vakuutti
olevansa aivan varma asiasta. Ja sitte mr Dorrit osti kummankinlaisen
lahjan ja maksoi niistä runsaasti. Astellessaan myöhemmin hotelliinsa
hän kulki pää pystyssä, sillä nyt hän oli saanut linnansa paljoa
korkeammaksi kuin Notre Damen nelikulmaiset tornit.

Rakentaen edelleen kaikin voimin, mutta pitäen rakennussuunnitelmansa
yksinomaan omina tietoinansa ajoi mr Dorrit edelleen, nyt Marseillea
kohden. Rakentaen, rakentaen ahkerasti, ahkerasti aamusta iltaan.
Torkahtaen välillä ja jättäen isoja rakennusaine-möhkäleitä riippumaan
ilmassa, heräten taas jatkaaksensa työtään ja asettaaksensa ne
paikoilleen. Tällä välin pikalähetti, joka istui takaistuimella ja
poltteli nuoren Johnin parhaita sikareja, jätti jälkeensä pienen ohuen
savuviirun — ehkäpä rakennellen, hänkin, pilvilinnoja, mr Dorritin
tipahtaneiden rahojen avulla.

Ei ainoakaan heidän koko matkalla sivuuttamansa kaupunki ollut
vahvempi, ei ainoakaan tuomiokirkontorni korkeampi kuin mr Dorritin
linna. Ei Saône eikä Rhône virrannut niin nopeasti kuin tämä verraton
rakennus edistyi. Välimeri ei ollut syvempi kuin sen perustukset,
Cornichen kaukaiset maisemat ja ylpeän Genuan kukkulat ja lahti
eivät olleet ihanammat kuin se. Mr Dorrit ja hänen verraton linnansa
saapuivat Cività Vecchian valkoisten likaisten talojen ja vielä
likaisempien veijarien keskelle ja ajaa rämistivät edelleen Roomaa
kohden, mikäli pääsivät tietä ja ilmaa saastuttavan rapakon läpi.




VIIDESKUUDETTA LUKU

Hyökkäys pilvilinnaa vastaan


Kun mr Dorritin vaunut, yhä vierien viimeistä väsyttävää taivaltansa,
saapuivat autiolle Campagnalle, oli aurinko ollut alhaalla jo neljä
tuntia ja ilta oli kulunut niin myöhäiseksi, että harvat matkustajat
halusivat siihen aikaan enää olla liikkeellä Rooman muurien
ulkopuolella. Villit karjapaimenet ja raa'an näköiset talonpojat,
jotka päivän aikana täyttivät tiet, olivat kaikki hävinneet auringon
mukana ja jättäneet seudun autioksi. Muutamissa tienmutkissa näkyi
taivaanrannalla kalpea hohde kuin rauniomaan hengittämää usvaa,
joka todisti, että kaupunki ei ollut kaukana; mutta nämä vaivaiset
valonvälkkeet olivat harvinaisia ja lyhytaikaisia. Vaunut sukelsivat
takaisin johonkin mustan kuivan meren onkaloon, eikä pitkään aikaan
taas näkynyt muuta kuin sen kivettynyttä aallokkoa ja pimeätä taivasta.

Vaikka mr Dorritin ajatukset ahkerasti askartelivat linnan
rakentamisessa, ei hän kuitenkaan voinut pysyä aivan huolettomana
tässä autiossa seudussa. Paljoa uteliaammin kuin koko aikana Lontoosta
lähdettyänsä pani hän merkille jokaisen vaunujen heilahduksen ja
esiratsastajain huudot. Ajajanistuimella istuva palvelija vapisi
ilmeisesti. Pikalähetti takaistuimella ei myöskään ollut aivan
rauhallinen. Niin usein kuin mr Dorrit laski alas lasiruudun
katsoakseen taaksensa häneen (ja se tapahtui varsin usein), näki hän
hänen polttelevan John Chiveryä, tosin kyllä, mutta myöskin tuon
tuostakin nousevan seisoalleen ja katselevan ympärilleen, kuten mies,
joka aavistaa pahaa ja on varuillansa. Ja mr Dorrit, sulkien lasiruudun
taas, mietiskeli itsekseen, että esiratsastajat näyttivät aika
rosvomaisilta veijareilta ja että olisi ollut viisainta nukkua yönsä
Cività Vecchiassa ja lähteä seuraavana aamuna hyvissä ajoin liikkeelle.
Mutta kaikesta huolimatta rakenteli hän väliajoilla linnaansa.

Ja nyt ilmestyi raunioituneiden pihojen jäännöksiä haukottelevine
ikkuna-aukkoineen ja rikkinäisine muureineen, autioiksi jääneitä
taloja, vuotavia suihkukaivoja, haljenneita vesialtaita, aavemaisia
sypressipuita, sotkuisia viiniköynnösrykelmiä, joista kaikista huomasi,
että lähestyttiin Roomaa, samoin kuin siitä, että maantie muuttui
pitkäksi, epäsäännölliseksi, mutkikkaaksi kujaksi, jossa kaikki
kutistui ja hävisi, rumia rakennuksia ja täristävää katua myöten.
Ja nyt äkkinäinen nykäys ja pysähdys sai mr Dorritin epäilemään,
että ryöstöhetki oli käsissä, jolloin hänet paiskattaisiin ojaan
ja riistettäisiin puhtaaksi; mutta kun hän veti lasiruudun alas ja
katsoi ulos, huomasi hän, ettei häntä uhannut sen pahempi vaara kuin
hautajaissaatto, joka tuli koneellisesti lukien rukouksia hänen
ohitsensa; epäselvinä vilahtelivat likaiset messukasukat, himmeät
tulisoihdut, heiluvat suitsutusastiat ja papin edessä kannettu iso
risti. Pappi näytti rumalta soihtujen valossa, ilme oli synkkä ja
kulmakarvat riippuivat silmien yllä. Kun nämä kohtasivat mr Dorritin
silmät tämän kumartuessa katsomaan ulos vaununikkunasta, näyttivät ne
yhdessä rukouksia höpiseväin huulten kanssa uhkailevan tätä mahtavaa
matkamiestä; samaten hänen kätensä liike, joka itse asiassa oli hänen
tapansa vastata vastaantulijain tervehdyksiin, näytti yhtyvän tuohon
uhkaukseen. Niin ajatteli mr Dorrit papin kulkiessa hänen ohitsensa,
sillä hänen mielikuvituksensa oli kiihdyksissä, väsynyt kun hän oli
pitkällisestä matkustamisesta ja rakennustyöstä; ja kulkue vaelsi hänen
ohitsensa vieden kuolleensa mukanaan. Ja mr Dorritin seurue eteni
niinikään omaa tietänsä; ja kohta senjälkeen he, kahdesta Euroopan
suurkaupungista tuotuine ylellisyyskuormineen, kolkuttivat Rooman
porteille, kuten gootit ennenmuinoin.

Mr Dorritin talonväki ei varronnut häntä tulevaksi sinä iltana. He
olivat kyllä ensin odottaneet, mutta olivat sitten otaksuneet hänen
saapuvan vasta seuraavana aamuna, arvellen olevan siksi myöhäistä,
ettei hän halunnut olla liikkeellä Rooman ympäristössä siihen aikaan
vuorokaudesta. Tästä syystä, kun hänen vaununsa pysähtyivät hänen
oman porttinsa eteen, ei häntä vastassa ollut ketään muita kuin
portinvartija. Oliko miss Dorrit poissa kotoa? Ei. Hän oli kyllä
kotona. Hyvä, sanoi mr Dorrit kokoontuville palvelijoille, pysykööt
he vain missä olivat ja auttakoot kuormien purkamisessa; hän löytäisi
kyllä itse miss Dorritin.

Ja niin nousi hän komeita portaitansa ylös, hitaasti, ja vilkaisi
useaan huoneeseen, jotka kaikki olivat tyhjiä, kunnes huomasi
valoa pienessä vastaanottohuoneessa. Se oli verhoilla varustettu,
teltantapainen sopukka, kahden muun huoneen takana ja näytti lämpimältä
ja kirkasväriseltä hänen astuessaan sinne toisten huoneiden pimeän
kujan läpi.

Oviaukkoa verhosivat uutimet; ovea siinä ei ollut. Ja kun hän pysähtyi,
itse näkymättä, katselemaan sisään, tunsi hän piston sydämessään.
Eihän se vain johtunut kateudesta? Mitäpä syytä hänellä olisi ollut
siihen! Huoneessahan oli vain hänen tyttärensä ja veljensä. Tämän
tuoli oli vedetty uunin ääreen, jossa hän nautti iltatakan lämmöstä;
tytär istui pienen pöydän ääressä tehden jotakin kirjailutyötä. Vaikka
taulun asettelu oli suuresti erilainen, olivat henkilöt kuitenkin hyvin
samanlaisia kuin entisaikoina; hänen veljensä oli siksi paljon hänen
näköisensä, että saattoi hetken ajan edustaa häntä ryhmässä. Näin oli
hänkin monena iltana istunut hiilivalkean ääressä kaukana sieltä, ja
hellä, huolehtiva tytär oli istunut hänen vieressään. Eipä kuitenkaan
ollut suinkaan syytä toivoa takaisin tuota entistä kurjan köyhyyden
aikaa. Mikä siis aiheutti piston sydämessä?

»Tiedätkö, setä, mielestäni sinä alat nuortua taas.»

Setä pudisti päätänsä ja vastasi: »Mistä alkaen, rakkaani, mistä
alkaen?»

»Ja monta viikkoa takaperin, luulisin», vastasi Pikku Dorrit neuloen
edelleen. »Olet tullut hilpeäksi, setä, ja reippaaksi ja pirteäksi.»

»Rakas lapsi — kaikki sinun ansiotasi.»

»Minunko, setä?»

»Niin, niin. Olet tehnyt minulle äärettömän paljon hyvää. Olet ollut
niin huomaavainen minulle ja hellä ja niin hienotunteisesti salannut
huolenpitosi minusta, että minä — hyvä, hyvä, hyvä. Sitä en koskaan
unohda, kultaseni.»

»Tuo on pelkästään sinun omaa vilkasta kuvitteluasi, setä, ei mitään
muuta», torjui Pikku Dorrit hilpeästi.

»Hyvä, hyvä, hyvä!» jupisi vanhus. »Kiitos Jumalan!»

Pikku Dorrit herkesi hetkeksi työstänsä katsoakseen häneen, ja
tämä silmäys herätti taas kivuntunteen eloon isän sydämessä, hänen
poloisessa heikossa ristiriitaisessa, häälyvässä, vaihtelevassa, tämän
vähätietoisen elämän itsepintaisten huolten ja vastusten samentamassa
sydämessä, jonka usvat hälvenevät vasta illattoman aamun koittaessa.

»Olen ollut vapaampi sinun seurassasi, kultaseni, senjälkeen kun
olemme olleet kahden», sanoi vanhus. »Sanon kahden, sillä en laske mrs
Generalia miksikään, en välitä hänestä, hänellä ei ole mitään tekemistä
minun kanssani; Mutta tiedän, että läsnäoloni kiusasi Fannya ja että
hän sentähden oli kärsimätön. Enkä minä ihmettelekään sitä enkä välitä
siitä, sillä tunnen hyvin olevani tiellä, vaikka koetan parhaani mukaan
pysytellä syrjässä. Tiedän, etten sovi teidän tuttavienne seuraan.
Veljeni William», jatkoi vanhus ihailevasti, »sopii ruhtinasten
seuraan, mutta setäsi ei kelpaa siihen, rakkaani. Frederick Dorrit ei
tuota kunniaa William Dorritille, ja hän tietää sen hyvin. Aha, katsos,
tuossa on isäsi, Amy! Rakas William, tervetuloa takaisin! Rakastettu
veljeni, kuinka olenkaan iloinen nähdessäni sinut taas!»

(Puhuessaan oli hän tullut kääntäneeksi päätänsä ja huomasi silloin
veljensä, joka seisoi oviaukossa.)

Pikku Dorrit huudahti ilosta ja kiertäen kätensä isän kaulaan suuteli
häntä moneen kertaan. Isä oli hiukan kärsimätön ja äreä. »Onpa hyvä,
että viimeinkin löysin sinut, Amy», sanoi hän. »Hm. Onpa todella hyvä,
että — hm — viimein löysin jonkun, joka ottaa minut vastaan. Minua
näkyy odotetun niin vähän — hm — että totisesti aloin aprikoida, eikö
minun — hm — pitäisi pyytää anteeksi, että ensinkään otin vapauden
palata.»

»Oli niin myöhä, rakas William», selitti hänen veljensä, »että
taukosimme odottamasta sinua enää tänä iltana».

»Minä olen voimakkaampi kuin sinä, rakas Frederick», vastasi William
huolitellun veljellisesti mutta samalla hieman ankarasti, »ja toivon
voivani matkustaa vaaratta — hm — mihin aikaan vain haluan».

»Tietysti, tietysti», myönteli toinen, pahasti aavistaen loukanneensa
veljeään. »Tietysti, William.»

»Kiitos, Amy», jatkoi mr Dorrit, kun tytär auttoi häntä riisuutumaan,
»tulen kyllä toimeen avuttakin. En tahdo — hm — vaivata sinua, Amy.
Voisinkohan saada leipäpalasen ja lasillisen viiniä, vai — hm —
tuottaisiko se liian paljon puuhaa?»

»Rakas isä, sinä saat illallista muutaman minuutin kuluttua.»

»Kiitos, rakas lapsi, mutta pelkään — hm — tuottavani liian paljon
vaivaa sinulle», sanoi mr Dorrit, ja hänen käytöksessään ilmeni
soimaavaa kylmäkiskoisuutta. »Hm. Mrs General voi hyvin vai kuinka?»

»Mrs General valitti päänkipua ja väsymystä, ja kun päättelimme, ettet
enää tulisi näin myöhään, rakas, meni hän nukkumaan.»

Kenties mr Dorrit ajatteli, että mrs General teki hyvin pannessaan noin
pahakseen hänen viipymisensä tuottaman pettymyksen. Oli miten oli, niin
hän lauhtui ja sanoi ilmeisen tyytyväisenä: »Olen äärettömän pahoillani
siitä, että mrs General ei ole voimissaan.»

Tämän lyhyen kaksinpuhelun aikana oli hänen tyttärensä tarkannut häntä
tavallista kiinteämmin ja huolehtinut hänestä entistä hellemmin,
ikäänkuin isä hänen silmissään olisi näyttänyt muuttuneelta ja
raihnaiselta; tämä huomasi sen ja oli siitä harmissaan, sillä
riisuttuaan matkatakkinsa ja astuen takkavalkean ääreen hän sanoi, taas
äreänä:

»Amy, mitä sinä katsot? Mitä näet minussa, mikä panee sinut — hm —
huolehtimaan minusta noin — hm — erikoisesti?»

»En tiedä, isä; suo anteeksi. Iloitsen niin nähdessäni sinut taas,
siinä kaikki.»

»Älä sano, että siinä on kaikki, sillä — hm — siinä ei ole kaikki.
Mielestäsi — hm — mielestäsi en näytä — hm — reippaalta», sanoi mr
Dorrit syyttävän painokkaasti.

»Mielestäni näytät hiukan väsyneeltä, rakas.»

»Siinäpä erehdyt», väitti mr Dorrit. »Hm, minä _en_ ole väsynyt. Hm —
hm. Olen paljoa reippaampi nyt kuin matkalle lähtiessäni.»

Hän oli jo taas suuttumaisillaan, niin että tytär ei enää virkkanut
mitään puolustuksekseen, pysyi vain hiljaa, tyynenä syleillen hänen
käsivarttansa. Seistessään siinä, veli toisella puolen, vaipui hän
sikeään horrokseen vajaan minuutin ajaksi ja heräsi sitte säpsähtäen.

»Frederick», sanoi hän, kääntyen veljensä puoleen, »neuvon sinua
menemään heti nukkumaan».

»Ei, William. Minä odotan, kunnes syöt illallista.»

»Frederick», vastasi veli terävästi, »pyydän sinua menemään nukkumaan.
Esitän — hm — erikoisena, henkilökohtaisena pyyntönä, että menet
nukkumaan. Sinun pitäisi jo aikoja sitten olla vuoteessa. Olet kovin
heikko.»

»Häh!» sanoi vanhus, joka ei muuta halunnut kuin olla veljelleen
mieliksi. »Niin, niin, niin! Lienen todellakin sitä.»

»Rakas Frederick», vastasi mr Dorrit, ilmaisten hämmästyttävää
ylemmyyttä veljensä vajavoimaisuutta kehtaan, »siitä ei ole
epäilystäkään. Minusta on tuskallista nähdä sinua noin raihnaisena. Hm.
Se kiusaa minua. Hm. Et ole mielestäni ensinkään reippaan näköinen.
Tällainen elämä ei sovellu sinulle. Sinun pitäisi olla varovaisempi,
sinun pitäisi olla hyvin varovainen.»

»Menenkö siis nukkumaan?» kysyi Frederick.

»Rakas Frederick», sanoi mr Dorrit, »mene, minä pyydän sitä hartaasti.
Hyvää yötä, veljeni. Toivon, että olet reippaampi huomenna. En ole
ensinkään tyytyväinen ulkomuotoosi. Hyvää yötä, rakas veikko!»
Hyvästeltyään veljensä näin armollisesti vaipui hän taas horroksiin jo
ennen kuin toinen ennätti kunnolleen ulos huoneesta ja olisi kaatunut
lattialle, ellei hänen tyttärensä olisi tukenut häntä.

»Setäsi näkyy olevan kovin sekava päästänsä, Amy», sanoi hän
ollessaan taas hereillä. »Hän on — hm — hajamielisempi ja puhuu — hm
— katkonaisemmin kuin — hm — milloinkaan. Onko hän sairastanut minun
poissaollessani?»

»Ei, isä.»

»Huomatahan sinäkin, Amy, suuren — hm — muutoksen hänessä?»

»En ole huomannut sitä, rakas isä.»

»Aivan murtunut», sanoi mr Dorrit, »aivan murtunut. Poloinen rakastava,
vajavoimainen Frederick! Hm. Ottaen huomioon senkin, millainen hän oli
tätä ennen, on hän — hm — nyt säälittävän muuttunut.»

Illallinen, joka tuotiin sisään ja katettiin pienelle pöydälle, veti
nyt hänen huomionsa puoleensa. Pikku Dorrit istui hänen vieressään
kuten menneinä aikoina, mitä ei ollut tapahtunut sitte näiden päivien.
He olivat kahden, ja tytär pani ruokaa hänen eteensä ja täytti hänen
lasinsa, kuten hänellä oli ollut tapana vankilassa. Kaikki tämä
tapahtui nyt ensimmäisen kerran senjälkeen kun he olivat ottaneet
omaisuutensa haltuunsa. Amy ei uskaltanut paljoa katsoa häneen hänen
loukkaannuttuaan siitä, mutta hän huomasi kaksi kertaa aterian aikana,
kuinka isä äkkiä vilkaisi häneen ja sitten ympärillensä, ikäänkuin
mielleyhtymä olisi niin vallannut hänet, että hänen täytyi turvautua
silmiensä todistukseen tietääksensä, etteivät he olleet vanhassa
vankilahuoneessa. Molemmilla kerroilla tapasi hän päätänsä kuin
kaivaten vanhaa mustaa patalakkiansa — vaikka se oli häpeällisesti
annettu jollekin Marshalseassa eikä milloinkaan päässyt vapauteen, vaan
vaappui vankilan pihassa mr Dorritin seuraajan päässä.

Hän söi hyvin vähän mutta kauan ja palasi usein puhumaan veljensä
rappeutuvasta tilasta. Vaikka hän puhui hänestä hyvin säälivästi,
oli hän melkein katkera hänelle. Hän sanoi, että Frederick-parka
alkoi tulla — hm — lapseksi uudelleen. Muuta sanaa ei voinut käyttää
— lapseksi uudelleen. Velirukka! Oli surullista ajatella, kuinka
Amy oli kärsinyt hänen äärimmäisen ikävässä seurassaan — hänen
lorutessaan ja lörpötelleessään, poloisen kiltin raukan, lorutessaan
ja lörpötellessään — paitsi että hän, Amy, oli saanut tilaisuutta
virkistäytyä mrs Generalin seurassa. Kovin ikävää, toisti hän taas yhtä
tyytyväisenä kuin edelliselläkin kerralla, että tämä — hm — erinomainen
nainen oli pahoinvoipa.

Huolehtivassa rakkaudessaan olisi Pikku Dorrit muistanut pienimmänkin
sinä iltana sattuneen seikan, vaikkei hänellä myöhemmin olisi ollutkaan
syytä muistella tätä iltaa. Hän muisti aina, että kun isä katseli
ympärillensä vanhojen muistojen voimakkaan vaikutuksen alaisena, koetti
hän haihduttaa niitä tyttären mielestä ja kenties omastaankin alkamalla
heti ja lavealti puhua rikkauksista ja ylhäisestä seurasta, jotka
olivat ympäröineet häntä hänen vierailunsa aikana, samoin kuin omastaan
ja perheensä ylhäisestä asemasta, jota heidän tuli ylläpitää. Hän ei
myöskään unohtanut, kuinka kaikessa isän puheessa ja käytöksessä tuntui
kaksi rinnakkaista pohjavirtausta: toinen, joka tahtoi näyttää, kuinka
hyvin hän oli tullut toimeen ilman tytärtänsä ja kuinka riippumaton
hänestä hän oli, ja toinen, joka käsittämättömällä ja oikullisella
tavalla miltei soimasi tytärtä, ikäänkuin olisi ollut mahdollista, että
tämä hänen poissaollessaan olisi laiminlyönyt hänet.

Puhuessaan mr Merdleä ympäröivästä upeasta loistosta ja häntä
kumartelevasta hovista johtui hän luonnollisella tavalla mrs Merdleen.
Niin luonnollisella, että vaikka hänen enimmistä huomautuksistaan
tavattomassa määrässä puuttui yhtenäisyyttä, siirtyi hän kuitenkin heti
puhumaan hänestä ja kysyi hänen vointiansa.

»Hän voi varsin hyvin. Hän lähtee täältä ensi viikolla.»

»Kotiinko?» kysyi mr Dorrit.

»Niin, viipyen muutamia viikkoja matkalla.»

»Hänen sijansa jää kovin tyhjäksi täällä», sanoi mr Dorrit.

»Hän on — hm — tärkeä tekijä kotona. Fannyn elämässä ja hm koko muun —
hm — ylhäisen maailman elämässä.»

Pikku Dorrit ajatteli kohta alkavaa taistelua ja vastasi hiljaisesti
myöntäen.

»Mrs Merdle aikoo pitää suuret jäähyväispidot, rakas, ja päivälliset
sitä, ennen. Hän on sanonut olevansa levoton siitä, ettet sinä palaisi
ajoissa. Hän on kutsunut sekä sinut että minut päivällisillensä.»

»Hän on — hm —erinomaisen ystävällinen. Milloin ne ovat?»

»Ylihuomenna.»

»Kirjoita aamulla ja sano, että olen palannut ja että kutsu tuottaa —
hm — minulle iloa.»

»Tulenko kanssasi huoneeseesi, rakas isä?»

»Ei!» vastasi tämä kääntyen vihaisesti ympäri, sillä hän oli lähdössä
huoneesta; näytti siltä kuin hän olisi unohtanut toivottaa hyvää yötä.
»Et saa tulla, Amy. En tarvitse apua. Minä olen isäsi enkä raihnainen
setäsi!» Hän keskeytti puheensa yhtä äkkiä, kuin oli puhjennutkin
näin vastaamaan, ja sanoi: »Et ole suudellut minua, Amy. Hyvää yötä,
tyttöseni! Meidän täytyy naittaa — hm — meidän täytyy naittaa _sinut_
nyt.» Näin sanoen astui hän hyvin hitaasti ja väsyneesti portaita
ylös huoneisiinsa, ja melkein heti päästyänsä sinne lähetti hän
palvelijansa pois. Sitten otti hän esille Pariisissa ostamansa korut
ja tarkasteltuaan niitä huolellisesti pani ne lukon taakse. Senjälkeen
unohtui hän pitkäksi aikaa istumaan, väliin torkkuen väliin rakennellen
linnaansa, niin että aamu jo sarasti aution Campagnan itäisellä
reunalla, kun hän ryömi vuoteeseen.

Mrs General lähetti terveisensä hyvissä ajoin seuraavana päivänä ja
toivoi hänen levänneen hyvin väsyttävän matkansa jälkeen. Mr Dorrit
lähetti vastaterveisensä ja tahtoi ilmoittaa mrs Generalille, että
hän todella oli nukkunut hyvin ja oli erinomaisissa voimissa. Siitä
huolimatta ei hän tullut huoneistaan ennenkuin myöhään iltapäivällä;
ja vaikka hän pukeutui komeasti lähteäksensä ajelulle mrs Generalin
ja tyttärensä seurassa, ei hänen ulkomuotonsa vastannut hänen
itsekuvaustansa.

Koska perheellä ei sinä päivänä ollut vieraita, söivät sen jäsenet
päivällistä vain nelisin. Mr Dorrit saattoi mrs Generalin pöytään
äärettömän juhlallisesti ja istutti hänet oikealle puolellensa; ja
Pikku Dorrit, joka seurasi perässä setänsä kanssa, ei voinut olla
panematta merkille, että hän taas oli tavattoman hyvin puettu ja että
hänen käytöksensä mrs Generalia kohtaan oli hyvin omituinen. Tämän
lahjakkaan naisen silopinta oli niin täydellinen, että oli vaikeata
ajatella ainoankaan hivenen hievahtavan sijaltansa sen hienolla
kiiltokalvolla, mutta Pikku Dorrit luuli kuitenkin huomaavansa
voitonriemun sulattaman pisaraisen hänen jäisessä silmäkulmassaan.

Huolimatta siitä, mitä näillä riveillä voimme nimittää
perhepäivällisten papu- ja prismaluonteeksi, vaipui mr Dorrit
niiden kestäessä monta kertaa uneen. Nämä kohtaukset tulivat yhtä
äkkiä kuin edellisenä iltanakin ja torkahdukset olivat yhtä lyhyet
ja sikeät. Ensimmäisen kohtauksen sattuessa näytti mrs General
melkein hämmästyneeltä, mutta joka kerta niiden uudistuessa luki
hän säädyllisyys-helminauhaansa: pappa, peruna, pupu, papu, prisma,
ja lausuili niin hitaasti tätä pettämätöntä loitsuansa, että näytti
pääsevän helminauhansa päähän samalla hetkellä kuin mr Dorrit havahti
hereille.

Mr Dorrit oli kiusallisen tietoinen Frederickiä vaivaavasta
uneliaisuudesta (jota ei ollut olemassa muuta kuin hänen
mielikuvituksessaan), ja päivällisen jälkeen, kun Frederick oli
vetäytynyt huoneisiinsa, pyysi hän yksityisesti anteeksi mrs
Generalilta poloisen miehen puolesta. »Hän on veljistä paras ja
uskollisin», sanoi hän, »mutta — hm — läpeensä raihnainen. Surullista
sanoa, mutta hän huononee huononemistaan.»

»Mr Frederick, sir», lausui mrs General, »on tavallisesti hajamielinen
ja raukea, mutta toivokaamme, ettei se ole sen pahempaa».

Mr Dorrit oli kuitenkin päättänyt pitää oman päänsä. »Huononee
huononemistaan, madam. Hän on enää pelkkä hylky vain, pelkkä raunio.
Hän kuihtuu ja lakastuu aivan silmiemme nähden. Hm. Kelpo Frederick!» 9

»Ja mrs Sparkler jäi sinne terveenä ja onnellisena, toivoakseni?»
tiedusti mrs General huokaistuaan kylmäkiskoisesti Frederickin
kohtalolle.

»Hän jäi sinne ympärillään kaikkea, mikä — hm — ihastuttaa makua ja
— hm — kohottaa mieltä, onnellisena, rakas rouva — hm — puolisonsa
kanssa.»

Mrs General oli hiukan hämillään ja näytti hienolla tavalla
huiskuttavan hansikkaillaan tuon sanan luotansa, ikäänkuin se voisi
johtaa johonkin arvaamattomaan.

»Fannyllä», jatkoi mr Dorrit, »Fannyllä, mrs General, on erinomaisia
ominaisuuksia. Hm. Kunniantuntoa — hm — selvä päämäärätietoisuus — hm —
asemastaan, luja tahto ylläpitää tätä asemaa — hm hm — suloa, kauneutta
ja luontaista ylhäisyyttä.»

»Epäilemättä», vastasi mrs General hiukan ylimääräistä jäykkyyttä
olemuksessaan.

»Näistä ominaisuuksista puhuessani, madam», jatkoi mr Dorrit, »on minun
mainittava niitä rumentavasta tahrasta — hm, hm — joka on pahoittanut
— hm — pahoittanut mieltäni ja — hm — minun on lisättävä — hm —
suututtanut minua; mutta toivoakseni tämä kaikki nyt on katsottava
loppuneeksi, mitä häneen itseensä tulee, ja epäilemättä se on myös
loppunut, mitä — hm — muihin tulee.»

»Mitä te, mr Dorrit», ihmetteli mrs General, hansikkaat taas hieman
kiihdyksissä, »mitä te tarkoitatte? En saata mitenkään —»

»Älkää sanoko niin, rakas rouva», keskeytti mr Dorrit.

Mrs Generalin ääni muodosti sammuessaan sanat: »en saata mitenkään
arvata».

Samassa unipuuska taas valtasi mr Dorritin minuutiksi, jonka kuluttua
hän miltei kouristusmaisen ketterästi havahti hereille.

»Puhun, mrs General, siitä voimakkaasta vastustuksen tai — hm —
saatan — sanoa kateuden hengestä, joka ajoittain valtasi Fannyn hänen
nähdessään kuinka — hm — suuren arvon — hm — panen — hm — sen naisen
ansioille, jonka kanssa minulla on kunnia puhua.»

»Mr Dorrit», vastasi mrs General, »on aivan liiaksi kohtelias, panee
aivan liian suuren arvon palveluksilleni. Jos joskus olen kuvitellut
miss Dorritin panneen pahakseen mr Dorritin edullisen käsityksen
palveluksistani, niin tämä, tosin liian korkea käsitys on ollut
lohdutuksenani ja korvauksenani.»

»Käsitys palveluksistanne, madam?» kysyi mr Dorrit.

»Käsitys palveluksistani», toisti mrs General siron painokkaasti.

»Palveluksistanneko vain, rakas madam?» sanoi mr Dorrit.

»Otaksun», vastasi mrs General yhä yhtä painokkaasti, »että on kysymys
vain palveluksistani. Sillä mitä muuta voisin kuvitella», ja mrs
Generalin hansikkaat tekivät vienon kysyvän eleen.

»Teistä — hm —teistä itsestänne, mrs General, on puhe. Hm — teistä
itsestänne ja teidän ansioistanne», kuului mr Dorritin vastaus.

»Mr Dorrit suokoon minulle anteeksi», sanoi mrs General, »jos
huomautan, ettei paikka eikä aika sopine tällaiselle keskustelulle. Mr
Dorrit suonee anteeksi, jos muistutan hänelle, että miss Dorrit istuu
viereisessä huoneessa ja että näen hänet mainitessani hänen nimensä.
Mr Dorrit antanee anteeksi, että ilmoitan olevani kiihdyksissä ja että
huomaan eläväni hetkiä, jolloin tukahdutetuiksi otaksumani heikkoudet
heräävät ja palaavat kaksin verroin niin voimakkaina kuin ennen. Mr
Dorrit sallinee minun vetäytyä, huoneisiini.»

»Hm. Kenties meidän on siirrettävä tämä — hm — mielenkiintoinen
keskustelu», myönsi mr Dorrit, »toiseen kertaan, ellei se ole jollakin
tavoin — hm — vastenmielinen mrs Generalille — toivon kuitenkin, ettei
— hm — niin ole laita».

»Mr Dorritilla», lausui mrs General, nousi seisomaan,- kumarsi ja
loi silmänsä maahan, »on oikeus aina vaatia minulta kunnioitusta ja
kuuliaisuutta».

Mrs General jätti huoneen komeana ja mahtavana eikä hämillään ja
väristen, kuten olisi luullut vähemmän huomattavan naisen tekevän.
Mr Dorrit, joka tässä kaksinpuhelussa oli suorittanut osansa
majesteetillisen ja ihailevan alentuvasti — jotenkin samalla tavoin
kuin muutamien henkilöiden näkee käyttäytyvän kirkossa ja suorittavan
osansa jumalanpalveluksessa — mr Dorrit näytti yleensä olevan varsin
tyytyväinen itseensä ja myöskin mrs Generaliin. Palatessaan teelle oli
tämä arvoisa rouva parannellut ulkomuotoansa ihojauheella ja voiteilla
eikä siveellistäkään edistystä puuttunut; viimemainittu ilmeni hellänä
suojelevaisuutena miss Dorritin suhteen ja niin lempeänä myötätuntona
mr Dorritia kohtaan kuin vain ankara soveliaisuus salli. Illemmällä,
kun hän taas nousi lähteäksensä, tarttui mr Dorrit hänen käteensä,
ikäänkuin taluttaakseen hänet Piazza del Popololle tanssimaan menuettia
kuutamossa, ja saattoi hänet erinomaisen juhlallisesti ovelle,
jossa nosti hänen rystysensä huulilleen. Erottuaan hänestä näin,
otaksuttavasti jotenkin luisella, ihomaalilta maistuvalla suudelmalla,
antoi hän armollisesti siunauksensa tyttärelleen. Vihjattuaan näin,
että jotakin erikoista ja merkillistä oli tekeillä, meni hän taas
nukkumaan.

Koko seuraavan aamupäivän pysyttelihe hän yksinään omassa huoneessaan,
mutta kohta puolenpäivän jälkeen lähetti hän mr Tinklerin kautta
parhaat terveisensä, mrs Generalille ja pyysi häntä seuraamaan miss
Dorritia ajelulle ilman häntä. Hänen tyttärensä oli puettu mrs
Merdlen päivälliskutsuja varten ennenkuin hän ilmestyi huoneestaan.
Hän esiintyi pukunsa puolesta täydessä loistossaan, mutta näytti
sanomattoman vanhalta ja käpertyneeltä. Kuitenkin, koska oli ilmeistä,
että hän heti suuttuisi, jos vähänkään kysyisi hänen vointiansa,
ei tytär uskaltanut muuta kuin suudella häntä poskelle ennenkuin,
levottomin sydämin, seurasi häntä mrs Merdlen luokse.

Heidän ajettavansa matka oli hyvin lyhyt, mutta hän oli jo täydessä
rakennustyössä taas ennenkuin vaunut olivat ehtineet puoliväliinkään.
Mrs Merdle otti hänet vastaan erittäin huomaavaisesti; povi oli
säilynyt ihailtavan kauniina ja parhaissa väleissä itsensä kanssa;
päivällinen oli erikoinen ja seura valikoitu. Etupäässä se oli
englantilainen; sitäpaitsi siihen kuului tavanmukainen ranskalainen
kreivi ja tavanmukainen italialainen markiisi — koristeellisia
seuraelämän virstantolppia, joita aina tapasi määrätyissä paikoissa ja
joiden ulkomuoto hyvin vähän vaihteli. Pöytä oli pitkä ja ateria oli
pitkä, ja Pikku Dorrit, joka hävisi pitkän mustan viiksiparin ja leveän
valkoisen kaulahuivin varjoon, kadotti tykkänään isänsä, näkyvistään,
kunnes eräs palvelija pisti hänelle paperilipun käteen kuiskaten,
että mrs Merdle pyysi häntä heti lukemaan sen. Tämä oli lyijykynällä
kirjoittanut: »Pyydän teitä tulemaan puhuttelemaan mr Dorritia.
Pelkään, ettei hän voi hyvin.»

Pikku Dorrit riensi hänen luoksensa huomaamatta, juuri kun isä nousi
tuoliltaan ja kumartuen pöydän yli kutsui häntä, otaksuen hänen yhä
istuvan paikallaan:

»Amy, Amy, lapseni!»

Tämä oli niin outoa, puhumattakaan hänen omituisen kiihkeästä
ilmeestään ja omituisen kiihkeästä äänestään, että se heti aiheutti
syvän äänettömyyden.

»Amy, rakkaani», toisti hän. »Menisitkö katsomaan, onko Bob
vartiovuorollaan!»

Pikku Dorrit oli hänen vieressään ja kosketti häntä, mutta isä otaksui
vain itsepintaisesti hänen istuvan paikallaan ja kutsui, kumartuen
pöydän yli: »Amy, Amy. En tunne olevani oikein entiselläni. Hm. En
tiedä mikä minua vaivaa. Tahtoisin kovin mielelläni tavata Bobin.
Portinvartijoista hän yksin pitää minusta yhtä paljon kuin sinusta.
Katso, onko Bob porttihuoneessa ja pyydä häntä tulemaan luokseni.»

Vieraat olivat hämmästyksissään, ja kaikki nousivat pöydästä.

»Rakas isä, en minä ole siellä; tässä, vieressäsi, minä olen.»

»Aha, sinä olet siinä, Amy! Hyvä. Hm. Hyvä. Hm. Kutsu Bob tänne. Jos
hän on vapaa eikä porttihuoneessa, niin pyydä mrs Banghamia noutamaan
hänet.»

Pikku Dorrit koetti lempeästi saada hänet mukaansa, mutta hän
vastusteli eikä tahtonut lähteä.

»Minä sanon sinulle, lapsi», kiivastui hän, »etten pääse ahtaita
portaita ylös ilman Bobin apua. Hm. Lähetä noutamaan Bob. Hm. Lähetä
hakemaan Bobia — portinvartijoista parhainta — lähetä hakemaan Bobia.»

Hän katsoi hämmentyneenä ympärillensä ja huomatessaan joukon kasvoja
läheisyydessään kääntyi puhuttelemaan heitä:

»Hyvät naiset ja herrat, velvollisuuteni — hm — on lausua;— hm —teidät
tervetulleiksi Marshalseaan. Tervetuloa Marshalseaan! Tila on — hm —
hieman rajoitettu — rajoitettu — kävelypaikka saisi olla avarampi;
mutta saatte huomata, että se ilmeisesti laajenee aikaa myöten — aikaa
myöten, hyvät naiset ja herrat — ja ilma on, kaikki huomioonottaen,
varsin hyvä. Se tulee — hm — Surreyn kukkuloilta. Tässä on ravintola.
Hm. Sitä ylläpidetään — hm —laitoksen jäseniltä kootuilla pienillä
avustuksilla. Siitä hyvästä on heillä pieniä — hm — taloudellisia
etuja — kummaa vettä — yhteinen keittiö. Ne, jotka ovat kotiutuneet
— hm — Marshalseaan, nimittävät mielellään minua — hm — Marshalsean
isäksi. Olen tottunut siihen, että vierailijat kohtelevat minua — hm
— Marshalsean isänä. Totisesti, jos monivuotinen oleskelu laitoksessa
oikeuttaa tällaiseen — hm — kunnioitettavaan arvonimeen, niin voin — hm
— huoletta ottaa vastaan tämän minulle suodun — hm —kunnianosoituksen.
Tässä on lapseni, naiset ja herrat. Tyttäreni. Täällä syntynyt!»

Amy ei hävennyt sitä eikä hävennyt isänsä tähden. Hän oli kalpea ja
pelästynyt, mutta hänellä ei ollut muuta huolta kuin rauhoittaa isäänsä
ja saada hänet pois sieltä, hänen oman itsensä, tähden. Hän seisoi isän
ja ihmettelevien kasvojen väessä, nojaten hänen rintaansa ja kohottaen
kasvonsa hänen Puoleensa. Isä oli kietonut vasemman käsivartensa hänen
ympärillensä, ja tuon tuostakin kuului tyttären matala ääni hellästi
pyytävän häntä lähtemään hänen mukaansa pois.

»Täällä syntynyt», toisti mr Dorrit kyynelet silmissä. »Täällä
syntynyt. Hyvät naiset ja herrat, tyttäreni. Onnettoman, mutta aina
— hm — herrasmiehenä pysyneen isän lapsi. Köyhän tosin, mutta — hm
— ylpeän. Aina ylpeän. Henkilökohtaisten ihailijoiden — hm — vain
henkilökohtaisten ihailijoiden keskuudessa on tullut — hm — varsin
yleiseksi tavaksi, että he mielellään tunnustavat puolivirallisen
asemani täällä maksamalla — hm — pientä veroa, tavallisesti
muistolahjojen — hm — rahallisten muistolahjojen muodossa. Pyydän
huomauttaa, etten katso — hm — itsetuntoni loukkautuvan ottaessani
vastaan näitä — hm — vapaaehtoisia muistolahjoja, joiden tarkoituksena
on antaa — hm —tunnustus minun — hm — vaatimattomille pyrkimyksilleni
ylläpitää — hm — hienoja käytöstapoja täällä. Hm. En katso itsetuntoni
loukkautuvan. Hm. En pidä itseäni kerjäläisenä. En, torjun sen
nimityksen. Samalla olkoon minusta kaukana, että tahtoisin — hm
— loukata myötätuntoisten ystävieni hienoja tunteita vähääkään
epäröimällä tunnustaa, että tällaiset lahjat ovat — hm — erittäin
tervetulleita. Päinvastoin, ne ovat erittäin tervetulleita. Lapseni
nimessä, ellen omassani, myönnän tämän ehdottomasti, säilyttäen samalla
kuitenkin — hm — sanoisinko henkilökohtaisen arvokkuuteni. Hyvät naiset
ja herrat, Jumala siunatkoon teitä, kaikkia.»

Tähän mennessä oli suurin osa seurasta poven kärsimän suunnattoman
nöyryytyksen tähden vetäytynyt toisiin huoneisiin. Ne harvat, jotka
olivat viipyneet näin kauan, seurasivat muiden perässä, ja Pikku
Dorrit jäi nyt vain isänsä ja palvelijoiden pariin ruokasaliin. Hänen
kalleimpansa ja rakkaimpansa, eikö hän nyt seuraisi hänen mukanansa?
Isä vastasi hänen kiihkeisiin pyyntöihinsä, ettei hän mitenkään
kykenisi nousemaan ahtaita portaita ylös ilman Bobia; missä Bob oli,
eikö kukaan voinut noutaa Bobia? Aikoen muka lähteä etsimään Bobia
sai Pikku Dorrit hänet luotsatuksi ulos hilpeätä ihmisvirtaa vasten,
joka nyt tuli sisään illan juhlaa viettämään, ja istutetuksi ajurin
vaunuihin, jotka juuri olivat vapautuneet kuormasta, ja saatetuksi
kotiin.

Hänen roomalaisen palatsinsa leveät portaat sekaantuivat hänen
sumenneissa silmissään lontoolaisen vankilan ahtaisiin rappusiin, eikä
hän sallinut kenenkään muun, veljeä lukuunottamatta, koskea itseensä
kuin Pikku Dorritin. He saivat hänet ilman muuta apua saatetuksi hänen
omaan huoneeseensa ja laskivat hänet vuoteelle. Ja tästä hetkestä
alkaen hänen poloinen halvaantunut henkensä muisti vain sen paikan,
jossa sen siivet olivat rikkoutuneet, muisti vain Marshalsean,
jotavastoin uni, jossa se myöhemmin oli haihatellut, oli kuin pois
pyyhkäisty! Kun hän kuuli askeleita kadulta, luuli hän niiden olevan
vanhaa väsynyttä astuntaa vankilan kävelypaikalla. Kun sulkemisaika
tuli, otaksui hän, että kaikki vieraat jätettiin lukon taakse. Kun
ovien avaamisaika tuli, tahtoi hän niin välttämättä tavata Bobia, että
heidän täytyi keksiä juttu, jonka mukaan Bob — tämä hyväntahtoinen
portinvartija oli silloin jo monta vuotta ollut vainajana — oli
vilustunut, mutta toivoi huomenna olevansa pystyssä taas tai
ylihuomenna tai viimeistään sen jälkeisenä päivänä.

Hän kävi niin äärimmäisen heikoksi, ettei voinut nostaa kättäkään.
Mutta hän suojeli yhä pitkäaikaisen tottumuksen mukaan veljeänsä ja
saattoi kymmeniä kertoja päivässä, osoittaen jonkinlaista tyydytystä,
sanoa nähdessään veljensä seisovan vuoteen ääressä: »Kelpo Frederick,
istu. Olet todella kovin heikko.»

He koettivat tuoda mrs Generalin hänen luoksensa, mutta tästä hänellä
ei ollut vähintäkään muistoa. Hänen aivoihinsa juuttui jonkinlainen
epäluulo, että mrs General tahtoi syrjäyttää mrs Banghamin ja että
hän oli juopotteleva. Sairas sinkautti tämän syytöksen häntä vastaan
aivan hillittömästi ja hoputteli niin kiihkeästi tytärtänsä menemään
vankilanjohtajan puheille ja pyytämään tätä ajamaan vieraan pois, ettei
mrs Generalia enää tämän onnistumattoman käynnin jälkeen tuotu sairaan
luokse.

Paitsi että hän kerran kysyi, oliko »Tip mennyt kaupungille», näyttivät
hänen molemmat poissaolevat lapsensa aivan hävinneen hänen muististaan.
Mutta se lapsi, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen ja jota
niin huonosti oli palkittu, oli aina hänen mielessään. Ei siten, että
hän olisi säästänyt häntä tai pelännyt hänen rasittuvan valvoessaan ja
hoitaessaan häntä; tämä seikka ei huolestuttanut häntä nyt enempää kuin
ennenkään. Ei, hän rakasti Amya entiseen tapaansa. He olivat vankilassa
taas, Amy hoiti häntä, ja hän tarvitsi Amya joka hetki eikä voinut
käännähtää ilman hänen apuansa; toisinaan hän myöskin sanoi olevansa
tyytyväinen, kun oli kärsinyt ja kestänyt aika paljon tyttärensä etua
silmällä pitäen. Tämä taas kumartui hänen vuoteensa yli kääntäen
tyynet kasvonsa hänen puoleensa ja olisi antanut oman henkensä hänen
parantamisekseen.

Kun hän pari kolme päivää näin tuskattomasti oli huonontumistaan
huonontunut, huomasi tytär, että häntä vaivasi taskukellon tikitys —
upean kultakellon, joka teki niin suuren numeron käynnistään kuin ei
maailmassa mikään muu kävisi kuin se ja aika. Amy antoi sen pysähtyä,
mutta isä oli yhä levoton, ja näkyi, ettei hän ollut sitä tarkoittanut.
Vähitellen sai hän selitetyksi, että hän tahtoi lainata rahaa kelloa
vastaan. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun Amy oli ottavinaan sen
viedäkseen panttilaitokseen, ja näytti senjälkeen nauttivan viinistään
ja hyytelöstään, jotka eivät sitä ennen olleet maistuneet.

Pian huomattiin, että asianlaita todella oli näin, sillä muutaman
päivän kuluttua lähetti hän pois kalvosinnappinsa ja sormuksensa.
Hän oli hämmästyttävän tyytyväinen uskoessaan tyttärelleen näitä
tehtäviä ja näytti arvelevan täten järjestävänsä asiat viisaimmin ja
parhaiten. Kun nyt koristukset, ne, jotka hän saattoi nähdä lähimmässä
ympäristössään, olivat poissa, vetivät vaatteet hänen huomionsa
puoleensa; ja luultavaa on, että tyydytys, jonka hän tunsi saadessaan
lähettää vaatekappaleen toisensa jälkeen luullun panttilainaajan luo,
ylläpiti häntä muutamia päiviä.

Kymmenen päivää istui Pikku Dorrit näin hänen vuoteensa ääressä painaen
poskensa hänen poskeaan vasten. Toisinaan oli hän niin uupunut, että
uinahti muutaman minuutin ajan nukkuvan isänsä vieressä. Ja sitte hän
heräsi muistaakseen, vuolaasti virtaavin, hiljaisin kyynelin, mikä
hänen poskeensa kosketti, ja nähdäkseen, kuinka Marshalsean muurin
varjoa syvempi varjo hiipi pieluksella lepäävien rakkaiden kasvojen yli.

Hiljaa, hiljaa häipyivät ison linnan suunnitelmaviivat, toinen toisensa
jälkeen. Hiljaa, hiljaa silisivät ja kaunistuivat ristiin rastiin
ryppyiset kasvot, joihin nämä suunnitelmaviivat olivat piirtyneet.
Hiljaa, hiljaa hävisivät Marshalsean rautaristikkojen ja vankilamuurin
harjapiikkien heijasteen uurtamat jäljet. Hiljaa, hiljaa muuttuivat
harmaiden hapsien ympäröimät kasvot niin nuoriksi ja hänen omien
kasvojensa kaltaisiksi, ettei Pikku Dorrit milloinkaan ollut nähnyt
niitä sellaisina. Hiljaa, hiljaa ne sitte vaipuivat lepoon.

Aluksi oli setä kovin epätoivoinen. »Oi, veljeni! Oi William, William!
Sinäkö menit ennen minua; yksinkö menit; sinäkö menit ja minä jäin!
Sinä, joka olit niin etevä, niin erinomainen, niin ylevä, ja minä,
tällainen poloinen hyödytön olento, joka en kelpaa mihinkään, jota ei
kukaan kaipaisi!»

Oli hyvä Pikku Dorritille sillä kertaa, että hänellä oli setä, jota
piti ajatella ja auttaa. »Setä, rakas setä, säästä itseäsi ja säästä
minua!»

Vanhus ei ollut kuuro viime sanoille. Kun hän alkoi hillitä itseänsä,
tapahtui se siksi, että hän tahtoi säästää Amya. Itsestään hän ei
pitänyt väliä, mutta hänen kelpo sydämensä, joka näin kauan oli ollut
puutuneena ja horroksissa ja joka nyt heräsi murtuakseen, ponnisti
viimeiset voimansa ja kykynsä kunnioittaakseen ja siunatakseen
veljentytärtä.

»Oi Jumala», huudahti hän ennenkuin he jättivät huoneen ja risti
ryppyiset kätensä Pikku Dorritin pään päälle, »Sinä näet rakkaan
velivainajani tyttären tässä! Kaikki, mitä minä puolisokeilla,
syntisillä silmilläni olen katsellut, olet Sinä nähnyt selvästi ja
kirkkaana. Sinun suojeluksessasi ei häneltä hiuskarvakaan katkea. Sinä
turvaat ja tuet häntä hänen elämänsä viimeiseen hetkeen saakka. Ja minä
tiedän, että Sinä palkitset hänet tulevassa elämässä!»

He istuivat yhdessä viereisessä hämärässä huoneessa melkein puoliyöhön
saakka, hiljaisina ja murheellisina. Tavantakaa pyrki sedän suru
etsimään lievennystä samanlaisissa purkauksissa, joissa se aikaisemmin
oli ilmennyt, mutta paitsi että hänen heikot voimansa eivät olisi
kestäneet tällaista jännitystä, muisti hän aina Amyn sanat, soimasi
itseään ja koetti tyyntyä. Hän ei sallinut surunsa ilmetä muulla tavoin
kuin usein huudahtamalla, että veli oli mennyt yksin, että he yhdessä
olivat astuneet elämään, yhdessä, joutuneet onnettomuuteen, yhdessä
kestäneet monivuotisen köyhyytensä, pysyneet yhdessä tähän päivään
saakka ja että veli nyt oli mennyt yksin, yksin!

He erosivat raskain, murheisin mielin. Pikku Dorrit ei suostunut
jättämään häntä, ennenkuin hän oli päässyt omaan huoneeseensa ja
ennenkuin hän lepäsi vuoteellaan, vaatteissaan, hänen kättensä
peittelemänä. Sitte Pikku Dorrit laskeutui omalle vuoteellensa ja
vaipui sikeään uneen, uupumuksen ja levon uneen, joka kuitenkin oli
murheen tietoisuuden läpitunkema. Nuku, hyvä Pikku Dorrit! Nuku yösi
aamuun saakka!

Oli kuutamoyö, mutta kuu nousi myöhään, se kun oli viimeisessä
vaiheessaan. Päästyään korkealle rauhaisella taivaanlaella se paistoi
raollaan olevien ikkunaverhojen läpi. Juhlalliseen huoneeseen, jossa
erään elämän harhailut ja erheet vastikään olivat päättyneet. Tässä
huoneessa lepäsi kaksi rauhallista olentoa, kaksi yhtä hiljaista,
tunteetonta olentoa, molemmat yhtä saavuttamattoman kaukana maasta ja
kaikesta, mitä sen pinnalla eli ja kuhisi, vaikka he pian joutuisivat
lepäämään sen povessa.

Toinen olento lepäsi vuoteessa, toinen, polvistuneena lattialle, oli
nojallaan vuoteen yli, käsivarret luontevasti ja rauhaisesti peitolla,
pää hiukan kumarassa, niin että huulet koskettivat kättä, jonka yli hän
oli vetänyt viimeisen hengähdyksensä. Molemmat veljet olivat Isänsä
edessä, etäällä tämän maailman vähätietoisista tuomioista, korkealla
sen utujen ja usvien yläpuolella.




KUUDES KUUDETTA LUKU

Johdantoa seuraavaan


Matkustajat nousivat laivasta Calaisin satamassa. Matalarantainen ja
eloton oli tämä kaupunki, jonka alavaa, vesiperäistä maata kohden
nousuvesi virtasi. Rantasärkän yllä oli ollut juuri sen verran vettä,
että laiva pääsi liukumaan satamaan; nyt näytti tämä särkkä, jota
matala vesihyöky huuhteli, veltolta merihirviöltä, joka oli noussut
vedenpinnalle, niin että sen muoto sen nukkuessa epäselvästi kuulsi
vedenkalvon alta. Laiha, kauttaaltaan valkoinen tulitorni kummitteli
rannalla, ikäänkuin se olisi aikoinaan pyöreänmuotoisen, värikkään
rakennuksen haamu, joka vuodatti alakuloisia kyyneleitä muistellen
menneitä ottelujaan aallokossa. Mustat, hoikat paalut, jotka pitkissä
riveissä törröttivät limaisina, märkinä ja ahavoituneina ja joissa
vielä viime vuoksen jättämät meriruohot riippuivat kuin hautaseppeleet,
saattoivat edustaa näkymätöntä merihautausmaata. Jokainen aaltojen
huuhtelema, myrskyn pieksämä esine oli niin matala ja niin pieni avaran
harmaan taivaan alla, tuulen ja meren pauhinassa, rajusti sitä vastaan
kuohuvien hyrskyjen edessä, että oli ihmeteltävää, kuinka Calaisista
oli jotakin jäljellä ja etteivät sen matalat portit ja muurit, sen
matalat katot, kanavat ja hietakummut, sen matalat muurivarustukset
ja tasaiset kadut olleet jo aikoja sitten luhistuneet jäytävän,
valloittavan meren vaikutuksesta kuten lasten meren rannalle rakentamat
linnoitukset.

Livahdettuaan limaisten, liukkaiden paalujen ja lautojen lomitse,
kompuroituaan märkiä portaita ylös ja kohdattuaan monenkaltaisia
merensuolaisia vaikeuksia, pääsivät matkustajat alkamaan lohdutonta
pyhiinvaellustaan satamalaituria pitkin, jossa kaupungin kaikki
ranskalaiset kulkurit ja englantilaiset maanpakolaiset (puolet
kaupungin asukkaista) odottivat estääkseen heitä pääsemästä tointumaan
hämmennyksestään. Kun kaikki englantilaiset olivat tyystin tarkastaneet
heidät ja kaikki ranskalaiset kolmen neljännespeninkulman taipaleella
sysineet ja tyrkkineet heitä käsikähmässä, kukin vaatien osansa heistä
saaliina, olivat he viimein vapaat astumaan kaupungin kaduille ja
hajaantumaan eri suunnille, yhä kiivaasti takaa-ajettuina.

Clennam, jota monenlaiset huolet ahdistivat, kuului tähän onnettomaan
laumaan. Pelastettuaan avuttomimmat matkatoverinsa kaikkein
pahimmista tilanteista hän nyt jatkoi kävelyhän yksin tahi niin yksin
kuin saattoi, rasvaiseen takkiin ja lakkiin puetun kaupunkilaisen
herrasmiehen seuratessa hänen perässään viidenkymmenen kyynärän päässä
ja herkeämättä huutaessa hänen jälkeensä: »Hei! Tänne! Kuulkaas! Siir!
Tänne! Siisti hotelli!»

Tämäkin vieraanvarainen henkilö jäi kuitenkin viimein jälkeen, ja
Clennam sai jatkaa matkaansa kenenkään häiritsemättä. Kaupungissa
tuntui rauhalliselta Kanaalilla ja satamassa vallinneen melun ja
hälyn jälkeen, ja sen ikävyys oli miellyttävä tämän rinnalla. Hän
tapasi uusia ryhmiä maanmiehiään, joilla kaikilla oli samanlainen
harhaileva hämmentynyt ilme, ikäänkuin olisivat kukkineet itsensä
kuihduksiin kuten eräät onnettomat kasvilajit ja tuntisivat itsensä
pelkiksi rikkaruohoiksi. Niinikään näyttivät he kaikki kiertävän
samaa rajoitettua kehää, päivän toisensa perästä, mikä suuresti
muistutti hänelle Marshalsean elämää. Mutta hän ei kiinnittänyt heihin
sen enempää huomiota kuin että tämä mielikuva ennätti syntyä hänen
aivoissaan, vaan etsi erästä katua ja numeroa, jonka oli painanut
muistiinsa.

»Niin Pancks sanoi», jupisi hän itsekseen pysähtyessään osoitteen
mukaisen synkän talon eteen. »Otaksun, että, hänen ilmoituksensa on
paikkansapitävä ja hänen mr Casbyn irtonaisissa papereissa tekemänsä
löytö oikea, sillä muuten tuskin pitäisin tätä hakemanani talona.»

Se oli eloton talo, johon kuului eloton muuri kadulle päin ja sivussa
eloton portti; siinä riippui kellonnauha, joka aikaansai kaksi elotonta
kilahdusta, ja kolkutin, joka kumahdutti niin elottoman kolahduksen,
että sillä tuskin tuntui olevan kylliksi voimaa tunkeutuakseen edes
halkeilleen oven läpi. Siitä huolimatta väännähti ovi auki elottoman
saranan varassa, ja Clennam sulki sen astuessaan synkkään pihaan, joka
hyvin pian päättyi perällä olevaan toiseen elottomaan muuriin; täällä
oli yritetty kasvattaa aitaa köynnöstelevistä pensaista, jotka olivat
elottomia, ja rakentaa keinotekoiseen luolaan suihkukaivoa, joka oli
kuivunut, ja koristella tätä kuvapatsaalla, — joka oli hävinnyt.

Sisäänkäytävä oli vasemmalla ja sitä koristi, kuten porttiakin,
kaksi ranskan- ja englanninkielistä ilmoitusta, joissa tarjottiin
kalustettuja huoneita vuokralle heti. Pimeässä oviaukossa seisoi
tanakka, hilpeä talonpoikaisnainen sukat jalassa, alushameisillaan,
valkoinen myssy päässä ja renkaat korvissa, ja näytti hauskasti
hampaitaan sanoessaan: »Tänne Siir! Ketä?»

Clennam, vastaten ranskaksi, sanoi haluavansa tavata talossa asuvaa
englantilaista, naista. »Käykää sisään ja nouskaa portaita ylös, tehkää
hyvin», vastasi talonpoikaisnainen ranskaksi niinikään. Clennam teki
työtä käskettyä ja seurasi hänen perässään pimeitä, alastomia portaita
ylös ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan pihanpuoliseen huoneeseen.
Täältä oli ikävä näköala alakuloiseen pihaan, jossa näkyivät elottomat
pensaat, kuivunut suihkukaivo ja hävinneen kuvapatsaan jalusta.

»Monsieur Blandois», ilmoitti Clennam.

Sitten nainen lähti huoneesta ja jätti hänet katselemaan sitä. Se oli
tällaisissa taloissa yleisesti tavattavaa mallia. Kolea, ikävä, pimeä.
Lattia vahattu ja hyvin liukas. Huone ei ollut kyllin avara luistelua
varten, vaikka se ei olisi sopinut mihinkään muuhun tarkoitukseen
niin hyvin kuin siihen. Ikkunoissa valkoisen ja punaisen kirjavat
verhot, lattialla pieni oli matto, pieni pyöreä pöytä, jolla oli sekava
rykelmä jalkoja allansa, kömpelöitä, rottinki-istuimisia tuoleja,
kaksi punasamettipäällyksistä nojatuolia, jotka tarjosivat kylliksi
tilaa epämukavaan istumiseen, lipasto, monista palasista kokoonpantu
uunikuvastin, joka oli olevinansa yhtä kappaletta, pari koreata
maljakkoa täynnä hyvin keinotekoisia kukkia ja niiden välissä kypärätön
kreikkalainen sotilas, joka uhrasi kellon Ranskan suojelushengelle.

Hetken kuluttua avautui toiseen huoneeseen johtava ovi, ja eräs nainen
astui sisään. Hän osoitti suurta hämmästystä nähdessään Clennamin, ja
hänen katseensa kiersi huonetta etsien jotakuta toista.

»Anteeksi, miss Wade. Minä olen yksin.»

»Se nimi, joka minulle äsken ilmoitettiin, ei ollut teidän.»

»Ei, tiedän sen. Suokaa anteeksi. Olen jo kokenut, ettei minun nimeni
ole omiaan hankkimaan minulle pääsyä teidän puheillenne, ja sentähden
rohkenin mainita sen henkilön nimen, jota paraillaan etsin.»

»Anteeksi», vastasi toinen osoittaen niin kylmäkiskoisesti erästä
tuolia, että Clennam jäi seisomaan, »minkä nimen mainitsitte?»

»Mainitsin nimen Blandois.»

»Blandois?»

»Nimen, jonka te kyllä tunnette.»

»Omituista», sanoi nainen rypistäen otsaansa, »että te itsepintaisesti
ja asianomaisen sitä haluamatta osoitatte mielenkiintoa minua ja
tuttavuuksiani, minua ja asioitani kohtaan, mr Clennam. En ymmärrä,
mitä tarkoitatte.»

»Anteeksi. Tunnetteko sen nimen?»

»Mitä se nimi teihin kuuluu? Mitä teillä on sen kanssa tekemistä?
Liikuttaako se teitä, tunnenko vai enkö tunne jotakin nimeä? Tunnen
monta nimeä ja olen unohtanut vielä useampia. Tämä nimi saattaa kuulua
edellisiin, saattaa kuulua jälkimäisiinkin, mutta voi sattua niinkin,
etten ole milloinkaan kuullut sitä. En tunne mitään syytä, jonka tähden
tutkistelin tai antaisin tutkistella itseäni tässä suhteessa.»

»Jos sallitte», sanoi Clennam, »niin kerron teille syyn, miksi näin
itsepintaisesti tarraudun tähän asiaan. Myönnän tarrautuvani siihen ja
pyydän hartaasti teitä suomaan anteeksi, että teen niin. Asia koskee
vain minua. En väitä, että se vähääkään liikuttaa teitä.»

»Hyvä, sir», vastasi toinen, kehoittaen uudelleen ja vähemmin kopeasti
Clennamia istumaan; tämä noudatti nyt kehoitusta, kun emäntä itsekin
istuutui. »Olen hyvilläni ainakin siitä, ettei nyt ole kysymys
kenenkään ystävänne valinnanvapautta vailla olevasta orjattaresta,
jonka minä olisin ryöstänyt. Kertokaa nyt syynne, olkaa hyvä.»

»Ensiksikin, määritelläksemme henkilön, josta puhumme», alkoi Clennam,
»niin sallikaa minun huomauttaa, että hän on sama mies, jonka te
tapasitte Lontoossa joku aika takaperin; muistanette kohdanneenne hänet
virran luona — Adelphissa?»

»Te sekaannutte anteeksiantamattomalla tavalla minun asioihini»,
vastasi nainen katsoen häneen kylmän paheksuvasti. »Mistä tiedätte
tämän?»

»Pyydän, ettette pane sitä pahaksenne. Pelkän sattuman kautta.»

»Minkä sattuman?»

»Vain sen, että näin teidät kadulla ja näin kohtauksenne.»

»Puhutteko omasta näkemästänne vai jonkun muun?»

»Omastani. Näin sen itse.»

»Tapahtuihan se oikeastaan avoimella kadulla», huomautti toinen
miettien ja vähitellen lauhtuen. »Vaikkapa viisikymmentä henkilöä olisi
voinut nähdä sen. Eikä se olisi merkinnyt mitään.»

»En katsokaan sen merkitsevän mitään, että näin tämän kohtauksen, en
myöskään pane sitä yhteyteen käyntini enkä sen palveluksen kanssa, jota
aion pyytää teiltä; se selittää vain tännetuloni.»

»Ahaa, te aiotte pyytää minulta palvelusta! Minusta tuntuikin», ja
kauniit kasvot kääntyivät katkerina häneen päin, »että käytöksenne oli
muuttunut lempeämmäksi, mr Clennam».

Virkkamatta mitään tyytyi tämä ilmaisemaan vastalauseensa pelkällä
eleellä. Sitte mainitsi hän Blandoisin häviämisestä, josta miss Wade
luultavasti oli kuullut. Ei, vaikka se ehkä saattoikin olla luultavaa
mr Clennamista, mutta hän ei ollut kuullut mitään sellaisesta.
Katsokoon mr Clennam ympärillensä (sanoi hän) ja päätelköön itse,
kuinka paljon yleisiä uutisia saattoi joutua naisen korville, joka
huhujen kierrellessä oli istunut vain täällä, hautoen mietteitään.
Kiellettyään näin tietävänsä asiasta — ja Clennam uskoi hänen puhuvan
totta — kysyi hän, mitä toinen tarkoitti Blandoisin häviämisellä.
Tämän kautta joutui Clennam kertomaan koko jutun yksityiskohtia myöten
ja ilmaisemaan, kuinka tuskaisen välttämättä hän halusi tietää mihin
mies oikeastaan oli joutunut ja haihduttaa ne synkät epäluulon pilvet,
jotka olivat kokoontuneet hänen äitinsä talon ympärille. Miss Wade
kuunteli ilmeisen hämmästyneenä, ja hänessä saattoi huomata enemmän
hillityn mielenkiinnon merkkejä kuin ennen, mutta tämä mielenkiinto
ei kuitenkaan voittanut hänen pidättyvää, kopeata, umpimielistä
käytöstään. Clennamin lopetettua sanoi hän vain:

»Ette ole vielä sanonut, sir, kuinka tämä kaikki liikuttaa minua ja
minkä palveluksen aiotte pyytää minulta. Tahtoisitteko puhua siitä nyt?»

»Otaksun», sanoi Arthur yhä koettaen lauhduttaa hänen hallista
käytöstänsä, »että koska olette kanssakäymisessäsään ehkä sanoa
luottavassa kanssakäymisessä — tämän henkilön kanssa —»

»Sanokaa ja otaksukaa minun puolestani mitä haluatte» huomautti toinen,
»mutta minä en allekirjoita teidän otaksumianne, mr Clennam, enkä
kenenkään muunkaan».

»— että koska olette ainakin henkilökohtaisessa kanssakäymisessä hänen
kanssansa», sanoi Clennam muuttaen otaksumansa muotoa tehdäkseen
sen, kuten toivoi, vähemmin pahennusta herättäväksi, »niin voitte
kenties kertoa minulle jotakin hänen entisyydestänsä, pyrkimyksistään,
tavoistaan, tavallisesta asuinpaikastaan tai antaa minulle pienen
viittauksen, jonka johdolla parhaalla menestyksellä etsisin häntä, joko
löytääkseni hänet tai saadakseni selville minne hän on joutunut. Tätä
palvelusta pyydän teiltä ja teen sen tuskaisin mielin, kuten toivon
teidän ottavan huomioon. Jos jostakin syystä tahdotte määrätä minulle
joitakin ehtoja, niin pidän niitä arvossa tiedustelematta niistä sen
enempää.»

»Te satuitte näkemään minut kadulla tämän miehen seurassa», huomautti
miss Wade kiinnittäen ilmeisesti, Clennamin harmiksi, huomionsa enemmän
omiin mietteisiinsä kuin hänen pyyntöönsä. »Tunnette siis miehen
ennestään?»

»En ennestään, vasta sen jälkeen. En ollut milloinkaan ennen nähnyt
häntä, mutta näin hänet uudelleen samana iltana, jolloin hän hävisi.
Äitini talossa näin hänet. Jätin hänet sinne. Tästä paperista näette
kaikki, mitä hänestä tiedetään.»

Hän ojensi hänelle yhden kappaleen painettuja kuulutuksia, jonka miss
Wade luki vakavana ja tarkkaava ilme kasvoillaan.

»Tässä on enemmän kuin mitä _minä_ tiedän hänestä.»

Clennamin kasvot ilmaisivat hänen raskaan pettymyksensä, kenties
myöskin epäilystä näiden sanain totuudesta, sillä miss Wade lisäsi
entiseen tylyyn tapaansa: »Te ette usko sitä. Asia on kuitenkin niin.
Mitä henkilökohtaiseen kanssakäymiseen tulee, näyttää siltä kuin sitä
olisi ollut hänen ja teidän äitinne välillä. Ja kuitenkin te sanotte
uskovanne _hänen_ selitystään, ettei hän tiedä enempää siitä miehestä.»

Näihin sanoihin samoin kuin niitä seuraavaan hymyyn kätkeytyi niin
selvä epäluuloinen vihjaus, että se nosti veren Clennamin kasvoihin.

»Katsokaas, sir», jatkoi miss Wade mielihyvin iskiessään toistamiseen,
»tahdon olla niin avomielinen kuin vain ikinä haluatte. Tunnustan,
että jos välittäisin maineestani (kuten en tee) tai jos minulla
olisi hyvä nimi suojattavana (jota minulla ei ole, sillä olen täysin
välinpitämätön siitä, pidetäänkö sitä hyvänä vai huonona), niin
katsoisin olevani pahasti häväisty, jos olisin ollut jonkinlaisissa
tekemisissä tämän vekkulin kanssa. Kuitenkaan ei hän milloinkaan
ole astunut _minun_ kynnykseni yli — ei ole milloinkaan istunut
neuvottelemassa _minun_ kanssani puoleen yöhön saakka.»

Hän purki vanhaa katkeruuttaan ja kaunaansa kääntäen sen kärjen näin
Clennamia vasten. Hänen luonteensa mukaista ei ollut säästää ja sääliä
eikä hänellä ollut minkäänlaisia omantunnon vaivoja.

»Kerron teille varsin kernaasti, että hän on alhainen, rahanahne konna,
että ensin näin hänen maleksivan Italiassa (jossa oleskelin joku aika
takaperin) ja että käytin häntä sopivana välikappaleena edistämään
eräitä silloisia pyrkimyksiäni. Lyhyesti, etujeni mukaista oli ja
minua huvitti — tahdoin tyydyttää erästä voimakasta tunnetta — palkata
palvelukseeni vakoilija, joka rahasta oli valmis tottelemaan käskyjäni.
Palkkasin tämän heittiön. Ja olen varma siitä, että jos olisin tahtonut
tehdä sellaisen sopimuksen, jos olisin kyennyt maksamaan hänelle
kylliksi ja jos hän olisi voinut tehdä sen pimeässä, ilmijoutumisen
vaaratta, olisi hän ottanut kenet hyvänsä hengiltä yhtä empimättä
kuin nyt otti vastaan rahani. Tällainen on ainakin minun mielipiteeni
hänestä, ja huomaan, ettei teidän suurestikaan eroa siitä. Teidän
äitinne ajatus hänestä, otaksun (noudatan esimerkkiänne ja otaksun yhtä
ja toista), oli suuresti erilainen.»

»Sallikaa minun muistuttaa teille», sanoi Clennam, »että äitini ensin
joutui tekemisiin hänen kanssansa onnettomien liikeasioiden kautta».

»Onnettomat liikeasiat näyttävät viime kerrallakin saattaneen hänet
yhteyteen miehen kanssa», vastasi miss Wade, »ja liikeaika näyttää
olleen kovin myöhäinen».

»Vihjaatte siis siihen», sanoi Clennam, vääntelehtien kovakouraisten
iskujen sattuessa, jotka jo olivat syvästi haavoittaneet häntä, »että
olisi ollut jotakin —»

»Mr Clennam», keskeytti toinen tyynesti, »huomatkaa, etten puhu
vihjaamalla miehestä. Hän on, sanon sen vielä peittelemättä, alhainen,
rahanahne konna. Otaksun, että sellainen ihminen menee sinne, missä
hänellä on ansion tilaisuutta. Ellen minä olisi tarjonnut hänelle
tällaista tilaisuutta, ette olisi nähnyt meitä yhdessä.»

Clennam pysyi vaiti kiusaantuneena siitä, että miss Wade alituisesti
käänsi hänen katseltavakseen tämän synkän puolen asiasta, joka herätti
puoliksi tukahdutettua vastakaikua hänen omassa sydämessään.

»Olen puhunut hänestä kuten vielä elossa olevasta», lisäsi miss Wade,
»mutta voipa hän olla jo tieltä raivattukin. En tiedä sitä enkä
väiltäkään siitä. Minä en enää tarvitse häntä.»

Syvään huoaten ja alakuloisen näköisenä Arthur Clennam nousi hitaasti.
Miss Wade ei noussut, vaan sanoi katseltuaan häntä pitkään ja
epäluuloisen tarkkaavasti, huulet vihaisesti yhteenpuristettuina:

»Hän oli rakkaan ystävänne mr Gowanin valiokumppani, eikö ollutkin?
Miksette pyydä apua rakkaalta ystävältänne?»

Tämän rakkaan ystävän kieltäminen pyöri Arthurin kielellä, mutta hän
tukahdutti sen muistaen entisiä taistelujaan ja päätöksiään ja vastasi:

»Mr Gowan ei ole nähnyt Blandoisia sen koommin kuin tämä lähti
Englantiin eikä muutenkaan tiedä hänestä mitään. Hän oli vain
satunnainen ulkomailla saatu tuttava.»

»Satunnainen ulkomailla saatu tuttava!» kertasi toinen. »Niin Rakkaan
ystävänne täytyy koettaa huvitella itseään kaikilla tuttavuuksilla,
joita vain on tarjolla, kun ottaa huomioon millainen vaimo hänellä on.
Minä vihaan hänen vaimoansa, sir.» Kiukku, jolla tämä sanottiin, oli
sitä merkillisempi, kun hän tavallisesti esiintyi erittäin hillitysti,
ja se kiinnitti niin Clennamin mieltä, että hän jäi paikalleen. Se
säkenöi hänen mustista silmistään hänen katsoessaan Clennamiin, se
värisi hänen sieraimissaan ja tulisti hänen hengitystänsäkin; mutta
hänen kasvoillaan sitävastoin oli rauhallisen halveksiva ilme ja hänen
asentonsa oli niin tyynen ja ylpeän siro ja sulava, kuin jos hänen
mielentilansa olisi ollut täysin välinpitämätön.

»Voin vain sanoa, miss Wade», huomautti Clennam, »ettei teillä voi olla
mitään syytä sellaiseen tunteeseen, johon ei kukaan muu ota osaa».

»Voitte, jos tahdotte, kysyä rakkaalta ystävältänne tätä asiata»,
vastasi miss Wade.

»Olen tuskin niin läheisissä suhteissa rakkaan ystäväni kanssa», torjui
Arthur, päätöksistään huolimatta, »että joutuisin koskettelemaan tätä
asiaa, miss Wade».

»Minä vihaan häntä», vastasi toinen. »Vielä enemmän kuin hänen
vaimoansa, sillä olin kerran kyllin typerä ja kyllin uskoton itselleni
melkein rakastaakseni häntä. Te, sir, olette nähnyt minut vain
jokapäiväisissä tilanteissa, ja uskallan väittää, että pidätte minua
jokapäiväisenä, tavallista hiukan itsepintaisempana naisena. Ette
ymmärrä mitä tarkoitan vihaamisella, ellette tunne minua sen paremmin;
ette voi ymmärtää, ellette tiedä, kuinka huolellisesti olen tutkinut
itseäni ja ympärilläni olevia ihmisiä. Tästä syystä olen jonkun
aikaa tuntenut halua kertoa teille, millaista elämäni on ollut — en
lauhduttaakseni mielipidettänne minusta, sillä en pane sille mitään
arvoa — mutta jotta ymmärtäisitte, ajatellessanne rakasta ystäväänne
ja hänen rakasta vaimoansa, mitä minä tarkoitan vihaamisella. Annanko
teille jotakin, mitä olen kirjoittanut ja tallettanut luettavaksenne,
vai enkö anna?»

Arthur pyysi häntä antamaan Sen. Miss Wade meni lipastolle, avasi sen
ja otti eräästä sisälaatikosta muutaman kokoonkäärityn paperiarkin.
Osoittamatta minkäänlaista sovinnollisuutta, tuskin kääntyen hänen
puoleensa, pikemmin puhuen vain kuvastimellensa puolustaakseen omaa
itsepintaisuuttansa, sanoi hän antaessaan paperit:

»Tästä saatte nähdä, mitä minä tarkoitan vihaamisella! Mutta siitä
ei sen enempää. Sir, tapaattepa minut asumassa tilapäisesti ja
halvalla jossakin tyhjässä lontoolaisessa talossa tai vuokrahuoneessa
Calaisissa, niin on Harriet aina luonani. Ehkä haluatte tavata häntä
ennenkuin lähdette. Harriet, tule sisään!» Hän huusi tyttöä vielä
toistamiseen. Toisesta kutsusta tuli Harriet, entinen Tattycoram,
sisään.

»Täällä on mr Clennam», lausui miss Wade; »hän ei kuitenkaan ole tullut
sinun tähtesi, hänellä ei ole enää toivoa sinusta. — Otaksun, että niin
on laita nyt?»

»Niin on — minulla kun ei ole minkäänlaista arvo- tai vaikutusvaltaa.»

»Hän ei ole tullut etsimään sinua, mutta jotakuta hän kuitenkin etsii.
Hän kysyy sitä Blandoisia.»

»Jonka seurassa näin teidät Strandilla Lontoossa.»

»Jos tiedät hänestä, Harriet, jotakin muuta kuin että hän tuli
Venetsiasta — minkä me kaikki tiedämme — niin kerro siitä vapaasti mr
Clennamille.»

»En tiedä hänestä mitään muuta», vastasi tyttö.

»Oletteko tyytyväinen?» kysyi miss Wade Arthurilta.

Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä heitä; tytön käytös oli niin
luonnollista, että se jo sinänsä olisi ollut vakuuttava, jos hänellä
olisi ollut joitakin ennakkoepäilyksiä. Hän vastasi: »Minun täytyy
hakea tietoja muualta.»

Hän ei ollut juuri vielä silloin lähdössä, mutta oli noussut seisomaan
ennen tytön tuloa, ja tämä nähtävästi luuli hänen aikovan lähteä. Hän
katsoi Clennamiin kiireesti ja kysyi:

»Voivatko he hyvin, sir?»

»Kutka?»

Tyttö keskeytti vastauksensa, joka olisi ollut »he kaikki», vilkaisi
miss Wadeen ja sanoi: »mr ja mrs Meagles».

»Kyllä, kun viimeksi kuulin heistä. He eivät nyt ole kotimaassa. Heistä
puhuttaessa, sallikaa minun kysyä, onko totta, että teidät on nähty
siellä?»

»Missä siellä? Missä joku sanoo nähneensä minut?» kysyi tyttö luoden
jurosti silmänsä alas.

»Katsomassa portin aukosta huvilan puutarhaan.»

»Ei», vastasi miss Wade. »Hän ei milloinkaan ole käynyt siellä.»

»Olette väärässä», väitti tyttö vastaan. »Kävin siellä ollessamme viime
kerralla Lontoossa. Menin sinne eräänä iltapäivänä, kun jätitte minut
yksin. Ja minä kurkistin portilta sisään.»

»Sellaista raukkaa!» huudahti miss Wade äärettömän halveksivasti.
»Senkö verran merkitsevätkin kaikki meidän keskustelumme, meidän
toveruutemme, kaikki entiset valittelusi!»

»Siinä ei ollut mitään pahaa, että kurkistin portilta», sanoi tyttö.
»Näin ikkunoista, ettei perhe ollut kotona.»

»Miksi menit sen talon läheisyyteen?»

»Koska tahdoin nähdä sen. Koska tunsin, että olisi hauskaa taas nähdä
se.»

Katsellessaan molempia toisiaan vastaan kääntyneitä kauniita kasvoja
ymmärsi Clennam, että niiden molempien luonteiden täytyi herkeämättä
raastaa ja kuluttaa toisiansa.

»Oh!» sanoi miss Wade, kylmästi siirtäen katseensa tytöstä, »eri asia
on, jos tahdot nähdä sen paikan, jossa olit elänyt elämäsi ja josta
minä sinut pelastin, koska olit päässyt selville siitä, millaista
elämäsi siellä oli. Mutta onko tämä vilpittömyyttä, onko tämä
uskollisuutta minua kohtaan? Näinkö suhtaudut yhteiseen asiaamme? Sinä
et ole sen luottamuksen arvoinen, jota olen osoittanut sinulle. Sinä
et ole sen ystävällisyyden ja hyväntahtoisuuden arvoinen, jota olen
yhä suonut sinulle. Et ole koiraa parempi, ja viisainta olisi, että
palaisit noiden ihmisten luo, jotka ovat kohdelleet sinua pahemmin kuin
ruoskimalla.»

»Jos puhutte heistä noin vieraan kuullen, niin yllytätte minua
asettumaan heidän puolellensa», sanoi tyttö.

»Palaa heidän luoksensa», tokaisi miss Wade, »palaa heidän luoksensa».

»Te tiedätte varsin hyvin», kivahti Harriet vuorostaan, »etten palaa
heidän luoksensa. Tiedätte varsin hyvin, että olen luopunut heistä enkä
milloinkaan voi, en tahdo enkä aio palata heidän luoksensa. Jättäkää
siis heidät rauhaan, miss Wade.»

»Pidät heidän yltäkylläisyyttänsä parempana kuin niukempaa elämääsi
täällä», vastasi toinen. »Sinä korotat heitä ja halvennat minua. Mitäpä
muuta olisin voinut odottaa? Minun olisi pitänyt tietää se jo heti.»

»Asia ei ole niin», intti tyttö, kovasti punastuen, »ja te ette
tarkoita mitä sanotte. Minä tiedän mitä tarkoitatte. Te soimaatte
minua ja annatte salaa minun ymmärtää, ettei minulla ole ketään muuta,
kenen puoleen kääntyä, kuin te. Ja koska minulla ei ole ketään muuta,
kenen puoleen kääntyä, niin arvelette voivanne pakottaa minut tekemään
tai jättämään tekemättä mitä ikinä tahdotte ja voivanne loukata minua
kaikilla tavoin. Olette yhtä paha kuin hekin, tarkalleen. Mutta minä en
tahdo tulla kesytetyksi enkä tahdo alistua. Sanon vielä kerran, että
kävin katsomassa huvilaa, koska olen usein ajatellut, että tahtoisin
nähdä sen vielä kerran. Kysyn vielä kerran kuinka he voivat, sillä
pidin heistä ennen ja uskoin toisinaan, että he olivat hyviä minulle.»

Tämän jälkeen sanoi Clennam olevansa varma siitä, että he edelleenkin
ottaisivat hänet ystävällisesti vastaan, jos hän vain joskus haluaisi
palata.

»En ikinä!» huudahti tyttö kiihkeästi. »Sitä en milloinkaan tee. Kukaan
ei tiedä sitä paremmin kuin miss Wade, vaikka hän pilkkaa minua, koska
on tehnyt minut riippuvaiseksi itsestään. Ja minä tiedän niin olevan ja
tiedän hänen olevan erittäin tyytyväisen saadessaan muistuttaa minulle
sitä.»

»Varsin taitavasti kudottu valheverkko!» vastasi miss Wade yhtä
kiukkuisesta kopeasti ja katkerasti, »mutta sittekin liian ohut
peittääkseen sitä, minkä selvästi näen tässä. Minun köyhyyteni ei kestä
kilpailussa heidän rahojensa kanssa. Parasta palata heti vain, parasta
palata heti vain, niin pääsee siitä!»

Arthur Clennam katseli heitä heidän seistessään siinä parin askeleen
päässä toisistaan ahtaassa hämärässä huoneessa, kumpikin kopeasti
hellien omaa vihaansa, kumpikin jäykän itsepintaisena raastaen ja
kiusaten omaansa ja toisen sydäntä. Hän mainitsi jotakin poislähdöstä,
mutta miss Wade taivutti vain hiukan päätänsä, ja Harriet,
teeskennellen kurjan orjan ja palvelijan nöyryyttä (mutta uhkamielisenä
silti), oli olevinaan liian alhainen huomattavaksi tai huomatakseen
itse mitään.

Clennam astui pimeitä kiemurtelevia portaita alas pihaan; ja hänen
mieltänsä painoi entistä raskaammin vaikutelma, joka siihen oli
laskeutunut hänen katsellessaan elottoman muurin varjoa, elottomia
pensaita, kuivunutta suihkukaivoa ja särkynyttä kuvapatsasta.
Mietiskellen eri puolilta tässä talossa kuulemaansa ja näkemäänsä
samoin kuin onnistumattomia pyrkimyksiänsä päästä hävinneen
epäilyttävän olion jäljille, palasi Clennam Lontooseen ja Englantiin
samalla laivalla, jolla oli tullutkin. Matkalla avasi hän paperikäärön
ja luki sen, mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.




SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU

Itsekiduttajan tarina


 Onnettomuudekseni en ole typerä. Varhaisesta lapsuudestani saakka
 olen keksinyt sen, mitä ympäristöni on luullut salavansa minulta.
 Jos minua aina olisi voitu pettää ja pimittää, sen sijaan että aina
 pääsin totuuden perille, niin olisin voinut elää yhtä rauhallista ja
 rattoisaa elämää kuin useimmat pöllöpäät.

 Lapsuuteni kului isoäidin luona, se on: eräs nainen edusti tätä
 omaista ja otti itselleen tuon nimen. Hänellä ei ollut oikeutta
 siihen, mutta minä — joka kuitenkin olin siinä määrin typerä — en
 epäillyt häntä. Hänellä oli luonansa muutama oman perheensä lapsia
 ja muutamia vieraita. Kaikki olivat tyttöjä, yhteensä kymmenen minut
 mukaan lukien. Me asuimme kaikki yhdessä, ja meidät kasvatettiin
 yhdessä.

 Lienen ollut noin kaksitoistavuotias, kun aloin huomata kuinka
 nämä tytöt kaikin tavoin pyrkivät kohtelemaan minua suojelevasti.
 Minulle kerrottiin, että olin orpo. Meidän joukossamme ei ollut
 muita orpoja, ja minä huomasin (siinä oli ensimmäinen haitta siitä,
 etten ollut typerä), että he olivat minulle ystävällisiä vain
 loukkaavasta säälistä, oman ylemmyytensä tunnossa. En luottanut näihin
 huomioihin heti harkitsematta. Koettelin heitä usein. Oli melkein
 mahdotonta saada heitä riitelemään kanssani. Jos joskus onnistuin
 jonkun kanssa, niin saatoin olla varma siitä, että hän palasi tunnin
 tai parin kuluttua luokseni ja alkoi lepytellä minua. Minä ärsytin
 heitä alituisesti enkä tiedä heidän milloinkaan odottaneen, että
 minä alkaisin hieroa sovintoa. He antoivat minulle aina anteeksi
 turhamaisuudessaan ja alentuvaisuudessaan. Aikuisten pienoiskuvia!

 Yksi heistä oli minun valittu ystävättäreni. Rakastin tätä typerää
 houkkaa intohimoisesti, mitä hän ei ansainnut vähääkään, enkä voi
 muistella tätä kiintymystäni tuntematta häpeää, vaikka olinkin lapsi
 vain. Hänellä oli, kuten he sanoivat, herttainen ja hellä luonne.
 Hän osasi jaella ja jakelikin kauniita katseita ja helliä hymyilyjä
 jokaiselle. Luulen, ettei talossa ainoakaan paitsi minua tiennyt, että
 hän teki niin loukatakseen ja katkeroittaakseen minun mieltäni!

 Kaiken uhallakin pidin tästä arvottomasta tytöstä niin paljon, että
 elämäni sen kautta kävi levottomaksi ja myrskyiseksi. Minua nuhdeltiin
 ja soimattiin alituisesti siitä että muka »kiusasin» häntä, toisin
 sanoen, että nuhtelin häntä hänen uskottomuudestaan ja itketin
 häntä, kun näytin osaavani lukea hänen sydämensä ajatukset. Kaikesta
 huolimatta rakastin häntä uskollisesti ja kerran menin hänen kanssaan
 hänen kotiinsa lomaa viettämään.

 Hän oli kotona pahempi kuin koulussa. Hänellä oli joukoittain serkkuja
 ja tuttavia, ja meillä oli tanssiaisia hänen kodissaan ja kävimme
 tanssiaisissa muiden kodeissa, ja sekä kotona että kylässä kidutti hän
 minua sietämättömästi. Hänen pyrkimyksenänsä oli saada heidät kaikki
 rakastumaan häneen — tehdäkseen minut hulluksi mustasukkaisuudesta;
 hän oli tuttavallinen ja hyvissä väleissä kaikkien kanssa — tehdäkseen
 minut hurjaksi kateudesta. Kun jäimme kahden makuuhuoneeseemme
 iltaisin, soimasin häntä ja sanoin selvästi näkeväni hänen mielensä
 alhaisuuden; ja silloin hän itki itkemistänsä ja sanoi minua julmaksi,
 jolloin suljin hänet syliini pitäen häntä siinä aamuun saakka ja
 rakastaen häntä yhä yhtä paljon kuin ennenkin ja tuntien usein, että
 mieluummin kuin kärsin sillä tavalla pitelisin häntä sylissäni ja
 vaipuisin virran pohjaan — jossa yhä syleilisin häntä senkin jälkeen
 kun olisimme molemmat kuolleet.

 Mutta tämä loppui, ja minä tunsin helpotusta. Perheessä oli täti,
 joka ei pitänyt minusta. Epäilen tokko heistä kukaan piti minusta;
 en minä sitä erikoisesti halunnutkaan, sillä sydämeni riippui vain
 tuossa ainoassa. Täti oli nuori nainen, jolla oli tapana totisin
 silmin tarkata minua. Hän oli häpeämätön nainen ja katseli minua
 peittelemättömän säälivästi. Erään tällaisen äsken kuvaamani yön
 jälkeen menin kasvihuoneeseen ennen aamiaista. Charlotte (se oli
 petollisen nuoren ystävättäreni nimi) oli mennyt alas ennen minua,
 ja minä kuulin sisään astuessani tädin puhuvan hänelle minusta. Jäin
 paikalleni lehvistön suojaan ja kuuntelin.

 Täti sanoi: »Charlotte, miss Wade kiduttaa sinut hengiltä, eikä se saa
 jatkua.» Toistan sanasta sanaan, mitä kuulin.

 No mitä hän vastasi? Sanoiko hän: »Minähän kidutan hänet hengiltä,
 minä kun pidän häntä piinapenkissä ja olen hänen teloittajansa, vaikka
 hän joka ilta vakuuttaa pitävänsä minusta uskollisesti, huolimatta
 siitä, että hän tietää, kuinka minä kohtelen häntä?» Sanoiko hän niin?
 Ei; ensimmäinen muistettava kokemukseni oli yhtäpitävä sen kanssa,
 millaiseksi tunsin hänet, ja entisten kokemusteni kanssa. Hän alkoi
 nyyhkyttää ja itkeä (hankkiakseen tätinsä myötätunnon) ja sanoi:
 »Rakas täti, hänellä on niin vaikea, onneton luonto; toiset tytöt
 koulussa, paitsi minua, koettavat kaikkensa parantaakseen sitä, kaikki
 me panemme parastamme.»

 Tämän jälkeen täti hyväili häntä, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin
 ylevää eikä halpaa ja vilpillistä, ja kannatti edelleen tuota
 inhoittavaa teeskentelyä sanomalla: »Mutta kaikella on järjelliset
 rajansa, kultaseni, ja minä huomaan, että tämä onneton tyttöparka
 tuottaa sinulle herkeämätöntä ja hyödytöntä surua kuin tällainen
 muuten hyvä pyrkimys oikeastaan kannattaisi.»

 Onneton tyttöparka tuli piilostaan, kuten voitte arvata, ja sanoi:
 »Lähettäkää minut kotiin.» En enää sanonut heille kummallekaan enkä
 kenellekään koko talossa muuta kuin: »Lähettäkää minut kotiin, muuten
 kävelen sinne yksin yötä päivää!» Kun tulin kotiin, sanoin otaksutulle
 isoäidilleni, että ellei minua lähetetty täydentämään kasvatustani
 jonnekin muualle ennenkuin tuo tyttö ja kaikki muut palaisivat,
 polttaisin silmäni heittäytymällä tuleen mieluummin kuin sietäisin
 katsella heidän vilpillisiä kasvojansa.

 Nyt jouduin nuorten naisten joukkoon, mutta en huomannut heitä sen
 paremmiksi. Kauniita sanoja ja kauniita verukkeita, mutta minä
 tunkeuduin heidän vilpillisten ajatustensa perille, kun he ylistelivät
 ja korottivat itseänsä ja alensivat minua ja huomasin, etteivät he
 olleet sen parempia. Ennenkuin erosin heistä, sain tietää, ettei
 minulla ollut mitään isoäitiä eikä muitakaan tunnettuja sukulaisia.
 Tämä tieto valaisi monta kohtaa sekä menneessä että tulevassa
 elämässäni. Sen kautta ymmärsin monta tilaisuutta, joissa ihmiset
 vain ylvästelivät ja halveksivat minua muka kohdellessaan minua
 hienotunteisesti tai tehdessään minulle palveluksia.

 Erään liikemiehen hoitoon oli sijoitettu pieni pääoma minua varten.
 Minusta piti tulla kotiopettajatar. Minusta tuli kotiopettajatar ja
 jouduin köyhän aatelismiehen luokse, jolla oli kaksi tytärtä — pieniä
 lapsia vielä, mutta vanhemmat tahtoivat, että he kasvaisivat, jos
 mahdollista, kotiopettajattaren hoidossa! Äiti oli nuori ja kaunis.
 Kohta alussa hän oli kohtelevinaan minua erittäin hienotunteisesti.
 Salasin suuttumukseni, mutta tiesin varsin hyvin hänestä olevan
 hauskaa tällä tavalla osoittaa, että hän oli minun emäntäni ja että
 hän olisi voinut kohdella palvelijaansa toisellakin tavalla, jos olisi
 halunnut.

 Sanoin, etten osoittanut suuttumustani, enkä tehtykään niin, mutta
 minä näytin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa siten, etten tehnyt
 hänelle mieliksi. Kun hän yritti tyrkyttää minulle viiniä, join vettä.
 Jos pöydässä sattui olemaan jotakin herkkua, lähetti hän sen aina
 minulle, mutta minä kieltäydyin siitä aina ja söin niitä ruokalajeja,
 joita pidettiin halvempina. Näiden epäonnistumisten avulla torjuin
 tuikeasti hänen suojelevaisuutensa ja tunsin itseni riippumattomaksi.

 Pidin lapsista. He olivat arkoja, mutta näyttivät olevan taipuvaisia
 kiintymään minuun. Talossa oli lapsenhoitaja, punaposkinen
 nainen, joka tunkeilevasti teeskenteli ainaista iloisuutta ja
 hyväntuulisuutta, hän oli hoitanut molempia lapsia ja saavuttanut
 heidän kiintymyksensä ennenkuin minä näinkään heitä. Olisin melkein
 voinut tyytyä kohtalooni, ellei tätä naista olisi ollut. Hänen
 ovelat temppunsa pysyäkseen lasten suosiossa alituisessa kilpailussa
 minun kanssani olisivat eksyttäneet monen minun asemassani olevan;
 mutta minä älysin ne alusta alkaen. Sen varjolla, että hän järjesti
 huoneitani, palveli minua ja hoiti puvustoani (jossa kaikessa hän
 oli erittäin ahkera) oli hän aina läsnä. Ovelimpia hänen monista
 tempuistaan oli että hän muka koetti saada lapsia paremmin kiintymään
 minuun. Hän ohjasi heitä minun luokseni, houkutteli heitä minun
 seuraani. »Tulkaa kiltin miss Waden luo, tulkaa rakkaan miss Waden
 luo, tulkaa kauniin miss Waden luo. Hän pitää teistä paljon. Miss Wade
 on viisas nainen, joka on lukenut paljon kirjoja ja voi kertoa teille
 paljon enemmän ja hauskempia tarmona kuin minä. Tulkaa kuuntelemaan
 miss Wadea.» Kuinka saatoin kiinnittää heidän huomiotansa kun sydämeni
 kapinoi noin kömpelöjä juonitteluja vastaan? Kuinka saatoin ihmetellä,
 kun näin heidän viattomien kasvojensa kääntyvän minusta pois ja heidän
 käsivarsiensa kiertyvän hänen kaulaansa eikä minun. Hän katsoi silloin
 minuun, pudisti heidän kiharansa kasvoiltaan ja sanoi: »He tulevat
 kyllä pian teidän luoksenne, miss Wade; he ovat niin viattomia ja
 helläsydämisiä, ma'am; älkää olko pahoillanne siitä ma'am -» ja oli
 voitonriemuinen.

 Vielä toinenkin tapa hänellä oli. Toisinaan kun hän näki näillä
 keinoin varmasti syösseensä minut synkän epätoivon mietiskelyihin,
 kiinnitti hän lasten huomion siihen, osoittaakseen millainen ero
 hänen ja minun välillä oli. »Hiljaa! Miss Wade-parka ei voi hyvin.
 Älkää melutko kultaseni, hänen päätänsä kivistää. Tulkaa lohduttamaan
 häntä. Tulkaa kysymään joko hän voi paremmin, pyytäkää häntä rupeamaan
 levolle. Toivon ettei teillä ole mitään huolia, ma'am. Älkää olko
 pahoillanne, ma'am, älkää olko surullinen!»

 Tämä kävi sietämättömäksi. Hänen armonsa, emäntäni, tuli eräänä
 päivänä sisään kun olin yksin ja äärimmäisen tietoinen siitä, etten
 minä kestäisi tätä. Sanoin hänelle että minun täytyi lähteä pois,
 koska en sietänyt tuota naista, Dawesia.

 »Miss Wade! Dawe-parka on hyvin kiintynyt teihin, tekisi mitä tahansa
 hyväksenne!»

 Tiesin edeltäpäin jo, että hän sanoisi niin, olin valmistunut siihen;
 vastasin vain, ettei minun sopinut sanoa emäntääni vastaan, minun
 täytyi lähteä.

 »Toivo, miss Wade», vastasi hän, ja hänen olemukseensa ilmestyi heti
 se ylemmyyden sävy, jonka hän tähän asti oli niin hatarasti salannut,
 »ettei mikään, mitä olen sanonut tai tehnyt yhdessäolomme aikana,
 ole oikeuttanut teitä käyttämään tuota epämiellyttävää sanaa emäntä.
 Sen on täytynyt tapahtua aivan tietämättäni ja tahtomattani. Pyydän,
 sanokaa mitä se on.»

 Vastasin, ettei minulla ollut mitään valittamista emännästä eikä
 emännälleni, mutta että minun täytyi lähteä.

 Hän epäröi hetkisen, istui sitte viereeni ja laski kätensä minun
 kädelleni. Ikäänkuin tämä kunnia olisi voinut hauduttaa mitkä muistot
 hyvänsä!

 »Miss Wade, pelkään, että olette onneton jostakin syystä, johon minun
 vaikutukseni ei ylety.»

 Hymyilin, ajatellen kokemusta, jonka tuo sana toi mieleeni, ja sanoin:
 »Ehkäpä minulla on onneton, vaikea luonne.»

 »Sitä en sanonut.»

 »Se on helppo tapa selittää mitä hyvänsä», sanoin.

 »Saattaa olla, mutta minä en sanonut sitä. Tarkoitin aivan toista.
 Mieheni ja minä olemme joskus puhuneet asiasta, kun ikäväksemme olemme
 huomanneet, ettette tunne itseänne kotiutuneeksi luonamme.»

 »Kotiutuneeksi? Oh! Te olette niin ylhäistä väkeä, mylady», vastasin.

 »Onnettomuudekseni tulin käyttäneeksi sanaa, jonka saattaa — kuten
 nähtävästi on käynyt — ymmärtää aivan toisin kuin tarkoitukseni oli.»
 (Hän ei ollut odottanut minulta tällaista vastausta, ja hän häpesi
 sitä.) »Tarkoitan vain, ettette ole tuntenut itseänne onnelliseksi
 meidän luonamme. On vaikea ottaa puheeksi tällaista asiaa, mutta ehkä
 se kuitenkin olisi mahdollista kahden nuoren naisen kesken — lyhyesti,
 olemme pelänneet, että olette sallinut joidenkuiden perhesuhteiden,
 joihin ei kukaan voi olla syyttömämpi kuin te kaivaa mieltänne. Jos
 niin on, niin sallikaa meidän hartaasti pyytää, ettette anna niiden
 katkeroittaa mieltänne. Miehelläni itsellään oli, kuten yleisesti
 tiedetään, aikaisemmin hyvin iäkäs sisar, joka ei ollut hänen
 laillinen sisarensa, mutta jota kaikki rakastivat ja kunnioittivat —»

 Älysin heti, että he olivat ottaneet minut taloonsa tuon kuolleen
 naisen tähden, kuka hän sitte lienee ollut, voidakseen mahtailla
 minulle ja käyttää minua hyödykseen; älysin, että tämä tieto yllytti
 lastenhoitajaa pistelemään minua, kuten hän oli tehnyt, ja niinikään
 älysin, että lasten arkuus ja pelokkuus epämääräisesti viittasi
 siihen, etten ollut muiden ihmisten kaltainen. Läksin talosta samana
 iltana.

 Parin lyhytaikaisemman ja jotenkin samanlaisen kokemuksen jälkeen,
 joista ei nyt kannata puhua, jouduin toiseen perheeseen; täällä
 minulla oli vain yksi oppilas, viisitoistavuotias tyttö, talon ainoa
 tytär. Vanhemmat olivat iäkkäänpuoleisia, arvossapidettyjä, rikkaita
 ihmisiä. Muuan sisarenpoika, joka oli kasvatettu heidän perheessänsä,
 vieraili usein talossa, jossa muutenkin kävi paljon vieraita, ja hän
 alkoi osoittaa huomaavaisuutta minulle. Torjuin päättävästi hänen
 kohteliaisuutensa, sillä taloon tullessani olin varmasti päättänyt,
 etten sallisi kenenkään osoittaa minulle sääliä ja alentuvaisuutta.
 Mutta hän kirjoitti minulle kirjeen. Se johti siihen, että menimme
 kihloihin.

 Hän oli vuotta nuorempi kuin minä ja näytti vieläkin nuoremmalta.
 Hän oli lomalla Intiasta; siellä hänellä oli toimi, jonka piti pian
 muuttua hyvin edulliseksi. Kuuden kuukauden päästä piti meidän mennä
 naimisiin ja matkustaa Intiaan. Minun oli määrä jäädä taloon ja siellä
 viettää hääni. Kellään ei ollut muistuttamista tätä järjestelyä
 vastaan.

 En voi välttää sanomasta, että hän ihaili minua, mutta jos voisin,
 niin välttäisin. Turhamaisuudella ei ole mitään osaa tässä, sillä
 hänen ihailunsa kiusasi minua. Hän ei vaivautunut salaamaan sitä, niin
 että minusta tuntui, eläessäni noiden rikkaiden ihmisten loukossa,
 kuin hän olisi ostanut minut ulkomuotoni tähden ja asettaisi ostamansa
 tavaran näytteille puolustaakseen kauppaansa. Huomasin, että he
 mielessään arvioivat minua ja olivat uteliaita tietämään minkä
 arvoinen oikeastaan olin. Päätin, etteivät he saisi sitä tietää.
 Olin liikkumaton ja vaiti heidän seurassaan ja olisin sallinut kenen
 hyvänsä tappaa minut mieluummin kuin olisin millään tavoin vaivautunut
 saavuttaakseni heidän hyväksymisensä.

 Hän sanoi, etten minä tehnyt itselleni oikeutta. Minä väitin vastaan
 ja huomautin, että koska juuri tarkoitin tehdä näin viimeiseen
 hetkeeni saakka, niin en voinut alentua mielistelemään ketään heistä.
 Hän oli pahoillaan, vieläpä loukkautunutkin, kun lisäsin toivovani,
 ettei hän panisi tunteitaan näytteille heidän läsnäollessaan; mutta
 hän lupasi uhrata rakkautensa vilpittömät ilmaisut minun mielikseni.

 Tämän varjolla alkoi hän nyt mitata takaisin minulle. Hän saattoi
 tuntimäärin pysyä poissa kenen muun kanssa hyvänsä. Istuin kerran
 puolen iltaa yksin ja huomaamattomana, jolla välin hän keskusteli
 nuoren serkkunsa, oppilaani, kanssa. Näin koko ajan ihmisten silmistä,
 että heidän mielestänsä nämä kaksi paljoa paremmin sopivat yhteen kuin
 hän ja minä. Arvaten ihmisten ajatukset istuin ja katselin nuorta
 paria, kunnes huomasin, että se saattoi minut naurettavaksi, ja
 raivosin itseäni vastaan, koska olin rakastanut häntä.

 Sillä minä olin rakastanut häntä. Huolimatta siitä, ettei hän
 ansainnut sitä eikä ajatellut niitä tuskia, joita se tuotti minulle
 — joiden tuskien olisi kiitollisuuden siteillä pitänyt liittää hänet
 minuun elämän iäksi — minä tosiaan rakastin häntä. Hänen tähtensä
 koetin sietää, että hänen serkkunsa ylisteli häntä ja teeskenteli
 luulevansa sen ilahduttavan minua, vaikka hyvin tiesi, kuinka se
 raastoi sydäntäni. Istuessani sulhaseni seurassa muistellen kaikkia
 kärsimiäni loukkauksia ja vääryyksiä ja punniten, eikö olisi viisainta
 paeta tykkänään talosta eikä enää milloinkaan nähdä häntä — silloinkin
 rakastin häntä.

 Hänen tätinsä (emäntäni, suvainnette muistaa) lisäsi harkitusti ja
 tahallaan koettelemuksiani ja ikävyyksiäni. Erikoisen hauskaa oli
 hänestä lavealti kuvitella ja kuvailla tulevaa elämäämme Intiassa,
 kuinka järjestäisimme taloutemme ja keiden kanssa seurustelisimme,
 sittenkun hän olisi saanut virkaylennystä. Minun ylpeyteni nousi
 tätä julkeata tapaa vastaan, jolla hän kuvasi elämääni naimisissa
 vastakohdaksi nykyiselle riippuvaiselle ja halvalle asemalleni.
 Hillitsin suuttumukseni, mutta osoitin hänelle, että käsitin
 täydellisesti hänen tarkoituksensa, ja maksoin hänen kiusantekonsa
 teeskentelemällä nöyryyttä. Sanoin hänelle, että hänen kuvailemansa
 elämä varmaan oli aivan liian suuri kunnia minulle. Pelkäsin muka,
 etten kykenisi mukautumaan niin suureen muutokseen. Ajatella, että
 hänen tyttärensä kotiopettajatar joutuisi näin korkeaan asemaan! Hän
 nolostui ja he kaikki nolostuivat, kun minä vastasin tällä tavalla. He
 huomasivat, että minä täydellisesti ymmärsin hänen tarkoituksensa.

 Näihin aikoihin, jolloin huoleni olivat suurimmillaan ja jolloin
 olin pahimmin vihoissani kihlatulleni hänen kiittämättömyydestään,
 hän kun varsin vähän välitti niistä lukemattomista ikävyyksistä ja
 nöyryytyksistä, joita sain kärsiä hänen tähtensä, näihin aikoihin
 alkoi rakas ystävänne mr Gowan käydä talossa. Hän oli siellä vanha
 tuttu, mutta oli ollut ulkomailla. Hän ymmärsi tilanteen yhdellä
 silmäyksellä ja ymmärsi myös minut.

 Hän oli ensimmäinen tapaamani ihminen, joka ymmärsi minut. Hän ei
 ollut käynyt talossa kolmea kertaa, ennenkuin huomasin, että hän
 seurasi jokaista mieleni liikettä. Näin sen selvästi siinä kylmän
 huolettomassa tavassa, jolla hän kohteli heitä kaikkia ja minua
 ja koko asiaa. Näin sen selvästi hänen keveästi vakuuttaessaan
 ylenmäärin ihailevansa tulevaa puolisoani, innostuneena puhuessaan
 kihlauksestamme ja tulevaisuudentoiveistamme, onnitellessaan meitä
 vastaisen rikkautemme johdosta ja alakuloisesti viitatessaan
 omaan köyhyyteensä — mikä kaikki tapahtui yhtäläiseen onttoon,
 virnistelevään, pilkalliseen tapaan. Tunsin itseni yhä katkerammaksi,
 yhä halveksittavammaksi, kun hän esitti kaikki minua ympäröivät
 olosuhteet uudessa, vihattavassa valossa, samalla teeskennellen
 kuvailevansa niitä parhaassa valaistuksessa minun ja itsensä
 ihailtaviksi. Hän oli kuin valepukuinen kuolema hollantilaisessa
 maalaustaiteessa: ottipa hän minkä hyvänsä käsivarrelleen, nuoruuden
 tai vanhuuden, kauneuden tai rumuuden, ja tekipä hän sen kanssa mitä
 tahansa, tanssi tai lauloi, leikki tai rukoili, aina muutti hän sen
 aaveeksi.

 Ymmärrätte siis, että kun rakas ystävänne onnitteli minua, lausui hän
 todellisuudessa säälivänsä minua; kun hän lohdutteli minua ollessani
 suutuksissa, paljasti hän vain vertavuotavat haavani, ja kun hän
 selitti, että uskollinen nuori ritarini oli »maailman rakastunein
 nuorukainen, jolla oli mitä lämpimin sydän», niin hän vain kosketteli
 vanhaa epäluuloani, että olin joutunut naurunalaiseksi. Nämä eivät
 olleet erikoisen hyviä palveluksia, sanonette. Minulle ne sopivat
 hyvin, sillä ne olivat minun oman mieleni vastakaikua ja vahvistivat
 omia havaintojani. Pian aloin viihtyä rakkaan ystävänne seurassa
 paremman kuin kenenkään muun.

 Huomatessani (kuten tein melkein heti), että tämä herätti
 mustasukkaisuutta, viihdyin vieläkin paremman tässä seurassa. Enkö
 minä ollut kärsinyt lemmenkateutta, ja yksin minunko osalleni
 sellaisen piti langeta? Ei. Tuntekoon hänkin, mitä se oli! Olin
 iloinen siitä, että hän saisi kokea sitä, kokea sitä oikein kipeästi,
 ja toivoin, että se tuntuisi todella kipeältä. Kirvelevän kipeältä.
 Hän oli kovin kesy mr Gowanin rinnalla, joka ymmärsi kohdella minua
 vertaisenaan ja osasi eritellä ja arvostella ympärillämme olevia
 kurjia ihmisiä.

 Tätä jatkui, kunnes täti, emäntäni, otti puhuakseen minun kanssani.
 Asiaan tuskin kannatti kajota, hän kun tiesi, etten tarkoittanut
 mitään, mutta hän tahtoi kuitenkin omasta puolestaan vihjata (hän
 tiesi, ettei muuta tarvittu), että olisi parempi, jos hiukan vähemmin
 seurustelisin mr Gowanin kanssa.

 Kysyin häneltä, kuinka hän saattoi vastata puolestani. Hän saattoi
 aina vastata siitä, etten tarkoittanut mitään väärää, vastasi hän.
 Kiitin, mutta sanoin mieluummin vastaavan! itse puolestani ja
 itselleni. Hänen muut palvelijansa olisivat luultavasti kiitollisia
 hyvästä todistuksesta, mutta minä en tarvinnut sellaista.

 Keskustelua jatkui, ja sain aiheen kysyä, kuinka hän tiesi
 tarvitsevansa vain vihjata saadakseen minut tottelemaan. Syntyperänikö
 vai palvelija-asemani perusteella? En ollut myynyt itseäni sieluineni
 ruumiineni. Hän näytti arvelevan, että hänen hieno sisarenpoikansa oli
 käynyt orjamarkkinoilla ja ostanut itselleen vaimon.

 Asia olisi luultavasti ennemmin tai myöhemmin päättynyt tällä tavalla,
 mutta hän sai sen ratkeamaan nyt yhdellä kertaa. Hän sanoi minulle,
 teeskennellen sääliä, että minulla oli onneton, vaikea luonne.
 Kuullessani taas toistettavan tätä vanhaa, häpeämätöntä vääryyttä
 en kestänyt enää, vaan sanoin kaikki, mitä olin tiennyt hänestä ja
 nähnyt hänessä, ja kaikki, mitä olin kärsinyt siitä saakka, kun olin
 alentunut olemaan kihloissa hänen sisarenpoikansa kanssa. Sanoin
 hänelle, että mr Gowan oli ainoa lohdutukseni alennustilassani, että
 olin sietänyt sitä liian kauan ja että pudistin sen hartioiltani
 liian myöhään, mutta etten tahtonut enää tavata ketään heistä. Enkä
 tavannutkaan.

 Rakas ystävänne seurasi minua pakopaikkaani ja piti hyvin hauskaa
 purkautuneen kihlauksen kustannuksella, vaikka: hän samalla oli
 pahoillaan noiden kelpo ihmisten tähden (he olivat laatuaan parhaita,
 joita hän milloinkaan oli tavannut), ja surkutteli, että niin vähäinen
 rikos sai näin ankaran rangaistuksen. Ennen pitkää vakuutti hän, ja se
 oli todempaa kuin silloin luulinkaan, ettei hän ollut näin lahjakkaan
 ja lujatahtoisen naisen arvoinen; mutta — no niin, no niin!

 Rakas ystävänne huvitti minua ja huvitti itseänsä niin kauan, kuin se
 miellytti häntä, ja sitten muistutti minulle, että molemmat olimme
 maailmaa kokeneita ihmisiä, ettei ollut olemassa mitään sellaista kuin
 runollisuus ja romantiikka, että me kumpikin olimme valmiit kulkemaan
 omaa tietämme etsien onneamme, kuten järkevät ihmiset ainakin, ja että
 molemmat tiesimme kohtaavamme toisemme maailman parhaina ystävinä,
 milloin tapaisimmekin. Niin hän sanoi, enkä minä väittänyt vastaan.

 Ei kulunut pitkää aikaa kun sain tietooni, että hän kosiskeli nykyistä
 vaimoansa ja että tämä oli viety ulkomaille hänen ulottuvillaan.
 Vihasin tätä naista silloin yhtä paljon kuin nytkin, ja sentähden en
 tietysti voinut toivoa parempaa kuin että hän menisi naimisiin rakkaan
 ystävänne kanssa. Mutta minä olin vastustamattoman utelias näkemään
 hänet — niin utelias, että tunsin sen kuuluvan niihin harvoihin
 asioihin, jotka enää voivat tuottaa minulle huvia. Matkustelin hiukan,
 matkustelin, kunnes jouduin hänen seuraansa ja teidän. Siihen aikaan
 ette luultavasti vielä tuntenut rakasta ystäväänne ettekä vielä ollut
 saanut häneltä niitä erinomaisia ystävyydenosoituksia, jotka myöhemmin
 tulivat osaksenne.

 Tässä seurassa kohtasin tytön, jonka asema monessa suhteessa
 merkillisesti muistutti omaani ja jonka luonteessa minun oli
 mielenkiintoista ja hauskaa löytää samaa kapinoimista kuin olen
 kertonut itsessänikin asuvan pöyhistelevää mahtailemista ja
 itsekkäisyyttä vastaan, joille ominaisuuksille annetaan kaikenlaisia
 kauniita nimiä, kuten hyvyys, lempeys, suojelus, suopeus ja niin
 edespäin. Niinikään kuulin usein sanottavan, että hänellä oli
 »onneton luonne». Hyvin ymmärtäen, mitä tarkoitettiin tuolla
 mukavalla lauseella, ja koska tarvitsin toveria, joka oli kokenut
 samaa kuin minä, päätin koettaa vapauttaa hänet hänen orjuudestaan ja
 alennuksestaan. Minun ei tarvitse kertoa, että menestyin tässä.

 Siitä saakka olemme eläneet yhdessä ja jakaneet pienet varani.




KAHDEKSASKUUDETTA LUKU

Ken tuolta rientää iltamyöhään?


Arthur Clennam oli tehnyt tuloksettoman Calaisin-matkansa kiireisellä
työajalla. Muuan raakalaisvalta, joka omisti huomattavia alueita
maailmankartalla, tarvitsi palvelukseensa pari insinööriä, jotka
olivat sukkelia tekemään keksintöjä ja tarmokkaita toteuttamaan
niitä: käytännöllisiä miehiä, jotka kykenivät parhaista tarjolla
olevista aineksista valitsemaan hyvän älynsä kulloinkin tarpeellisiksi
katsomat miehet ja välineet ja jotka olivat yhtä rohkeita ja
aikaansaapia käyttämään välineitänsä päämääriensä saavuttamiseen
kuin suunnittelemaan näitä päämääriä. Tämä valta, raakalaisvalta
kun oli, ei ymmärtänyt työntää suurta isänmaallista yritystä
verukeviraston kätköihin, samoin kuin väkevä viini piilotetaan
päivänvalolta kellariin, kunnes sen hehku ja voima on väljähtynyt
ja kunnes viinitarhan työmiehet ja rypäleiden pusertajat ovat
maatuneet maan tomuksi. Kuvaavan tietämättömänä se toimi, päättävästi
ja tarmokkaasti, »kuinka-se-on-tehtävä»-periaatteen mukaisesti
eikä osoittanut vähintäkään kunnioitusta suurta valtiollista
»kuinka-se-ei-ole-tehtävä»-tiedettä kohtaan tai millään tavalla
kannattanut sitä. Sillä oli todella raakalaismainen tapa riistää kaikki
arvo viimemainitulta salaperäiseltä taidolta jokaisen valistuneen
henkilön silmissä, joka joskus oli harjoittanut sitä.

Tästä johtui, että tarvittavia miehiä etsittiin, ja sellaisia löytyi
myös, mikä sekin oli kovin sivistymätöntä. Ja kun miehet sitte
löytyivät, kohdeltiin heitä erinomaisen luottavasti ja kunnioittaen
(mikä taas todisti typerää valtiollista tietämättömyyttä) ja kutsuttiin
kohta tulemaan ja ryhtymään tehtävään. Lyhyesti, heitä pidettiin
miehinä, jotka aikoivat tehdä sen; he olivat yhteistyössä miesten
kanssa, jotka aikoivat saada sen tehdyksi.

Daniel Doyce oli yksi näitä valittuja. Sillä kertaa ei voitu sanoa,
viipyisikö hän poissa kuukausia vai vuosia Hänen matkavalmistuksensa
ja heidän yhteisen liikkeensä kaikkien yksityisseikkojen ja tulosten
tunnontarkka järjestely vaati paljon työtä lyhyessä ajassa, ja Clennam
ahersi yöt päivät. Ensimmäisenä lomapäivänään livahti hän Kanaalin
poikki ja yhtä nopeasti taas samalla laivalla takaisin sanomaan hyvästi
Doycelle.

Tarkkaan ja huolellisesti näytti hän nyt tälle heidän raha-asiainsa
tilan, heidän voittonsa ja tappionsa, velkansa ja saatavansa. Daniel
tarkasti kaikki kärsivälliseen tapaansa ja ihaili kaikkea suuresti. Hän
tutki tilejä aivan kuin ne olisivat olleet monin verroin nerokkaampi
koneisto kuin mitä hän milloinkaan oli pannut kokoon ja seisoi sitten,
lykkien hattua edestakaisin päässänsä ja katsellen ikäänkuin vaipuneena
ihmeellisen koneen tarkasteluun.

»Se on kaunista, Clennam, säännöllisyydessään ja järjestyksessään.
Mikään ei voi olla selvempää. Mikään ei voi olla paremmin suoritettu.»

»Olen iloinen siitä, että hyväksytte sen, Doyce. No niin — mitä sitte
tulee pääoman hoitoon teidän poissa ollessanne ja sen käyttöön,
mikäli sitä kulloinkin tarvitaan liikkeessä —» Hänen yhtiökumppaninsa
keskeytti hänet.

»Mitä siihen samoin kuin kaikkeen senkaltaiseen tulee, niin jätän sen
kokonaan teidän huostaanne. Te toimitte näissä asioissa edelleen meidän
molempien puolesta kuten tähänkin saakka ja vapautatte siten minut
epämieluisesta huolesta.»

»Kuten olen monesti sanonut, te väitätte syyttä itseltänne puuttuvan
liikemieskykyä», huomautti Clennam.

»Saattaa olla niin», hymyili Doyce. »Saattaa olla toisinkin. Oli
miten oli, minulla on kuitenkin kutsumus, jota olen tutkinut enemmän
kuin näitä asioita ja johon minä paremman sovin. Luotan täydellisesti
yhtiökumppaniin ja tyydyn siihen, että hän tekee sen, mikä on parasta.
Jos minulla on joitakin ennakkoluuloja raha-asioissa», jatkoi Doyce
ja laski taipuisan, taitavan ammattilaispeukalonsa kumppaninsa
takinkäänteelle, »niin ne koskevat keinottelua. En luule itselläni
olevan muita ennakkoluuloja. Minulla kai on tämä vain siksi, etten ole
milloinkaan oikein ottanut selvää asioista.»

»Älkää toki nimittäkö sitä ennakkoluuloksi», sanoi Clennam. »Rakas
Doyce, sehän on vain tervettä järkeä.»

»Sepä hauskaa, että ajattelette niin», vastasi Doyce katsoen
ystävällisesti häneen kirkkailla harmailla silmillään.

»Sattui niin», jatkoi Clennam, »että tuskin puolta tuntia ennen tänne
tuloanne sanoin saman asian Pancksille, joka pistäysi täällä. Olimme
molemmat yksimielisiä, että varmoista rahansijoituksista luopuminen on
vaarallisimpia samoin kuin se on tavallisempiakin niistä hullutuksista,
jotka ansaitsevat rikoksen nimen.»

»Pancks?» tuumi Doyce työntäen hattunsa takaraivolle ja nyökäyttäen
päätänsä hyväksyvästi. »Niin, niin, niin! Hän on varovainen veitikka.»

»Hän on todella erinomaisen varovainen veitikka», vastasi Arthur.
»Esikuvallisen varovainen.»

Molemmat tuntuivat saavan suurempaa tyydytystä mr Pancksin varovaisesta
luonteesta kuin olisi odottanut pinnallisesti päättäen heidän
keskustelustaan.

»Ja nyt, uskollinen kumppani», sanoi Daniel vilkaisten kelloaan,
»koskei aika eikä vuoksi odota ketään ja koska olen valmis lähtemään,
kimpsut ja kampsut odottavat portilla, niin sallikaa minun vielä sanoa
eräs asia. Pyydän teiltä erästä asiaa.»

»Pyytäkää mitä vain — paitsi yhtä», Clennam kiirehti mainitsemaan tuon
poikkeuksen, sillä hän näki kumppaninsa kasvoista, mitä tämä tarkoitti,
»paitsi jättämään keksintönne oman onnensa nojaan».

»Sitä juuri aioin pyytää, ja te tiesitte sen», sanoi Doyce.

»Siihen minä vastaan: ei, varmasti vastaankin: ei. Kun kerta olen
ryhtynyt asiaan, niin tahdon saada näiltä ihmisiltä määriteltyjä syitä,
pätevän lausunnon, edes jonkinlaisen kunnollisen vastauksen.»

»Sitä ette saa», vastasi Doyce pudistaen päätänsä; »uskokaa minua, sitä
ette milloinkaan saa».

»Koetan ainakin.» Clennam oli itsepäinen. »Eihän se haittaa, että
yritän.»

»En ole aivan varma siitä», vastasi Doyce laskien pyytävästi kätensä
hänen olkapäällensä. »Kyllä se on tuottanut minulle ikävyyksiä,
ystäväni. Se on vanhentanut, väsyttänyt, suututtanut minua,
tuottanut minulle pettymystä. Ei ole hyvä kenellekään, että hänen
kärsivällisyyttänsä koetellaan ylenmäärin ja että hänen täytyy pitää
itseänsä huonosti kohdeltuna. Minusta tuntuu jo nyt, että tulokseton
kokemuksenne lykkäyksistä ja välttelyistä on tehnyt teidät vähemmän
joustavaksi kuin ennen.»

»Yksityiset huolet saattavat tällä hetkellä olla syynä siihen», vastasi
Clennam, »eikä nuo viralliset harmit. Ei vielä. En minä vielä ole
haavoitettu.»

»Ette siis suostu pyyntööni?»

»En, varmasti en», kielsi Clennam. »Saisinhan hävetä, jos sallisin
itseni näin pian karkoitettavan taistelukentältä, kun minua paljon
vanhempi ja läheisemmin asiaan kiintynyt mies uljaasti taisteli niin
kauan.»

Koskei mikään voinut järkyttää Clennamin päätöstä, veti Daniel Doyce
kätensä pois, loi vielä jäähyväissilmäyksen konttoriin ja astui
portaita alas hänen seurassaan. Doycen piti mennä Southamptoniin
yhtyäkseen pieneen matkaseuraansa, ja portilla odottivat hyvin
varustetut ja sullotut vaunut viedäksensä hänet sinne. Työmiehet
olivat saattamassa häntä portilla ja ylpeilivät hänestä aika tavalla.
»Onneksi olkoon, mr Doyce!» sanoi yksi heistä. »Minne tulettekin,
he huomaavat saaneensa joukkoonsa miehen, joka tuntee työkalunsa ja
jonka työkalut tuntevat hänet, miehen, joka tahtoo ja joka kykenee,
ja ellei sellainen ole mies, niin kuka sitä sitten on!» Tämä järeän,
yksinkertaisen työmiehen vapaaehtoisesti pitämä puhe (ei kukaan
aavistanut, että hänessä piili sellaisia kykyjä) otettiin vastaan
kolmella kaikuvalla eläköönhuudolla, ja siitä päivästä saakka nautti
hän erikoista arvoa toverien joukossa. Eläköönhuutojen kaikuessa lausui
Daniel sydämellisesti: »Jääkää hyvästi, miehet!» ja vaunut hävisivät
näkyvistä ikäänkuin ilmanpaine olisi pyyhkäissyt ne Bleeding Heart
Yardista.

Mr Baptist, tämä pieni kiitollinen uskottu mies, seisoi työmiesten
joukossa ja oli hurrannut niin hyvin kuin vain ulkomaalaisena taisi.
Oikeastaan ei kukaan maan päällä osaa hurrata niinkuin englantilaiset,
jotka tosissaan hurratessaan innostuttavat ja kiihoittavat toisiaan
siinä määrin kuin äänten kohinassa humisisi koko heidän historiansa
kaikkien lippujen liehuessa, Alfred Suuren ajoilta saakka. Mr Baptist
tuuskahti kuin tuuleen tämän rynnäkön edessä ja huohotti säikähtyneenä,
kun Clennam viittasi häntä tulemaan toimistoon ja järjestämään kirjat
ja paperit paikoillensa.

Lähdön touhua seuraavan rauhan vallitessa — sen tyhjyyden, joka
tuntuu kaikessa eroamisessa ja joka on kaikkia ihmisiä odottavan
suuren eroamisen edellensä luoma varjo — seisoi Arthur pulpettinsa
ääressä uneksivana seuraten päivänsäteen pilkahtelua. Mutta hänen nyt
vapautunut huomionsa palasi pian siihen aiheeseen, joka oli etualalla
hänen ajatuksissaan, ja hän alkoi sadatta kertaa mietiskellä jokaista
tuona iltana hänen mieleensä painunutta seikkaa, tuona iltana, jolloin
hän näki Blandoisin äitinsä talossa. Uudelleen mies törmäsi häneen
mutkikkaalla kadulla, uudelleen hän seurasi vierasta ja kadotti
hänet näkyvistä, uudelleen ilmestyi sama mies hänen eteensä pihassa,
katsellen taloa. Sitten hän oli seuraavinaan tulokasta ja seisovinaan
hänen vieressään portailla.

    »Ken tuolta rientää iltamyöhään?
        Compagnon de la Majolaine!
    Ken tuolta rientää iltamyöhään?
        Aina iloinen!»

Hän ei suinkaan ensimmäistä kertaa toistanut tuota lastenlaulua, jonka
tätä säkeistöä outo mies oli hyräillyt seistessään hänen rinnallaan,
mutta nyt hän ei lainkaan huomannut lausuneensa sitä ääneen, niin että
hämmästyi kuullessaan toisen säkeistön:

    »Kuninkaan miehist' on hän reippain,
        compagnon de la Majolaine!
    Kuninkaan miehist' on hän reippain,
        aina iloinen.»

Cavalletto oli kunnioittavasti esittänyt sekä sanat että sävelen,
arvellen Clennamin pysähtyneen, koskei osannut pitemmälle.

»Ahaa te tunnette sen laulun, Cavalletto?»

»Kautta Bakkuksen, tunnenpa niinkin, sir! Kaikki tuntevat sen
Ranskassa. Olen monta kertaa kuullut lapsukaisten laulavan sitä.
Viimeksi kun kuullut sen olen», sanoi mr Baptist, entinen Cavalletto,
joka tavallisesti palasi oman kielensä lauserakenteluun muistellessaan
kotimaansa yhteydessä olevia asioita, »lauloi sitä suloinen vieno ääni.
Vieno lapsenaan hyvin sievä, hyvin vieno. Altro!»

»Kun minä viimeksi kuulin sen», vastasi Arthur, »lauloi sitä ääni,
joka oli kaikkea muuta kuin kaunis, kaikkea muuta kuin viaton». Hän
sanoi sen paremmin itsekseen kuin kumppanillensa ja lisäsi itsekseen,
toistaen miehen seuraavat sanat: »Kuolema ja kirous, sir, luonteeni
mukaista on olla kärsimätön!»

»_Oho!_» huudahti Cavalletto hämmästyneenä ja muuttui samassa hetkessä
kalpeaksi.

»Mikäs nyt on?»

»En. Te tiedätte, missä olen viimeksi kuullut tuon laulun!»

Synnynnäisellä ketteryydellään hahmoitteli hän käsillään korkean
käyrän nenän ääriviivat, oli työntävinään silmät lähemmäksi toisiansa,
pörrötti hiuksiansa, pullisti ylähuulensa edustamaan paksuja viiksiä
ja heitti kuvitellun viitan raskaan liepeen toiselle olkapäällensä.
Tätä tehdessään, mikä tapahtui niin nopeasti, ettei sitä voi kuvitella
kukaan, joka ei ole tarkannut italialaista talonpoikaa, hymyili hän
varsin merkillistä ja julmaa hymyä. Koko tämä muutos tapahtui hänessä
nopeasti kuin valon heijastus, ja hän seisoi samassa hetkessä taas
kalpeana ja hämmästyneenä suojelijansa edessä.

»Mitä ihmettä te tarkoitatte?» kysyi Clennam. »Tunnetteko
Blandois-nimisen miehen?»

»En», vastasi mr Baptist ja pudisti päätänsä.

»Kuvailitte juuri miestä, joka oli läsnä, kun viimeksi kuulitte sen
laulun, eikö niin?»

»Niin kyllä», ja mr Baptist nyökkäsi viisikymmentä kertaa. »No eikö
häntä sanottu Blandoisiksi?»

»Ei!» kielsi mr Baptist. »Altro, altro, altro, altro!» Hän ei saanut
tuota nimeä kyllin tehokkaasti torjutuksi, vaikka pudisti sekä päätänsä
että etusormeansa yhtaikaa.

»Seis!» huudahti Clennam, levittäen kuulutuksen pulpetille.

»Oliko se tämä mies? Ymmärrättehän, kun luen ääneen.»

»Aivan. Täydellisesti.» 9

»Mutta seuratkaa itse mukana. Tulkaa tänne ja katsokaa olkani yli, kun
luen.»

Mr Baptist lähestyi, seurasi joka sanaa vilkkailla silmillään, näki
ja kuuli kaikki äärimmäisen kärsimättömästi, levitti sitte molemmat
kämmenensä kuulutukselle, ikäänkuin olisi raivoisesti tarttunut kiinni
saamaansa vahingolliseen eläimeen, ja huusi, katsoen kiihtyneenä
Clennamiin: »Sama mies! Sama ihan!»

»Tämä hetki on tärkeämpi minulle kuin voitte aavistaakaan», sanoi
Clennam hyvin kiihdyksissä. »Kertokaa, missä olette tavannut tämän
miehen.»

Mr Baptist luki kuulutuksen toistamiseen hyvin hitaasti ja
alakuloisena, vetäytyi sitte pari kolme askelta taaksepäin, teki
liikkeen ikäänkuin olisi pudistellut pölyä käsistään ja vastasi hyvin
vastahakoisesti:

»Marsigliassa — Marseillessa.»

»Mikä hän oli?»

»Vanki ja — altro! Luulen myös, että hän oli», mr Baptist hiipi
lähemmäksi kuiskatakseen sen, »murhaaja!»

Clennam peräytyi ikäänkuin tuo sana olisi antanut hänelle iskun; niin
kauheaan valoon joutui hänen äitinsä seurustelu tuon miehen kanssa sen
kautta. Cavalletto vaipui toiselle polvellensa ja rukoili, kaikenlaisia
eleitä tehden, häntä kuuntelemaan, mikä oli saattanut hänet tämän
konnan seuraan.

Hän kertoi täysin totuudenmukaisesti, kuinka se oli johtunut siitä,
että hän oli kuljettanut kiellettyä tavaraa rajan yli, kuinka hänet oli
päästetty aikoinaan vankilasta ja kuinka hän oli luopunut entisestä
elämästään. Niinikään kuinka sama murhaaja, joka silloin nimitti
itseään Lagnieriksi, vaikka hän aikaisemmin piti Rigaud-nimeä, herätti
hänet keskellä yötä Päivänkoitto-nimisessä majatalossa Chalonsissa
Saônen varrella, kuinka murhaaja oli ehdottanut, että he liittyisivät
yhteen, kuinka hän niin pelkäsi ja inhosi murhaajaa, että karkasi
hänen luotansa ennen päivänkoittoa ja kuinka häntä siitä lähtien oli
ahdistanut pelko, että murhaaja taas tapaisi hänet ja esiintyisi hänen
tuttavanansa. Kerrottuaan tämän, tehostaen erikoisesti oman kielensä
mukaisesti sanaa murhaaja, mikä ei suinkaan tehnyt sitä vähemmin
kauhistuttavaksi Clennamin kuulla, ponnahti hän pystyyn, hyökkäsi
uudelleen kuulutuksen kimppuun ja huusi niin vimmaisesti, että se
pohjoismaalaisen suussa olisi merkinnyt selvää mielenvikaisuutta: »Tämä
on sama murhaaja! Tässä hän on!»

Intohimoisessa kiihkossaan oli hän ensin unohtanut sen tosiseikan, että
oli viimeksi nähnyt miehen Lontoossa. Kun tämä seikka palasi hänen
muistiinsa, herätti se Clennamissa toivon, että se oli tapahtunut
sen illan jälkeen, jolloin hän oli käynyt äitinsä luona; mutta
Cavallettolla oli niin tarkka aika- ja paikallismuisti, että kävi
epäilemättömän selväksi, että se oli tapahtunut ennen tätä iltaa.

»Kuulkaas», virkkoi Arthur hyvin vakavana. »Tämä mies on, kuten tässä
luemme, kadonnut jäljettömiin.»

»Josta olen hyvin tyytyväinen!» Ja Cavalletto kohotti hurskaasti
silmänsä taivasta kohti. »Tuhannet kiitokset taivaalle siitä! Kirottu
murhaaja!»

»Ei toki», väitti Clennam, »sillä en saa hetkenkään rauhaa ennenkuin
olen kuullut jotakin hänestä».

»Riittää, hyväntekijäni, se on aivan eri asia. Anteeksi tuhannesti!»

»No, Cavalletto», ja Clennam tarttui lempeästi hänen käsivarteensa
ja käänsi hänet niin, että he joutuivat seisomaan silmätysten. »Olen
varma, että te olette harvinaisen kiitollinen siitä vähästä, mitä olen
voinut tehdä hyväksenne.»

»Vannon, että niin on laita», huudahti toinen.

»Tiedän sen. Jos voisitte löytää tuon miehen tai saada selville minne
hän on joutunut tai hankkia joitakin myöhäisempiä tietoja hänestä, niin
tekisitte minulle kaikkein suurimman palveluksen, ja minä olisin teille
(ja paljoa suuremmalla syyllä) yhtä kiitollinen kuin te minulle.»

»En tiedä mistä etsiä», huudahti pieni mies suudellen haltioituneena
Arthurin kättä. »En tiedä mistä aloittaa. En tiedä minne mennä. Mutta
rohkeutta! Riittää! Sama se! Minä lähden, jo tällä hetkellä!»

»Eikä sanaakaan kellekään muulle kuin minulle, Cavalletto.»

»Altro!» huudahti Cavalletto. Ja hän hävisi suurella kiireellä.




YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU

Mistress Affery antaa ehdollisen uniansa koskevan lupauksen


Yksin jääneenä, elävinä yhä edessään mr Baptistin eli Giovanni
Baptista Cavalletton ilmeikkäät katseet ja eleet, aloitti Clennam
väsyttävän päivän. Turhaan koetti hän koota ajatuksiaan keskittämällä
ne liiketoimiinsa tai muihin asioihin; ne ankkuroituivat vain tuohon
ahdistavaan aiheeseen eivätkä kiintyneet mihinkään muuhun mietteeseen.
Samalla tavoin kuin jos pahantekijä kytkettäisiin paikoilleen
ankkuroituun venheeseen syvällä, kirkkaalla virralla ja tuomittaisiin,
virratkoot hänen ohitsensa kuinka mittaamattomat vesimäärät tahansa,
aina näkemään hukuttamansa lähimmäisen ruumis virran pohjalla,
liikkumattomana, muuttumattomana, paitsi kun vesipyörteet tekevät sen
leveämmän tai pitemmän näköiseksi, vuoroin laajentaen vuoroin supistaen
sen kaameita ääriviivoja, samalla tavoin Arthur näki, vaihtelevien,
toisiaan ajelevien ajatusten ja mielikuvien läpinäkyvän virran läpi,
tummana, järkkymättömänä, paikaltaan hievahtamattomana tuon ainoan
asian, josta hän turhaan koetti vapautua ja jota hän ei päässyt pakoon.

Hänen huoltensa kuormaa lisäsi suuresti hänen äsken saamansa varmuus,
että Blandois, mikä hän sitten lienee ollut oikealta nimeltään, oli
pahimpia roistoluonteita. Vaikka hänen häviämisensä voitaisiin selittää
jo huomispäivänä, pysyi kuitenkin kieltämättömänä, muuttumattomana
tosiasiana, että hänen äitinsä oli ollut tekemisissä tällaisen miehen
kanssa. Että tämä kanssakäyminen oli ollut salaista ja että hänen
äitinsä pelkäsi miestä ja alistui hänen edessänsä, sen toivoi hän
olevan vain hänen omassa tiedossaan; kuitenkin, kuinka hän, tietäen
tämän, voisi olla sovittamatta sitä vanhaan epämääräiseen pelkoonsa ja
uskoa, ettei tällaisessa kanssakäymisessä ollut mitään pahaa!

Äidin päätös olla keskustelematta hänen kanssansa asiasta ja tieto
hänen taipumattomasta luonteestaan lisäsi vielä avuttomuuden tuntoa.
Oli kuin painajaisunta se ajatus, että äitiä ja isän muistoa
saattoi uhata häpeä ja paljastus ja että hän itse oli suljettu kuin
kuparimuurin taakse, estettynä tulemasta heille avuksi. Sen päämäärän
saavuttaminen, joka hänellä oli ollut mielessä kotimaahan tullessaan ja
johon hän koko ajan siitä saakka oli pyrkinyt, sen oli hänen äitinsä
erinomaisen päättävästi tehnyt tyhjäksi juuri silloin, kun hän arveli
vaaran pahimmin uhkaavan. Hänen neuvonsa, tarmonsa, toimeliaisuutensa,
rahansa, luottonsa, kaikki apukeinonsa jäivät käyttökelvottomiksi ja
tarpeettomiksi. Jos äidillä olisi ollut saduissa mainittu voima muuttaa
kiveksi kaikki, jotka katsoivat häneen, ei hän olisi voinut lamauttaa
poikaansa voimattomammaksi kuin hän teki kääntäessään synkässä
huoneessaan järkkymättömät kasvonsa hänen puoleensa. Näin ainakin
Clennam ajatteli alakuloisessa mielessään.

Mutta tämänpäiväisen havainnon tilanteeseen luoma valo yllytti hänet
päättävämpään toimintaan. Luottaen tarkoituksensa oikeuteen ja tuntien
uhkaavan vaaran yhä lähestyvän päätti hän, ellei äiti edelleenkään
sallisi minkäänlaista lähestymistä, epätoivoissaan kääntyä Afferyn
puoleen. Jos hän voisi saada eukon puhumaan ja tekemään mitä voi
murtaakseen taloa sitovan salaperäisyyden lumouksen, voisi hän ehkä
pudistaa sielustaan sen lamaannuksen, josta hän hetki hetkeltä tuli yhä
kipeämmin tietoiseksi. Tämä päätös oli tuloksena sen päivän tuskasta,
ja hän pani sen toimeen päivän kallistuessa iltaan.

Hänen ensimmäinen pettymyksensä oli, että hän tullessaan pihaan näki
oven olevan auki ja mr Flintwinchin polttelevan piippuansa portailla.
Jos olosuhteet olisivat olleet tavallisen edulliset, olisi mistress
Affery avannut hänen kolkuttaessaan. Mutta nyt olivat olosuhteet
tavallista epäedullisemmat, ovi oli auki, ja mr Flintwinch poltteli
piippuansa portailla.

»Hyvää iltaa», toivotti Arthur.

»Hyvää iltaa», vastasi mr Flintwinch.

Savu nousi mutkikkaana mr Flintwinchin suusta, ikäänkuin se olisi
kiertänyt hänen vinon ja väärän vartensa kokonaan ja palannut hänen
vinon ja väärän kurkkunsa läpi, ennenkuin tuli ulos sekaantuakseen
käyristä uuninpiipuista nousevaan savuun ja mutkikkaan virran usviin.

»Oletteko kuulleet mitään uutta?» kysyi Arthur.

»Emme ole kuulleet mitään uutta», vastasi Jeremiah.

»Vieraasta miehestä, tarkoitan», selitti Arthur.

»Vieraasta miehestä, tarkoitan minäkin.»

Hän näytti niin tylyltä seistessään siinä vinona ja vääränä, Että
Clennamin mieleen juolahti eikä suinkaan ensimmäistä kertaa, että
Flintwinch kenties oman etunsa nimessä oli raivannut Blandoisin pois
tieltä. Hänenkö salaisuutensa ja turvallisuutensa olivat olleet
vaarassa? Hän oli pienikasvuinen ja Koukkuselkäinen eikä kenties
varsin voimakas, mutta hän oli sitkeä kuin vanha kuusi ja ovela kuin
vanha naakka. Kun tuollainen mies hiipisi takaa paljoa nuoremman ja
reippaamman miehen kimppuun ja tahtoisi häikäilemättä tehdä hänestä
lopun, kävisi se hyvinkin päinsä tällaisessa yksinäisessä paikassa
myöhäisellä hetkellä.

Sillä välin kun Clennamin sairaloisessa mielentilassa tämä ajatus
vyöryi hänen tajuntaansa vakituisesti ankkuroituneen pääajatuksen
yli, seisoi mr Flintwinch tuijottaen vastapäisen talon seinään
porttikäytävän poikki, niska vinossa ja toinen silmä ummessa, ilkeä
ilme kasvoilla, poltellen piippuansa; viimemainitussa toimituksessa
näytti olevan pääpyrkimyksenä purra piipunvarsi poikki eikä nauttia
tupakasta. Kaiketi hän sentään nautti omalla tavallaan siitäkin.

»Kun ensi kerralla tulette tänne, Arthur, niin voitte vaikkapa maalata
muotokuvani», huomautti mr Flintwinch pilkallisesti kumartuessaan
tyhjentämään piippunsa pesää.

Havahtuen ja hämillään pyysi Arthur anteeksi, jos oli epäkohteliaasti
tuijottanut häneen. »Mutta ajatukseni askartelevat niin tässä asiassa»,
selitti hän, »että unohdan itseni».

»Häh! Enpä käsitä», huomautti mr Flintwinch välinpitämättömästi, »miksi
se _teitä_ huolestuttaa, Arthur».

»Ettekö?»

»En», vastasi mr Flintwinch varsin lyhyesti ja jyrkästi, ikäänkuin
olisi kuulunut koiran sukuun ja näykkäissyt Arthurin kättä.

»Eikö se merkitse minulle mitään, kun näen nuo kuulutukset tuolla
ulkona? Eikö se merkitse minulle mitään, että näen ja kuulen äitini
nimeä ja asuntoa mainittavan tässä yhteydessä?»

»En ymmärrä», intti mr Flintwinch kuoputellen sänkistä poskeansa,
»että sen tarvitsee merkitä teille paljoakaan. Mutta sanonpa teille,
mitä näen», ja hän vilkaisi ylös ikkunoihin, »näen takkavalkean ja
kynttilänvalon äitinne huoneessa».

»Ja mitä se tähän kuuluu?» M

»Päättelen siitä, sir», vastasi mr Flintwinch kiemurtautuen häneen
päin, »että jos on viisainta (kuten sananlasku neuvoo) jättää nukkuvat
koirat rauhaan, niin on kenties yhtä viisasta jättää karanneetkin
koirat rauhaan. Älkää huoliko niistä. Ne palaavat kyllä aikanaan.»

Mr Flintwinch kääntyi jyrkästi ympäri tehtyään tämän huomautuksen
ja astui pimeään eteiseen. Clennam seisoi paikallaan seuraten häntä
silmillään, kun hän kumartui kouraisemaan tulitikkulaatikkoa pienessä
sivuhuoneessa ja sai kolme neljä kertaa kouraistuaan yhden tikun
käsiinsä, jolla sitte sytytti seinällä riippuvan hämärän lampun. Koko
ajan sillä välin kuvitteli Clennam mahdollisia eri keinoja ja tapoja
— ikäänkuin näkymätön käsi pikemmin kuin hänen oma mielikuvituksensa
olisi loihtinut ne hänen eteensä — joilla mr Flintwinch oli suorittanut
mustan tekonsa ja kuljettanut sen jäljet hämyisiä pimeitä katuja
pitkin, jotka ympäröivät taloa.

»No, sir», kysyi Jeremiah äreästi, »suvaitsetteko mennä yläkertaan?»

»Äitini on kai yksin?»

»Ei ole yksin», vastasi ukko. »Mr Casby tyttärineen on hänen luonansa.
He tulivat minun tupakoidessani ja jäin portaille polttamaan piippuni
loppuun.»

Siinä oli toinen pettymys. Arthur ei virkkanut mitään ja nousi
äitinsä huoneeseen, jossa mr Casby ja Flora olivat nauttineet teetä,
anjovismuhennosta ja lämmintä paahtoleipää. Näiden herkkujen jäännöksiä
ei ollut vielä korjattu pöydältä eivätkä niiden valmistamisen jäljet
olleet hävinneet Afferyn tulenpaahtamilta kasvoiltakaan hänen
seistessään siinä kuin mikäkin vertauskuvallinen olento keittiön
paahtohaarukka kädessä; tavallisten tämänlaisten olentojen rinnalla
oli hänellä se etu, että hänen vertauskuvallinen merkityksensä kävi
selvästi ilmi hänen kädessään olevasta tunnuksesta.

Flora oli laskenut hattunsa ja huivinsa vuoteelle niin huolellisesti,
että saattoi arvata hänen aikovan viipyä talossa jonkun aikaa. Mr
Casbykin säteili takkavalkean läheisyydessä, hyväntahtoiset ohimot
kiiltäen ikäänkuin paahtoleivälle levitetty lämminnyt voi olisi
tihkunut patriarkallisen kallon läpi, ja kasvot niin punoittavina kuin
jos anjovismuhennoksen värittävä aines olisi levinnyt patriarkallisille
kasvoille. Kun Clennam vaihtaessaan tavallisia tervehdyksiä näki kaiken
tämän, päätti hän viipymättä puhua äitinsä kanssa.

Oli kauan ollut tapana, koska mrs Clennam ei milloinkaan vaihtanut
huonetta, että ne, joilla oli jotakin yksityistä hänelle sanottavaa,
työnsivät hänet rullatuolissa pulpetin ääreen, jossa hän sitten istui
tavallisesti selkä muuhun huoneeseen päin ja häntä puhutteleva henkilö
nurkassa, vartavasten siinä aina seisovalla tuolilla. Paitsi että äiti
ja poika eivät pitkään aikaan olleet keskustelleet kolmannen henkilön
olematta läsnä, niin mrs Clennamin luona kävijät olivat tottuneet
siihen, että tältä kysyttiin, keskeytystä anteeksi pyytäen, saisiko
häntä puhutella liikeasioissa, ja että jos hän vastasi myöntävästi,
hänet lykättiin äsken kuvatulle paikalle.

Sentähden, kun Arthur nyt lausui tällaisen anteeksipyynnön ja
kysymyksen ja sitte lykkäsi hänet pulpetin ääreen, istuutuen itse
tuolille, alkoi mrs Finching vain puhua äänekkäämmin ja nopeammin,
ikäänkuin hienotunteisesti osoittaen, ettei hän voinut kuulla mitään,
ja mr Casby siveli uneliaan tyynesti pitkiä valkoisia kiharoitansa.

»Äiti, olen tänään kuullut jotakin, mistä olen varma, ettet mitään
tiedä, mutta mikä sinun pitäisi tietää, tuon miehen menneisyydestä,
jonka näin täällä.»

»Minä en tiedä mitään sen miehen menneisyydestä, jonka näit täällä,
Arthur.»

Hän puhui äänekkäästi. Poika oli alentanut ääntänsä, mutta äiti
torjui tämän tuttavallisen luottavaisuuden yrityksen kuten kaikki
muut samanlaiset pyrkimykset ja puhui tavallisella kovalla töykeällä
äänellään.

»En ole kuullut sitä kiertoteitse, vaan suoraan asiantuntevalta.»

Mrs Clennam kysyi häneltä, samaan sävyyn edelleen, oliko hän tullut
tänne kertoakseen siitä.

»Katsoin oikeaksi, että saisit tietää sen.»

»Ja mitä se on?»

»Hän on istunut ranskalaisessa vankilassa.»

Mrs Clennam vastasi aivan rauhallisesti: »Sen minä kyllä voin uskoa
hänestä.»

»Mutta pahantekijänä, äiti. Hän oli syytettynä murhasta.» Toinen
säpsähti kuullessaan tuon sanan ja hänen kasvoillaan näkyi luonnollisen
kauhun ilme. Kuitenkin hän puhui edelleen kovaa kysyessään:

»Kuka kertoi sinulle sen?»

»Mies, joka on ollut hänen vankilatoverinsa.»

»Otaksun, ettet tuntenut sen miehen menneisyyttä, ennenkuin hän kertoi
tästä?»

»En.»

»Vaikka tunsit miehen?»

»Niin.»

»Aivan samoin kuin minun ja Flintwinchin oli laita tuon toisen miehen
suhteen! Otaksun kuitenkin, ettei yhtäläisyys ole niin tarkka, että
opit tuntemaan tiedoittajasi kirjeenvaihtajan kautta, jonka huostaan
hän oli sijoittanut rahoja? Kuinka sen asian laita on?»

Arthurilla ei ollut muuta neuvoa kuin tunnustaa, ettei hän ollut
tutustunut tiedoittajaansa minkään toimiston suositusten taikka yleensä
minkäänlaisten välittäjien kautta. Mrs Clennamin tuikea tarkkaavaisuus
laukesi vähitellen vakavaksi voitonriemuksi, ja hän vastasi jyrkän
painokkaasti: »Katso siis, kuinka tuomitset muita, Arthur. Neuvon
sinua, omaksi hyväksesi, ottamaan vaarin siitä, kuinka tuomitset muita.»

Hänen juhlallinen mahtipontisuutensa ilmeni yhtä paljon hänen
katseessaan kuin painokkaissa sanoissaan. Hän katsoi yhä edelleen
poikaansa; ja jos tällä tullessaan oli ollut jonkinlainen salainen
toivo voida vaikuttaa häneen vähänkin, tuijotti hän nyt sen toivon ulos
hänen sydämestään.

»Äiti, enkö siis voi tehdä mitään auttaakseni sinua?»

»Et mitään.»

»Etkö suo minulle minkäänlaista luottamusta, tehtävää tai selitystä?
Etkö huoli minkäänlaisesta neuvosta? Etkö salli minun lähestyä sinua?»

»Kuinka voit kysyä minulta tuota? Sinähän itse erosit minun
liikkeestäni ja minun asioistani. Sinun puoleltasi se tapahtui eikä
minun. Kuinka voit tosissasi kysyä minulta tuollaista? Sinä tiedät,
että jätit minut Flintwinchin huostaan, ja hän on nyt sinun paikallasi.»

Vilkaisten Jeremiahiin huomasi Clennam jo hänen sääryksistään, että hän
mitä tarkkaavimmin koetti seurata heidän keskusteluaan, vaikka seisoi
heinään nojaten ja leukaansa kuoputellen oli kuuntelevinaan Floraa,
joka sekavimmalla tavalla laverteli erilaisista asioista, jolloin
makrilli ja mr F:n täti jossakin käänteessä oli sekoitettu turilaihin
ja viinikauppaan.

»Vankina ranskalaisessa vankilassa, syytettynä murhasta», toisti mrs
Clennam tyynesti kooten sen, mitä hänen poikansa oli sanonut. »Siinäkö
kaikki, mitä olet saanut kuulla hänestä hänen vankilatoveriltaan?»

»Pääasiassa kaikki.»

»Entä oliko tuo toveri ollut hänen apulaisenaan ja myös murhaaja? Mutta
tietysti hän antaa itsestään paremman todistuksen kuin ystävästään,
turhaahan on kysyäkään. Tästäpä vieraamme saavat uutta puheenaihetta.
Casby, Arthur kertoo minulle —»

»Seis, äiti! Seis, seis!» Hän keskeytti äitinsä kiireesti, koska ei
suinkaan ollut ajatellut kuuluttaa kaikille sitä, mitä oli kertonut.

»Mitä, nyt?» kysyi mrs Clennam tyytymättömänä. »Mitä vielä?»

»Pyydän teitä suomaan anteeksi, mr Casby — ja teitä myös, mrs Finching
— puhuisin vielä pari sanaa äitini kanssa —»

Hän oli laskenut kätensä äidin tuolille, sillä muuten tämä olisi jalan
polkaisulla lattiaan käännetty äkkiä ympäri. He olivat yhä silmätysten.
Mrs Clennam katsoi häneen hänen aprikoidessaan, mitä mahdollisesti
seuraisi siitä, mitä hän ei ollut tarkoittanut eikä edeltäpäin
arvannut, että nimittäin Cavalletton paljastus tulisi yleisesti
tunnetuksi, ja kiireesti päätellessään, että oli parasta olla puhumatta
siitä; kenties hänellä ei kuitenkaan ollut tähän sen selvempää syytä
kuin varmaksi katsomansa luulo, että äiti pitäisi tämän vain omana ja
yhtiökumppaninsa tietona.

»Mitä nyt?» kysyi mrs Clennam toistamiseen, kärsimättömästi. »Mitä
tahdot vielä?»

»En tarkoittanut, äiti, että kertoisit, mitä olen ilmoittanut sinulle.»

»Panetko tämän jonkinlaiseksi ehdoksi minulle?»

»No niin, panen.»

»Huomaa siis! Sinä tästä teet salaisuuden enkä minä». Hän kohotti
kätensä. »Sinä, Arthur, kannat tänne epäilyksiä ja epäluuloja ja
vaadit selityksiä, ja sinä tuot tänne salaisuuksia. Mitä luulet sen
merkitsevän minulle, missä ja mikä tämä mies on ollut? Mitä se saattaa
kuulua minuun? Koko maailma tietäköön sen, jos haluaa, minua se ei
liikuta. No, päästä minut nyt.»

Arthur taipui hänen käskevän mutta samalla voitonriemuisen katseensa
edessä ja lykkäsi hänen tuolinsa sinne, mistä oli tuonutkin sen. Sitä
tehdessään huomasi hän mr Flintwinchinkin katseessa voitonriemua, joka
varmasti ei ollut Floran ansiota. Se, että hänen tiedonantonsa samoin
kuin koko yrityksensä ja tarkoituksensa näin käännettiin häntä itseään
vastaan, vakuutti hänelle selvemmin kuin äidin taipumattomuus ja
lujuus, ettei hän pääsisi tämän kanssa minkäänlaisiin tuloksiin. Muuta
keinoa hänellä ei ollut kuin vedota vanhaan ystäväänsä. Afferyyn ja
pyytää hänen apuansa.

Mutta tämäkin yksinkertainen ja tuloksiltaan aivan epätietoinen,
vetoaminen näytti olevan kaikkein vaikeimpia tehtäviä. Affery oli
niin täydellisesti molempien ovelien orjuudessa, jotka pitivät
järjestelmällisesti ja vuoroin häntä silmällä, ja muuten hän niin
pelkäsi liikkua talossa, että näytti edeltäpäin jo mahdottomalta saada
puhutella häntä kahdenkesken. Sitäpaitsi ja ennen kaikkea oli mistress
Affery jollakin tavein (ei ollut vaikea arvata miten, kun tunsi hänen
herransa ja miehensä tuikeat perustelut) elävästi tietoinen siitä,
kuinka vaarallista oli missään tilaisuudessa sanoa mitään; siksi
hän koko ajan oli nyt pysytellyt nurkassa suojaten itseään kaikelta
lähestymiseltä vertauskuvallisella työaseellaan, niin että kun Flora
oli kääntynyt hänen puoleensa sanoen pari sanaa ja pullonvihreä
patriarkka samoin, oli hän vain kuin kuuromykkä torjunut heidän
keskusteluyrityksensä paahtohaarukallaan.

Yritettyään useita kertoja turhaan houkutella Afferya kääntämään
päätänsä raivatessaan pöytää ja pestessään teekalustoa Clennam keksi
sopivan juonen, johon Flora sai olla apuna. Hän kuiskasi tälle: »Ettekö
voisi sanoa haluavanne katsella huoneita?»

Flora-parka, joka oli ainaisessa levottomassa odotuksessa, että Clennam
taas muuttuisi nuorukaiseksi ja uudelleen rajusti rakastuisi häneen,
ihastui ylenmäärin tästä kuiskauksesta, ei vain sen salaperäisyyden
hurmaamana, vaan koska toivoi sen valmistavan tietä hellälle
kohtaukselle, jossa Arthur tunnustaisi tunteittensa laadun. Hän alkoi
heti toimia viittauksen mukaan.

»Ah tätä poloista vanhaa huonetta», sanoi Flora katsellen ympärillensä,
»on liikuttavaa nähdä mrs Clennam aivan entisensä kaltainen paitsi
enemmän savun mustaama sehän oli arvattavakin aikaa myöten ja niin
käy meidän kaikkien meidän täytyy tyytyä jos se sitten on meistä
hauskaa tai ei niin on minun itseni käynyt jos en ole tullut juuri
savuisemmaksi niin kauhean paljon lihavammaksi mikä on sama tai vielä
pahempi, kun ajattelen menneitä aikoja jolloin isän oli tapana tuoda
minut tänne pikkuruisena tyttönä suunnaton määrä kylmänvihoja kiipesin
tuolille jalat käsinojilla ja tuijotin Arthuria — anteeksi mr Clennamia
— pikkuruinen poika hänellä oli päällään mekko ja peloittavan iso
kaulus ennenkuin mr F. ilmestyi synkkänä varjona taivaanrannalle ja
alkoi osoittaa kohteliaisuutta aivan kuin tunnettu kummitus eräässä
B:llä alkavassa paikassa Saksassa tässä on siveellinen opetus elämän
polut ovat samanlaisia kuin polut pohjoisessa Englannissa jossa saadaan
hiiltä ja valmistetaan rautaa ja muita tavaroita joihin sekoitetaan
tuhkaa.»

Maksettuaan huokauksella veronsa ihmiselämän katoavaisuudelle riensi
Flora edelleen päämääräänsä kohti.

»Ei silti että pahin vihollinenkaan olisi voinut väittää että tämä
talo siihen aikaan oli hilpeä ja rattoisa talo sellainen se ei ole
milloinkaan ollut mutta aina hyvin juhlallinen, hellä sydän palauttaa
muistiin erään tapahtuman nuoruuden ajalta kun arvostelukyky ei vielä
ollut kypsä kun Arthur — piintynyt tapa — mr Clennam — vei minut
käyttämättömään homeisuudestaan merkilliseen keittiöön ja ehdotti että
hän piilottaisi minut sinne elinajakseni ja elättäisi minua sillä,
mitä saisi kätketyksi aterioiltaan kun hän ei ollut kotona lupapäivinä
ja kuivalla leivällä epäsuosion aikoina joita näinä onnen aikoina
sattui varsin usein, olisiko sopimatonta ja liikaa jos pyytäisin saada
elvyttää noita muistoja ja kulkea talon läpi?»

Mrs Clennam, joka vain vastahakoisesti sieti Floran läsnäoloa, vaikka
tämän vierailu (ennen Arthurin odottamatonta tuloa) johtui pelkästä
hyväntahtoisuudesta eikä omaksi huviksi, vastasi, että koko talo oli
avoinna hänelle. Flora nousi ja katsoi Arthuriin saadakseen hänet
seuralaisekseen. »Tietysti», vastasi tämä ääneen, »ja Affery varmaan
näyttää meille valoa».

Affery kieltäytyi anteeksi pyytäen. »Älkää pyytäkö minulta mitään,
Arthur!» jolloin Flintwinch keskeytti hänet: »Miksei? Affery,
mikä sinulla on, vaimo? Miksei, ämmä?» Näin oikaistuna tuli hän
vastahakoisesti nurkastaan, luovutti paahtohaarukan herransa toiseen
käteen ja otti vastaan kynttilänjalan, jota ukko toisella kädellä
tarjosi hänelle.

»Käy edellä, sinä hupsu!» sanoi Jeremiah. »Haluatteko ylä- vai
alakertaan, mrs Finching?»

Flora vastasi haluavansa alakertaan.

»Mene edellä ja alas, sinä houkka!» käski Jeremiah. »Ja tee se
kunnollisesti, muuten pyörähdän portaita alas niskaasi.»

Affery astui löytöretkeilijäin etunenässä, Jeremiah seurasi perässä.
Hänellä ei ollut aikomusta jättää heitä. Clennam, joka vilkaisi
taaksensa ja näki hänen seuraavan kolmen askelman päässä, virkkoi
matalalla äänellä: »Eikö hänestä voi millään keinolla päästä eroon?»
Flora rauhoitti häntä vastaamalla heti: »Vaikkei se ole aivan sopivaa
Arthur enkä voisi ajatella sitä nuoremman tai vieraamman miehen
nähden niin en kuitenkaan pane pahakseni jos nyt välttämättä tahdotte
kuitenkin soisin ettette puristaisi minua varsin lujasti.»

Arthur, joka ei raskinnut selittää, ettei hän ollut ensinkään
tarkoittanut sitä, kiersi käsivartensa Floran vyötärölle tueksi. »Voi,
hyvä Jumala», kuiskasi Flora, »olette todella hyvin tottelevainen
ja se on erittäin kunniallista ja gentlemannimaista tietysti mutta
en kuitenkaan pitäisi sitä tunkeilevaisuutena jos pitäisitte hiukan
lujemmin minusta».

Tässä hullunkurisessa asennossa, joka ei ensinkään ollut sopusoinnussa
hänen tuskaisen mielentilansa kanssa, laskeutui Clennam alakertaan
huomaten, että Flora aina kävi painavammaksi pimennoissa, vaikka hän
oli riittävän raskas valoisimmissakin paikoissa. Palaten ikävältä
keittiöpuolelta, joka oli niin synkkä kuin suinkin ajatella voi, meni
mistress Affery kynttilöineen hänen isänsä entiseen huoneeseen ja
sieltä vanhaan ruokasaliin; koko ajan hän kävi edellä kuin aave, jota
ei voinut saavuttaa, eikä milloinkaan kääntynyt tai vastannut, kun
Arthur kuiskasi: »Affery, tahdon puhua kanssanne!»

Ruokasalissa sai Flora tunteellisen halun kurkistaa lohikäärmekaappiin,
joka usein oli nielaissut Arthurin hänen lapsuutensa päivinä — ehkäpä
siksikin, että se pimeytensä tähden oli varsin sopiva paikka, jossa hän
taas voi käydä painavaksi. Arthur, joka jo oli epätoivon partaalla, oli
avannut sen, kun ulko-ovelle kolkutettiin.

Mistress Affery päästi tukahdutetun kirkaisun ja huiskautti esiliinan
päänsä peitoksi.

»Mitä? Tahdotko toisen annoksen?» kysyi mr Flintwinch. »Saat sen,
eukkoseni, saat aimo annoksen. Oh! Annan sinulle aika nipistyksen,
tuntuvan nipistyksen!»

»Eikö kukaan menekään avaamaan?» kysyi Arthur.

»_Minä_ menen avaamaan, sir», ärähti ukko niin kiukkuisesti kuin
tahtoisi osoittaa, että hän seisoi kahden tulen välissä, joista toiseen
oli heittäydyttävä, vaikka hän mieluummin olisi jäänyt paikalleen.
»Pysykää tässä kaikki sillä välin! Affery, eukkoni, jos liikahdat
tuumankin verran tai puhut sanankin tyhmyyksiksi, niin annan sinulle
kolminkertaisen annoksen!»

Samana hetkenä kun hän hävisi, päästi Arthur irti mrs Finchingin, mikä
kohtasi jonkin verran vaikeuksia, sillä tämä arvoisa rouva käsitti
hänen aikeensa väärin ja valmistautui kiinteämpään eikä irtautuvaan
syleilyyn.

»Affery, puhukaa minulle nyt!»

»Älkää koskeko minuun, Arthur!» huusi eukko peräytyen. »Älkää lähestykö
minua. Hän näkee meidät. Näkee varmasti. Älkää, älkää!»

»Hän ei näe minua, jos sammutan kynttilän», sanoi Arthur ja antoi teon
seurata sanoja.

»Hän kuulee mitä sanotte», huudahti Affery.

»Hän ei voi kuulla meitä, jos vedän teidät tänne pimeään kaappiin ja
puhun teille siellä», ja taas antoi Arthur teon seurata sanoja. »Miksi
piilotatte kasvonne?»

»Siksi että pelkään näkeväni jotakin!»

»Ette voi pelätä näkevänne mitään tässä pimeydessä, Affery.»

»Kyllä, voin kylläkin. Paljon enemmän kuin jos on valoa.»

»Miksi te pelkäätte?»

»Siksi että talo on täynnä salaisuuksia ja outoja asioita, täynnä
kuiskutuksia ja supinaa, täynnä ääniä. Ei missään talossa kuulu niin
paljon ääniä kuin täällä. Minä kuolen niistä, ellei Jeremiah sitä ennen
kurista minua. Niin luulen hänen tekevänkin.»

»En ole milloinkaan kuullut täällä mitään ääniä, joista kannattaisi
puhua.»

»Ah! Mutta kyllä kuulisitte, jos asuisitte täällä ja jos teidän
täytyisi kulkea täällä kaikkialla kuten minun», vakuutti Affery; »ja te
huomaisitte, että ne kyllä ovat mainitsemisen arvoiset ja että olisitte
pakahtumaisillanne, ellette saisi puhua niistä. Nyt Jeremiah tulee.
Tahdotte kai, että hän tappaa minut?»

»Hyvä Affery, vakuutan juhlallisesti näkeväni valon paistavan
ovenraosta eteisen kivilattialle, ja saman näkisitte tekin, jos
ottaisitte esiliinan silmiltänne ja katsoisitte.»

»En uskalla», valitti Affery, »en ikinä uskalla, Arthur. Olen aivan
sokkona, kun ei Jeremiah ole lähettyvillä, ja toisinaan silloinkin.»

»Hän ei voi sulkea ovea minun huomaamattani sitä», sanoi Arthur;
»olette yhtä hyvässä turvassa minun kanssani kuin jos hän olisi
viidenkymmenen peninkulman päässä».

(»Soisin hänen olevan!» huudahti Affery.)

»Affery, tahdon tietää mitä täällä tapahtuu, tahdon saada jotakin
selvyyttä tämän talon salaisuuksiin.»

»Minä sanon sen teille, Arthur», keskeytti Affery; »salaisuudet ovat
ääniä, kahinaa, hiipimistä ja tärinää, askeleita ylhäällä ja askeleita
alhaalla».

»Mutta siinä eivät ole kaikki salaisuudet.»

»En tiedä», vastasi Affery. »Älkää kyselkö minulta enää mitään. Entinen
morsiamenne on läheisyydessä, ja hän on suuri lavertelija.»

Hänen entinen morsiamensa oli todella niin lähellä, että nojautui
varsin tanakkana neljänkymmenen viiden asteen kulmassa häneen peläten
ja vapisten; hän sekaantui nyt keskusteluun ja vakuutti mistress
Afferylle enemmän vilpittömästi kuin asiallisesti, että mitä ikinä
hän kuulisikin, ei hän kertoisi sitä edelleen, vaan säilyttäisi sen
salaisena, »ellei muun tähden, niin Arthurin — tietenkin tunkeilevaa ja
liian tuttavallista — Doycen ja Clennamin tähden».

»Pyydän hartaasti teiltä, hyvä Affery, joka kuulutte harvoihin
lapsuuteni aikaisiin miellyttäviin muistoihin, pyydän teiltä äitini
tähden, miehenne tähden, itseni ja meidän kaikkien tähden. Olen varma
siitä, että voitte, jos tahdotte, kertoa jotakin, mikä koskee sen
miehen käyntejä täällä.»

»No niin, minä kerron teille, Arthur», vastasi Affery — »Jeremiah
tulee!»

»Ei, ei hän tule. Ovi on auki, ja hän seisoo ulkopuolella, puhellen
jonkun kanssa.»

»Minä kerron teille siis», sanoi Affery kuunneltuaan, »että hän
ensimmäisen kerran täällä ollessaan kuuli itse ne äänet. 'Mitä se on?'
kysyi hän minulta. 'En tiedä mitä se on', vastasin minä ja tartuin
häneen, 'mutta olen kuullut sitä alinomaa'. Kun sanoin sen, seisoi hän
ja katseli minua vapisten kuin haavan lehti.»

»Onko hän usein käynyt täällä?»

»Vain sinä iltana ja sitte viime kerralla.»

»Mitä te näitte hänestä minun lähdettyäni?»

»Molemmat ovelat pitivät häntä koko ajan hallussaan. Jeremiah tuli
tanssien syrjittäin minun luokseni, sittenkun olin laskenut teidät ulos
(niin hän aina tekee, kun aikoo käydä kimppuuni), ja sanoi minulle:
'No, Affery', sanoi hän, ’tulen perässäsi, eukkoni, ja juoksutan sinut
ylös'. Ja hän puristi minua niskasta, kunnes sai suuni auki, ja työnsi
minua edellään ylös ja vuoteeseen, puristaen koko ajan niskasta. Näin
hän sanoo juoksuttavansa minut yläkertaan. Oh, hän on sellainen ilkiö!»

»Ettekö kuullut ettekä nähnyt mitään muuta, Affery?»

»Enkös maininnut, että minut lähetettiin vuoteeseen, Arthur.
Nyt hän tulee!»

»Vakuutan teille, että hän yhä on ovella. Nuo kuiskutukset ja tuo
supina, Affery, josta puhuitte — mitä se on?»

»Mistä minä tietäisin sen? Älkää kysykö minulta mitään niistä, Arthur.
Menkää nyt!»

»Mutta, rakas Affery, ellen minä miehenne ja äitini uhalla pääse edes
jossakin määrin näiden salaisuuksien perille, niin hukka perii meidät
kaikki.»

»Älkää kysykö minulta mitään», toisti Affery. »Olen jo pitkät ajat
kulkenut kuin unessa. Menkää, menkää!»

»Olette ennenkin sanonut niin», vastasi Arthur. »Te käytitte samaa
sanaa silloin illalla ovella, kun kysyin mitä täällä oli tekeillä. Mitä
tarkoitatte unissa kulkemisella?»

»En aio kertoa sitä teille. Menkää jo! En kertoisi sitä teille, vaikka
olisitte yksinkin, vielä vähemmän, kun teillä on entinen morsiamenne
mukananne.»

Arthurin oli yhtä turha pyytää ja rukoilla kuin Floran panna
vastalauseitaan. Affery, joka oli vapissut ja tehnyt vastarintaa koko
ajan, ei ottanut pyyntöjä ja houkutteluja kuuleviin korviinsa, vaan
pyrki nyt väkisin ulos kaapista.

»Huudan ennemmin Jeremiahin tänne kuin puhun enää sanaakaan. Kutsun
häntä, ellette taukoa puhumasta minulle. Tämä on viimeinen sanani,
ennenkuin kutsun hänet. — Jos joskus alatte itse taistella ovelia
vastaan (teidän tulisi tehdä niin, kuten sanoin teille kotiin
tullessanne, sillä te ette ole elänyt täällä vuosikausia ja oppinut
pelkäämään henkenne puolesta, kuten minä) ja voitatte heidät minun
silmieni nähden, saatte sanoa minulle: 'Affery, kerro unesi!' ja
silloin minä kenties kerron ne.»

Oven sulkeutuminen esti Arthuria vastaamasta. He liukuivat
paikoillensa, minne Jeremiah oli jättänyt heidät, ja Clennam astui
esiin ukon palatessa ja ilmoitti vahingossa sammuttaneensa kynttilänsä.
Mr Flintwinch katseli, kun hän sytytti sen eteisen lampulla, eikä
virkkanut sanaakaan siitä henkilöstä, jonka kanssa oli puhellut ovella.
Ehkäpä hänen äreä mielensä vaati hyvitystä jostakin äskeisen vierailun
tuottamasta harmista; oli miten oli, mutta nähdessään vaimonsa, pää
esiliinan peitossa, hän suuttui niin vimmatusti, että ryntäsi hänen
luoksensa, otti hänen verhotun nenänsä peukalon ja etusormen väliin ja
näytti käyttävän kaiken ruuvivoimansa vääntäessään sitä.

Flora, joka nyt oli yhtä mittaa painava, ei vapauttanut Arthuria
talontarkastuksesta ennenkuin se oli ulotettu hänen entiseen
ullakkomakuuhuoneeseensa. Arthurin ajatukset asuivat aivan muualla;
kuitenkin terästyi hänen huomionsa, kuten hänellä perästä päin oli
syytä muistella, panemaan merkille, kuinka ummehtunut ja tympeä ilma
oli talossa, kuinka he painoivat syvät jäljet yläkerran lattioita
peittävään pölyyn ja että erästä ovea avattaessa tuntui kuin
jonkinlaista vastustusta, mikä aiheutti Afferyn huutamaan, että joku
piileksi huoneessa; tähän luuloon hän jäi, vaikka huone tutkittiin
eikä ketään löytynyt. Kun he viimein palasivat hänen äitinsä
huoneeseen, tapasivat he mrs Clennamin, verhotulla kädellään varjostaen
kasvojaan, puhelemassa matalalla äänellä patriarkalle, joka seisoi
takkavalkean edessä. Tämän sinisistä silmistä, kiiltävästä päälaesta ja
silkkikiharoista levisi, kun hän heidän sisäänastuessaan kääntyi heihin
päin, arvaamaton merkitys ja pohjaton rakkaus lähimmäisiä kohtaan
seuraavassa huomautuksessa: »Vai jo te kävitte katsomassa huoneita,
katsomassa huoneita — huoneita — katsomassa huoneita!»

Tämä lause ei itsessään ollut mikään viisauden tai hyväntahtoisuuden
helmi, mutta hän painoi siihen näiden leiman ja teki sen siten
verrattomaksi ja ihailtavaksi.




KUUDESKYMMENES LUKU

Pitkän päivän ilta


Mr Merdle, kuuluisa mies ja isänmaan kaunistus, kulki edelleen
loistavaa uraansa. Yhä laajemmissa piireissä alkoi selvitä, että
mies, joka oli tehnyt yhteiskunnalle niin ihailtavan palveluksen,
että oli koonnut siltä suunnattomasti rahaa, ei voinut tyytyä olemaan
vain tavallinen kansalainen. Vapaaherran arvosta puhuttiin jo aivan
varmana asiana; päärin kruunuakin mainittiin usein. Huhu tiesi,
että mr Merdle oli lausunut kullanpainoisen sanansa vapaaherruutta
vastaan; hän oli selvästi vihjannut loordi Decimukselle, että se oli
liian vähän hänelle, ja sanonut: »Ei, päärin arvo tahi sitten pelkkä
Merdle!» Tämän kerrottiin upottaneen loordi Decimuksen jopa ylhäistä
leukaansa myöten (mikäli se näin ylevälle henkilölle oli mahdollista)
epäröimisten suohon. Sillä Barnaclet, jotka muodostivat oman erikoisen
ryhmänsä luomakunnassa, katsoivat tällaisten kunnianosoitusten kuuluvan
yksinomaan heille; siksi he, jos joku sotilashenkilö, merenkulkija tai
lakimies aateloitiin, päästivät alentuvasti hänet sisään perheovesta,
jonka kohta taas sulkivat. Loordi Decimusta ei huolestuttanut (kertoi
huhu) vain hänen oma perinnäinen osansa tässä käsityksessä, vaan
hänellä oli sitäpaitsi tiedossa, että ehdotuslistalla oli useita
samanluontoisia, barnacelaisia vaatimuksia, jotka joutuisivat
ristiriitaan tämän mahtavan hengen vaatimuksen kanssa. Huhu oli joko
väärässä tai oikeassa, mutta ainakin touhuissaan; ja loordi Decimus,
joka mietiskeli tai jonka otaksuttiin mietiskelevän herkeämättä
tätä pulmaa, antoi huhulle yllykettä, kun useissa julkisissa
tilaisuuksissa tavalliseen norsumaiseen tapaansa tallusteli vanhojen
iänikuisten lauseparsien viidakossa, keinutellen mr Merdleä selässään
Jättiläisyrittelijänä, Englannin rikkautena, Joustavaälyisenä,
Luottona, Pääomana, Isänmaan onnena ja tuhansina muina siunauksina.

Vanha viikate liikkui niin hiljaa ja tyynesti, että kokonaista kolme
kuukautta oli huomaamatta kulunut siitä, kun englantilaiset veljekset
laskettiin yhteiseen hautaan Rooman muukalaisten kirkkomaalla. Mr ja
mrs Sparkler olivat sijoittuneet omaan taloonsa, pieneen rakennukseen,
joka kuului samaan luokkaan kuin Tite Barnaclen talo; epämukavuus
vietti siinä riemuvoittoja ja ilmassa leijaili toispäiväisen liemen
ja vaunuhevosten tuoksu; mutta se oli äärimmäisen kallishintainen,
koska sijaitsi asuttavan pallon keskipisteessä. Tässä kadehdittavassa
asunnossa (ja monet todella kadehtivat sitä) oli mrs Sparkler
päättänyt viipymättä ryhtyä syöksemään anoppiaan vallasta, kun
vihollisuudet lykkäytyivät sen kautta, että pikalähetti saapui tuoden
kuolinsanoman. Mrs Sparkler, joka ei ollut tunteeton, oli saanut rajun
surunkohtauksen, jota kesti kaksitoista tuntia; tämän jälkeen oli hän
noussut huolehtimaan surupuvustaan ja tarkasti valvomaan, että siitä
tulisi yhtä kaunis kuin mrs Merdlenkin. Tämä tapahtuma loi synkän
varjon useamman kuin yhden ylhäisen perheen elämään (kuten hienoimmat
lehdet lausuivat), ja pikalähetti riensi takaisin.

Mr ja mrs Sparkler olivat kahden syöneet päivällistä synkän varjonsa
alla, ja mrs Sparkler lepäsi sohvalla seurusteluhuoneessa. Oli kuuma
sunnuntai-ilta. Heidän asunnossaan oli ilma sinä iltana erikoisen
tukahduttava, vaikka se tavallisestikin oli umpinainen ja painostava,
ikäänkuin taloa vaivaisi parantumaton nuha. Kirkonkellot olivat panneet
pahintansa sekaantuen kadun soinnuttomiin kaikuihin, ja valaistujen
kirkonikkunain keltainen, sumun läpi loistava valo oli sammunut ja
ikkunat olivat nyt läpikuultamattoman mustat. Mrs Sparkler, joka lepäsi
sohvallaan katsellen avonaisesta ikkunasta reseda- ja kukka-astioiden
yli kapean kadun toiselle puolen, oli kyllästynyt tähän näköalaan. Mrs
Sparkler katseli toiseen ikkunaan päin, jossa hänen miehensä seisoi
parvekkeella, ja oli kyllästynyt tähänkin näköalaan. Mrs Sparkler
katseli itseään ja surupukuaan ja oli kyllästynyt tähänkin näköalaan,
vaikkei juuri yhtä paljon kuin molempiin edellisiin.

»On kuin viruisin kaivossa», huudahti mrs Sparkler vaihtaen kärtyisesti
asentoa. »Herra Jumala, Edmund, jos sinulla on jotakin sanottavaa, niin
mikset sano sitä?»

Mr Sparkler olisi hyvin voinut vastata: »Aarteeni, ei minulla ole
mitään sanottavaa.» Mutta koska sellainen ei juolahtanut hänen
mieleensäkään, tyytyi hän tulemaan sisään parvekkeelta ja asettumaan
vaimonsa sohvan ääreen.

»Hyväinen aika, Edmund!» sanoi mrs Sparkler vieläkin kärtyisämmin,
»sinähän vedät resedan ihan nenäsi sisään! Älä, älä!»

Mr Sparkler oli hajamielisyydessään — kenties hänellä todella olikin
mieli kirjaimellisesti hajalla enemmän kuin mitä tavallisesti
tarkoitetaan tällä puheenparrella — haistellut kukkasta kädessään niin
innokkaasti, että tällainen onnettomuus todella uhkasi. Hän hymyili ja
vastasi: »Suo anteeksi, lemmittyni», ja viskasi kukkasen ikkunasta ulos.

»Sinä tuotat minulle päänsärkyä seistessäsi tuossa asennossa, Edmund»,
sanoi mrs Sparkler taas jonkun hetken kuluttua, nostaen silmänsä hänen
puoleensa; »sinä näytät niin ärsyttävän isolta tässä valaistuksessa.
Istu!»

»Kyllä, armaani», myöntyi mr Sparkler ja istui heti.

»Ellen tietäisi, että vuoden pisin päivä jo on mennyt», ja Fanny
haukotteli väsyneesti, »niin olisin varma siitä, että se on tämä. En
ole milloinkaan elänyt tällaista päivää.»

»Onko tämä sinun viuhkasi, kultaseni?» kysyi mr Sparkler, nosti viuhkan
lattialta ja ojensi sen vaimolleen.

»Edmund», vastasi tämä entistä väsyneemmin, »pyydän sinulta, älä tee
tyhmiä kysymyksiä. Kenenkä muun se voisi olla?»

»Niin, ajattelinkin, että se oli sinun», sanoi mr Sparkler.

»Silloinhan sinun ei tarvinnut kysyä», ärähti Fanny. Kotvan kuluttua
käännähti hän ja huudahti; »Herra Jumala, en ikinäni ole viettänyt näin
pitkää päivää!» Taas kului hetkinen ja hän nousi hitaasti pystyyn,
käveli huoneessa ja palasi sitten sohvalleen.

»Kultaseni», ja mr Sparklerin mieleen välähti aito omaperäinen ajatus,
»luulen, että olet hermostunut».

»Oh! Hermostunut!» toisti mrs Sparkler. »Älä viitsi!»

»Ihastuttava tyttöni», pyysi mr Sparkler, »koeta hajusuolaasi. Olen
usein nähnyt äitini käyttävän sitä, ja se virkistää häntä. Ja hän on,
luulen tietäväni sen, huomattavan hieno nainen, jossa ei ole mitään
jouta—»

»Siunatkoon!» huudahti Fanny ja ponnahti taas pystyyn, »nyt loppuu
kärsivällisyyteni! Tämä on maailman aikojen pisin päivä, siitä olen
varma!»

Mr Sparkler katseli nöyränä häntä hänen maleksiessaan huoneessa ja
näytti hiukan pelästyneeltä. Paiskeltuaan ja viskeltyään yhtä ja
toista ja katseltuaan pimeneville kaduille huoneen kaikista kolmesta
ikkunasta, palasi Fanny taas sohvallensa heittäytyen sen pieluksille.

»No, Edmund, tule tänne! Tule vähän lähemmäksi, jotta yletän sinuun
viuhkallani; tahdon erikoisesti tehostaa sitä, mitä nyt aion sanoa. Kas
näin. Vielä lähemmäksi. Oh, kuinka näytät isolta!»

Mr Sparkler pyyteli anteeksi onnettomia olosuhteita, puolustautui
sanoen, ettei hän voinut sille mitään, ja kertoi »meidän poikien»
(tarkemmin määrittelemättä tätä käsitettä) nimittäneen häntä Quinbus
Flestrin nuoremmaksi tai nuoreksi herra Vuoreksi.

»Olisitpa ennen kertonut minulle tuon», valitti Fanny.

»Kultaseni», vastasi mr Sparkler varsin mielissään, »en voinut arvata
sen huvittavan sinua; muuten olisin tietysti kertonut sinulle».

»Seis! Älä Herran nimessä puhu mitään», vaikersi Fanny, »minä tahdon
itse puhua. Edmund, me emme enää voi jäädä kahden. Minun täytyy keksiä
jotakin välttääkseni joutumasta milloinkaan enää tällaiseen kauheaan
alakuloisuuden tilaan.»

»Armaani», vastasi mr Sparkler, »koska olet, kuten kaikki hyvin
tietävät, huomattavan hieno nainen, jossa ei —»

»Voi, _hyvä Jumala_!» huusi Fanny.

Tämä tarmokas huudahdus ja sitä seurannut ponnahdus sohvalta ja
paiskautuminen siihen takaisin hämmennytti mr Sparklerin niin, että
kului pari minuuttia, ennenkuin hän tunsi kykenevänsä selittämään.

»Tarkoitan, aarteeni, että jokainen tietää, että sinä olet luotu
loistamaan seuraelämässä.»

»Luotu loistamaan seuraelämässä», kivahti Fanny; »kyllä kai niin!
Entä milloin se tapahtuu? Tuskin olen tointunut, seuraelämän kannalta
katsoen, isäparan kuoleman tuottamasta järkytyksestä ja poloisen
sedän — vaikka en voi salata itseltäni, että setäni kuolema tuli vain
helpotuksena, sillä ellei kelpaa seuraelämässä esiintymään, niin on
parempi kuolla —»

»Ethän toki tarkoita minua, armaani?» keskeytti mr Sparkler nöyrästi.

»Edmund, Edmund, sinä voisit saattaa pyhimyksenkin suuttumaan. Enkö
nimenomaan puhunut poloisesta sedästäni?»

»Katsoit niin tarkoittavasti minuun», väitti mr Sparkler, »että tunsin
itseni hiukan levottomaksi. Kiitos, kultaseni!»

»Nyt olet väsyttänyt minut niin», huomautti Fanny, alistuvasti
heilauttaen viuhkaansa, »että minun olisi parasta mennä sänkyyn».

»Älä mene, rakas», pyysi mr Sparkler. »Odota vielä.»

Fanny odotti vielä pitkän kotvan, leväten silmät ummessa, kulmakarvat
koholla toivottoman näköisenä, ikäänkuin olisi luopunut kaikista
maallisista harrastuksista. Viimein hän avasi äkkiä silmänsä ja aloitti
taas lyhyeen, terävään sävyyn.

»Ja mitä tapahtuu, kysyn minä. Mitä tapahtuu? Nyt juuri; kun minun
pitäisi loistaa seuraelämässä ja kun tärkeistä syistä tahtoisin loistaa
seuraelämässä — nyt juuri olen sellaisessa tilassa, että jossakin
määrin olen sopimaton esiintymään seurassa. Se on todella kiusallista!»

»Armaani», sanoi mr Sparkler, »eihän sinun sentähden tarvitse pysyä
kotona».

»Edmund, sinä naurettava olento», suuttui Fanny, »luuletko, että
nuoruutensa kukoistuksessa oleva nainen, jolta ei kokonaan puutu
henkilökohtaista viehätystä, antautuisi tällaisessa tilassa
kilpailemaan vartalon puolesta naisen kanssa, joka kaikissa muissa
suhteissa on hänen alapuolellaan. Jos otaksut sellaista, on tyhmyytesi
rajaton.»

Mr Sparkler vastasi nöyrästi, että hän arveli »sen menevän ohi».

»Menevän ohi!» toisti Fanny rajattoman halveksivasti.

»Joksikin aikaa», paransi mr Sparkler alistuvasti.

Kiinnittämättä mitään huomiota tähän typerään vastaukseen selitti mrs
Sparkler katkerasti, että tämä oli kerrassaan kauheata ja että siinä
totisesti oli yllin kyllin syytä toivottaa itselleen kuolemaa.

»Kuitenkin», lisäsi hän toinnuttuaan jossakin määrin vääryyttä kärsivän
tunnosta, »täytynee siihen alistua, niin ärsyttävää kuin se on ja niin
julmalta kuin se näyttää».

»Varsinkin kun saattoi arvata sen edeltäpäin», järkeili mr Sparkler.

»Edmund», vastasi hänen vaimonsa, »ellei sinulla ole parempaa tehtävää
kuin koettaa loukata naista hänen vastoinkäymisensä aikana, naista,
joka on kunnioittanut sinua lahjoittamalla kätensä sinulle, niin on
parasta, että menet sänkyyn».

Mr Sparkler oli ihan murtunut tällaisesta syytöksestä ja pyysi hellästi
ja hartaasti anteeksi. Anteeksipyyntö otettiin armollisesti huomioon,
mutta mrs Sparkler käski hänen kuitenkin kiertää sohvan toiselle puolen
ja istuutua ikkunakomeroon nöyrtymään.

»Kuules, Edmund», alkoi mrs Sparkler ojentaen viuhkansa ja koskettaen
häntä käsivarren pituuden etäisyydeltä, »sehän minun piti sanoa
sinulle, kun tapasi mukaan aloit laverrella tyhmyyksiä, että aion
ryhtyä toimiin estääkseni meitä vastedes jäämästä kahdenkesken, ja kun
olosuhteiden tähden en voi liikkua seurassa niin paljon kuin tahtoisin,
niin täytyy minun järjestää niin, että täällä aina on ihmisiä, sillä en
totisesti tahdo enää viettää tällaista päivää kuin tämä on ollut».

Mr Sparklerin mielipide näistä suunnitelmista oli, ettei niissä
ollut mitään joutavaa hölynpölyä. Hän lisäsi: »Ja sitäpaitsi, onhan
luultavaa, että pian saat sisaresi —»

»Niin, rakkaan Amyn!» huudahti mrs Sparkler hellästi huoahtaen.
»Rakkaan pienokaisen! Ei silti, että Amy yksin riittäisi täällä.»

Mr Sparkler oli sanomaisillaan: eikö? mutta huomasi ajoissa vaaran ja
myönsi: »Ei, eihän toki, kultaseni, ei hän yksin riitä.»

»Ei, Edmund. Ei vain siksi, että tämän herttaisen lapsen hyveet
ovat hiljaista laatua ja vaativat vastakohtaisen taustan — vaativat
elämää ja liikettä, jotta ne saisivat oikean valaistuksensa ja jotta
ymmärtäisimme antaa niille ansaitun arvonsa — ei vain siksi, mutta hän
tarvitsee virkistystä, monestakin syystä».

»Juuri niin», vahvisti mr Sparkler. »Virkistystä.»

»Älä viitsi, Edmund! Sinulla on tapana keskeyttää minut, vaikkei
sinulla ole vähintäkään sanottavaa, ja se tekee minut hajamieliseksi.
Sinun täytyy heittää pois se tapa. Amysta puhuttaessa — pieni
lemmittyni oli hellästi kiintynyt isäraukkaan ja kaipaa epäilemättä
häntä kovin ja on surrut paljon. Niin olen itsekin tehnyt. Olen
kärsinyt kauheasti. Mutta Amy on varmasti kärsinyt vieläkin enemmän,
hän kun oli koko ajan mukana ja isän seurassa loppuun saakka, jota minä
valitettavasti en voinut olla.»

Tässä Fanny vaikeni itkeäkseen ja päivitelläkseen. »Voi, voi,
rakastettu isä! Hän oli todellinen herrasmies! Setäraukan täydellinen
vastakohta!»

»Kiltti pieni hiireni tarvitsee virkistystä tämän vaikean ajan
jälkeen», jatkoi Fanny, »samoin kuin pitkät ajat hoidettuansa Edwardia
hänen sairautensa aikana; tämä sairaus ei muuten vieläkään ole ohi
ja saattaa kestää jonkun aikaa tuottaen häiriötä meille kaikille,
isäraukan asioita kun ei saada järjestetyiksi. Onneksi ovat kuitenkin
hänen paperinsa sinettien ja lukkojen takana hänen asianajajainsa
hallussa siitä saakka kun hän kaitselmuksen johtamana kävi Englannissa
ja sellaisessa kunnossa, että ne voivat odottaa, kunnes veljeni Edward
niin terveenä palaa Sisiliasta, jossa hän on parannusmatkalla, että
kykenee selvittelemään tai jakamaan pesän tai mitä sille on tehtävä.»

»Hänellä ei voisi olla parempaa sairaanhoitajaa», rohkeni mr Sparkler
huomauttaa.

»Merkillistä kyllä, voin kerran olla samaa mieltä kuin sinä»,
vastasi hänen vaimonsa ja käänsi veltosti silmiänsä hiukan hänen
puoleensa (yleensä puhui hän enimmäkseen huonekalustolle), »ja voin
hyväksyä mitä sanot. Hänellä ei voisi olla parempaa sairaanhoitajaa.
Toisinaan kyllä saattaa tämä herttainen lapsi olla hiukan väsyttävä
vilkkaampiluontoiselle, mutta sairaanhoitajana hän on täydellinen,
Amyista parhain!»

Mr Sparkler, jota viime menestys rohkaisi, huomautti, että Edward,
tottavie, oli saanut aikamoisen tönön, »rakas tyttöni».

»Jos tönö tavallisten ihmisten kielellä merkitsee taudinpuuskaa, niin
olet oikeassa», vastasi mrs Sparkler. »Ellei se ole sitä, niin en
kykene vastaamaan sinulle, sillä en osaa käyttää sitä raakalaiskieltä,
jolla puhuttelet Edwardin sisarta. Että hän sai malariakuumeen jossakin
— joko matkustaessaan yötä päivää Roomaan, jonne hän sittekin saapui
liian myöhään tavatakseen isää ennen hänen kuolemaansa — tai joissakin
muissa epäterveellisissä olosuhteissa — tämä on epäilemätöntä, jos
tarkoitat sitä, samoin kuin se, että hän perin epäsäännöllisen elämänsä
tähden on varsin altis tälle taudille.»

Mr Sparkler arveli, että muutamien »meidän poikien» kävi aivan samoin
keltakuumeen riehuessa Länsi-Intiassa. Mrs Sparkler ummisti silmänsä ja
kieltäytyi tietämästä mitään »meidän pojista» tai Länsi-Intiasta.

»Täten Amy», jatkoi mrs Sparkler avatessaan taas silmänsä, »tarvitsee
virkistystä pitkien, tuskaisten, ikävien viikkojen jälkeen. Ja lopuksi
vielä hän tarvitsee virkistystä ja kohotusta eräästä alhaisesta
taipumuksesta ja pyrkimyksestä, jonka tiedän asustavan hänen sydämensä
pohjalla. Älä kysy minulta sitä, Edmund, sillä minä en voisi kuitenkaan
kertoa sinulle.»

»En ole aikonutkaan, kultaseni», vakuutti mr Sparkler.

»Minulla on paljon tehtävää herttaisen lapsukaiseni hyväksi», jatkoi
mrs Sparkler, »enkä saa kyllin pian häntä luokseni- Suloinen ja rakas
pikku typykkä! Mitä isän asioiden selvittelyyn tulee, ei mielenkiintoni
johdu kovinkaan itsekkäistä syistä. Isä oli hyvin antelias minulle
mennessäni naimisiin, ja minulla on varsin vähän tai ei mitään
odotettavaa pesästä. Olen tyytyväinen, kunhan hän vain ei ole tehnyt
mitään lainvoimaista jälkisäädöstä mrs Generalin hyväksi. Rakas isä,
rakas isä!»

Hän itki taas, mutta mrs General oli paras virkistyskeinoista. Hänen
nimensä karkaisi hänet pian kuivaamaan kyyneleensä ja sanomaan:

»Erittäin liikuttava seikka, josta olen kiitollinen ja joka antaa
parhaat toiveet siitä, ettei Edwardin sairaus ole heikentänyt hänen
sielunkykyjänsä eikä hänen tervettä järkeänsä — ainakaan niihin
aikoihin vielä, kun isäparka kuoli — on, että hän heti paikalla
erotti mrs Generalin hänen toimestaan ja lähetti hänet talosta. Minä
onnittelen häntä tämän viisaan toimenpiteen johdosta. Voisin suoda
hänelle anteeksi yhtä ja toista siksi, että hän näin ripeästi pani
toimeen sen puhdistuksen, jonka minä itsekin olisin tehnyt!»

Mrs Sparkler säteili vielä parastaikaa tyytyväisyydestä veljensä
tarmon ja terveen järjen ilmaukseen, kun alhaalta ulko-ovella kuului
kolkutus. Se oli hyvin omituinen, tuo kolkutus. Hiljainen, ikäänkuin
välttääkseen melua ja huomion, herättämistä. Kestävä ja pitkällinen,
ikäänkuin koputtaja olisi ollut niin hajamielinen, että unohti tauota
koputtamasta.

»Hoi!» sanoi mr Sparkler. »Kuka siellä!»

»Eihän toki vain Amy ja Edward, ilmoittamatta ja jalkaisin!» huudahti
mrs Sparkler. »Katso ulos!»

Huone oli pimeä, mutta katu valoisampi lyhtyjen valossa. Mr Sparklerin
pää näytti hänen kumartuessaan katsomaan niin raskaalta ja paksulta,
että olisi voinut pelätä sen keikauttavan koko miehen parvekkeen
kaiteen yli maahan ja musertavan tuntemattoman taloon pyrkijän.

»Siellä on mies», ilmoitti hän, »mutta en voi nähdä kuka. Maltas
kuitenkin!»

Hieman näin aprikoituaan hän palasi parvekkeelle ja kurkisti uudelleen.
Hän tuli takaisin juuri kun ovi avattiin ja ilmoitti, että hän luuli
tunteneensa »isäukon hatun». Se ei ollut erehdystä, sillä isäukko
astuikin hattu kädessä sisään.

»Valoa!» käski mr Sparkler pyytäen anteeksi huoneen pimeyttä.

»Täällä on kylliksi valoisaa minulle», vakuutti Merdle.

Kun kynttilät tuotiin sisään, huomattiin mr Merdlen seisovan ovella
ja hypistelevän huuliansa. »Ajattelin, että pistäytyisin luonanne»,
selitti hän. »Minulla on erittäin paljon tehtävää juuri nykyään, ja kun
satuin kävelemään täälläpäin, niin päätin poiketa luoksenne.»

Hän oli päivällispuvussa, jonka tähden Fanny kysyi, missä hän oli
aterioinut.

»No niin», vastasi mr Merdle, »en minä ole syönyt juuri missään».

»Tottahan olette syönyt päivällistä?» kummasteli Fanny.

»En — en todellakaan ole syönyt päivällistä», vakuutti mr Merdle.

Hän oli sivellyt keltaista otsaansa mietiskellen ikäänkuin ei olisi
ollut aivan varma asiasta. Hänelle ehdotettiin tuotavaksi jotakin
syötävää. »Ei, kiitos», torjui hän, »minua ei haluta. Minun piti mennä
päivällisille mrs Merdlen kanssa, mutta minulla ei ollut halua, ja
juuri kun olimme astumassa vaunuihin, annoinkin hänen mennä yksin ja
päätin sensijaan lähteä kävelylle.»

Tahtoiko hän teetä tai kahvia? »Ei, kiitos», vastasi mr Merdle;
»pistäysin kerhossa ja sain pullollisen viiniä».

Ja nyt mr Merdle istui tuolille, jonka Edmund Sparkler oli tarjonnut
hänelle ja jota hän tähän saakka oli hitaasti työnnellyt edellään aivan
kuin kömpelö mies, jolla ensimmäistä kertaa on luistimet jalassa ja
joka ei voi päättää lähteä liikkeelle. Hän laski hattunsa toiselle
tuolille viereensä ja kurkistaen siihen, ikäänkuin se olisi ollut
kaksikymmentä jalkaa syvä, toisti taas: »Katsokaas, minä tahdoin käydä
teidän luonanne.»

»Imartelevaa meille», vastasi Fanny, »sillä te ette ole mikään
kylänkävijä».

»E — en», myönsi mr Merdle, joka nyt tarttui poliisiotteella
ranteisiinsa hihankäänteiden alla. »En, en ole mikään kylänkävijä.»

»Teillä on liiaksi työtä ehtiäksenne käydä kylässä», ymmärsi Fanny.
»Mutta kun teillä on noin paljon tekemistä, niin on ruokahalun
puute vakava asia ja teidän pitäisi käydä korjaamaan sitä. Ette saa
sairastua.»

»Oh, minä voin varsin hyvin», vastasi mr Merdle hetken mietittyään
asiaa, »voin niin hyvin kuin tavallisesti. Voin aivan kylliksi hyvin.
Voin niin hyvin kuin minun tarvitsee voida.»

Vuosisadan suuri henki vaikeni taas, pysyen uskollisena sille
omituisuudellensa, että hänellä oli mahdollisimman vähän sanomista
itsestään ja paha pula saada sitäkään sanotuksi. Mrs Sparkler alkoi
aprikoida, kuinka kauan vuosisadan suuri henki aikoi viipyä.

»Puhuin juuri isä vainajasta, kun tulitte, sir.»

»Vai niin? Olipa se omituinen yhteensattuma», ihmetteli mr Merdle.

Sitä Fanny ei ymmärtänyt, mutta katsoi velvollisuudekseen puhella
edelleen. »Sanoin juuri», jatkoi hän, »että veljeni sairauden tähden
isän asioiden selvittely ja järjestely on lykkääntynyt».

»Niin», myönsi mr Merdle, »kyllä. Se on lykkääntynyt.»

»Eipä silti, että se merkitsisi mitään», sanoi Fanny.

»Ei», myönsi mr Merdle taas, tutkittuaan kaikki nurkat siinä osassa
huonetta, joka oli hänen näkyvissään, »ei silti, että se merkitsisi
mitään».

»Ainoa huoleni on», sanoi Fanny, »ettei mrs General vain saisi mitään».

»_Hän_ ei saa mitään», tiesi mr Merdle.

Fanny oli mielissään kuullessaan tämän hänen mielipiteensä. Mr
Merdle kurkisti taas hattunsa syvyyksiin ikäänkuin luullen näkevänsä
jotakin sen pohjalla, raapi päätänsä ja liitti viime huomautukseensa
vakuudeksi: »Ei, ei. Ei puhettakaan siitä. Ei hän mitään saa.»

Kun tämä puheenaine näytti olevan loppuunkulutettu ja mr Merdle
samaten, kysyi Fanny, aikoiko hän palatessaan noutaa mrs Merdlen ja
ajaa kotiin hänen seurassaan.

»En», vastasi mr Merdle, »minä menen suorinta tietä ja jätän mrs
Merdlen pitämään huolta itsestään».

Näin sanoen tarkasteli hän molempia kämmeniänsä ikäänkuin ennustaisi
itsellensä. »Olen varma, että hän kyllä kykenee siihen».

»Luultavasti», arveli Fanny.

Sitte seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä mrs Sparkler, jälleen
pitkänään sohvallaan, sulki silmänsä, nosti kulmakarvansa korkealle ja
vetäytyi taas erilleen kaikesta maallisesta.

»Mutta nyt viivytän sekä teitä että itseäni. Tahdoin vain käydä teitä
katsomassa.»

»Erittäin hauskaa», vakuutti Fanny.

»Lähden nyt», lisäsi mr Merdle nousten. »Voisitteko lainata minulle
kynäveitsen?»

Olipa omituista, huomautti Fanny hymyillen, että hän, joka aniharvoin
jaksoi pakottautua kirjoittamaan edes kirjettä, lainaisi kynäveitsen
mr Merdlen kaltaiselle suurelle liikemiehelle. »Niin, eikös olekin?»
myönsi mr Merdle, »mutta minä tarvitsen veitsen ja tiedän, että te
häälahjaksi saitte joukon koteloita, joissa oli sakseja, pihtejä ja
muita sellaisia kaluja. Huomenna saatte sen takaisin.»

»Edmund», sanoi mrs Sparkler, »avaa (mutta hyvin varovasti, pyydän
hartaasti, sinä olet tavallisesti niin kömpelökätinen) helmiäislipas ja
anna mr Merdlelle helmiäisvartinen kynä veitsi siitä».

»Kiitos», keskeytti mr Merdle, »mutta jos olette saanut
tummemmanvartisen veitsen, niin ottaisin mieluummin sellaisen».

»Kilpikonnanluisenko?»

»Niin, kiitos. Luulenpa, että mieluummin tahtoisin kilpikonnanluisen.»

Edmundille annettiin nyt ohjeet ja määräykset avata kilpikonnanluinen
lipas ja ottaa mr Merdlelle kilpikonnanluinen kynäveitsi. Hänen
täyttäessään käskyä sanoi hänen vaimonsa armollisesti vuosisadan
suurelle hengelle.

»Jos tahraatte sen musteeseen, niin minä suon sen teille anteeksi.»

»Minä en aio tahrata sitä musteeseen», ilmoitti mr Merdle.

Kuuluisa vierailija ojensi sitte hihankäänteensä ja hautasi Fannyn
käden hetkeksi siihen ranteineen ja rannerenkaineen päivineen. Missä
hänen oma kätensä piili, siitä ei päässyt selville, mutta mrs Sparkler
tunsi sen kosketusta yhtä vähän kuin jos mr Merdle olisi ollut ylen
ansioitunut Chelsean veteraani tai greenwichiläinen sotilaseläkkeen
nauttija.

Kun mr Merdle sitte viimein lähti, oli Fanny varma siitä, että nyt
päättyvä päivä oli ollut pisin mahdollinen ja ettei maailmassa ollut
toista, ei peräti vailla viehätysvoimaa olevaa naista, jota olisi
niin kiusattu ja uuvutettu ikävällä, typerällä seuralla kuin häntä;
hän astui parvekkeelle hengittääkseen hiukan raikasta ilmaa. Harmin
kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja niiden läpi katsottuna näytti
kuuluisa mr Merdle, joka käveli kadulla, hyppivän, tanssivan ja
kieppuvan kuin monen paholaisen riivaamana.




YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Hovimestari luopuu virastansa


Päivällisvieraat olivat koolla suuren lääkärin luona. Laki oli
siellä ja täydessä vauhdissa. Ferdinand Barnacle oli siellä ja
viehättävimmillään. Harvat elämän polut olivat salatut lääkäriltä ja
hän liikkui sen pimeimmillä perukoilla useammin kuin itse piispa.
Lontoossa oli ylhäisiä, loistavia naisia, jotka suorastaan jumaloivat
häntä maailman herttaisimpana, viehättävimpänä olentona ja hauskimpana
ihmisenä, mutta jotka olisivat kauhistuneet oleskeluaan hänen
läheisyydessään, jos olisivat tienneet, millaisia näkyjä nämä miettivät
silmät pari tuntia takaperin olivat katselleet, millaisten vuoteiden
ääressä, millaisten kattojen alla tämä tyyni, hillitty mies oli
seisonut. Mutta lääkäri oli tyyni ja hillitty eikä torvella toitotellut
omia enempää kuin muidenkaan ihmisten asioita. Monta ihmeellistä
asiaa oli hän kuullut ja nähnyt, ja monenkaltaisten ristiriitaisten
siveellisten ongelmien keskellä kului hänen elämänsä; tästä huolimatta
tunsi hän, kuten suuri Parantaja-mestarikin, yhtä lailla ja erotuksetta
sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan. Hän virkisti kuten sadekin erotuksetta
sekä vääriä että vanhurskaita, tehden hyvää, missä siihen oli
tilaisuutta, kuuluttamatta sitä synagoogissa tai katujen kulmissa.

Kuten ainakin laajalti ihmiselämää tunteva henkilö, esiintyköönpä
kuinka vaatimattomasti tahansa, herättää huomiota, niin oli lääkärikin
puoleensavetävä mies. Hienoimmatkin herrat ja naiset, joilla ei ollut
aavistustakaan hänen salaisuuksistaan ja jotka olisivat säikähdyksestä
tyhmistyneet enemmän kuin mihin heillä olisi ollut varaa, jos hän
olisi tehnyt sopimattoman ehdotuksen: »Tulkaa katsomaan, mitä minä
näen!» — hekin tunnustivat hänen viehätysvoimansa. Missä hän oli,
siellä oli olemassa jotakin todellista ja luonnollista. Ja hitunenkin
todellisuutta, samoin kuin vähäisin annos eräitä muita tuskin
luonnollisiksi luettavia tuotteita, saattaa tuoksullaan läpitunkea
suunnattomia ainemääriä.

Tästä syystä kävi aina niin, että ihmiset lääkärin pienillä
päivällisillä esiintyivät vähimmin sovinnaisessa muodossaan. Vieraat
sanoivat itselleen, joko tietämättään tai tietoisesti: »Tämä mies
tuntee meidät sellaisina kuin todella olemme, hänellä on lupa tulla
luoksemme, kun olemme vailla irtotukkaamme ja ihomaaliamme, hän
kuuntelee kuumehoureitamme ja näkee kasvojemme peittelemättömän ilmeen,
kun emme kykene hallitsemaan niitä; voimme siis esiintyä jotenkin
luonnollisina hänen edessään, sillä me olemme hänen vallassaan ja
hän on liian voimakas voitettavaksemme.» Ja sentähden kävi niin
omituisesti, että lääkärin päivällisvieraat esiintyivät melkein
luonnollisina.

Lain tietämys siitä sekavasti kokoonpannusta lautakunnasta, jota
nimitetään ihmiskunnaksi, oli terävä kuin partaveitsi, mutta
partaveitsi ei ole kaikkeen soveltuva ase, ja lääkärin yksinkertainen,
kirkas leikkausveitsi, vaikka olikin paljoa vähemmin pureva, oli
kelvollinen palvelemaan paljoa laajempia tarkoitusperiä. Laki tunsi
ihmisten sekä herkkäuskoisuuden että konnamaisuuden, mutta lääkäri
olisi voinut opettaa häntä tuntemaan heidän rakkautensa ja hellyytensä
kuljettamalla häntä viikon ajan sairaskäynneillään paremmin kuin koko
Westmister Hall kaikkine ympäristöineen monessa kymmenessä vuodessa.
Laki aavisti tämän ja kannatti ja rohkaisi kenties mielellään häntä
tässä (sillä jos maailma todellisuudessa on suuri oikeushovi, niin
tuskinpa voi ajatella, että tuomiopäivä tulisi liian aikaisin); ja
niin hän kunnioitti ja rakasti lääkäriä yhtä paljon kuin kuka tahansa
toisenlaatuinen mies.

Mr Merdlen poissaolo jätti Banquon tuolin tyhjäksi pöydässä, mutta
jos hän olisi ollut läsnä, olisi hän täyttänyt vain Banquon sijan, ja
siksi häntä ei kaivattu. Laki, joka oli nokkinut ja kokoillut yhtä
ja toista uutiskamaa Westminster Hallin seudulta, jotenkin samaan
tapaan kuin korppi olisi tehnyt, jos se olisi niin paljon oleskellut
siellä, siroitteli kuulemiansa sinne tänne päästäkseen selville siitä,
mistäpäin Merdle-tuuli nyt puhalsi. Hän jutteli asiasta mrs Merdlen
itsensä kanssa, liu'uttuaan hänen luoksensa, tietysti silmälaseinensa ja
tehden lautakuntakumarruksensa.

»Muuan lintu», sanoi hän ja näytti siltä kuin se ei olisi voinut olla
muu kuin harakka, »on viserrellyt meille lakimiehille, että aatelisten
luku tässä valtakunnassa lisääntyy».

»Todellako?» ihmetteli mrs Merdle.

»Kyllä», vahvisti laki. »Eikös lintu ole kuiskannut sitä myös
toisenlaisiin korviin kuin meidän — siroihin, suloisiin korviin?» Hän
katsoi tarkoittavasti mrs Merdlen lähimpään korvarenkaaseen.

»Tarkoitatteko minun korviani?» kysyi mrs Merdle.

»Kun lausun sanan suloinen, tarkoitan aina teitä», sanoi laki.

»Luulen, että te ette milloinkaan tarkoita mitään», vastasi mrs Merdle
(ei kovin pahastuneena).

»Kuinka julmaa vääryyttä!» päivitteli laki. »Entä lintu?»

»Minä olen viimeinen kuulemaan mitään uutisia», huomautti mrs Merdle
huolettomasti järjestellen linnoitustansa. »Kuka se on?»

»Kuinka ihailtava todistaja te olisitte!» sanoi laki. »Ei mikään
lautakunta (ellemme voisi saada siihen sokeita miehiä) voisi vastustaa
teitä, vaikka todistaisitte kuinka huonossa asiassa, mutta tehän
todistaisittekin vain hyvän asian puolesta.»

»Miksi niin, te lystikäs ihminen?» nauroi mrs Merdle.

Laki keinutteli silmälasiansa kolme, neljä kertaa itsensä ja poven
välillä leikillisenä vastauksena ja kysyi tarkoittelevimmalla
äänenpainollaan:

»Mitä arvonimeä saan muutaman viikon tai kenties vain muutaman päivän
perästä käyttää puhutellessani naisista sirointa, hienointa ja
viehättävintä?»

»Eikö teidän lintunne tiedä kertoa, miksi häntä on nimitettävä?»
vastasi mrs Merdle. »Kysykää siltä kaikin mokomin huomenna ja kertokaa
minulle, kun ensikerran tapaamme, mitä se sanoo.»

Tämä johti jatkuvaan nokkelaan sananvaihtoon näiden molempien välillä,
mutta laki, huolimatta terävästä älystään, ei saanut siitä lähtemään
mitään tietoja. Toiselta puolen lääkäri, joka saattoi mrs Merdlen
hänen vaunuillensa ja auttoi päällystakkia hänen yllensä, kysyi asiaa
tavalliseen, tyynen suorasukaiseen tapaansa.

»Saanko kysyä, onko totta, mitä kerrotaan Merdlestä?»

»Rakas tohtori», vastasi toinen, »te kysytte minulta sitä, mitä juuri
olin kysymäisilläni teiltä».

»Minulta? Miksi minulta?»

»Totta puhuakseni luulen, että mr Merdle luottaa teihin enemmän kuin
kehenkään muuhun.»

»Päinvastoin, hän ei usko minulle kerrassaan mitään, ei edes ammattiini
kuuluvaakaan. Olettehan tietysti kuullut liikkeellä olevat huhut?»

»Olen tietysti. Mutta tiedättehän, millainen mr Merdle on, kuinka
vaitelias ja umpimielinen. Vakuutan, ettei minulla ole aavistusta
siitä, minkä verran jutussa on perää. Soisin sen olevan totta, miksipä
kieltäisin sitä teidän edessänne! Te tietäisitte kuitenkin kuinka asian
laita on!»

»Aivan niin», vastasi lääkäri.

»Mutta en kykene sanomaan, onko se kokonaan totta vai osaksi vain vai
onko se kokonaan perätöntä. Asemani on ärsyttävä, suorastaan mahdoton,
mutta tunnettehan mr Merdlen ettekä ihmettele mitään.»

Lääkäri ei ihmetellyt, auttoi hänet vaunuihin ja toivotti hyvää yötä.
Hän seisoi hetkisen eteisensä ovella ja katseli tyynesti hienojen
vaunujen jälkeen niiden vieriessä pois. Hänen palattuaan yläkertaan
hajosivat loput vieraat pian, ja hän jäi yksin. Hän luki mielellään
ja paljon kaikenkaltaista kirjallisuutta (eikä hävennyt tätä
heikkouttansa), ja nytkin hän heittäytyi mukavasti lukemaan.

Hänen työpöydällään oleva kello osoitti muutamaa minuuttia vailla
kaksitoista, kun ovikellon soiminen vaati hänen huomionsa. Hänellä
oli yksinkertaiset elämäntavat ja hän oli jo lähettänyt palvelijansa
levolle, jonkatähden hänen täytyi itse mennä avaamaan. Hän meni alas
ja tapasi siellä miehen, hatutta päin ja ilman takkia, paidanhihat
käärittyinä olkapäihin saakka. Hetkisen hän oli siinä luulossa, että
mies oli ollut tappelussa, sitä enemmän kun hän oli kiihdyksissä
ja hengästynyt. Tarkemmin katsoen hän kuitenkin huomasi, että mies
oli erikoisen siisti ja ettei hänen pukunsa ollut muulla kuin äsken
kuvaamallamme tavalla epäjärjestyksessä.

»Tulen kylpylästä, sir, tuolta naapurikadulta.»

»Ja mitä kylpylässä on tapahtunut?»

»Tahtoisitteko tulla sinne nyt heti, sir? Löysimme tämän pöydältä.»

Hän laski paperipalan lääkärin käteen. Tämä katsoi sitä ja luki oman
nimensä ja osoitteensa lyijykynällä kirjoitettuna, ei muuta. Hän katsoi
tarkemmin käsialaa, katsoi mieheen, otti hattunsa naulasta, pisti
avaimen taskuunsa, ja he riensivät matkaan.

Heidän tullessaan kylpylään odotti koko laitoksen väki heitä ovella ja
juoksenteli edestakaisin käytävissä. »Olkaa hyvä ja pyytäkää kaikkia
muita pysymään poissa», sanoi lääkäri lujalla äänellä isännälle; »ja
viekää minut heti hänen luokseen», jatkoi hän sanantuojalle.

Tämä riensi hänen edellänsä pitkän kylpysuojien rivin ohi, pysähtyi
rivin päässä olevan huoneen kohdalle ja kurkisti ovelta. Lääkäri oli
hänen kintereillään ja kurkisti niinikään ovelta.

Siellä oli nurkassa kylpyamme, josta vesi oli kiireesti laskettu pois.
Maaten ammeessa kuin haudassa tai sarkofagissa, kiireessä peiteltynä
hurstilla ja huopasella, lepäsi siinä kömpelötekoisen miehen ruumis;
pää paksu, piirteet karkeat, synkät, epäjalot. Huoneessa oli avattu
luukku, jotta höyry, joka oli täyttänyt sen, pääsisi ulos, mutta
se takeltui yhä, vesipisaroiksi jähmettyneenä, raskaana seiniin ja
ammeessa lepääjän kasvoihin ja ruumiiseen. Huone oli edelleen kuuma ja
vesi lämmintä, mutta kasvot ja ruumis tuntuivat koskettaessa kylmiltä
ja hiljaisilta. Ammeen valkeamarmorisessa pohjassa oli kammottavia
punaisia suonia. Viereisellä hyllyllä oli tyhjä opiumipullo ja
kilpikonnanluinen kynäveitsi, tahrattu, muttei musteella.

»Valtimot poikki — nopea kuolema — ollut kuolleena vähintäin puoli
tuntia.» Näiden lääkärin sanojen kaiku kiersi jo käytävissä,
kylpysuojissa ja läpi koko talon hänen suoristautuessaan kumaraisesta
asennostaan; hän oli tahtonut ylettyä ammeen pohjaan huljuttelemaan
käsin vettä, joka vähitellen muuttui yhtä punajuomuiseksi kuin
marmorikin oli ja lopulta yksivärisen punaiseksi.

Hän vilkaisi sohvalla viruvia vaatteita ja kelloa, rahoja ja
taskukirjaa pöydällä. Taskukirjaan puoliksi työnnetty, puoliksi siitä
pilkistävä kokoonkääritty kirjelippunen veti hänen tarkkaavan katseensa
puoleensa. Hän katsoi siihen, kosketti sitä, veti sen hiukan esiin
lehtien välistä, sanoi tyynesti: »Tämä on osoitettu minulle», avasi ja
luki sen.

Hänen ei tarvinnut antaa mitään määräyksiä. Talon väki tiesi mitä
oli tehtävä; asianomaiset virkailijat noudettiin pian paikalle ja he
ottivat haltuunsa kuolleen ja hänelle kuuluneen omaisuuden yhtä kuivan
asiallisesti ja yhtä rauhallisin käytöksin ja ilmein, kuin jos olisi
ollut kysymyksessä kellon vetäminen. Lääkäri oli tyytyväinen saadessaan
kävellä ulkona yöilmassa; hän oli niinikään, huolimatta laajasta
kokemuksestaan, tyytyväinen voidessaan istuutua hetkeksi erään talon
portaille, sillä hän tunsi itsensä sairaaksi ja heikoksi.

Laki asui lähellä häntä, ja kun hän tuli tämän talolle, näki hän valoa
siinä huoneessa, jossa hän tiesi ystävänsä usein istuvan myöhään yöhön
työnsä ääressä. Koska valoa ei milloinkaan näkynyt, ellei laki ollut
ylhäällä, niin hän päätteli, ettei mies vielä ollut vuoteessa. Tällä
uurastajalla olikin seuraavana päivänä kiero juttu oikeudessa, ja hän
käytti hyväkseen yön hetkiä keksiäkseen pauloja lautakunnan herroille.

Lääkärin koputus hämmästytti lakia, mutta koska hän heti epäili, että
joku tuli kertomaan jonkun toisen aikovan ryöstää häneltä tai jollakin
muulla tavalla hyökätä hänen kimppuunsa, tuli hän heti alas kiireesti
ja hiljaa. Hän oli selvitellyt päätänsä huuhtelemalla sitä kylmällä
vedellä, mikä oli sopivana valmistuksena hänen aikoessaan seuraavana
päivänä valaa kuumaa vettä lautamiesten päähän, ja lueskellut
paidankaulus levällään, jotta sitä paremmin voisi kuristaa vastapuolen
todistajia. Tästä oli seurauksena, että hän alas tullessaan näytti
varsin villiltä. Huomatessaan lääkärin, jota hän kaikkein vähimmin oli
odottanut näkevänsä, näytti hän vieläkin villimmältä ja kysyi: »Mikä on
hätänä?»

»Kysyitte kerran minulta, mikä mr Merdleä vaivasi.»

»Merkillinen vastaus! Niin tein.»

»Ja minä sanoin, etten ollut päässyt siitä selville.»

»Niin kyllä. Muistan sen.»

»Nyt olen päässyt selville.»

»Hyvä Jumala!» huudahti laki, vavahti ja laski kätensä toisen rinnalle.
»Niin olen minäkin. Näen sen kasvoistanne.»

He menivät lähimpään huoneeseen, jossa lääkäri antoi hänelle kirjeen
luettavaksi. Laki luki sen moneen kertaan. Siinä ei ollut montakaan
sanaa, mutta se vaati lain terästetyn huomion ja tarkkaavaisuuden
osakseen. Hän ei voinut kylliksi pahoitella sitä, ettei ollut itse
keksinyt johtolankaa tähän. Vähäisinkin johtolanka, sanoi hän, olisi
tehnyt hänet koko jutun herraksi, ja millainen juttu se olisikaan ollut
perinpohjin selvitellä!

Lääkäri oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa tapahtumasta Merdlen
kotiin. Laki ei voinut heti palata työhönsä, keksimään viettely- ja
houkuttelukeinoja valistuneimmalle ja huomattavimmalle lautakunnalle,
mitä hän milloinkaan oli nähnyt oikeudessa ja jota ei, sen hän vakuutti
oppineelle ystävällensä, käynyt nujertaminen ontoilla viisasteluilla
yhtä vähän kuin valitettavasti usein väärinkäytetyillä ammatillisilla
tempuilla ja metkuilla (tällä tavalla aikoi hän aloittaa rynnäkkönsä);
ja niin hän lupasi seurata mukana ja kävellä talon läheisyydessä
sillä aikaa kun toinen oli sisällä. He kävelivät sitten arvellen
paremmin tointuvansa raikkaassa ulkoilmassa; ja päivän siivet olivat
karkottamassa yötä, kun lääkäri kolkutti ovelle.

Miespalvelija, joka yleisön edessä esiintyi kaikissa sateenkaaren
väreissä, valvoi odotellen isäntäänsä — se on: hän istui sikeään
uneen vaipuneena keittiössä, edessään sanomalehti ja kaksi kynttilää,
kuvaavana lisänä siihen pitkään matemaattisten todistusten sarjaan,
jonka saattoi esittää sen otaksuman kumoamiseksi, että tuli vain
sattumalta pääsee irti talossa. Kun tämä palvelija oli saatu valveille,
sai lääkäri vielä odottaa, kunnes hovimestari oli herätetty. Viimein
ilmestyi tämä ylevä olento ruokasaliin, yllään flanellipuku ja jalassa
tohvelit, mutta kaulahuivi hänellä oli kaulassa ja hovimestari hän oli
tuuma tuumalta. Nyt oli jo aamu. Lääkäri oli odotellessaan avannut
erään ikkunan luukut, jotta näkisi päivänvaloa.

»Mrs Merdlen kamarineito on kutsuttava ja käskettävä herättämään
emäntänsä ja mahdollisimman varovasti valmistamaan häntä ottamaan
vastaan minut. Minulla on hänelle kauhea uutinen.»

Näin sanoi lääkäri hovimestarille. Tämä, jolla oli kädessään kynttilä,
kutsui lakeijan ottamaan sen häneltä. Sitte lähestyi hän ikkunaa
arvokkaasti, valvoen lääkärin uutisen kertomista samoin kuin oli
valvonut päivällisten tarjoilua tässä samassa huoneessa.

»Mr Merdle on kuollut.»

»Haluan erota toimestani kuukauden kuluttua», ilmoitti hovimestari.

»Mr Merdle on tehnyt itsemurhan.»

»Sir», sanoi hovimestari, »se on hyvin epämiellyttävää minun asemassani
olevalle, se kun saattaa herättää ennakkoluuloja, ja sentähden haluan
jättää paikkani nyt heti».

»Ellette ole järkytetty, niin ettekö edes ihmettele, mies?» kysyi
lääkäri.

Hovimestari vastasi, pää pystyssä ja tyynesti, nämä muistettavat
sanat: »Sir, mr Merdle ei milloinkaan ollut herrasmies, eikä mikään
herrasmiehelle sopimaton teko hänen puoleltaan hämmästytä minua.
Voinko lähettää luoksenne jonkun tai annanko ennen lähtöäni joitakin
määräyksiä asioista, joita mahdollisesti tahdotte saada toimitetuiksi?»

Kun lääkäri, suoritettuaan tehtävänsä yläkerrassa, yhtyi lakiin
kadulla, ei hän maininnut keskustelustaan mrs Merdlen kanssa muuta
kuin ettei hän vielä ollut kertonut tälle kaikkea, mutta että sen,
mitä mrs Merdle oli saanut kuulla, hän oli kestänyt erinomaisesti.
Laki oli käyttänyt vapaa-aikansa kadulla rakentaakseen erittäin ovelan
ansan, jolla aikoi pyydystää koko lautakunnan yhdellä haavaa; saatuaan
tämän asian selväksi hän omisti koko huomionsa viime tapahtumalle,
ja he kävelivät hiljalleen kotiin pohtien sitä joka puolelta. Ennen
eroamistansa lääkärin ovella katsahtivat molemmat aurinkoiselle
aamutaivaalle, jota kohden muutamien varhaisten valkeiden savu ja
muutamien aamunvirkkujen kulkijoiden hengitys ja äänet rauhallisesti
kohosivat, ja käänsivät sitten katseensa suunnatonta kaupunkia kohti
ja arvelivat, että jos kaikki sadat ja tuhannet, nyt kerjäläisiksi
joutuneet, jotka vielä lepäsivät unen helmoissa, vain aavistaisivat
sen, mistä he molemmat puhuivat, sen perikadon, joka heitä uhkasi, niin
mikä huuto kohoaisikaan taivaalle yhtä ainoata kurjaa sielua vastaan!

Tieto suuren miehen kuolemasta levisi hämmästyttävän nopeasti.
Ensiksi hän kuoli kaikista niistä taudeista, joista ei milloinkaan
ollut saatu selvää, ja useista upouusista taudeista, joita valon
nopeudella keksittiin ja levitettiin tämän tapahtuman johdosta. Hän
oli lapsuudestaan saakka potenut pöhötautia taikka perinyt isoisältään
suuren määrän vettä rintaonteloonsa; hänen oli kahdeksantoista vuoden
aikana täytynyt jok'ikinen aamu alistua leikkaukseen, hänen ruumiissaan
oli tärkeitä suonia räjähdellyt kuin raketit, hänellä oli ollut vikaa
keuhkoissa, hänellä oli ollut vikaa sydämessä, hänellä oli ollut
vikaa aivoissa. Viisisataa henkilöä, jotka istuutuivat suuruksellensa
täysin tietämättöminä tapahtumasta, uskoivat, lopettaessaan ateriansa,
että he henkilökohtaisesti ja yksityisesti tiesivät lääkärin sanoneen
mr Merdlelle: »Te voitte odottaa jonakin päivänä sammuvanne kuin
kynttilänsydän», ja mr Merdlen vastanneen lääkärille: »Ihminen kuolee
vain kerran.» Noin yhdentoista aikaan aamupäivällä alkoi aivosairaus
voittaa kaikki muut otaksumat, ja kahdentoista tienoilla se oli
selvästi määritelty »liikarasitukseksi».

Liikarasitus olisi täydellisesti tyydyttänyt yleistä mielipidettä ja
se näytti niin miellyttäneen kaikkia, että se olisi pysynyt vallassa
koko päivän, ellei laki noin puoli kymmenen aikoihin olisi kuljettanut
tietoa tapahtuman todellisesta kulusta oikeushoviin. Tästä johtui, että
kello yhden tienoilla alettiin koko Lontoossa yleisesti kuiskailla,
että mr Merdle oli tehnyt itsemurhan. Liikarasitus-otaksumasta ei
suinkaan silti luovuttu, vaan se muuttui entistä mieluisemmaksi.
Liikarasitus oli siveellisen pohdinnan esineenä miltei joka kadulla.
Kaikki, jotka olivat yrittäneet tehdä rahaa eivätkä olleet kyenneet
siihen, sanoivat: »Siinä nyt näette! Kohta kun antaudutte kokoamaan
rikkauksia, sairastutte liikarasituksesta.» Laiskurit käyttivät sitä
hyväkseen ja sanoivat: »Katsokaa kuinka käy, kun aina vain aherratte,
aherratte, aherratte! Itsepintaisesti teette työtä, teette sitä
ylenmäärin, liikarasitus yllättää teidät, ja te olette mennyttä
miestä!» Tätä johtopäätelmää kannatettiin laajoissa piireissä,
muttei missään hartaammin kuin nuorten kirjurien ja liikeosakasten
keskuudessa, joita ei milloinkaan ollut uhannut vähimmänkään
liikarasituksen vaara. Yhdestä suusta selittivät nämä hurskaasti, että
he toivoivat elämänsä iän muistavansa tämän varoituksen ja voivansa
järjestää elämänsä niin, että välttäisivät liikarasitusta ja siten
saisivat elää monta vuotta ystäviensä ilona.

Mutta pörssiaikana alkoi liikarasitus hälvetä ja kaameita kuiskailuja
kuhisi ilmassa joka suunnalla. Aluksi ne olivat heikkoja ja
epämääräisiä, epäilivät vain tokko mr Merdlen rikkaus osoittautuisi
niin suureksi kuin oli otaksuttu, eikö sen rahaksimuutto tuottaisi
hetkellistä vaikeutta ja eikö ihmeellinen pankki joksikin aikaa
(esim. kuukaudeksi) lakkauttaisi maksujansa. Kuiskailujen käydessä
äänekkäämmiksi, kuten ne tekivät joka hetki, muuttui sävy samalla
uhkaavammaksi. Hän oli kohonnut tyhjästä, ilman minkäänlaista
havaittavaa luonnollista kehitystä ja edistystä; hän oli sittenkin
ollut vain alhainen, tietämätön mies; hän oli ollut luihusilmäinen
mies, joka ei katsonut ketään suoraan silmiin; kaikenkaltaiset ihmiset
olivat kannattaneet ja suosineet häntä aivan käsittämättömällä tavalla;
hänellä ei ollut milloinkaan ollut itsellään rahoja, hänen yrityksensä
olivat olleet äärimmäisen kevytmielisiä, ja hän oli tuhlannut
suunnattomasti rahaa. Samassa määrin kuin päivä painui iltaa kohden,
kohosi huhu äänekkäämmäksi ja uhkaavammaksi. Hän oli jättänyt kirjeen
kylpylään lääkärillensä ja tämä oli saanut sen, ja kirje esitettäisiin
huomenna ruumiintarkastus-tilaisuudessa ja sävähtäisi kuin salama
niiden lukemattomien niskaan, joita Merdle oli pettänyt. Iso joukko
kaikensäätyisiä ihmisiä joutuisi perikatoon hänen vararikkonsa kautta;
oli vanhuksia, jotka koko ikänsä olivat eläneet hyvissä varoissa ja
joille nyt ei jäisi muuta turvapaikkaa kuin köyhäintalo, jossa saisivat
loppuikänsä katua luottamustaan mr Merdleen; tämä mahtava roisto oli
tuhonnut tuhansien naisten ja lasten tulevaisuuden. Jokaista hänen
loistaviin pitoihinsa osaaottanutta pidettäisiin hänen rikostoverinaan
lukemattomien kotien tuhoamisessa; nöyräselkäiset rikkaudenpalvelijat,
jotka olivat olleet mukana suitsuttamassa hänelle, olisivat mieluummin
voineet suoraan palvoa itse paholaistakin. Näin huhu, kasvaen ja
kohoten yhä äänekkäämmäksi jokaiselta vahvistavalta lisäpiirteeltä,
jokaiselta uudelta iltalehtien painokselta, paisui illan tullen
sellaiseksi kohinaksi, että olisi voinut kuvitella Paavalin kirkon
ulkoparvekkeella seisovan yksinäisen tähystäjän huomaavan, kuinka ilma
oli täynnänsä kiihkeätä Merdle-nimen mainintaa ja siihen liittyviä
kirouksia ja inhon ilmauksia.

Sillä niihin aikoihin tiedettiin, että mr Merdle-vainajan sairaus
oli ollut vain ryöstöä ja petkutusta. Hän, niin laajalle levinneen
palvonnan saastainen esine, joka oli ollut mukana ylhäisten miesten
juhlissa, istunut ylimmällä orrella hienojen naisten pidoissa,
kukistanut ylhäisten ylpeyden ja säätykopeuden, joka oli hieronut
ministerin kanssa kauppaa verukeviraston eri toimista, joka kymmenen
tai korkeintain viidentoista vuoden aikana oli vastaanottanut
useampia ansiontunnustuksia ja kunnianosoituksia kuin Englannissa
oli jaettu vähintäin kahdensadan vuoden aikana rauhallisille kansan
hyväntekijöille ja heidän muistoansa kunnioittaville laitoksille ja
teoksille — hän, tämä loistava ihme, tämä uusi tähti, jota viisaat
miehet seurasivat tuoden lahjojansa, kunnes se pysähtyi erään
kylpyammeen pohjalla viruvan ruumiin kohdalle ja hävisi — hän oli
yksinkertaisesti vain suurin petturi ja suurin varas, joka milloinkaan
on pelastunut kaleereista.




KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Myrskyn satoa korjataan


Kiivas huohotus ja kiireisten askelten kopina ilmoitti mr Pancksin
tulon jo ennenkuin hän ryntäsi Arthur Clennamin konttoriin.
Ruumiintarkastus oli suoritettu, kirje julkaistu, pankki kukistunut,
muut olkiset mallilaitokset syttyneet tuleen ja haihtuneet
savuna ilmaan. Ihailtu rosvolaiva oli räjähtänyt keskellä isoa,
kaikenmallisista ja kaikenkokoisista aluksista kokoonpantua laivastoa,
ja ulapalla ei näkynyt mitään muuta kuin hävitystä, palavia
laivanrunkoja, räjähteleviä ruutivarastoja, itsestään laukeavia isoja
kanuunoita, jotka raatelivat ystävät ja naapurit kappaleiksi, hukkuvia
ihmisiä, jotka tarrautuivat vajoaviin hylkyihin ja upposivat toinen
toisensa jälkeen, uupuneita uimareita ja haikaloja.

Pajayhtiön konttorissa ei näkynyt jälkeä siellä tavallisesti
vallitsevasta ahkeruudesta ja järjestyksestä. Avaamattomia kirjeitä
ja järjestämättömiä papereita virui pulpetilla. Keskellä näitä
lamaantuneen tarmon ja pettyneen toivon merkkejä seisoi konttorin
isäntä tavallisella paikallansa, toimettomana, käsivarret pulpetilla ja
pää painuneena niiden varaan.

Mr Pancks ryntäsi sisään, näki hänet ja pysähtyi. Seuraavassa hetkessä
olivat mr Pancksinkin käsivarret pulpetilla ja hänen päänsä niiden
varassa; ja tässä asennossa he pysyivät jonkun aikaa, toimettomina ja
äänettöminä, pienen välimatkan päässä toisistaan.

Mr Pancks nosti ensimmäisenä päätänsä ja puhui. »Minä se yllytin teidät
siihen, mr Clennam. Tiedän sen. Sanokaa mitä tahdotte. Ette voi sanoa
enempää kuin mitä itse sanon itselleni. Ette voi sanoa enempää kuin
mitä ansaitsen.»

»Oi Pancks, Pancks!» vastasi Clennam, »älkää puhuko ansaitsemisesta.
Mitäs minä sitten ansaitsen!»

»Paremman onnen», vastasi Pancks.

»Minä, joka olen saattanut yhtiökumppanini perikatoon», jatkoi Clennam
kuuntelematta häntä. »Pancks, Pancks, minä olen saattanut Doycen
perikatoon! Rehellisen, itsenäisen, väsymättömän vanhan miehen, joka
työllään on raivannut itselleen tien elämän läpi; miehen, jonka on
täytynyt kokea monenlaisia pettymyksiä ja joka silti on säilyttänyt
hyvän ja toivehikkaan luonteensa, josta olen niin paljon pitänyt ja
jolle olen tahtonut pysyä uskollisena ja hyödyllisenä, hänet minä olen
saattanut perikatoon — tuottanut hänelle häpeätä — saattanut hänet
perikatoon — perikatoon!»

Tuska, jolla tämä ajatus täytti hänen mielensä, oli niin kiusallinen
katsella, että mr Pancks tarttui tukkaansa ja repi sitä epätoivoissaan.

»Nuhdelkaa minua!» huusi Pancks. »Nuhdelkaa minua, sir, tai teen
jotakin pahaa itselleni. Sanokaa: 'Senkin hullu, senkin heittiö.'
Sanokaa: 'Aasi, kuinka saatoit tehdä niin, konna, mitä sinulla oli
mielessäsi!' Käykää kiinni minuun. Sanokaa minulle jotakin karkeata!»
Ja koko ajan raastoi mr Pancks kankeata tukkaansa armotta ja säälittä.

»Ellette olisi milloinkaan taipunut tähän kohtalokkaaseen hulluuteen,
Pancks», sanoi Clennam paremmin säälistä kuin kostonhalusta, »niin
kuinka paljoa parempi se olisi ollut teille ja minulle!»

»Enemmän, sir!» huudahti Pancks kiristellen hampaitaan katumuksen
tuskassa. »Enemmän vain!»

»Ellette olisi milloinkaan ryhtynyt näihin kirottuihin laskelmiin
ettekä esittänyt tuloksianne niin inhottavan selvästi», valitti
Clennam, »olisi se ollut paljoa parempi teille, Pancks, ja paljoa
parempi minulle!»

»Lisää, sir!» huudahti Pancks hellittäen sormensa tukastaan. »Lisää,
lisää vain!» Mutta Clennam, joka huomasi hänen jo alkavan rauhoittua,
oli sanonut kaikki, mitä halusi lausua, jopa enemmänkin. Hän väänteli
käsiänsä lisäten vain: »Sokeat sokeain taluttajina, Pancks! Sokeat
sokeain taluttajina! Mutta Doyce, Doyce, Doyce, vääryyttä kärsinyt
yhtiökumppanini!» Tämä ajatus painoi hänen päänsä uudelleen pulpetille.

Pancks katkaisi ensimmäisenä uudelleen syntyneen äänettömyyden, johon
he olivat vaipuneet seisten aikaisemmassa asennossaan.

»En ole ollut vuoteessa senjälkeen kun asia alkoi tulla tunnetuksi.
Olen juossut yhtäällä ja toisaalla toivoen voivani pelastaa jonkun
kekäleen tulesta. Kaikki turhaan. Kaikki mennyttä ja hukassa.»

»Tiedän sen liiankin hyvin», vastasi Clennam.

Hetkeksi syntyneen hiljaisuuden mr Pancks lopetti voihkauksella, joka
puristautui kuuluville hänen sielunsa syvyyksistä.

»Vielä toissapäivänä, Pancks», sanoi Arthur, »vielä toissapäivänä,
maanantaina, olin varmasti päättänyt myydä osakkeeni, muuttaa ne
rahaksi ja tehdä lopun koko jutusta».

»Niin paljoa en voi sanoa itsestäni, sir», vastasi Pancks. »Mutta
ihmeellistä on, kuinka monen olen kuullut aikoneen myydä osakkeensa
_juuri_ toissapäivänä eikä minään muuna vuoden kolmestasadasta
kuudestakymmenestä viidestä päivästä, ellei olisi ollut liian
myöhäistä.»

Hänen höyrykonemaiset huohotuksensa, jotka tavallisesti tekivät
hullunkurisen vaikutuksen, tuntuivat nyt surkeammilta kuin yhtä monet
huokaukset; ja likaisessa, tahritussa; huolimattomassa asussaan hän
olisi kiireestä kantapäähän sopinut ilmeiseksi onnettomuuden kuvaksi,
jonka piirteet tuskin erottuivat pesemättömyyden alta.

»Mr Clennam, olitteko pannut siihen — kaikki rahat?» Hänen oli vaikea
päästä tuon ajatusviivan yli ja saada viime sanoja lausutuiksi.

»Kaikki.»

Mr Pancks tarttui taas kankeaan tukkaansa ja raastoi sitä niin, että
sai muutamia tukkoja käteensä. Katseltuaan ensin niitä vimmaisena hän
pisti ne sitte taskuunsa.

»Minun on nyt heti ryhdyttävä toimeen», virkkoi Clennam pyyhkäisten
poskeltaan muutaman siihen hiljaa vierähtäneen kyynelen. »Se vaivainen
korvaus, jonka voin antaa, on heti annettava. Minun tulee puhdistaa
onnettoman yhtiökumppanini nimi ja maine kaikesta tahrasta. En saa
pitää mitään itselläni. Minun on luovutettava velkamiehillemme
valtakirja, jota olen käyttänyt niin väärin, ja minun täytyy käyttää
loppuikäni sovittaakseni vikani — tai rikokseni — mikäli se on
mahdollista.»

»Onko mahdotonta nyt muuten selviytyä, sir?»

»Mahdotonta. Selviytyminen ei tule kysymykseenkään nyt. Kuta
pikemmin liike joutuu minun käsistäni, sitä parempi sille. Meillä on
sitoumuksia, jotka ovat suoritettavat tällä viikolla ja jotka veisivät
meidät perikatoon muutaman päivän päästä — vaikkapa haluaisinkin
siirtää ratkaisun yhden päivän eteenpäin jatkaen liikettä edelleen,
huolimatta siitä, että tiedän mitä tiedän. Koko viime yön suunnittelin,
mitä minun on tehtävä; nyt se on vain pantava täytäntöön.»

»Ettehän tee sitä aivan yksin?» kysyi Pancks, jonka kasvot olivat niin
kosteat kuin jos hänen höyrynsä olisi muuttunut vedeksi kohta kun hän
päästi sen ilmoille. »Ottakaa lakimies avuksenne.»

»Kenties se olisi viisainta.»

»Ottakaa Rugg.»

»Tässä ei ole paljoa tehtävää. Hän voi tehdä sen yhtä hyvin kuin kuka
tahansa muu.»

»Noudanko Ruggin, mr Clennam?»

»Jos aikanne myöntää. Olisin hyvin kiitollinen teille siitä.»

Mr Pancks painoi samassa hetkessä hatun päähänsä ja höyrysi
Pentonvilleen. Hänen ollessaan poissa Arthur ei kertaakaan nostanut
päätänsä pulpetilta, vaan pysyi koko ajan samassa asennossa.

Mr Pancks toi ystävänsä ja lakineuvojansa mr Ruggin mukanaan. Tämä oli
matkalla saanut niin kouraantuntuvan kokemuksen mr Pancksin nykyisestä
luonnottomasta mielentilasta, että hän aloitti ammatilliset neuvottelut
pyytämällä, että tämä herrasmies lähtisi tiehensä. Murtunut ja
alistuvainen Pancks totteli.

»Hän on hyvin samanlaisessa tilassa kuin tyttäreni oli silloin, kun
aloitimme rikottua aviolupausta koskevan oikeudenkäyntimme, jossa hän
oli kantajana», sanoi mr Rugg »Hän suhtautuu asiaan liian läheisesti ja
kiihkeästi. Hän antaa tunteillensa liiaksi valtaa. Meidän ammatissamme
ei käy päinsä antaa tunteiden vallita, sir.»

Riisuessaan hansikkaitansa ja pistäessään niitä hattuunsa hän loi
pari syrjäsilmäystä asiakkaaseensa ja huomasi, että tämä oli suuresti
muuttunut.

»Olen pahoillani huomatessani, että olette antanut omille tunteillenne
vallan, sir», sanoi mr Rugg. »Pyydän, älkää tehkö niin, älkää millään
muotoa. Tällaiset tappiot ovat kyllä hyvin ikäviä mutta meidän pitää
rauhallisesti katsoa niitä silmiin.»

»Jos menettämäni rahat olisivat kaikki omiani, mr Rugg», huokasi
Clennam, »niin en olisi niin pahoillani».

»Todellako, sir?» Mr Rugg hykerteli hilpeän näköisenä käsiänsä. »Te
hämmästytätte minua, sir. Se on erikoista. Tavallisesti minä olen
kokemuspiirissäni tehnyt sen havainnon että ihmiset ovat enimmin
huolissaan omista rahoistansa. Olen nähnyt ihmisten hävittäneen ison
joukon muiden rahoja ja kestävän onnettomuuden varsin hyvin, todella
varsin hyvin.»

Tehtyään nämä lohdulliset huomautukset istuutui mr Rugg virkatuolille
pulpetin ääreen ja kävi pohtimaan asioita.

»Nyt, mr Clennam, luvallanne, käymme asioihin käsiksi. Tarkastakaamme
tilannetta. Kysymys on vallan yksinkertainen, tuo tavallinen,
suorasukainen, järkevä: Mitä voimme tehdä omaksi hyväksemme? Mitä
voimme tehdä omaksi hyväksemme?»

»Tätä minä en kysy, mr Rugg», vastasi Arthur. »Te erehdytte heti
alussa.. Minun kysymykseni kuuluu: Mitä voin tehdä yhtiökumppanini
hyväksi; miten voin parhaiten hyvittää häntä?»

»Tiedättekö, sir, pelkään», lausui mr Rugg miettivästä, »että sittekin
sallitte tunteittenne vallita. En pidä tuosta sanasta hyvittää sir,
muuta kuin lakimiesten käyttämänä vipuna. Suokaa anteeksi, että pidän
velvollisuutenani varoittaa teitä millään muotoa suomasta tunteillenne
valtaa.»

»Mr Rugg», vastasi Clennam karkaisten itseään kestämään siinä mitä oli
ottanut hartioilleen, ja hämmästyttäen neuvonantajaansa osoittamalla,
että hän epätoivoisessa tilassaankin aikoi järkähtämättömästi pysyä
päätöksessään, »minusta tuntuu, ettette ole erikoisen taipuvainen
noudattamaan sitä suuntaa, jonka olen määrännyt toiminnalleni. Ellette
hyväksy sitä ettekä siis ole halukas ryhtymään niihin toimenpiteisiin,
joita asia vaatii, niin olen pahoillani, ja minun on silloin hankittava
apua toisaalta. Mutta tahdon heti ilmoittaa teille, että minun kanssani
ei kannata väitellä siitä asiasta.»

»Hyvä, sir», vastasi mr Rugg kohauttaen hartioitaan. »Hyvä, sir koska
jonkun kuitenkin on suoritettava tämä kaikki, niin sallikaa minun tehdä
se. Sellainen oli periaatteeni Ruggin ja Bawkinsin jutussakin. Ja sama
se on useimmissa muissakin oikeusjutuissa.»

Tämän jälkeen ilmoitti Clennam mr Ruggille järkähtämättömän
päätöksensä. Hän kertoi neuvonantajalleen, että hänen yhtiökumppaninsa
oli erinomaisen rehellinen ja vilpitön mies ja että häntä, Clennamia,
kaikessa, mitä hän nyt aikoi tehdä, ohjasi toverin luonteen tuntemus
ja halu kunnioittaa ja sääliä hänen tunteitansa. Hän selitti, että
hänen kumppaninsa oli nyt ulkomailla osallisena tärkeässä yrityksessä
ja että hänen, Clennamin, välttämättä täytyi julkisesti ottaa
kannettavakseen häpeä harkitsemattomasta teostaan ja julkisesti
vapauttaa yhtiökumppani kaikesta edesvastuusta ja osallisuudesta, niin
ettei vähimmänkään epäluulon varjo haittaisi Doycen kunniaa ja mainetta
vieraassa maassa ja siten saattaisi yrityksen onnistumista vaaraan.
Hän sanoi mr Ruggille, että hän siis vain yhdellä ainoalla tavalla
saattoi hyvittää kumppaninsa, nimittäin erottamalla hänet siveellisesti
kokonaan tästä jutusta ja selittämällä julkisesti ja avoimesti, että
hän, Arthur Clennam, yhtiön toinen osakas, oli omin päin, vieläpä
vastoin yhtiökumppaninsa varoitusta, käyttänyt yhtiön varoja äsken
perikatoon joutuneisiin keinotteluihin, ja että tämä hyvitys sopi
nimenomaan tälle miehelle paremmin kuin useimmille muille ja että
hänen sentähden ensimmäiseksi oli annettava tämä hyvitys. Näin ollen
oli hänen aikomuksensa painattaa tämänsisältöinen selitys, jonka hän
jo oli suunnitellut valmiiksi, panna se kiertämään liikkeen kaikkien
kauppatuttavien keskuudessa sekä julkaista se sanomalehdissä. Tämän
kaiken ohella (jonka selittely sai mr Ruggin kauheasti irvistelemään
ja levottomasti liikuttelemaan jäseniänsä) aikoi hän lähettää kirjeen
kaikille saamamiehille, jossa juhlallisesti vapautti yhtiökumppaninsa
kaikesta edesvastuusta ja myös ilmoitti liikkeen pysähtyvän siksi,
kunnes he olivat tehneet päätöksensä ja hänen yhtiökumppaninsa oli
saanut tiedon asioista, ja jossa hän selitti alistuvansa heidän
määräyksiinsä. Jos he, ottaen huomioon hänen kumppaninsa viattomuuden,
voisivat järjestää asiat niin, että liike joskus vielä voisi
edullisesti jatkua ja tointua nykyisestä vaikeasta tilastaan, niin
silloin hänen oma osuutensa lankeaisi hänen yhtiökumppanillensa ainoana
rahallisena hyvityksenä, jonka hän voisi antaa hänelle tuottamastaan
harmista ja vahingosta, ja hän itse pyytäisi saada palvella liikettä
vaatimattomana, uskollisena apulaisena saaden sen verran palkkaa, että
juuri tulisi toimeen.

Vaikka mr Rugg selvästi näki, ettei mikään voisi estää Clennamia
panemasta päätöstänsä toimeen, vaativat hänen kasvojensa vääntelyt
ja jäsentensä levottomuus niin kipeästi jonkinlaista lievennystä
vastalauseen muodossa, ettei hän voinut olla vaiti. »En vastusta
teitä, sir», sanoi hän, »enkä ryhdy väittelemään kanssanne. Minä panen
toimeen päätöksenne, sir, mutta tahdon kuitenkin ilmaista eriävän
mielipiteeni.» Ja sitte mr Rugg jotenkin laajasti esitti vastalauseensa
pääkohdat. Nämä olivat seuraavat: Koko kaupunki, saattoipa sanoa koko
maa oli juuri nyt pahimmassa kuohumistilassaan viime paljastusten
johdosta, ja suuttumus uhreja vastaan tulisi olemaan ankara; ne, jotka
eivät olleet antautuneet petkutettaviksi, olisivat varmasti vimmaisen
vihaisia niille, jotka eivät olleet ymmärtäneet olla yhtä viisaita
kuin he, ja ne, jotka olivat tulleet petetyiksi, keksisivät varmasti
syitä ja puolusteluja omaksi edukseen, joita yhtä varmasti tiesivät
muilta petetyiltä puuttuvan kokonaan, mainitsemattakaan sitä sangen
todennäköistä seikkaa, että jokikinen vahinkoon joutunut kiukkuisena
uskottelisi itselleen, ettei hän ilman kaikkien muiden esimerkkiä ikinä
olisi antautunut sellaisiin keinotteluihin; selitys, jonka Clennam
aikoi julkaista, nostaisi tällaisena aikana varmasti suuttumuksen
myrskyn häntä vastaan, josta seuraisi, ettei olisi toivomistakaan
velkojilta mitään kärsivällisyyttä tai sovittelunhalua; se asettaisi
hänet vain harhailevan ristitulen yksinäiseksi maalitauluksi, johon
kuulia sataisi joka haaralta.

Kaikkeen tähän vastasi Clennam vain, että vaikka vastalauseessa kyllä
oli järkeä, ei se kuitenkaan vähentänyt eikä voinut vähentää sen
välttämättömyyden voimaa, joka selvästi vaati häntä vapaaehtoisesti ja
julkisesti julistamaan yhtiökumppaninsa syyttömäksi kaikkeen. Sentähden
hän kerta kaikkiaan pyysi mr Ruggia heti ryhtymään avustajaksi hänen
päätöksensä toimeenpanossa.

Mr Rugg kävi työhön käsiksi, ja Arthur, joka ei pidättänyt
omaisuudestaan muuta kuin vaatteensa ja kirjansa sekä pienen määrän
käteistä rahaa, liitti yksityisen pienen säästökirjansa liikkeen muiden
paperien joukkoon.

Paljastus oli tehty, ja myrsky raivosi peloittavana. Tuhannet
mulkoilivat rajuina ympärillensä, etsien jotakin elävää olentoa,
jonka päähän saisivat tyhjentää vihansa maljat; ja tämä huomiota
herättävä selitys, joka etsimällä etsi julkisuutta, toi sellaisen
olennon heidän ulottuvilleen, jopa mestauslavalle heidän eteensä.
Kun ihmiset, joita asia ei ensinkään koskenut, niin päivittelivät
tämän olennon rikollisuutta ja julkeutta, niin ei voinut toivoa, että
rahoja menettäneet tuomitsisivat lempeämmin. Velkojilta tuli satamalla
soimaus- ja häväistyskirjeitä; ja mr Rugg, joka istui päivät päästään
korkealla tuolilla ja luki niitä, ilmoitti asiakkaalleen viikon
kuluttua, että hän pelkäsi vangitsemiskäskyn jo olevan annetun.

»Minun on kestettävä tekoni seuraukset», vastasi Clennam. »Vangitsijat
tapaavat minut täällä.»

Jo seuraavana aamuna, kun hän kääntyi mrs Plornishin nurkalla Bleeding
Heart Yardissa, seisoi mrs Plornish ovellansa odotellen ja pyysi
salaperäisesti häntä tulemaan Onnenmajaan. Siellä hän tapasi mr Ruggin.

»Ajattelin odottaa teitä täällä. Teidän sijassanne en tänään menisi
konttoriin, sir.»

»Miksi ette, mr Rugg?»

»Minun tietääkseni heitä on viisi teidän kintereillänne.»

»Kuta pikemmin se tapahtuu, sitä parempi», sanoi Clennam. »Vangitkoot
he minut nyt heti vain.»

»Kyllä, mutta», vastasi mr Rugg ja asettui oven eteen, »kuulkaa
pari järjen sanaa. He ottavat teidät kylliksi ajoissa, siitä ei ole
epäilystä; mutta kuulkaa järkipuhetta. Tällaisissa tapauksissa sattuu
melkein aina niin, että joku mitätön seikka työntyy etualalle ja käy
myös perin tärkeäksi. No niin, huomaan, että vangitsemiskäsky on
annettu vain oikeushovin tuomiopiirissä, ja minulla on syytä luulla,
että vangitseminen kyllä voi tapahtua sen perusteella. Siihen minä en
alistuisi.»

»Miksi ette?» kysyi Clennam.

»Minä taipuisin tottelemaan vain täysin pätevää vangitsemismääräystä.
On aina hyvä säilyttää ulkokuori koreana. Neuvonantajananne soisin,
että teidät vangittaisiin vain korkeimman oikeuden käskystä, jos
suvaitsisitte siinä tehdä minulle mieliksi. Se näyttäsi paremmalta.»

»Mr Rugg», vastasi Arthur alakuloisuudessaan, »ainoa toivoni on, että
kaikki pian päättyisi. Tahdon astua tietäni suoraan eteenpäin ja
kestää, mitä on kestettävä.»

»Vielä hiukan järkipuhetta, sir», huusi mr Rugg. »Siinä _on_ todella
järkeä. Äskeinen saattaa olla makuasia, mutta tässä on todella järkeä.
Jos teidät vangitaan alaoikeuden määräyksestä, niin teidät viedään
Marshalseaan. No, tiedättehän mikä Marshalsea on. Perin umpinaista.
Äärimmäisen ahdasta. Sitävastoin King's Benchissä —» Mr Rugg heilautti
oikeata kättänsä avaralti, ikäänkuin kuvatakseen, kuinka siellä oli
runsaasti tilaa.

»Tahtoisin mieluummin, että joutuisin Marshalseaan kuin mihinkään
muuhun vankilaan», vakuutti Clennam.

»Todellako, sir?» vastasi mr Rugg. »No, sekin on makuasia, ja voimme
siis lähteä matkaan.»

Hän oli ensin hiukan loukkautunut, mutta leppyi pian. He kävelivät
Yardin toiseen päähän. Heartilaiset pitivät häntä nyt hänen
onnettomuuksiensa jälkeen paljoa mielenkiintoisempana kuin sitä ennen:
nyt he katsoivat hänen todella kuuluvan kortteliin ja saaneen sen
kansalaisoikeudet. Monet tulivat ulos katsomaani hänen jälkeensä ja
huomauttivat toinen toisellensa hyvin hartaina, että hän »oli kovin
masentunut onnettomuudestaan». Mrs Plornish ja hänen isänsä seisoivat
portaiden yläpäässä hyvin alakuloisina ja pudistelivat päätänsä.

Kun Arthur ja mr Rugg tulivat konttorin luo, ei siellä näkynyt ketään
odottelijaa. Mutta vanhahko, rommissa säilytetty juutalainen seurasi
heitä ja kurkisti ikkunasta jo ennenkuin mr Rugg ennätti avata
ainoatakaan päivän kirjettä. »Oho!» virkkoi tämä. »Mitä kuuluu? Käykää
sisään. — Mr Clennam, luulen, että tässä nyt on se herrasmies, josta
mainitsin.»

Herrasmies selitti, että hänellä oli vain »pikku liikeasia», ja
suoritti laillisen tehtävänsä.

»Saatanko teitä, mr Clennam?» kysyi mr Rugg kohteliaasti, hykerrellen
käsiään.

»Kiitos, menen mieluummin yksin. Tehkää hyvin ja lähettäkää vaatteeni
perästäpäin.» Mr Rugg vastasi hilpeästi, luvaten täyttää hänen
pyyntönsä, ja puristi hänen kättään. Sitten Clennam saattajinensa astui
portaita alas, nousi ensimmäisiin käsillä oleviin vaunuihin ja ajoi
vanhalle tutulle portille.

»Taivas suokoon minulle anteeksi», ajatteli Clennam itsekseen, »mutta
enpä todellakaan koskaan ajatellut astuvani tänne tällä tavalla!»

Mr Chivery hoiti porttia ja nuori John oli porttihuoneessa, joko hän
oli vasta vapautunut virantoimituksesta tai odotti nyt vuoroansa.
Molemmat olivat hämmästyneempiä kuin portinvartijoilta sopisi odottaa,
heidän nähdessään uuden vangin. Vanhempi mr Chivery pudisti kättä hänen
kanssaan ja näytti olevan häpeillänsä. »Enpä muista, sir, milloinkaan
olleeni vähemmin iloinen tavatessani teidät.» Nuorempi mr Chivery oli
jäykempi eikä pudistanut kättä hänen kanssansa ensinkään; hän seisoi
katsellen Clennamia niin epäröivän näköisenä, että tämäkin raskaine
silmineen ja sydämineen huomasi sen. Kohta sen jälkeen hävisi nuori
John vankilaan.

Clennam tunsi paikan tavat kylliksi hyvin tietääkseen, että hänen
oli jäätävä porttihuoneeseen määrätyksi ajaksi; hän istui erääseen
nurkkaan ja oli lukevinaan povitaskusta kaivamiaan kirjeitä. Nämä eivät
kuitenkaan kiinnittäneet hänen huomiotansa siinä määrin, ettei hän
olisi kiitollisena nähnyt kuinka vanhempi mr Chivery piti porttihuoneen
vapaana vangeista, kuinka hän avaimellaan viittasi toisille kieltäen
heitä tulemasta sisään, kuinka hän kyynärpäällä lykki toisia ulos
ovesta ja kuinka hän parhaansa mukaan koetti keventää uuden vangin
kuormaa.

Arthur istui silmät luotuina lattiaan, muistellen entisyyttä, hautoen
nykyisyyttä, mutta syventymättä erikoisesti kumpaankaan; silloin hän
tunsi käden olkapäällänsä. Nuori John seisoi siinä ja sanoi: »Voitte
tulla nyt.»

Hän nousi ja seurasi nuorta Johnia. Kun he olivat astuneet pari askelta
rautaportin sisäpuolelle, kääntyi nuori John ja sanoi hänelle:

»Tarvitsette huoneen. Minä olen hankkinut teille.»

»Kiitän teitä sydämellisesti.»

Nuori John kääntyi uudelleen ja ohjasi hänet vanhasta ovesta sisään,
vanhoja portaita ylös ja vanhaan huoneeseen. Arthur ojensi kätensä.
Nuori John katsoi sitä, katsoi häneen — jäykästi — hänen sisunsa oli
vähällä kuohahtaa, mutta hän hillitsi itseään ja sanoi:

»En tiedä, voinko. Ei, en voi. Mutta arvelin, että pitäisitte tästä
huoneesta, ja nyt saatte sen.»

Tämän oudon käytöksen herättämä hämmästys väistyi kohta nuoren Johnin
lähdettyä (hän lähti heti) niiden tunteiden tieltä, jotka tyhjä huone
elvytti Clennamin haavoittuneessa rinnassa, ja niiden muistojen tieltä,
jotka siinä tulvivat hänen mieleensä, loihtien hänen eteensä sen hyvän
ja jalon olennon, joka oli pyhittänyt tämän huoneen. Kun se olento
muuttuneissa oloissa oli poissa sieltä, tuntui huone Clennamista niin
autiolta ja hän kaipasi niin hänen rakastavia, uskollisia kasvojansa,
että kääntyi seinään päin itkeäkseen mielensä helpotukseksi ja
nyyhkytti: »Oi minun Pikku Dorritini!»




KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU

Marshalsean kasvatti


Päivä oli aurinkoinen ja Marshalsea helteisenä puolipäivänä tavallista
hiljaisempi. Arthur Clennam painui yksinäiseen nojatuoliin, joka oli
yhtä nukkavieru ja nuutunut kuin kuka tahansa vankilan asukas, ja
vaipui ajatuksiinsa.

Siinä luonnottomassa rauhallisuuden tilassa, johon hän oli päätynyt
läväistyään pelätyn vangitsemiskohtauksen ja päästyään tänne — tämä
tunteiden käänne valtasi tavallisesti ensimmäiseksi vankilaantulijan,
ja tältä vaaralliselta lepoasemalta luisui sitte moni eri teitä
alennuksen ja häpeän kuiluihin — tässä tilassa saattoi hän katsella
muutamia elämänsä vaiheita ikäänkuin olisi siirtynyt niistä ihan uuteen
olomuotoon. Jos otti huomioon paikan, jossa hän oli, harrastuksen, joka
oli tuonut hänet tänne silloin kun hänellä oli vapaus olla poissakin
täältä, ja sen lempeän olennon, jonka läsnäolosta kertoivat yhtä
hyvin muurit ja ristikot kuin hänen myöhemmän elämänsä vähimmätkin
muistot, joita muurit ja ristikot eivät voineet vangita, niin ei
ollut ihmettelemistä, että kiertelipä hänen ajatuksensa mitä muistoja
tahansa, ne aina johtivat hänet uudelleen Pikku Dorritiin. Mutta
kuitenkin tämä tuntui hänestä merkilliseltä, ei itse asian vuoksi, vaan
siksi että se muistutti hänelle, kuinka paljon tämä rakas pieni olento
oli vaikuttanut hänen parempiin päätöksiinsä.

Monikaan meistä ei tarkoin ja selvästi tiedä kenelle tai mille
seikoille olemme tällä tavalla kiitollisuudenvelassa, ennenkuin
elämän kiitävä pyörä jollakin erikoisella tavalla pysähtyy ja saamme
oikean käsityksen asiasta. Tällainen silmien avautuminen seuraa usein
sairautta, murhetta, rakastetun menetystä; se on vastoinkäymisten
tavallisin hedelmä ja hyöty. Se tuli nyt Clennamin osaksi hänen
onnettomuudessaan, voimakkaana ja lempeänä. »Kun ensin toinnuin ja
kokosin ajatukseni», mietiskeli hän, »ja panin jonkinlaisen päämäärän
kiusaantuneiden silmieni eteen, niin kuka minulla oli edessäni ja
esimerkkinä, kenen näin huomaamattomana ahertavan hyvän asian eteen
saamatta rohkaisua, taistellen alhaisia, kurjia esteitä ja vaikeuksia
vastaan, jotka olisivat ajaneet kokonaisen armeijan tunnustettuja
sankareja ja sankarittaria pakosalle? Hento tyttö! Kun koetin voittaa
väärään osuneen rakkauteni ja osoittaa jalomielisyyttä miehelle, jolla
oli parempi onni kuin minulla, vaikkei hän milloinkaan saisi sitä
tietää eikä lausuisi siitä kiitoksen sanaa, niin kenessä olin nähnyt
kärsivällisyyttä, itsensäkieltämistä, itsensähillintää, armeliasta
mieltä, jalointa tunteiden rikkautta ja auliutta? Samassa köyhässä
tytössä! Jos minä, joka olen mies ja jolla on miehen edut ja keinot ja
tarmo, olisin ollut välittämättä sydämessäni kuuluvasta kuiskauksesta,
joka muistuttaa minulle, että jos isäni on rikkonut, niin minun
ensimmäinen velvollisuuteni on peittää ja hyvittää ja korvata se rikos,
niin mikä hento lapsellinen olento, joka miltei paljain jaloin asteli
kostealla kadulla, jonka kätöset lakkaamatta työskentelivät ja joka oli
vain puoliksi suojattu kylmiltä viimoilta, niin mikä hento olento olisi
seissyt edessäni saattaen minut häpeämään? Pikku Dorrit.» Niin aina,
kun hän istui mietteissään nukkavierussa nojatuolissaan. Aina vain
Pikku Dorrit, kunnes hänestä tuntui, että hän nyt sai rangaistuksensa
siitä, että oli etääntynyt hänestä ja sallinut minkään muiden ajatusten
tunkeutua mieleensä estämään muistelemasta Pikku Dorritin hyveitä.

Hänen ovensa avautui, ja vanhempi mr Chivery pisti päänsä sisään,
kuitenkaan kääntymättä häneen päin.

»Olen vapaa virantoimituksesta nyt, mr Clennam, ja menossa ulos.
Voisinko tehdä jotakin puolestanne?»

»Paljon kiitoksia. En tarvitse nyt mitään.»

»Suokaa anteeksi, että avasin oven», pyysi mr Chivery, »mutta en voinut
saada teitä kuulemaan».

»Koputitteko?»

»Viisi, kuusi kertaa.»

Tointuen tietoisuuteen Clennam huomasi, että vankila oli herännyt
puolipäivätorkunnastaan, että sen asukkaat maleksivat varjoisassa
pihassa ja että oli myöhäinen iltapäivä. Hän oli istunut tuntikausia
mietteissään.

»Teidän tavaranne ovat saapuneet», ilmoitti mr Chivery, »ja minun
poikani tuo ne tänne ylös. Olisin lähettänyt ne jo tänne, mutta hän
halusi itse kantaa ne teille. Hän tahtoi tosiaankin itse kantaa ne
tänne, ja siksi en voinut lähettää niitä. Mr Clennam, saisinko sanoa
teille pari sanaa?»

»Tehkää hyvin ja käykää sisään», kehoitti Arthur, sillä mr Chiveryn
pää pisti yhä vain pikkusen sisään ovesta, ja hän käänsi ainoastaan
toisen korvansa, molempien silmiensä asemesta, Clennamiin päin.
Tämä oli synnynnäistä hienotunteisuutta mr Chiveryssä — todellista
kohteliaisuutta, huolimatta siitä, että hänen ulkonaisessa
olemuksessaan oli paljon ovenvartijaa eikä hitustakaan herrasmiestä.

»Kiitän, sir», vastasi mr Chivery, kuitenkaan lähestymättä, »se ei
ole tarpeellista. Mr Clennam, älkää välittäkö minun pojastani, vaikka
toisinaan huomaisitte hänet hiukan tuittupäiseksi. Pojallani on sydän,
ja se sydän on oikealla paikalla. Minä ja hänen äitinsä tiedämme, missä
se on ja että se on sijoittunut oikeaan paikkaan.»

Lausuttuaan nämä salaperäiset sanat korjasi mr Chivery pois korvansa ja
sulki oven. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi hänen poikansa.

»Tässä on matkalaukkunne», sanoi hän Arthurille laskien sen varovasti
kädestään.

»Olette hyvin ystävällinen. Minua hävettää, että teillä on ollut näin
paljon vaivaa.»

Hän oli poissa, ennenkuin Clennam ehti sanoa tämän, mutta palasi
kohta ja sanoi yhtä selvästi kuin edellisellä kerrallakin: »Tässä on
asiakirjalippaanne», jonka hän sitte laski yhtä varovasti kädestään
kuin matkalaukunkin.

»Olen hyvin kiitollinen huomaavaisuudestanne. Toivottavasti voimme nyt
pudistaa kättä, mr John.»

Nuori John peräytyi kuitenkin, pisti oikean käden ranteen vasemman
käden peukalosta ja keskisormesta muodosteltuun renkaaseen ja vastasi
kuten ennenkin: »En tiedä, voinko. Ei, huomaan, etten voi!» Hän seisoi
katsellen vankia jäykästi, mutta vähitellen ilmestyi hänen silmiinsä
ilme, joka oli kuin sääliä.

»Miksi olette vihainen minulle», kysyi Clennam, »ja kuitenkin niin
valmis tekemään minulle palveluksia? Meidän välejämme häirinnee jokin
erehdys. Olen pahoillani, jos se on minun syyni.»

»Ei ole mitään erehdystä, sir», vastasi John käännellen rannettaan
renkaassa, joka näytti olevan sille liian ahdas. »Ei ole mitään
erehdystä, sir, niissä tunteissa, joilla silmäni katselevat teitä tällä
hetkellä! Jos olisin painossa teidän vertaisenne, mr Clennam — jota
en ole, ja ellei teitä olisi kohdannut onnettomuus — kuten on käynyt,
ja ellei se olisi vastoin Marshalsean lakeja — jota se olisi, niin
tunteeni teitä kohtaan ovat sitä laatua, että mieluummin kuin tekisin
mitään muuta haluaisin käydä kelpo otteluun kanssanne heti tässä
paikassa.»

Arthur katsoi häneen hetkisen ihmetellen ja hiukan harmistuneena.
»Hyvä, hyvä!» sanoi hän. »Erehdys, erehdys!» Kääntyen poispäin hän
istui taas nukkavieruun tuoliinsa, raskaasti huoahtaen.

Nuori John seurasi häntä silmillään ja huudahti hetken vaiti oltuaan:
»Pyydän teiltä anteeksi!»

»Kernaasti suotu!» vastasi Clennam heilauttaen kättänsä, kohottamatta
painunutta päätänsä. »Älkää sanoko muuta. Minä en ole sen arvoinen.»

»Nämä huonekalut, sir, ovat minun», selitti nuori John lempeällä ja
lauhkealla äänellä. »Minulla on tapana vuokrata ne sellaisille, joilla
ei ole omaa kalustoa ja jotka asuvat täällä. Niitä ei ole paljon, mutta
ne ovat käytettävissänne. Ilmaiseksi, tarkoitan. En voi ajatellakaan
vuokrata teille niitä maksusta. Olette tervetullut käyttämään niitä
ilmaiseksi.»

Arthur kohotti taas päätänsä kiittääksensä häntä ja sanoakseen, ettei
hän voinut käyttää hyväkseen sellaista ystävällisyyttä. John kierteli
yhä rannettaan ja taisteli yhä itsensä kanssa entiseen ristiriitaiseen
tapaansa.

»Mitä meidän välillämme on?» kysyi Arthur.

»Sitä en sano, sir», vastasi nuori John, jonka ääni äkkiä muuttui
kovaksi ja teräväksi. »Ei se ole mitään.»

Arthur katsoi häneen uudelleen, turhaan hakien jotakin selitystä hänen
käytökseensä. Hetken päästä käänsi Arthur taas päänsä pois. Kohta
senjälkeen sanoi nuori John äärimmäisen lempeästi:

»Pieni pyöreä pöytä, sir, joka on kyynärpäänne kohdalla, oli — te kyllä
tiedätte kenenkä — minun ei tarvitse mainita häntä — hän kuoli; hän
oli ylhäinen herrasmies. Ostin sen eräältä henkilöltä, jolle hän antoi
sen ja joka asui täällä hänen jälkeensä. Tämä henkilö ei kuitenkaan
ollut missään suhteessa hänen vertaisensa. Useimpien henkilöiden olisi
työlästä kohota hänen tasallensa.»

Arthur veti pienen pöydän lähemmäksi, nojasi käsivartensa sitä vasten
ja jäi siihen asentoon.

»Kenties ette tiedä, sir», sanoi nuori John, »että minä tunkeuduin
hänen puheillensa hänen käydessään täällä Lontoossa. Hän oli sitä
mieltä, että se _oli_ tunkeilevaisuutta, vaikka hän oli niin
ystävällinen, että pyysi minua istumaan ja muisteli isää ja muita
vanhoja ystäviä. Vaatimattomimpiakin tultavia. Minusta hän näytti hyvin
muuttuneelta ja sanoinkin sen palattuani kotiin. Kysyin häneltä, kuinka
miss Amy voi —»

»No, voiko hän hyvin?»

»Olisin luullut teidän tietävän sen kysymättä minun kaltaiseltani»,
vastasi nuori John; näytti siltä kuin hän ensin olisi nielaissut
ison, näkymättömän lääkemarjasen. »Mutta koska kysytte, niin olen
pahoillani siitä, etten voi vastata kysymykseenne. Asia on niin, että
hän piti kysymystäni nenäkkäänä ja vastasi: 'Mitä se teihin kuuluu?'
Silloin ymmärsin selvästi, että olin ollut tunkeileva, mitä olin sitä
ennen kovin pelännyt. Siitä huolimatta hän puhutteli minua erittäin
ystävällisesti, erittäin ystävällisesti.»

He olivat molemmat vaiti useita minuutteja, paitsi että nuori John
vaitiolon keskimailla huomautti: »Hän sekä puhui että käyttäytyi
erittäin ystävällisesti.»

Nuori John keskeytti uudelleen hiljaisuuden kysymällä: »Ellette pidä
minua nenäkkäänä, niin kysyisin, kuinka kauan aiotte olla syömättä ja
juomatta?»

»En ole kaivannut vielä mitään», vastasi Clennam. »Minulla ei nyt ole
ruokahalua.»

»Sitä suurempi syy on vahvistautua jollakin tavoin, sir», sanoi nuori
John. »Jos voitte istua täällä tuntimäärin nauttimatta mitään, siksi
ettei teillä ole ruokahalua, niin voitte ja teidän tulee yhtä hyvin
syödä ja juoda jotakin ilman ruokahalua. Menen nyt omalle puolelleni
juomaan teetä. Ellette pidä minua nenäkkäänä, niin pyytäisin teitä
tulemaan mukaan. Tahi voin tuoda tarjottimen tännekin kädenkäänteessä.»

Arvaten, että nuori John vaivautuisi tekemään niin, jos hän
kieltäytyisi, ja haluten välttämättä osoittaa muistavansa sekä
vanhemman mr Chiveryn kehoituksen että nuoremman anteeksipyynnön, nousi
Arthur ja ilmoitti olevansa halukas juomaan teetä mr Johnin huoneessa.
Nuori John lukitsi hänen ovensa ja sujautti erittäin näppärästi avaimen
taskuunsa; sitte hän astui edellä omalle asunnollensa.

Se oli rakennuksen ylimmässä huipussa, lähinnä porttikäytävää. Se oli
sama huone, jonne Clennam oli rientänyt sinä päivänä, kun rikastunut
perhe oli jättänyt vankilan ainaiseksi, ja jossa hän oli nostanut
pyörtyneen Pikku Dorritin lattialta. Hän aavisti kohta minne he olivat
matkalla, kun hänen jalkansa koskettivat portaita. Huone oli muuttunut
sen verran, että se oli paperoitu, uudestaan maalattu ja paljoa
hauskemmin kalustettu; mutta hän saattoi muistaa sen juuri sellaisena
kuin oli nähnyt sen luodessaan siihen yhden ainoan kiireisen silmäyksen
nostettuaan tytön lattialta ja lähtiessään kantamaan häntä vaunuihin.

Nuori John tuijotti häneen, pureksien sormiansa.

»Huomaan, että muistatte tämän huoneen, mr Clennam?»

»Muistan sen hyvin. Taivas siunatkoon häntä!»

Unohtaen teen pureksi nuori John yhä edelleen kynsiänsä ja katseli
vierastansa niin kauan kuin tämä katseli huonetta. Viimein hän ryntäsi
teekannun luo, kaatoi kiivaasti teetä siihen teetölkistä ja riensi
yhteiseen keittiöön noutamaan kuumaa vettä.

Huone puhui niin kaunopuheisesti Clennamille, kun hän nyt muuttuneissa
oloissa palasi kurjaan Marshalseaan, kertoi hänelle niin alakuloisesti
Pikku Dorritista ja siitä, että hän oli menettänyt hänet, että hänen
olisi ollut vaikea vastustaa sitä, vaikka ei olisi ollutkaan yksin. Nyt
hän ei sitä yrittänytkään. Hän laski kätensä tunteettomalle seinälle
yhtä hellästi kuin jos olisi koskettanut häntä itseään ja lausui
hänen nimensä matalalla äänellä. Hän asettui ikkunan ääreen katsellen
julman piikkiharjaisen vankilanmuurin ylitse ja kuiskasi siunauksen
kesäautereen läpi sitä kaukaista maata kohden, jossa Pikku Dorrit eli
rikkaana ja onnellisena.

Nuori John viipyi jonkun aikaa poissa ja palatessaan osoitti käyneensä
kaupungilla; hän toi näet tullessaan tuoretta voita, kaalinlehteen
käärittynä, muutamia ohuita viipaleita keitettyä kinkkua, toiseen
kaalinlehteen käärittyinä, sekä pienen korillisen vesinenättiä
ja lehtisalaattia. Kun hän oli saanut nämä mielensä mukaisesti
järjestetyiksi pöydälle, istuutuivat he juomaan teetä.

Clennam koetti tehdä oikeutta aterialle, mutta onnistumatta. Sianliha
ellotti häntä; leipä tuntui muuttuvan hiekaksi hänen suussansa. Hän ei
saanut alas muuta kuin kupillisen teetä.

»Maistakaa hiukan näitä vihanneksia», kehoitti nuori John ja tarjosi
hänelle vihanneskulhoa.

Clennam otti viesinenättivesan ja yritti uudelleen, mutta leipä muuttui
entistä karkeammaksi hiekaksi, ja sianliha (se oli itsessään kylläkin
hyvää) tuntui levittävän hajua, joka heikkona samumina puhalsi koko
Marshalsean läpi.

»Ottakaa hiukan vihanneksia lisää, sir», kehoitti nuori John ja tarjosi
taas kulhoa.

Näytti siltä kuin hän pistäisi ruohoa alakuloisen vangitun linnun
häkkiin, ja oli ilmeistä, että John oli ostanut vihanneskorin
tuottaakseen virkistystä vankilan kuumien pihakivien ja muuritiilien
keskellä eläjälle. Niinpä Clennam hymyillen huomautti: »Olitte hyvin
ystävällinen pistäessänne nämä häkkini ristikkotankojen väliin; mutta
en voi saada niitä alas tänään.»

Ikäänkuin syömisen vaikeus olisi ollut tarttuva, työnsi nuori Johnkin
ennen pitkää lautasen luotaan ja alkoi poimutella kaalinlehteä, johon
sianliha oli ollut käärittynä. Käännettyään sen moneen päällekkäiseen
poimuun, niin että se oli aivan pieni hänen kämmenellään, alkoi hän
litistellä sitä molempien käsiensä välissä ja katseli koko ajan
tarkkaavasti Clennamia.

»Arvelen», sanoi hän viimein puristaen erikoisen lujasti vihreätä
kääröä kädessään, »että vaikkette katsoisikaan kannattavan pitää huolta
itsestänne itsenne tähden, niin voisitte tehdä sen jonkun toisen
tähden».

»Aivan niin», vastasi Arthur huoahtaen ja hymyillen, »mutta en vain
tiedä kenenkä tähden ponnistelisin».

»Mr Clennam», sanoi John kiihkeästi, »minua ihmetyttää, että
herrasmies, joka voi olla niin vilpitön ja suora kuin te, kehtaa
käyttäytyä niin alhaisesti, heittäen minulle tällaisen vastauksen. Mr
Clennam, minua ihmetyttää, että herrasmies, jolla itsellään on sydän,
raskii kohdella minua näin sydämettömästi. Se hämmästyttää minua, sir.
Se todella hämmästyttää minua!»

Kavahdettuaan pystyyn antaaksensa enemmän pontta sanoilleen istuutui
nuori John taas tuolille ja pyöritteli vihreätä kääröänsä oikean
säärensä päällä, siirtämättä hetkeksikään Clennamista katsettaan, joka
oli tuikea ja harmistuneen moittiva.

»Olin jo päässyt siitä, sir», sanoi John. »Olin voittanut sen,
koska tiesin, että se _oli voitettava_, ja olin päättänyt olla enää
ajattelematta sitä. En olisi, toivoakseni, enää päästänyt sitä
ajatuksiini, jos ette vankilaan olisi tullut te, minulle onnettomana
hetkenä tänään!» (Kiihdyksissään omaksui nuori John äitinsä voimakkaan
lauserakentelutavan.) »Kun ensin näin teidät edessäni porttihuoneessa,
sir, tänä päivänä, tuntui siltä kuin myrkyllinen upaspuu olisi tuotu
tänne eikä vangittu velallinen, ja minä jouduin sellaiseen sekavien
tunteiden pyörteeseen, että kaikki muu hävisi näkyvistä ja minä vain
kiepuin pyörteen mukana. Mutta minä selvisin siitä. Minä kamppailin,
ja minä selvisin siitä. Vaikka tämä olisi viimeinen sanani, niin tätä
pyörrettä vastaan minä äärimmäisin voimin kamppailin ja siitä selvisin.
Aprikoin, että jos olin ollut töykeä ja epäkohtelias, niin minun oli
pyydettävä anteeksi, ja sen tein vähääkään lieventämättä rikostani. Ja
nyt kun haluan osoittaa, että yksi ajatus on minulle miltei pyhä ja
ylinnä kaikkia muita — nyt te, kaikesta huolimatta, väistätte minua,
kun hiukan vihjaankin sinne päin, ja lykkäätte minut luotanne. Sillä
älkää toki, sir», pyysi nuori John, »älkää toki olko niin alhainen,
että kiellätte väistäneenne minua ja työntäneenne minut luotanne».

Täynnä ihmetystä katsoi Arthur häneen kuin järkensä menettäneeseen,
kysyen vain: »Mitä se on? Mitä ihmettä te tarkoitatte, John?»
Mutta John, joka oli siinä mielentilassa, ettei mikään tuntunut
mahdottomammalta eräälle ihmisluokalle kuin vastauksen antaminen,
jatkoi sekavaa puhettansa.

»Minä en», selitti John, »minä en milloinkaan ole ollut niin julkea,
että olisin luullut muuta kuin että asia oli mahdoton. Minulla ei
ollut, ei, miksi sanoisin niin, kun minulla kuitenkin joskus oli
toivoa, että olisi mahdollista tulla niin onnelliseksi, ei kuitenkaan
tuon keskustelumme jälkeen, ei, vaikka voittamattomia esteitä ei olisi
ilmestynytkään! Mutta onko siinä syytä, miksei minulla olisi muistia,
miksei minulla olisi mietteitä, miksei minulla olisi pyhiä paikkoja
eikä mitään sellaista?»

»Mitä te oikein tarkoitatte?» huudahti Arthur.

»Sitä käy kyllä tallaaminen jalkoihin, sir», jatkoi John syytäen
suustaan rajun sanaryöpyn, »se käy kyllä päinsä, jos joku tahtoo
antautua sellaiseen. Sitä käy kyllä tallaaminen, mutta paikallaan se
silti pysyy. Saattaa olla, ettei sitä voisi tallata, ellei sitä olisi
olemassa. Mutta se ei ole herrasmiehelle sopivaa, ei kunniallista eikä
oikein, että ihmistä, joka on taistellut ja pyrkinyt irti itsestään
kuin perhonen, näin väistetään ja sysätään pöh. Maailma pilkatkoon
portinvartijaa, mutta hän on mies — ellei hän ole nainen, kuten
naisvangeilla on.»

Vaikka nuoren Johnin puhe oli naurettavaa sekavuudessaan, ilmeni hänen
yksinkertaisessa, tunteellisessa olemuksessaan suurta vilpittömyyttä,
samalla kun hänen hehkuvat kasvonsa ja kiihtynyt äänensä ja käytöksensä
osoittivat, että jotakin hellän arkaa kohtaa hänen sydämessään oli
syvästi loukattu, niin että Arthur olisi ollut julma, ellei olisi
ottanut tätä huomioon. Hän koetti sentähden ajatuksissaan palata heidän
keskustelunsa ja tämän tuntemattoman vääryyden alkukohtaan, ja sillä
välin nuori John, joka oli kierrellyt vihreän käärönsä aivan pyöreäksi,
leikkasi sen kolmeksi kappaleeksi ja pani ne lautaselle kuin minkäkin
harvinaisen herkun.

»Minusta näyttää siltä», sanoi Arthur muisteltuaan heidän keskusteluaan
vesinenättiin saakka, »että te olette viitannut miss Dorritiin?»

»Saattaapa todella olla niin, sir», vastasi John Chivery.

»En ymmärrä sitä. Toivottavasti en ole niin onneton, että taas katsotte
minun loukkaavan teitä, sillä sitä en ikinä ole tahtonut tehdä, mutta
minun täytyy sanoa, etten ymmärrä tätä.»

»Sir», kivahti John, »ettehän toki voi olla niin vilpillinen, että
kieltäisitte tietävänne ja kauan tienneenne, mitä tunteita sydämessäni
asuu miss Dorritia kohtaan; älkäämme julkeasti nimittäkö niitä
rakkaudeksi, vaan ihailuksi ja palvonnaksi».

»En todellakaan, John, ole niin vilpillinen; en käsitä miksi epäilette
minua siitä. Ettekö milloinkaan ole kuullut äidiltänne, että kerran
kävin hänen luonansa?»

»En, sir», vastasi John lyhyesti, »en ole milloinkaan kuullut mitään
sellaista».

»Mutta minä kävin. Voitteko arvata miksi?»

»En, sir», vastasi John lyhyesti, »en voi arvata miksi».

»Minäpä kerron teille. Tahdoin edistää miss Dorritin onnea; ja jos
olisin voinut otaksua, että hän vastasi tunteisiinne —»

John-parka punastui korvalehteä myöten. »Sitä ei miss Dorrit
milloinkaan osoittanut, sir. Minä tahdon olla rehellinen ja
kunniallinen, mikäli yksinkertaisuudessani voin, ja olen liian ylpeä
luulotellakseni kenellekään hetkeäkään, että hän milloinkaan vastasi
tunteisiini tai että hän koskaan uskotteli sellaista minulle; ei,
ei ollut minkäänlaista syytä otaksua, että hän milloinkaan tekisi
tai voisi niin tehdä. Hän oli korkealla minun yläpuolellani aina
ja kaikissa suhteissa. Samoin kuin», lisäsi John, »hänen ylhäinen
perheensä».

Hänen ritarilliset tunteensa kaikkea kohtaan, mikä koski Pikku
Dorritia, tekivät hänet niin arvokkaaksi huolimatta hänen pienestä
ko'ostansa, hänen perin heikoista sääristänsä ja vieläkin heikommasta
tukastaan ja runollisesta luonteestaan, että Goliath hänen paikallansa
ei olisi herättänyt suurempaa kunnioitusta Clennamissa.

»Te puhutte kuin mies, John», huudahti Arthur lämpimän ihailevasti.

»Hyvä, sir», vastasi John ja pyyhkäisi kädellään silmiään; »soisin,
että te tekisitte samoin».

Hän sinkautti tämän odottamattoman vastauksen niin äkkiä, että Arthur
taas ihmetellen katseli häntä.

»Kuitenkin», katui John ja ojensi kätensä teetarjottimen yli, »jos
huomautus oli liian ankara, niin peruutan! Mutta miksi ei, miksi ei?
Kun sanon teille, mr Clennam, että teidän pitää huolehtia itsestänne
erään toisen tähden, niin miksette voi olla avomielinen, vaikka olenkin
portinvartija? Miksi annoin teille huoneen, josta tiesin teidän enimmin
pitävän? Miksi kannoin tavaranne ylös? Ei silti, että ne ensinkään
tuntuivat raskailta, en mainitse sitä siitä syystä, kaukana siitä.
Miksi olen hoivannut teitä tällä tavalla, aamusta alkaen? Omienko
ansioittenne tähden? Ei. Ne ovat hyvin suuret, sitä en vähääkään
epäile; mutta niiden tähden en ole tätä tehnyt. Toisen ansiot tässä
ovat painaneet, jopa monin verroin enemmän minun silmissäni. Miksi ette
siis puhu avoimesti!»

»Totisesti, John», vastasi Clennam, »te olette niin hyvä mies ja minä
pidän luonnettanne niin suuressa arvossa, että jos en ole osoittanut
panevani niin suurta arvoa kuin todella panen sille seikalle, että
olette tänään tehnyt minulle nämä ystävälliset palvelukset siksi, että
miss Dorrit on luottanut minuun ystävänään, niin tunnustan sen viaksi
ja pyydän teiltä anteeksi».

»Oh, miksi ette», toisti John taas uudelleen pilkallisesti, »miksi ette
puhu avoimesti!»

»Minä vakuutan teille, etten ymmärrä teitä. Katsokaa minua. Ajatelkaa
millaisissa vaikeuksissa olen. Tuntuuko luultavalta, että tahtoisin
häijysti vielä lisätä itsesoimauksiani käyttäytymällä kiittämättömästi
ja vilpillisesti teitä kohtaan? En ymmärrä teitä.»

Johnin kasvojen epäuskoinen ilme vaihtui epävarmaksi. Hän nousi,
peräytyi huoneen ullakkoikkunan ääreen, viittasi Arthurin luoksensa ja
seisoi miettivästi katsellen häntä.

»Mr Clennam, tarkoitatteko todellakin, ettette tiedä?»

»Mitä niin, John?»

»Ohhoh», huudahti John vedoten muuripiikkeihin. »Hän sanoo: 'Mitä
niin?'!»

Clennam katsoi piikkeihin ja katsoi Johniin, katsoi piikkeihin ja
katsoi Johniin.

»Hän sanoo: 'Mitä niin?' Ja vielä lisäksi näyttää olevan tosissaan»,
huudahti John ja tarkasti häntä tuskallisen hämmästyneenä. »Näettekö
tämän ikkunan, sir?»

»Tietysti näen sen.»

»Näettekö tämän huoneen?»

»Totta kai näen sen.»

»Ja tämän vastapäisen muurin ja sen alla olevan pihan? Ne ovat kaikki
olleet sen todistajina päivä päivältä, yö yöltä, viikko viikolta,
kuukausi kuukaudelta. Sillä kuinka usein olenkaan nähnyt miss Dorritin
täällä hänen näkemättä minua!»

»Minkä todistajina?» kysyi Clennam.

»Miss Dorritin rakkauden.»

»Kehen?»

»Teihin!» sanoi John ja kosketti kädenselällä hänen rintaansa, peräytyi
sitte tuolinsa luo ja istuutui siihen, kasvot kalpeina, pidellen kiinni
käsinojista ja pudistaen päätänsä.

Jos hän olisi iskenyt Clennamia lujasti sensijaan että näin keveästi
kosketti häntä, olisi hän järkyttänyt häntä vähemmin. Arthur seisoi
hämmästyneenä, hänen silmänsä katsoivat Johniin, hänen huulensa
raottuivat ja näyttivät muodostavan sanan »Minuun!» lausumatta
sitä kuitenkaan; hänen kätensä vaipuivat sivuille; koko hänen
ulko-olemuksensa oli kuin vastaheränneen, joka ei voi käsittää kesken
unia saatua tiedonantoa.

»Minuun!» sanoi hän viimein ääneen.

»Voi!» valitti nuori John. »Niin, teihin!»

W
»Minäkö erehtynyt, sir!» huudahti nuori John. »Erehtynytkö
täydellisesti tässä asiassa! Ei, mr Clennam, älkää sanoko niin.
Jossakin muussa asiassa, jos niin haluatte, sillä en pidä itseäni
minään älyniekkana ja tunnen hyvin puutteeni. Mutta minäkö erehtyisin
asiassa, joka on tuottanut sydämelleni enemmän tuskaa kuin kokonainen
ryöppy villien nuolia! Minäkö erehtyisin asiassa, joka miltei on
vienyt minut hautaan; siellä olen toisinaan toivonut lepäävänikin, jos
se vain olisi sopinut yhteen tupakkakaupan ja vanhempien tunteiden
kanssa! Minäkö erehtyisin asiassa, joka nytkin pakottaa minut ottamaan
nenäliinan taskustani ison tytön lailla, kuten ihmiset sanovat: vaikka
minä en ymmärrä miksi isoon tyttöön vertaaminen olisi miksikään
häpeäksi, sillä jokainen oikea mieshän rakastaa heitä sekä isoja että
pieniä! Älkää sanoko minun erehtyneen, älkää toki!»

Ja nuori John, joka pohjaltaan oli erinomaisen kunnioitettava, vaikka
ulkonaiselta olemukseltaan kylläkin naurettava, otti nenäliinan
taskustaan, yhtä vähän salaten tekoansa kuin kerskaillen siitä; näin
vilpittömän luonnollisesti ottavat vain perin hyvät miehet nenäliinan
taskustaan pyyhkiäkseen silmiänsä. Kuivuttuaan kyyneleensä, soi John
itselleen vielä nyyhkytyksen ja nuuskutuksen viattoman ylellisyyden ja
pisti sitte nenäliinan taas taskuun.

Kosketus tuntui yhä edelleen iskuna, niin ettei Arthur saanut montakaan
sanaa sanotuksi. Hän vakuutti John Chiverylle, sittenkun tämä oli
pistänyt nenäliinan taskuunsa, että hän pani suuren arvon hänen
epäitsekkyydelleen ja uskollisuudelleen muistellessaan miss Dorritia.
Mitä taas siihen otaksumaan tuli, josta hän juuri oli puhunut — tässä
nuori John keskeytti hänet: »Ei otaksuma! Eipä suinkaan!» — niin siitä
hän kenties puhuisi joskus toiste, mutta nyt hän ei halunnut sanoa
siitä mitään. Tuntien itsensä alakuloiseksi ja väsyneeksi, halusi hän
nyt, Johnin luvalla, palata huoneeseensa ja pysyä siellä lopun iltaa.
John myöntyi, ja Arthur hiipi muurin varjossa omaan huoneeseensa.

Isku tuntui yhä niin voimakkaana, että kun hän oli päässyt eroon
likaisesta eukosta, jonka hän tapasi istumassa portailla ovensa
takana odottamassa saadakseen järjestää hänen vuoteensa ja joka tätä
tehdessään kertoi saaneensa määräyksensä mr Chiveryltä, »ei siltä
vanhalta, vaan siltä nuorelta», hän istui kuluneeseen nojatuoliinsa
ja painoi pään käsiensä varaan, ikäänkuin olisi iskusta huumautunut.
Pikku Dorrit rakastaisi häntä! Tämä saattoi hänet vielä paljoa enemmän
ymmälle kuin hänen onnettomuutensa.

Kuinka vähän todennäköistä! Hän oli tottunut nimittämään häntä
lapsekseen, rakkaaksi lapsekseen, ja koettanut herättää hänen
luottamustaan painostamalla heidän ikäeroansa ja puhumalla itsestään
vanhana miehenä. Pikku Dorrit ei kuitenkaan liene pitänyt häntä
vanhana. Jokin muistutti hänelle, ettei hän itsekään ollut pitänyt
itseään vanhana, ennenkuin ruusut vierivät virran mukana.

Hänellä oli Pikku Dorritin molemmat kirjeet asiapaperilippaassaan, ja
hän otti ne esille ja luki. Niistä helähteli yhä suloisen äänen kaiku.
Se sattui hänen korvaansa monin hellin sävelin, joihin kyllä saattoi
sovittaa tuon uuden merkityksen. Nyt muistui hänen mieleensä tyyni
toivottomuus siinä vastauksessa: »Ei, ei, ei!» jonka hän oli saanut
tässä samassa huoneessa sinä iltana, jolloin hän oli saanut aavistuksen
Pikku Dorritin muuttuneesta kohtalosta; silloin he olivat vaihtaneet
sanoja, joita hän oli tuomittu muistelemaan nyt alennustilassaan
vankilassa.

Kuinka vähän todennäköistä!

Mutta hänen miettiessään ja samassa määrässä kuin hänessä alkoi
merkillinen oman sydämen tutkistelu, näkyi tuo todennäköisyys kasvavan.
Eikö siinä, että hänestä oli tuntunut vastenmieliseltä ajatella
Pikku Dorritin rakastavan jotakuta, että hän oli tahtonut saada tuon
kysymyksen pian ratkaistuksi, että hän puoliksi tietoisesti oli nähnyt
jonkinlaista jalomielisyyttä halussaan auttaa Pikku Dorritia hänen
rakkaudessaan, eikö tässä kaikessa ollut hänen puoleltaan jotakin,
mitä hän oli tukahduttanut heti sen herättyä? Eikö hän milloinkaan
ollut kuiskannut itselleen, ettei hän saanut ajatella mitään sellaista
kuin että Pikku Dorrit rakastaisi häntä, ettei hän saanut käyttää
hyväkseen hänen kiitollisuuttansa, että hänen tuli muistaa kokemuksensa
varoitukset ja oikaisut ja että hänen tuli pitää tällaisia nuorekkaita
toiveita menneinä omalta kohdaltansa ja herkeämättä muistuttaa
itsellensä, että aika oli sivuuttanut hänet ja että hän oli liian vanha
ja vakava?

Hän oli suudellut Pikku Dorritia nostaessaan hänet lattialta silloin,
kun hänet oli niin kokonaan ja kuvaavasti unohdettu. Samallako tavalla
kuin olisi suudellut häntä hänen ollessaan tajuissaan? Eikö ollut
mitään erotusta?

Pimeä yllätti hänet näissä ajatuksissa. Ja pimeä yllätti mr ja
mrs Plornishinkin, kun he koputtivat hänen ovellensa. He toivat
mukanaan kaupastaan korillisen kaikenlaista erinomaista tavaraa,
joka meni siellä niin nopeasti kaupaksi ja tuotti niin kehnon
voiton. Mrs Plornish oli niin liikutettu, että itki. Mr Plornish
mutisi ystävällisesti miettivään, muttei älykkääseen tapaansa, että
elämässä oli laaksoja, »näetkö», ja oli kukkuloita. Hän oli kuullut
totena sanottavan maan pyörimisestä, ja epäilemättäkin se pyöri, että
parhaatkin herrasmiehet vuorostaan joutuivat seisomaan päällänsä ja
pyörimään takaperin siinä paikassa, jota sanotaan avaruudeksi. Hyväpä
niinkin. Mr Plornish arveli vain, että hyväpä niinkin. Tuo herrasmies
pääsisi kyllä taas jaloilleen, kun hänen vuoronsa tulisi, ja pyörisi
säännölliseen tapaan, kun kaikki taas olisi ennallaan ja oikein päin,
ja hyväpä niinkin!

On jo mainittu, että mrs Plornish, joka ei ollut ajattelija, itki.
Myöhemmin ilmeni, että mrs Plornishilla, joka ei ollut ajattelija,
oli ymmärtämystä. Se saattoi johtua hänen heltyneestä mielestään,
hänen sukupuolensa älystä, naisen nopeasta käsityskyvystä tai naisen
käsityskyvyn puutteesta; oli miten oli, myöhemmin kävi ilmi, että mrs
Plornish osoitti ymmärtämystä Arthurin syvimpiä mietteitä kehtaan.

»Tuskin voitte uskoa, minkä isä on puhunut teistä, mr Clennam»,
sanoi mrs Plornish. »Se on saattanut hänet kovin alakuloiseksi. Tämä
onnettomuus on sortanut hänen äänensäkin. Tiedättehän kuinka kauniisti
isä laulaa; mutta nyt hän ei saanut lauletuksi ääntäkään lapsille teetä
juotaessa, uskottepa tai ette».

Puhuessaan pudisteli mrs Plornish päätänsä, kuivaili silmiään ja
katseli ympärilleen huoneessa.

»Mitä mr Baptistiin tulee», jatkoi mrs Plornish, »niin mitä hän tekee
saadessaan kuulla tästä, sitä en voi ajatella enkä kuvitella. Hän olisi
jo aikoja sitten ollut täällä, siitä voitte olla varma, ellei olisi
toimittamassa jotakin tärkeätä teidän hänelle uskomaanne asiaa. Hän
ajaa niin väsymättömästi tätä asiaa eikä suo itselleen mitään rauhaa,
niin että hän sillä oikein, kuten sanoin hänelle», ja mrs Plornish
lopetti lauseensa italiankielellään, »hemmestytte padrona».

Olematta turhamainen tunsi mrs Plornish sanoneensa erikoisen sirosti
ja komeasti tämän toskanalaisen lauseen. Mr Plornish ei voinut salata
ihastustaan hänen kielitaidostaan.

»Mutta tiedättekö, mr Clennam», jatkoi kelpo nainen, »aina on olemassa
jotakin kiitollisuudenkin syytä, ja olen varma siitä, että tekin
myönnätte niin olevan. Puhuessamme tässä huoneessa ei ole vaikeata
huomata, mistä tässä tapauksessa on kiitettävä. On todellakin syytä
olla kiitollinen, ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.»

Arthur arveli mrs Plornishin katsovan häneen erikoisella tavalla.

»On todella syytä olla kiitollinen siitä, että miss Dorrit nyt on
kaukana täältä», toisti mrs Plornish. »Toivottavasti hän ei saa kuulla
mitään siitä. Jos hän olisi ollut täällä näkemässä tätä, sir, ei
lie epäilemistäkään», mrs Plornish kertasi vielä nuo sanat, »ei ole
epäilemistäkään, että teidän onnettomuutenne ja surunne olisi ollut
liikaa hänen hellälle sydämellensä. En tiedä mitään, mikä voisi koskea
miss Dorritiin kipeämmin.»

Aivan varmasti katsoi mrs Plornish ystävällisessä mielenliikutuksessaan
häneen aran uhmaavasti.

»Niin», sanoi hän. »Ja siitä näkyy, kuinka isä vanhalla iällään
tarkkaan huomaa asioita, kun hän tänään iltapäivällä sanoi minulle, ja
Onnenmaja tietää, etten minä parantele enkä suurentele sitä: 'Mary,
onpa suuri onni, ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.' Ne
olivat isän sanat. Isän omat sanat olivat: 'Mary, onpa suuri onni,
ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.' Minä vastasin isälle
silloin ja sanoin siihen: 'Isä, sinä olet oikeassa!' Tämä tapahtui
isän ja minun välilläni», lopetti mrs Plornish kuten ainakin laillinen
todistaja. »Enkä minä kerro muuta kuin mitä todella tapahtui minun ja
isän välillä.»

Mr Plornish, joka luonteeltaan oli harvapuheisempi, käytti tilaisuutta
ehdottaaksensa, että he jättäisivät mr Clennamin itsekseen. »Sillä
katsos», lisäsi mr Plornish vakavasti, »minä tiedän miltä tällainen
tuntuu, eukkoseni», ja toisteli tätä arvokasta huomautusta moneen
kertaan, ikäänkuin se hänen mielestään olisi sisältänyt suuren
siveellisen salaisuuden. Viimein arvoisa pariskunta lähti tiehensä,
astellen käsikoukkua.

Pikku Dorrit, Pikku Dorrit. Tunti tunnilta. Aina vain Pikku Dorrit!

Onneksi se nyt oli ohi, jos asia joskus oli ollutkin niin, ja parempi
oli näin. Otaksuen, että Pikku Dorrit oli rakastanut häntä ja että
hän olisi sallinut itsensä rakastaa Pikku Dorritia, millaista tietä
hän olisikaan kuljettanut lemmittyään! Nyt sen näki — vienyt hänet
takaisin tähän kurjaan paikkaan! Hänen tuli olla hyvin tyytyväinen
ajatellessaan, että Pikku Dorrit nyt oli ainiaaksi vapautunut siitä ja
että hän oli naimisissa tai pian menisi naimisiin (epämääräisiä huhuja
hänen isänsä tämäntapaisista suunnitelmista oli liikkeellä Bleeding
Heart Yardissa samoihin aikoihin, jolloin kerrottiin hänen sisarensa
avioliitosta), samoin kuin siitä, että Marshalsean portit ainiaaksi
sulkivat ulkopuolellensa kaikki tällaiset yllättävät mahdollisuudet.

Rakas Pikku Dorrit!

Muistellessaan omaa poloista tarinaansa hän näki, että Pikku Dorrit
oli sen huippupiste. Kaikki viivat sen perspektiivissä johtivat hänen
viattomaan olemukseensa. Hän oli matkustanut tuhansia peninkulmia sitä
kohti; entiset rauhattomat toiveet ja epäilykset olivat häipyneet sen
edessä; se oli nyt hänen elämänsä mielenkiinnon keskus; se oli kaiken
siihen kuuluvan hyvän ja onnellisen päätepiste; sen ulkopuolella ei
ollut muuta kuin erämaa ja pimeä taivas.

Yhtä rauhattomana kuin viettäessään ensimmäistä yötänsä näiden
synkkien muurien sisäpuolella vietti hän tämänkin yön, tällaisten
ajatusten askarruttaessa hänen mieltänsä. Tällä välin nukkui nuori John
rauhallista unta, sepitettyään ja järjestettyään pieluksellansa seuraa
van hautakirjoituksen:

              KULKIJA!
      KUNNIOITA HAUTAA, JOSSA LEPÄÄ
        JOHN CHIVERY nuorempi.
        HÄN KUOLI VANHALLA IÄLLÄ,
     JOTA EI TARVITSE LÄHEMMIN MAINITA.
    ONNETTOMANA HÄN TAPASI KILPAILIJANSA
          JA TUNSI KOVAA HALUA
           RYHTYÄ KÄSIRYSYYN,
       MUTTA RAKASTETUN TYTÖN TÄHDEN
    KUOLETTI NÄMÄ KATKERUUDEN TUNTEET JA
         MENETTELI JALOMIELISESTI.




NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU

Ilmestys vankilassa


Yleinen mielipide vankilan ulkopuolella oli vihamielinen Clennamille
eikä hän hankkinut itselleen ystäviä sen sisäpuolellakaan. Hän oli
liiaksi alakuloinen yhtyäkseen pihassa kävelevään laumaan, joka
pysytteli yhdessä unohtaakseen huolensa; hän oli liiaksi itseensä
sulkeutunut ja onneton ottaakseen osaa ravintolan vaivaisiin
huvituksiin; hän pysytteli omassa huoneessaan ja muut katsoivat häneen
karsaasti. Toiset väittivät hänen olevan ylpeän; toiset moittivat
häntä synkäksi ja äreäksi; toiset halveksivat häntä, koska hän muka
oli heikko raukka, joka kärsi ja kuihtui velkojensa painon alla.
Vankilan koko väestö karttoi häntä näiden erilaisten syytösten tähden,
mutta varsinkin viimemainitun, johon sisältyi syytös jonkinlaisesta
uskottomuudesta talon tapoja kohtaan, ja pian hän oli niin eristettynä,
että hän käveli pihassa vain silloin, kun iltakerho oli koolla
ravintolassa laulaen, maljoja juoden ja puheita pitäen ja kun pihassa
oli tuskin ketään muita kuin naisia ja lapsia.

Vankeus alkoi vaikuttaa häneen. Hän tunsi jo veltostuvansa ja myös
tylsistyvänsä. Nämä huomiot peloittivat häntä, sillä hän oli nähnyt,
millainen vaikutus vankeudella oli ollut tässä samassa huoneessa,
näiden neljän ahtaan seinän sisäpuolella. Arasti väistäen muiden
huomiota ja omaansa, alkoi hän muuttua ilmeisesti. Kuka hyvänsä saattoi
nähdä, että vankilamuurin varjo oli synkkänä hänen yllänsä.

Eräänä päivänä, hänen oltuansa kymmenen tai kaksitoista viikkoa
vankilassa ja koetettuaan ruveta lukemaan, voimatta kuitenkaan erottaa
kuviteltujakaan henkilöitä Marshalseasta, sattui niin, että joku
pysähtyi hänen ovellensa ja koputti. Hän nousi avaamaan, ja miellyttävä
ääni tervehti häntä: »Kuinka voitte, mr Clennam? Toivottavasti ette
pane pahaksenne, että tulen tervehtimään teitä!»

Se oli vilkas nuori Barnacle, Ferdinand. Hän näytti erittäin
ystävälliseltä ja miellyttävältä, mutta hänen ylenmääräinen
iloisuutensa ja huolettomuutensa oli outona vastakohtana likaisen
vankilan synkkyydelle.

»Tuloni hämmästyttää teitä, mr Clennam», sanoi hän istuutuen tuolille,
jonka Clennam tarjosi hänelle.

»Tunnustan olevani todella hyvin ihmeissäni.»

»Mutta ette pahoillanne?»

»En millään muotoa.»

»Kiitos. Suoraan puhuen», tunnusti miellyttävä nuori Barnacle, »olen
ollut hyvin pahoillani kuultuani, että teidän on täytynyt joksikin
aikaa vetäytyä tänne, ja toivon (tietysti näin vain yksityisesti meidän
kesken), ettei meillä ole ollut mitään tekemistä tässä asiassa?»

»Teidänkö virastollanne?»

»Meidän verukevirastollamme.»

»En voi sälyttää pienintäkään osaa vastoinkäymisistäni tämän
huomattavan laitoksen syyksi.»

»Totisesti, se ilahduttaa minua suuresti», vastasi vilkas nuori
Barnacle. »Tuntuu oikein helpottavalta kuulla teidän sanovan noin.
Olisin ollut äärettömän pahoillani, jos meidän virastomme olisi ollut
syypää teidän vaikeuksiinne.»

Clennam vakuutti uudelleen vapauttavansa verukeviraston kaikesta
vastuusta.

»Hyvä on», sanoi Ferdinand. »Olen iloinen siitä. Pelkäsin todellakin,
että olimme olleet avullisia saattamassa teidät perikatoon, sillä ei
ole kiellettävissä, että me onnettomuudeksi toisinaan teemme sellaista.
Emme tahdo sitä, mutta jos ihmiset haluavat vahingoittaa itseään, niin
— emme voi sille mitään.»

»Yhtymättä ehdottomasti siihen, mitä sanotte», vastasi Arthur
alakuloisesti, »olen kiitollinen minua kohtaan osoittamastanne
harrastuksesta».

»Ettekö yhdykään! Meidän virastomme on mahdollisimman hyväntahtoinen ja
rauhallinen. Sanotte ehkä, että koko virasto on tyhjää hölynpölyä. En
tahdo väittää, ettei niin ole; mutta kaikki tällainen kuuluu maailman
järjestykseen, ja sitä täytyy olla. Käsitättehän sen?»

»En käsitä», vastasi Clennam.

»Te ette katso asioita oikealta kannalta. Näkökanta on pääasia.
Katselkaa virastoamme siltä kannalta, että me vain pyydämme teitä
jättämään meidät rauhaan, ja silloin on virastomme niin erinomainen
kuin toivoa saattaa.»

»Onko teidän virastonne olemassa sitä varten, että se jätettäisiin
rauhaan?» kysyi Clennam.

»Tepä sen sanoitte», vastasi Ferdinand. »Se on olemassa nimenomaan
sitä varten, että kaikki saisi olla rauhassa. Sitä se tarkoittaa. Sitä
varten se on olemassa. Tietysti se muodon vuoksi on olevinaan muutakin
varten olemassa, mutta se on vain muotoasia. Voi taivas, mehän emme
ole muuta kuin pelkkää muotoa! Ajatelkaa kuinka paljon muodollisuuksia
tekin olette saanut noudattaa! Ettekä milloinkaan ole päässyt
minkäänlaisiin tuloksiin!»

»En milloinkaan!» vahvisti Clennam.

»Katsokaa meitä oikealta näkökannalta, niin siinä me olemme —
virallisina ja tehokkaina. Se on kuin eräänlaista cricketpeliä. Joukko
syrjäisiä pyrkii koko ajan heittämään palloja tähän valtion laitokseen,
ja me torjumme ne ja lennätämme ne takaisin.»

Clennam kysyi, kuinka pallomiesten kävi. Hilpeä nuori Barnacle vastasi,
että he väsyivät, voitettiin, halvaantuivat, taittoivat niskansa,
hävisivät, luopuivat pelistä ja aloittivat uuden pelin toisaalla.

»Ja tästä saan lisäsyytä onnitellakseni itseäni sen johdosta», jatkoi
hän, »ettei meidän virastollamme ole ollut mitään tekemistä sen
kanssa, että olette satunnaisesti vetäytynyt tänne. Olisi helposti
voinut käydä niin, että sillä olisi ollut sormensa mukana tässä,
sillä ei voi kieltää, että me olemme hyvin kohtalokas virasto niille,
jotka eivät tahdo jättää meitä rauhaan. Mr Clennam, puhun kanssanne
aivan avoimesti. Tiedän voivani puhua teille niin. Menettelin samalla
tavalla, kun ensi kerran näin, teidän tekevän sen erehdyksen, ettette
jättänyt meitä rauhaan; huomasinhan, että te olette kokematon ja
toivehikas ja hiukan — ettehän pahastu siitä — hiukan yksinkertainen.»

»En ensinkään.»

»Hiukan yksinkertainen. Sentähden säälin teitä ja poikkesin
virallisuudesta (teen niin aina, kun on tilaisuutta) ja sanoin jotakin
siihen suuntaan, etten teidän asemassanne huolisi vaivata itseäni
tällaisella. Ja kuitenkin olette sillä väsyttänyt itsenne. No niin,
älkää tehkö niin vastedes.»

»Tuskinpa saan tilaisuuttakaan siihen.»

»Kyllä toki. Te pääsette täältä pois. Kaikki pääsevät täältä.
Lukemattomia teitä on, jotka johtavat täältä vapauteen. Mutta älkää
tulko takaisin meille. Tämä pyyntö on käyntini toinen syy. Pyydän,
älkää tulko enää meille. Kunniani kautta», sanoi Ferdinand erinomaisen
ystävällisesti ja luottavasti, »minua oikein suututtaisi, jos ette
ottaisi oppia siitä, mitä on tapahtunut, ja pysyisi loitolla meistä».

»Entä keksintö?» kysyi Clennam.

»Hyvä ystävä», vastasi Ferdinand, »ellette pane pahaksenne tätä
puhuttelusanaa, ei kukaan tahdo tietää mitään keksinnöstä eikä välitä
siitä hitustakaan».

»Ei kukaan verukevirastossa, tarkoitatte?»

»Eikä kukaan se ulkopuolellakaan. Jokainen on valmis halveksimaan ja
pilkkaamaan keksintöjä. Ette aavistakaan, kuinka monet haluavat vain
olla rauhassa. Ette aavistakaan, kuinka hartaasti maan henki (älkää
välittäkö tämän sananparren parlamentaarisesta luonteesta älkääkä
harmitelko sitä) haluaa olla rauhassa. Uskokaa minua, mr Clennam»,
sanoi hilpeä nuori Barnacle hauskimpaan tapaansa, »meidän virastomme
ei ole mikään häijy jättiläinen, jonka kimppuun on rynnättävä täysin
varustuksin; se on vain tuulimylly, joka jauhaa suunnattoman määrän
akanoita ja samalla näyttää, mistä päin maassa tuuli puhaltaa».

»Jos tuota pitäisi uskoa», sanoi Clennam, »niin meidän kaikkien
tulevaisuus olisi kerrassaan synkkä».

»Oh! Eihän toki!» vastusti Ferdinand. »Kaikkihan on kuten olla pitää.
Kaikki rakastamme humpuukia, meillä täytyy olla sitä, ilman sitä emme
tule toimeen. Hiukan humpuukia ja valmiiksi hiihdetty latu, muuta
ei tarvita, ja silloin kaikki sujuu mainiosti, jos vain jätätte sen
rauhaan.»

Ja Ferdinand nousi lausuttuaan tämän toivorikkaan uskontunnustuksen,
jota kaikki vaimosta syntyneet, eteenpäin pyrkivät Barnaclet
noudattivat erilaisin tunnussanoin ja johon he eivät uskoneet
eivätkä luottaneet. Mikään ei voinut olla miellyttävämpää kuin hänen
avomielinen ja kohtelias käytöksensä eikä olisi hienotunteisemmin
soveltunut hänen vierailuunsa.

»Onko tunkeilevaa kysyä», sanoi hän, kun Clennam ojensi hänelle kätensä
todella kiitollisena hänen suoruudestansa ja hilpeydestään, »onko
totta, että kaivattu vainajamme Merdle on syypää tähän ohimenevään
ikävyyteen?»

»Minä olen kyllä yksi niistä monista, jotka hän on saattanut
perikatoon.»

»Hän lienee ollut erinomaisen ovela veitikka», ihaili Ferdinand
Barnacle.

Arthur, jolla ei ollut halua ylistää tämän vainajan muistoa, oli vaiti.

»Täydellinen roisto tietysti», jatkoi Ferdinand, »mutta huomattavan
ovela! Ei voi olla ihailematta häntä. Hän oli todellinen
huijausmestari. Tunsi ihmiset hyvin, otti heidät täydellisesti
valtaansa — sai heidät tekemään mitä halusi.»

Keveään tapaansa hän oli todella täynnä vilpitöntä ihailua.

»Toivon», sanoi Arthur, »että hän ja hänen petkutuksensa varoittavat
ihmisiä vastedes olemasta yhtä herkkäuskoisia».

»Rakas mr Clennam», nauroi Ferdinand, »asuuko sydämessänne todellakin
sellainen vihreä toivo? Kohta kun ilmestyy yhtä kyvykäs ja yhtä
paljon huijaukseen perehtynyt mies, he ovat valmiit seuraamaan
häntä. Suokaa anteeksi, mutta en luule teidän todella tietävän,
kuinka ihmismehiläiset ovat halukkaita parveilemaan rämisevän vanhan
tinakattilan ympärillä; tässä on heidän hallitsemisensa salaisuus
kätkettynä. Siinä, että heille voidaan uskotella, että tuo kattila on
tehty kalliista metallista, piilee kaivatun vainajan kaltaisten miesten
koko valta ja voima. Epäilemättä tapaa siellä täällä poikkeuksia»,
lisäsi Ferdinand kohteliaasti, »ihmisiä, joihin ovat vaikuttaneet
heidän mielestänsä paljoa paremmilta näyttävät syyt, eikä minun
tarvitse kaukaa etsiä sellaisia poikkeuksia; mutta ne vain vahvistavat
sääntöä. Hyvästi! Toivon, että kun minulla ensi kerran on ilo tavata
teitä, tämä ohimenevä pilvi on haihtunut päivänpaisteen tieltä. Älkää
tulko saattamaan minua, tunnen tien erinomaisesti. Hyvästi!»

Näin sanottuaan astui paras ja iloisin Barnacle portaita alas, meni
hyräillen porttihuoneen läpi, nousi etupihassa hevosensa selkään ja
ratsasti pitämään sovittua neuvottelua ylhäisen sukulaisensa kanssa,
joka tarvitsi pientä valmistelua kyetäksensä voitollisesti vastaamaan
muutamille nousukkaille, nämä kun olivat aikeissa tehdä kysymyksiä
ylhäisten valtionhoidosta.

Hän lienee matkallaan ulos sivuuttanut mr Ruggin, sillä pari minuuttia
myöhemmin loisti tämä punapää herrasmies oviaukossa kuin vanhahko
Foibos.

»Kuinka voitte tänään, sir?» kysyi mr Rugg. »Voinko jollakin tavalla
palvella teitä, sir?»

»Ette, kiitos.»

Mr Rugg nautti sekavista jutuista samoin kuin emännöitsijä vihannesten
ja muiden ruokatavaroiden säilöönpanosta tai pesijätär isosta pesusta
tai kadunlakaisija täpötäydestä rikkasangosta tai kuka hyvänsä
ammattimies toimeen kuuluvasta sekasorrosta.

»Pistäyn täällä tuon tuostakin, sir», kertoi mr Rugg hilpeästi,
»katsomassa, onko ilmestynyt uusia pidätysvaatimuksia. Niitä on satanut
tuhkatiheään, sir, niin paljon kuin ikinä saattoi odottaa.»

Hän huomautti asiasta kuin jostakin ilonaiheesta, hykerrellen käsiänsä
hilpeästi ja hiukan pyöritellen päätänsä.

»Niin tiheään kuin ikinä saatoimme odottaa», toisti mr Rugg. »Oikeana
ryöppynä. En tunkeudu usein tänne nykyään, kun pistäyn täällä
vankilassa, sillä tiedän, ettette halua seuraa ja että jos tahdotte
tavata minua, voitte jättää tiedon siitä porttihuoneeseen. Mutta minä
käyn täällä melkein joka päivä, sir. Sopisiko minun nyt huomauttaa
eräästä asiasta, sir?»

»Nyt yhtä hyvin kuin milloin tahansa muulloin.»

»Hm! Yleisellä mielipiteellä on ollut paljon sanomista teistä, sir.»

»Sitä en epäile.»

»Eikö olisi viisainta, sir», ja mr Ruggin käytös muuttui entistä
mielistelevämmäksi, »nyt kuitenkin tehdä pikkuinen myönnytys yleiselle
mielipiteelle. Kaikki me teemme niin tavalla tai toisella. Asia on
niin, että meidän täytyy mukaantua.»

»Minä en voi nyt päästä sopusointuun sen kanssa, mr Rugg, eikä minulla
ole syytä toivoa parannusta siinä asiassa.»

»Älkää sanoko niin, sir, älkää sanoko niin. Kings Benchiin siirto
maksaisi tuskin mitään, ja jos yleinen mielipide vaatisi teitä olemaan
siellä — niin miksei —»

»Luulin jo meidän sopineemme siitä, mr Rugg», vastasi Arthur, »että
päätökseni jäädä tänne oli makuasia».

»Niin kyllä, sir, niin kyllä! Mutta todistaako se hyvää makua,
todistaako se hyvää makua? Siinäpä kysymys.» Mr Rugg puhui niin
rauhoittavan suostuttelevasti, että teki suorastaan tunteellisen
vaikutuksen. »Olin melkein kysyä, aiheutuuko se oikeasta, hyvästä
tunteesta. Teidän asianne on laajalti tunnettu, ja teidän jäämisenne
tänne, johon kuka tahansa voi joutua punnan tai parin tähden,
ei ole sopivaa. Se _ei_ ole sopivaa. En voi sanoa, sir, kuinka
monessa paikassa olen kuullut siitä puhuttavan. Eilen illalla muun
muassa kuulin sitä arvosteltavan eräässä talossa, jonka ahkerista
vierailijoista sanoisin, ellen itse lukeutuisi niihin, että he kuuluvat
parhaisiin lakimiespiireihin — siellä kuulin arvosteluja, joita oli
todella ikävä kuunnella. Ne loukkasivat minua teidän tähtenne. Samoin
tänään aamiaisella. Tyttäreni (nainen, sanoisitte te; mutta hän
ymmärtää kuitenkin tällaisia asioita, ja hänellä on hiukan kokemustakin
niistä, hän kun oli kantajana Rugg-Bawkinsin jutussa) — tyttäreni
lausui suuresti ihmettelevänsä tätä, suuresti ihmettelevänsä. No
niin, näin ollen ja ottaen huomioon, ettei kukaan voi asettua aivan
yleisen mielipiteen yläpuolelle, niin eikö pieni mitätön myönnytys
yleiselle mielipiteelle olisi — katsokaa, sir, minä mainitsen kaikkein
vähäarvoisimman perusteen sille ja sanon: eikö se olisi rakastettavaa?»

Arthurin ajatukset olivat taas vaeltaneet Pikku Dorritin luo; kysymys
jäi vastausta vaille.

»Omasta puolestani, sir», sanoi mr Rugg, joka toivoi, että hänen
kaunopuheisuutensa oli tehnyt Clennamin epävarmaksi, »pidän
periaatteena olla ajattelematta itseäni, kun asiakkaiden tahto ja
taipumukset ovat kysymyksessä. Mutta kun tunnen teidän hienotunteisen
luonteenne ja yleensä sovittelevan mielenne, niin toistan, että soisin
teidän olevan Kings Benchissä. Teidän juttunne on herättänyt huomiota;
sen ajaminen tuottaa kunniata; minusta tuntuisi miellyttävämmältä
tuttavieni tähden, jos te muuttaisitte Benchiin. Mutta älkää antako
tämän vaikuttaa päätökseenne, sir. Minä vain totean näin olevan.»

Vangin huomiokyky oli yksinäisyydessä ja mielenmasennuksen tähden
käynyt jo niin epävarmaksi ja hän oli niin tottunut seurustelemaan
vain yhden ainoan hiljaisen olennon kanssa muurin ainaisessa
pimennossa, että hänen nyt täytyi pudistautua hereille jonkinlaisesta
huumaustilasta, ennenkuin kykeni katsomaan mr Ruggiin, saamaan hänen
puheensa päästä kiinni ja kiireesti vastaamaan: »Päätökseni on
muuttumaton ja pysyy muuttumattomana. Pyydän, jättäkää se silleen,
jättäkää se silleen!» Mr Rugg, joka ei huolinut salata suuttumustaan ja
loukkaustaan, vastasi:

»Oh! Tietysti, tietysti, sir! Minä olen ylittänyt valtuuteni, tiedän
sen, esittäessäni teille tätä. Mutta kun kuulen monessa seurassa ja
varsin hyvissä seuroissa huomautettavan, että vaikka ulkomaalaiselle
käykin päinsä istua Marshalseassa, ei se mitenkään sovi englantilaisen
itsetunnolle, kun hänen saarimaansa kunniakkaat, vapaat lait sallivat
hänen siirtyä Benchiin, arvelin voivani ylittää minulle viitoitetut
ahtaat ammatilliset rajat ja mainita tästä. Henkilökohtaisesti», sanoi
mr Rugg, »ei minulla ole mitään mielipidettä puheena olevassa asiassa».

»Hyvä on», vastasi Arthur.

»Oh! Ei kerrassaan mitään mielipidettä!» vakuutti mr Rugg. »Jos minulla
olisi oma mielipide, olisi tuntunut vastenmieliseltä nähdä, kuten
äsken tapahtui, ylhäiseen perheeseen kuuluvan, ratsastaen saapuneen
herrasmiehen vierailevan Marshalseassa asustavan asiakkaani luona.
Mutta se ei ollut minun asiani. Jos minulla olisi oma mielipide
tässä asiassa, niin olisin suonut saaneeni oikeuden ilmoittaa
toiselle herrasmiehelle, sotilaalta näyttävälle, joka nyt odottaa
porttihuoneessa, että asiakkaani ei suinkaan ole aikonut jäädä tänne,
vaan on juuri aikeissa muuttaa parempaan paikkaan. Mutta tehtäväni
virallisena koneena on selvä; muu ei kuulu minuun, Suvaitsetteko ottaa
tuon herrasmiehen puheillenne, sir?»

»Joka odottaa porttihuoneessa, sanoitte?»

»Niin, otin sen ammattiini kuulumattoman vapauden, sir. Kuullessaan
minun olevan teidän lakineuvojänne, kieltäytyi hän häiritsemästä teitä
ennenkuin rajoitettu tehtäväni olisi suoritettu. Onneksi», lisäsi mr
Rugg ivallisesti, »en käyttänyt niin väärin valtuuksiani, että olisin
kysynyt herrasmiehen nimeä.»

»Kai minun on otettava hänet vastaan», huokasi Clennam väsyneesti.

»Te suvaitsette siis, sir?» kysyi Rugg. »Saanko kunnian ulos mennessäni
mainita sen odottavalle herralle? Saanko? Kiitos, sir, minä lähden
nyt.» Ja hän lähti äkäisenä.

Sotilaalta näyttävä herrasmies oli niin vähän herättänyt Clennamin
uteliaisuutta tässä hänen mielentilassaan, että unohdus jo puoliksi
peitti tämän mielikuvan, muodostaen liepeen sitä tummaa huntua, joka
nyt alituisesti verhosi hänen sieluansa; silloin hän kuuli raskaita
askeleita portaissa. Ne tuntuivat nousevan hänen huonettansa kohden, ei
ripeästi ja reippaasti, vaan kerskuen ja meluten ikäänkuin olisi ollut
tarkoitus loukata. Kun ne hetkeksi pysähtyivät hänen ovensa taakse, ei
hän heti voinut saada kiinni siitä mielleyhtymästä, jonka tämän äänen
erikoisuus herätti. Hänellä oli vain silmänräpäys miettimisaikaa.
Ovi lennätettiin paukauttamalla auki, ja oviaukossa seisoi kadonnut
Blandois, monien murheiden ja huolten alkusyy.

»Terve, vanki veikko!» sanoi hän. »Te haluatte tavata minua, kuulemma.
Tässä olen.»

Ennenkuin Arthur harmistuneessa hämmästyksessään ehti vastata, työntyi
Cavalletto miehen jäljestä huoneeseen. Ja häntä seurasi mr Pancks.
Kumpikaan näistä kahdesta ei ollut käynyt tässä huoneessa Clennamin
otettua sen haltuunsa. Mr Pancks hinautui kovasti huohottaen ikkunan
ääreen, laski hattunsa lattialle, pörrötti molemmin käsin tukkansa
pystyyn ja risti käsivartensa kuten mies, joka pitää lyhyttä lepohetkeä
kovan päivätyön lomassa. Mr Baptist, joka ei hetkeksikään siirtänyt
silmiään pelätystä entisestä kumppanistaan, istuutui notkeasti
lattialle selkä ovea vasten ja tarttui molempiin nilkkoihin, asettuen
samaan asentoon (paitsi että tämä ilmaisi kiinteintä tarkkaavaisuutta)
kuin jossa hän oli istunut saman miehen edessä erään toisen vankilan
synkemmässä varjossa helteisenä aamuna Marseillessa.

»Olen kuullut näiltä molemmilta hulluilta», sanoi monsieur Blandois tai
Lagnier tai Rigaud, »että tahdotte tavata minua, vankiveikko. Tässä
olen!»

Vilkaistuaan halveksivasti sänkyyn, joka oli työnnetty kokoon päiväksi,
hän nojasi selkäänsä siihen, ei yrittänytkään ottaa hattua päästänsä ja
seisoi vihamielisesti murjottaen, kädet taskuissa.

»Senkin pahaenteinen roisto!» sanoi Arthur. »Te olette
tarkoituksellisesti saattanut äitini talon kamalan epäluulon alaiseksi.
Miksi teitte niin? Mikä on ollut syynä pirulliseen keksintöönne?»

Monsieur Rigaud tuijotti ensin häneen ja purskahti sitte nauramaan.
»Kuulkaas tätä ylevää herrasmiestä! Kuunnelkaa, koko maailma, tätä
hyveen perikuvaa! Mutta varokaa, varokaa, ystäväiseni, teidän intonne
saattaa olla hieman vaarallinen. Hiisi vie, saattaapa todellakin!»

»Signore!» keskeytti Cavalletto, niinikään kääntyen Arthurin puoleen,
»kuunnelkaa ensin minua. Minä sain teiltä määräyksen etsiä käsiini
hänet, Rigaudin, eikö niin?»

»Aivan niin.»

»Minä menen, luonnollisesti», selitti mr Baptist, »ensin maanmiesteni
luo. Kysyn, mitä uutta kuului Londraan, mitä tietävät sinne saapuneista
ulkomaalaisista. Sitte menen ranskalaisten luo. Sitte menen
saksalaisten luo. Kaikki he kertovat minulle. Suurin osa meistä tuntee
hyvin toisensa ja he kertovat kaikki minulle. Mutta — kukaan ei tiedä
kertoa mitään hänestä, Rigaudista. Viisitoista kertaa», ja Cavalletto
huiskautti kolme kertaa vasenta kättänsä, sormet haralla ja teki sen
niin nopeasti, että tuskin saattoi silmillä seurata liikettä, »kysyn
häntä kaikkialla, missä liikkuu ulkomaalaisia, ja viisitoista kertaa»,
toistaen saman nopean liikkeen, »he eivät tiedä mitään. Mutta —»

Italialaiseen tapaansa painostaen sanaa »mutta» hän alkoi heiluttaa
oikean kätensä etusormea, vähän vain ja hyvin varovasti.

»Mutta! — Pitkän ajan perästä, jonka kuluessa minä en ole kyennyt
saamaan selville, onko hän täällä Londrassa, kertoo eräs minulle
valkotukkaisesta sotilaasta — häh? — ei tuollainen tukka kuin hänellä
on — valkoinen — joka elää piileksien eräässä paikassa. Mutta» — uusi
painostus tällä sanalla, »joka toisinaan iltaisin lähtee kävelemään
ja tupakoimaan. Täytyy olla, kuten Italiassa sanotaan (ja kuten
heillä poloisilla kyllä onkin!), kylliksi kärsivällisyyttä. Minulla
on kärsivällisyyttä. Kysyn, missä tämä paikka on. Yksi luulee sen
olevan siellä, toinen täällä. No niin, se ei ole siellä eikä täällä.
Minä odotan kärsivällisimmin. Vihdoin löydänkin sen. Sitte vahdin
ja vartioin, piileksin ja odotan, kunnes hän lähtee kävelemään ja
tupakoimaan. Hän on harmaatukkainen sotilas — mutta!» — hyvin päättävä
korostus mutta-sanalla ja vilkas etusormen takaperäinen heiluttelu
puolelta toiselle — »hän on samalla tuo mies tuossa».

Oli omituista, että hän nyt, noudattaen vanhaa tapaansa, osoitti
alistuvaisuutta henkilöä kohtaan, joka oli vaivautunut tehostamaan
ylemmyyttään hänen rinnallaan, ja taivutti hämillään päätänsä Rigaudin
edessä senjälkeen kun oli näin ilmiantanut hänet.

»No niin, signore!» huudahti Cavalletto lopuksi, kääntyen taas
Arthurin puoleen. »Odotin sopivaa tilaisuutta. Kirjoitin pari sanaa
signor Pancolle», omituinen ilme levisi mr Pancksin kasvoille hänen
kuullessaan tämän nimityksen, »ja pyysin häntä apuun. Näytin hänet,
Rigaudin, ikkunassa signor Pancolle, joka usein vakoili päivällä. Minä
makasin öisin talon oven läheisyydessä. Viimein menimme sisään vasta
tänä päivänä, ja nyt näette hänet täällä! Kun hän ei tahtonut tulla
luoksenne kuuluisan lakimiehen läsnäollessa», tämä kunnioittava nimitys
tarkoitti mr Ruggia, »niin odotimme alhaalla ja signor Panco vartioi
katua».

Tämän selostuksen päätyttyä käänsi Arthur silmänsä miehen julkeisiin
ryövärikasvoihin. Kun heidän katseensa yhtyivät, kohosivat viikset
nenän alle ja nenä vajosi viiksien yli. Kun sekä nenä että viikset
taas olivat paikoillaan, napsautti monsieur Rigaud voimakkaasti
sormiaan viisi, kuusi kertaa ja kumartui eteenpäin suunnaten napsaukset
Arthuriin, ikäänkuin ne olisivat hänen kasvoihinsa tähdättyjä
laukauksia.

»No, filosofi!» sanoi Rigaud. »Mitä te minusta tahdotte?»

»Tahdon tietää», vastasi Arthur salaamatta inhoaan, »kuinka rohkenette
saattaa äitini talon epäiltäväksi murhasta».

»Rohkenen?» huusi Rigaud. »Hohho! Kuulkaas häntä! Rohkenen? Sanoitteko
rohkenen? Hiisi vie, poikaseni, olettepa hiukan varomaton!»

»Minä tahdon, että tämä epäluulo poistetaan», sanoi Arthur. »Teidät on
vietävä sinne ja teidän pitää näyttäytyä julkisesti. Tahdon lisäksi
tietää, mitä asiaa teillä oli siellä silloin, kun minulla oli kova halu
paiskata teidät portaita alas. Älkää mulkoilko minuun noin uhkaavasti!
Olen nähnyt teistä kylliksi tietääkseni, että olette kerskaileva
pelkuri. Minun ei tarvitse virkistää tässä kurjassa paikassa
lamaantuneita hengenvoimiani sanoakseni teille näin selvän asian, jonka
te itsekin varsin hyvin tiedätte.»

Kalpeana huulia myöten pyyhkäisi Rigaud viiksiänsä ja jupisi: »Hiisi
vie, poikaseni; tehän loukkaatte kunnioitettavaa rouva äitiänne» — ja
näytti hetkisen olevan epätietoinen mitä tehdä. Mutta epävarmuus katosi
pian, ja hän istuutui kerskailevan uhkaavin liikkein ja sanoi:

»Antakaa minulle pullollinen viiniä. Saattehan ostaa sitä täällä.
Lähettäkää jompikumpi noista hulluista miehistänne noutamaan minulle
pullollinen viiniä. En tahdo puhua kanssanne ilman viiniä. Kas niin!
Lähetättekö vai ettekö?»

»Hakekaa hänelle, mitä hän tahtoo, Cavalletto», sanoi Clennam
halveksivasti, ottaen esille rahoja.

»Salakuljettajakonna», lisäsi Rigaud, »tuo portviiniä. En juo muuta
kuin porto-portoa.»

Mutta salakuljettajakonna vakuutti kaikille läsnäoleville
ilmeikkäällä sormiliikkeellään, että hän ehdottomasti kieltäytyi
jättämästä vartiopaikkaansa oven edessä, jolloin signor Panco tarjosi
palvelustaan. Hän palasi pian viinipullo mukanaan, joka paikan tavan
mukaan jo oli valmiiksi avattu; se johtui siitä, ettei vankilassa ollut
kylliksi korkkiruuveja (samoin kuin ei juuri mitään muutakaan).

»Hullut! Iso lasi», komensi Rigaud.

Signor Panco pani pikarin hänen eteensä, jolloin näkyi selvästi, että
hänen täytyi ponnistella voittaakseen halunsa heittää sen Rigaudin
päähän.

»Haha!» melusi Rigaud. »Taas esiintynyt herrasmiehenä ja aina vain
herrasmiehenä. Alusta loppuun herrasmiehenä! Piru sentään! Tottahan
herrasmiestä on palveltava! Se kuuluu luonteeseeni, että vaadin
palvelusta!»

Näin sanoessaan hän kaatoi pikarin puolilleen ja vaiettuaan kulautti
ryypyn kurkkuunsa.

»Heh!» Ja hän maiskutteli huuliansa. »_Tämä_ ei ole varsin vanha vanki.
Päättäen ulkonäöstänne, hyvä herra, niin vankeus sammuttaa teidän
verenne hehkun paljoa pikemmin kuin laimentaa tämän tulisen viinin. Te
alatte nyt jo kuihtua — laihdutte ja kalpenette. Terveydeksenne!»

Hän joi toisen puolen, pidellen lasia koholla sekä ennen että jälkeen,
ikäänkuin näytelläkseen pientä valkoista kättänsä.

»Asiaan nyt», jatkoi hän. »Keskustelemaan. Olette ollut vapaampi
puheessanne kuin reipas ruumiiltanne, sir.»

»Olen ottanut vapauden sanoa teille sellaista, mitä itsekin tiedätte.
Yhtä hyvin kuin me, tiedätte te itse ole vanne vielä paljoa kurjempi
kuin mitä minä olen sanonut.»

»Lisätkää siihen: ja aina herrasmies, niin muusta en välitä.
Lukuunottamatta tätä seikkaa, me olemme kaikki samaa maata.
Esimerkiksi: te ette kuolemaksenne voisi esiintyä herrasmiehenä, minä
en kuolemakseni voisi esiintyä toisin. Millainen ero! Jatkakaamme.
Sanat, sir, eivät milloinkaan ole vaikuttaneet korttipelin kulkuun
eivätkä arvan lankeamiseen. Tiedättekö? Minäkin pelaan peliä, ja
sanoilla ei ole siinä mitään valtaa.»

Nyt, kun hän oli joutunut silmätysten Cavalletton kanssa ja tiesi, että
hänen entisyytensä oli tunnettu, riisui hän senkin ohuen naamarin, joka
hänellä oli ollut, ja näytti peittelemättä inhoittavan konnannaamansa.

»Ei, poikaseni», jatkoi hän ja napsautti sormillaan. »Minä pelaan
pelini loppuun huolimatta sanoista, ja kuolema ja kirous, minä
tahdon voittaa sen. Tahdotte tietää, miksi tein tämän pienen
kepposen, jonka te keskeytitte? Tietäkää siis, että minulla oli ja
minulla on — ymmärrättekö, minulla on — erästä kauppatavaraa, jota
tarjosin kunnianarvoiselle rouva äidillenne. Kuvailin kallisarvoista
kauppatavaraani ja määräsin hinnan. Kaupanhieronnassa oli ihailtava
äitinne hieman liian jäykkä, liian kylmä, liiaksi eloton ja
kuvapatsasmainen. Lopulta ihailtava äitinne suututti minua. Saadakseni
aikaan hiukan vaihtelua ja omaksi huvikseni — kas, täytyyhän
herrasmiehen huvitella jonkun kustannuksella! — tein tuon loistavan
keksinnön: minä hävisin. Tästä teeskennellystä häviämisestä olisivat
lujatahtoinen äitinne ja Flintwinch-ystäväni mielellään tehneet täyttä
totta. No no, pyh, pyh, älkää katselko noin ylhäältä minuun! Minä
toistan sen. Hyvin mielellään, ylen ihastuneina, hurmautuneina. Kuinka
voimakkaita sanoja haluatte?»

Hän viskasi pohjasakat lasistaan lattialle, niin että ne melkein
pirskahtivat Cavalletton päälle. Täten kääntyi hänen huomionsa taas
italialaiseen. Hän laski lasin pöydälle ja sanoi:

»En, minä en täytä sitä. Olen syntynyt palveltavaksi. Tule sinä,
Cavalletto, ja täytä se!»

Pieni mies katsahti Clennamiin, jonka silmät olivat kiintyneet
Rigaudiin, ja kun hän ei huomannut mitään kieltoa, nousi hän lattialta
ja kaatoi pullosta lasiin. Hänen luonteensa rakenteesta sai merkillisen
kuvan, kun katseli, kuinka hänen entiseen alistuvaisuuteensa sekoittui
jonkinlainen lystikkäisyyden tuntu, kuinka hänessä tästä huolimatta
kyti eräänlainen raju villiys, joka minä hetkenä tahansa saattoi
leimahtaa ilmiliekkiin (kuten synnynnäinen herrasmies arvasi,
jonkatähden hän koko ajan piti pikku miestä silmällä), ja kuinka kaikki
tämä väistyi vallitsevan hyväluontoisen, huolettoman halun tieltä,
johon taipuen hän taas istuutui lattialle.

»Tämä onnellinen päähänpisto oli onnellinen useastakin syystä, uljas
ystäväni», jatkoi Rigaud ryypättyään. »Se huvitti minua, se tuotti
harmia rakkaalle mammallenne ja Flintwinch-ystävälleni sekä tuskaa
teille (se oli palkkionani annettuani teille oppitunnin kohteliaassa
käytöksessä herrasmiestä kohtaan), ja siitä älysivät kaikki herttaiset
asianosaiset, että nöyrin palvelijanne on pelättävä mies. Kautta
taivaan, hän _on_ pelättävä mies! Sitäpaitsi se olisi voinut saattaa
äitinne järkiinsä — olisi voinut sattua niin, että se pieni epäluulo,
jonka teidän viisautenne keksi, olisi pakottanut hänet lopulta
ilmoittamaan sanomalehdissä peitetyin sanoin, että erään sopimuksen
tekoa haittaavat esteet häviäisivät, jos muuan tärkeä mainitun
sopimuksen osakas ilmestyisi näkyville. Kenties olisi käynyt niin,
kenties ei. Mutta te olette tehnyt sen tyhjäksi. Mitä teillä nyt on
sanottavaa? Mitä haluatte?»

Clennam ei vielä kertaakaan ollut niin katkerasti tuntenut olevansa
vanki kuin nähdessään tuon miehen edessään voimatta seurata häntä
äitinsä luokse. Kaikki vaikeudet ja vaarat, joita hän oli pelännyt,
olivat hänen kimpussaan nyt, kun hän ei voinut liikuttaa kättä eikä
jalkaa.

»Kenties, ystäväni, mietiskelijä, hyveiden harrastaja, narri, miten
vain mielitte, kenties olisi ollut parempi teille, jos olisitte
jättänyt minut rauhaan», sanoi Rigaud keskeyttäen ryyppynsä katsoakseen
häneen lasinsa yli ja hymyili julmaa hymyänsä.

»Ei. Ainakin tiedetään nyt, että olette hengissä ja
vahingoittumattomana», sanoi Clennam. »Ainakaan ette pääse näistä
kahdesta todistajasta, ja he voivat esittää teidät mille viranomaiselle
tahansa ja vaikkapa sadalle henkilölle.»

»Mutta eivät esitä minua ainoallekaan.» Rigaud napsautti taas sormiansa
voitonriemuisena ja kostonhaluisena. »Hiisi vieköön todistajanne.
Hiisi vieköön esittämisenne! Hiisi vieköön teidät itsennekin! Mitä?
Tätäkö varten minä tiedän, mitä tiedän? Tätäkö varten minä kaupittelen
kallista tavaraani? Hyh, köyhä velkavanki! Olette keskeyttänyt
suunnitelmani. Olkoon menneeksi. Entä sitten? Mitä jää jäljelle? Teille
ei mitään, minulle kaikki. Esittää _minut_? Sekö on aikomuksenne?
Minäpä esitän itseni, liiankin pian. Salakuljettaja, anna minulle kynä,
mustetta ja paperia.»

Cavalletto nousi taas kuten ennenkin ja pani pyydetyt esineet hänen
eteensä entiseen tapaansa. Mietittyään ja hymyiltyään konnamaiseen
tapaansa Rigaud kirjoitti ja luki ääneen seuraavaa:

 »Mrs Clennamille.

 Vastausta odotetaan.

                       Marshalsean vankilassa. Poikanne huoneessa.

 Arvoisa Rouva.

 Olen epätoivoissani kuultuani tänään vangiltamme täällä (hän on ollut
 niin ystävällinen, että on käyttänyt vakoilijoita etsiessään minua,
 joka valtiollisista syistä olen elänyt syrjässä), että olette ollut
 levoton turvallisuudestani.

 Rauhoittukaa, arvoisa rouva. Voin mainiosti, olen hyvissä voimissa ja
 terveenä.

 Perin kärsimättömänä rientäisin luoksenne, ellen arvaisi mahdolliseksi
 nykyoloissa, että te ette vielä ole tehnyt lopullista päätöstä siitä
 pienestä ehdotuksesta, joka minulla on ollut kunnia esittää teille.
 Viikon päästä tästä päivästä lukien tulen lopullisesti kuulemaan,
 oletteko ehdoitta hyväksynyt sen vai, alistuen kaikkiin seurauksiin,
 hylännyt sen.

 Tukahdutan haluni päästä syleilemään teitä ja saattamaan päätökseen
 tämän mielenkiintoisen asian, jotta saisitte rauhassa järjestellä
 kaikki yksityisseikat molemminpuoliseksi tyydytykseksemme.

 Tällä välin pidän kohtuullisena ehdottaa (koska vankimme on
 saattanut talouteni epäjärjestykseen), että suoritatte asunto- ja
 elatuskustannukseni jossakin hotellissa.

 Vastaanottakaa, arvoisa rouva, korkeimman ja erikoisimman
 kunnioitukseni vakuutukset.

 Rigaud Blandois.

 Tuhannet terveiset Flintwinch-ystävälleni.

 Suutelen rouva F:n käsiä.»>

Lopetettuaan epistolansa taittoi hän sen kokoon ja viskasi sen kaaressa
Clennamin jalkoihin. »Hoi te siellä! Esittämisestä puhuttaessa, antakaa
jonkun esittää tämä määräpaikassaan ja esittää vastaus täällä.»

»Cavalletto», sanoi Arthur. »Tahdotteko toimittaa tuon kirjeen perille?»

Mutta Cavalletton ilmeikäs sormi osoitti taas, että hänen paikkansa
oli ovella vartioimassa Rigaudia, kun hän vihdoin suurella vaivalla
oli löytänyt hänet, ja että hänen velvollisuutensa oli istua lattialla
selkä ovea vasten katsellen Rigaudia ja pidellen nilkkojaan. Signor
Panco tarjoutui taas palvelukseen. Kun hänen tarjoukseensa oli
suostuttu, raotti Cavalletto ovea juuri sen verran, että signor Panco
pääsi tunkeutumaan ulos, ja sulki sen taas heti.

»Koskekaa minua sormellanne, sanokaa ainoakaan paha sana, epäilkää
ylemmyyttäni istuessani tässä viiniä juoden mielin määrin», uhkasi
Rigaud, »niin seuraan kirjettä ja peruutan viikkoisen odotusaikani.
_Tehän_ tahdoitte tavata minua? Tässä olen. Mitä pidätte minusta?»

»Tiedätte», vastasi Clennam katkerasti tuntien avuttomuutensa, »että
kun aloin etsiä teitä, en ollut vankeudessa».

»Hiisi vieköön teidät ja vankeutenne», tiuskasi Rigaud ja otettuaan
huolettomasti taskustaan esille rasian, jossa oli savuketarpeita,
pyöritteli siroilla sormillaan muutamia kiireimpään tarpeeseen, »en
välitä kummastakaan. Salakuljettaja! Tulta!»

Taas nousi Cavalletto ja antoi hänelle, mitä hän tarvitsi. Oli tuntunut
kaamealta katsella hänen valkoisten, kylmien sormiensa äänetöntä,
taitavaa punomista, kun ne notkeasti kiemurtelivat toistensa ympäri
kuin käärmeet. Clennamia puistatti sisällisesti, ikäänkuin hän olisi
kurkistanut käärmeenpesään.

»Hoi, sika!» huusi Rigaud meluavasti ja kiihoittavasti, ikäänkuin
Cavalletto olisi ollut italialainen hevonen tai muuli. »Kuules! Tuo
inhoittava vanha vankila oli kunnioitettava tämän rinnalla. Sen
ristikoissa ja muureissa oli arvokkaisuutta. Se oli miehille sopiva
vankila. Mutta tämä! Hyh! Narrien sairaala!»

Hän poltteli savukettansa, koko ajan hymyillen rumaa hymyänsä, niin
että näytti siltä kuin hän olisi tupakoinut riippuvalla nokkanenällään
eikä suullansa, kuin mikäkin hirviö haaveellisessa taulussa.
Sytytettyään toisen savukkeen ensimmäisen vielä hehkuvasta päästä hän
sanoi Clennamille:

»Täytyy koettaa saada aika kulumaan toisen hullun poissaollessa.
Täytyy jutella. Ei voi koko päivää ryypiskellä väkevää viiniä; muuten
tilaisin toisenkin pullon. Hän on todella kaunis nainen, sir. Vaikkei
aivan minun makuni mukainen, mutta silti, kuolema ja kirous, kaunis.
Onnittelen teitä ihailijana.»

»En tiedä enkä liioin kysy, kenestä puhutte», vastasi Clennam.

»Della bella Gowana, sir, kuten sanovat Italiassa. Gowanista, kauniista
Gowanista.»

»Jonka miehen — seuralainen te lienette ollut?»

»Sir? Seuralainen? Te olette hävytön. Olin ystävä.»

»Teettekö kauppaa kaikilla ystävillänne?»

Rigaud otti savukkeen suustansa ja katseli häntä hetkellisen
hämmästyksen vallassa. Mutta hän pisti sen taas suuhunsa ja vastasi
tyynesti:

»Teen kauppaa kaikella, mistä saan jonkinmoisen hinnan. Kuinkas
lakimiehenne, valtiomiehenne liikemiehenne elävät? Kuinkas te elätte?
Kuinka te jouduitte tänne? Ettekö ole myynyt jotakuta ystäväänne?
Uskonpa varmasti teidän myyneen!»

Clennam kääntyi hänestä ikkunaan päin ja katseli ulos muurille.

»Totisesti, sir», jatkoi Rigaud, »yhteiskunta myy itsensä ja myy minut,
ja minä myyn yhteiskunnan. Olen saanut tietää, että olette tuttu
toisenkin naisen kanssa. Hänkin on kaunis. Ja lujatahtoinen. Mikäs
hänen nimensä onkaan? Wade.»

Hän ei saanut vastausta, mutta saattoi helposti huomata osuneensa
maaliin.

»Niin!» jatkoi hän. »Tämä kaunis ja lujatahtoinen nainen kääntyi
puoleeni kadulla, enkä minä ole tunteeton. Minä vastasin. Tämä kaunis
ja lujatahtoinen nainen kunnioitti minua lausumalla luottavasti:
'Minulla on suruni ja huoleni ja minulla on uteliaisuuteni. Teidän
kunniallisuutenne ei kai kohonne yli tavallisen tason?' Esitin itseni
sanoen: 'Madame, olen herrasmies syntymästä kuoloon saakka, mutta
kunniallisuuteni ei kohoa tavallisen tason yli. Halveksin sellaisia
heikkoja haaveita.' Jonka johdosta hän suvaitsi lausua minulle
kohteliaisuuden: 'Teidän ja muiden välillä on se erotus, että te
sanotte sen suoraan.' Sillä hän tuntee yhteiskunnan ja seuraelämän.
Vastaanotin hänen onnittelunsa liehittelevän kohteliaasti. Luonteeni
mukaista on olla kohtelias ja hiukan liehakoiva. Hän teki silloin
ehdotuksen, pääasiassa tämänsisältöisen: hän oli nähnyt meidät paljon
yhdessä, ja hänestä tuntui, että minä sillä hetkellä olin perheen
ystävä ja suosikki; hänen uteliaisuutensa ja huolensa herättivät
hänessä halun saada tietää, missä he liikkuivat, kuinka he elivät,
kuinka kaunista Gowanaa rakastettiin ja hellittiin, ja niin edespäin.
Hän ei ollut rikas, sanoi hän, mutta tarjosi niin ja niin paljon
palkkioksi tällaisten palvelusten aiheuttamista huolista ja vaivoista,
ja minä myönnyin rakastettavasti — rakastettavuus kuuluu luonteeseeni
— hänen ehdotukseensa ja hyväksyin hänen tarjouksensa. Niin, tietysti.
Sellaista on elämä. Sellainen on maailma.»

Vaikka Clennam koko keskustelun ajan istui selin häneen, ei hän
hetkeksikään siirtänyt kimmeltäviä, liian lähekkäin sijoittuneita
silmiänsä hänestä, ja esittäessään sanottavansa kohta kohdalta julkean
kerskuvasti hän huomasi nähtävästi Clennamin pään ryhdistä, ettei hän
kertonut mitään, mitä ei toinen jo tiennyt.

»Pyh! Kaunis Gowana!» sanoi hän sytyttäen kolmannen savukkeen
sellaisella tavalla kuin voisi keveimmälläkin hengähdyksellään puhaltaa
hänet pois. »Viehättävä, mutta varomaton! Kaunis Gowana ei menetellyt
viisaasti salatessaan entisen rakastajan kirjeitä makuuhuoneessaan
alpeilla, jottei hänen miehensä saisi nähdä niitä. Ei, ei. Se ei ollut
viisasta. Hyh! Gowana erehtyi siinä.»

»Toivon hartaasti», huudahti Arthur ääneen, »ettei Pancks enää viipyisi
kauan, sillä tuon miehen läsnäolo saastuttaa huoneen».

»Niin! Mutta hän tahtoo olla ylimpänä täällä kuten kaikkialla», kehui
Rigaud voitonriemuisena ja napsautti sormiaan. »Niin on aina ollut ja
niin on vastakin laita!» Ojentautuen pitkin pituuttaan niille kolmelle
tuolille, joita oli huoneessa paitsi sitä, jolla Clennam istui, hän
alkoi laulaa, lyöden rintaansa, ikäänkuin olisi laulussa mainittu
ritari:

    »Ken tuolta rientää iltamyöhään?
      Compagnon de la Majolaine!
    Ken tuolta rientää iltamyöhään?
         Aina iloinen.»

»Sika, laula kertosäe! Sinä osasit laulaa sen ennenmuinoin eräässä
vankilassa. Laula se nyt! Tahi, kaikkien pyhien nimessä, jotka ikinä
on kuoliaiksi kivitetty, minä rupean hävyttömäksi ja loukkaavaksi, ja
silloin olisi muutamille, jotka vielä ovat hengissä, parempi, että
heidätkin olisi kivitetty muiden mukana!

    »Kuninkaan miehist' on hän reippain,
        compagnon de la Majolaine.
    Kuninkaan miehist' on hän reippain,
            aina iloinen.»

Osaksi noudattaen vanhaa alistuvaa tapaansa, osaksi koska
kieltäytyminen olisi voinut vahingoittaa hänen hyväntekijäänsä ja
osaksi koska hän yhtä hyvin saattoi laulaa kuin tehdä jotakin muuta,
kajahdutti Cavalletto kertosäkeen. Rigaud nauroi ja alkoi tupakoida,
silmät ummessa.

Toinen neljännestunti lienee vielä kulunut, ennenkuin Pancksin askeleet
kuuluivat portaissa, mutta väliaika tuntui Clennamista sietämättömän
pitkältä. Hänen askeltensa ääneen sekaantui toistenkin askelten kopina;
ja kun Cavalletto avasi oven, laski hän sisälle mr Pancksin ja mr
Flintwinchin. Viimemainittu oli tuskin ilmestynyt näkyviin, kun Rigaud
hyökkäsi hänen luoksensa ja syleili häntä meluavasti.

»Kuinka voitte, sir?» kysyi mr Flintwinch kohta päästyään irti
syleilystä, josta hän kaikin voimin ja kursailematta pyrki.
»Kiitos, ei, en halua enempää.» Tämä vastauksena uhkaaviin uusiin
hellyydenosoituksiin hänen vastalöytyneen ystävänsä puolelta. »No
niin, Arthur, muistatte kai, mitä sanoin teille nukkuvista koirista ja
kadonneista koirista. Se osui kohdalleen, kuten näette.»

Hän oli ulkonaisesti yhtä järkähtämätön kuin aina ja nyökäytteli
päätänsä saarnaavan nuhtelevasti katsellessaan ympärilleen huoneessa.

»Ja tämä nyt on Marshalsean velkavankila!» sanoi mr Flintwinch. »Olette
tuonut porsaanne huonoille markkinoille, Arthur.»

Jos Arthur oli kärsivällinen, ei Rigaud kumminkaan enää malttanut. Hän
tarttui rajun leikillisesti pikku Flintwinchinsä nutun rintapieliin ja
huusi:

»Hiisi vieköön markkinat, hiisi vieköön porsaat ja hiisi vieköön
porsasten paimenen! No! Antakaa tänne vastaus kirjeeseeni.»

»Jos suvaitsette odottaa hetkisen, sir», vastasi Flintwinch, »annan
ensin mr Arthurille kirjelippusen».

Hän teki niin. Se oli kirjoitettu hänen äitinsä vaivaloisella
käsialalla paperipalalle ja sisälsi vain nämä sanat:

»Toivoakseni riittää, että olet saattanut itsesi perikatoon. Ole
tyytyväinen äläkä saata muita samaan tilaan. Jeremiah Flintwinch on
minun lähettilääni ja edustajani. Ystävällisesti M.C.»

Clennam luki tämän kahdesti hiljaa itsekseen ja repi sen sitte
kappaleiksi. Rigaud kiipesi sillä välin istumaan erään tuolin
selkänojalle, jalat istuimella.

»No, kaunis Flintwinch», sanoi hän pidettyään kirjelippua tarkasti
silmällä, kunnes se oli palasina, »missä on vastaus kirjeeseeni?»

»Mrs Clennam ei kirjoittanut sitä, mr Blandois, hänen kätensä kun ovat
halvaantuneet ja hänen mielestänsä oli yhtä hyvä vastata suullisesti
minun kauttani.» Mr Flintwinch väänsi tämän itsestänsä vastahakoisesti
ja ruosteisesti. »Hän lähettää terveisensä ja sanoo, ettei hän katso
ehtojanne kohtuuttomiksi ja että hän suostuu. Kuitenkaan ei tämä päätös
vaikuta mitään viikon päästä pidettävään neuvotteluun.»

Monsieur Rigaud, purskahdettuaan ensin nauruun, kiipesi alas
valtaistuimeltaan ja sanoi: »Hyvä! Menen etsimään hotellin itselleni!»
Mutta silloin hänen katseensa kohtasi Cavalletton, joka yhä istui
vartiopaikallaan.

»Tule, sika», lisäsi hän. »Sinä olet seurannut minua vastoin tahtoani,
nyt saat tehdä seuraa vastoin omaa tahtoasi. Sanonpa sinulle,
pikku matelija, että olen syntynyt palveltavaksi. Vaadin tämän
salakuljettajan palvelemaan itseäni viikon ajan tästä päivästä lukien.»

Vastaukseksi Cavalletton kysyvään katseeseen viittasi Clennam, että
hän menisi, mutta lisäsi ääneen: »Ellette pelkää häntä.» Cavalletto
vastasi tehden erittäin ilmeikkään sormiliikkeen: »En, herra, en pelkää
häntä nyt, kun en enää salaa olleeni hänen vankilatoverinsa.» Rigaud
ei välittänyt kummastakaan huomautuksesta ennenkuin oli sytyttänyt
viimeisen savukkeensa ja oli valmis lähtemään.

»Pelkää häntä!» sanoi hän katsellen heitä jokaista. »Pyh! Lapseni,
vauvani, pikku nukkeni, kaikki te pelkäätte häntä. Te annatte
hänelle viinipullon täällä, annatte hänelle ruokaa, juomaa ja
asunnon siellä, ette uskalla koskea häneen sormellannekaan tai
ainoallakaan herjaussanalla. Ette. Hänen luonteensa mukaista on olla
voitonriemuinen! Pyh!

    Kuninkaan miehist' on hän reippain,
            aina iloinen.»

Sovittaen tämän kertosäkeen näin itseensä, hän saapasteli huoneesta,
Cavalletto kintereillä, jonka hän kenties oli vaatinut palvelukseensa,
koska varsin hyvin tiesi, ettei helposti pääsisi hänestä eroon.
Mr Flintwinch, raaputeltuaan leukaansa ja katseltuaan äärimmäisen
halveksivasti ympärilleen porsasmarkkinoilla, nyökkäsi Arthurille
ja seurasi perässä. Mr Pancks, yhä katuvana ja alakuloisena, lähti
niinikään, senjälkeen kun oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut muutamia
Arthurin antamia salaisia määräyksiä ja kuiskaten luvannut seurata
tätä juttua loppuun saakka ja pitää miestä koko ajan silmällä. Ja
sitte vanki jäi yksin, tuntien itsensä entistä suuremmassa määrässä
halveksituksi, pilkatuksi ja moitituksi, avuttomaksi, kurjaksi ja
langenneeksi.




VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Muudan pyyntö Marshalseassa


Kalvavat omantunnonvaivat ja tuska ovat huonona seurana telkien taakse
suljetulla. Sureksiva mietiskely päivisin ja puutteellinen uni öisin
eivät karkaise ihmistä kestämään onnettomuutta. Seuraavana aamuna tunsi
Clennam, että hänen terveytensä alkoi heikontua samoin kuin että hänen
sielunvoimansa jo olivat heikontuneet ja että häntä painava kuorma
vielä veisi hänet turmioon.

Yö yöltä hän oli kurjuudessaan noussut vuoteeltaan jo kahdentoista
ja yhden aikaan ja istuutunut ikkunan ääreen katselemaan pihassa
surullisesti tuikkivia lyhtyjä, odotellen taivaalta päivän ensimmäistä
sarastusta jo tuntikausia ennenkuin sen aika oli. Nyt illan tullen hän
ei saanut itseään pakotetuksi edes riisuutumaan.

Sillä hänet valtasi polttava levottomuus, tuskallinen kyllästys
vankeuteensa ja varma vakaumus siitä, että hänen sydämensä murtuisi
ja hän kuolisi siellä; kaikki tämä tuotti hänelle sanomatonta tuskaa.
Hänen pelkonsa ja inhonsa vankilaa kohtaan kävi niin kiihkeäksi, että
hänen oli vaikea hengittää siellä. Tukehtumisen tunne valtasi hänet
toisinaan niin, että hän asettui ikkunan ääreen tarttuen kurkkuunsa ja
haukkoen ilmaa. Samalla hän ikävöi toisenlaista ilmaa ja pääsyä aution,
synkän muurin toiselle puolelle, niin että tuntui kuin kaipauksen
kiihko olisi tekemäisillään hänet hulluksi.

Monet muut vangit olivat kokeneet samaa tilaa ennen häntä ja sen voima
ja kestävyys olivat kuluttaneet loppuun heidät, kuten hänelläkin
voimat loppuivat. Kahden yön ja yhden päivän kuluttua se oli ohi.
Se palasi puuskittain, mutta nämä puuskat kävivät yhä heikommiksi
ja niiden väliajat yhä pitemmiksi. Toivoton tyyneys astui tilalle,
ja puolivälissä viikkoa hän oli vajonnut alhaisen, hiipivän kuumeen
tylsyyteen.

Cavalletto ja Pancks kun olivat toisaalla, ei hänen tarvinnut pelätä
muita vierailijoita kuin mr ja mrs Plornishia. Hän oli tuskaisessa
pelossa siitä, että tämä arvoisa pariskunta tulisi häntä katsomaan;
sairaloisessa, hermostuneessa tilassaan tahtoi hän vain olla rauhassa,
eikä näyttäytyä kenellekään alakuloisuudessaan ja heikkoudessaan. Hän
kirjoitti muutaman rivin mrs Plornishille, että hän muka oli niin
kiinni liikeasioissaan ja että hänen täytyi niin kokonaan hautautua
niihin, ettei voinut suoda itselleen iloa nähdä edes hänen ystävällisiä
kasvojaan. Nuorelle Johnille, joka joka päivä määrätyllä tunnilla, kun
ovenvartijat vaihtuivat, pistäytyi hänen luonansa kysymässä, saattoiko
tehdä jotakin hänen hyväksensä, Clennam teeskenteli aina kirjoittavansa
ahkerasti ja vastasi kysymykseen hilpeällä äänellä kieltävästi. Heidän
ainoan pitkän keskustelunsa aihetta ei enää milloinkaan mainittu heidän
välillään. Mutta kaikissa hänen onnettomuutensa vaiheissa se koko ajan
asui Clennamin mielessä.

Sovitun viikon kuudes päivä oli kostea, kuuma ja sumuinen. Näytti
siltä kuin vankilan köyhyys, kurjuus ja lika olisivat kasvaneet siinä
vallitsevassa ummehtuneessa lämmössä. Särkevin ohimoin ja uupunein
sydämin oli Clennam valvonut surkean yönsä loppuun, kuunnellen sateen
rapinaa pihakivitykselle ja ajatellen, kuinka paljoa pehmeämmin se
putoili maaseudun multaan. Keltausvainen pallo oli kohonnut taivaalle
auringon sijalle, ja hän oli katsellut sen muuriin heijastamaa läikkää,
joka puolestaan hänen silmissään heijasti vankilan kurjuutta. Hän oli
kuullut porttien avautuvan ja ulkona odotelleiden, kehnossa kengissä
kulkevien jalkojen laahustavan sisään, ja sitte hän oli kuullut,
kuinka lakaistiin, pumputtiin, kuljettiin edestakaisin, jotka toimet
aloittivat vankilan aamun. Hän oli niin sairas ja heikko, että
hänen täytyi levätä monta kertaa peseytyessään, ja viimein sai hän
laahautuneeksi nojatuoliin avonaisen ikkunan ääreen. Siinä hän sitten
istui torkkuen sillä välin kun eukko, joka siivosi hänen huoneensa,
toimitti aamuaskareensa.

Ruuan ja unen puutteesta (hän oli menettänyt ruokahalunsa ja
makunsakin) hän oli hiukan pyörryksissä ja muisteli myös hourailleensa
pari kolme kertaa yön kuluessa. Hän oli kuullut säveleitä ja laulujen
katkelmia soivan lämpimässä ilmassa ja tiesi ne olemattomiksi. Nyt
uupuneena torkahdellessaan hän kuuli niitä taas, ja äänet kuuluivat
puhuttelevan häntä; hän vastasi ja säpsähti.

Tässä horroksessa, jaksamatta pitää lukua ajan kulusta, niin että
minuutti saattoi käydä tunnista ja tunti minuutista, hän alkoi tuntea
pysyvää vaikutelmaa puutarhan läheisyydestä — kukkatarhasta, jossa
kostea, lauha tuuli leyhytteli sulotuoksuja ilmaan. Hänen täytyi niin
tuskallisesti ponnistella kohottaakseen päätänsä ja ottaakseen selvän
siitä samoin kuin mistä muusta asiasta tahansa, että tuo vaikutelma
jo tuntui vanhalta ja työläältä, kun hän viimein saattoi katsella
ympärillensä. Teekuppinsa vieressä pöydällä näki hän silloin ihanan
kukkavihon, ihmeellisen kimpun valituimpia, suloisimpia kukkia.

Hänestä ei ollut ennen mikään muu näyttänyt niin kauniilta. Hän otti ne
käteensä ja hengitti niiden tuoksua, hän nosti ne kuumalle otsallensa,
laski ne alas ja avasi näivettyneet kätensä niitä kohden samoin
kuin viluisia käsiä lämmitellään tulen ääressä. Vasta nautittuaan
niistä jonkun aikaa tällä tavalla tuli hän ihmetelleeksi, kuka ne oli
lähettänyt, ja avasi ovensa kysyäkseen eukolta, joka varmaan oli tuonut
ne huoneeseen, mistä hän oli saanut ne. Mutta eukko oli jo aikoja
sitten mennyt, sillä tee, jonka hän oli jättänyt pöydälle, oli kylmää.
Arthur koetti juoda sitä hiukan, mutta ei voinut sietää sen hajua; ja
niin hän laahautui takaisin tuoliinsa ikkunan ääreen ja laski kukat
vanhalle, pienelle, pyöreälle pöydälle.

Kun huoneessa liikkumisesta johtuva ensimmäinen uupumus oli ohi, vaipui
hän entiseen tilaan. Joku yöllisistä äänistä kuului kuiskivan ilmassa,
kun huoneen ovi tuntui avautuvan ja hetken päästä näytti siltä kuin
hiljainen olento olisi seisonut oviaukossa, musta vaippa hartioillaan,
sitten riisunut vaipan yltänsä ja pudottanut sen lattialle ja kuin
tämä olento olisi hänen Pikku Dorritinsa, puettuna vanhaan kuluneeseen
pukuunsa. Hän näytti vapisevan, ristivän kätensä, hymyilevän ja sitte
puhkeavan kyyneliin.

Clennam kohosi pystyyn ja huudahti. Ja silloin hän näki rakastavista,
hellistä, säälivistä, rakkaista kasvoista kuin kuvastimesta, kuinka
muuttunut hän itse oli. Ja Pikku Dorrit tuli häntä kohden ja laskien
kätensä hänen rinnalleen pidättääkseen hänet tuolissa, polvillaan hänen
jalkojensa juuressa huulet kohotettuina suutelemaan häntä, kyynelten
tipahdellessa hänen päällensä kuin taivaan kaste kukkasille, mainitsi
ilmielävänä hänen nimensä.

»Oi, paras ystäväni! Rakas mr Clennam, älkää antako minun nähdä teidän
itkevän. Ellette itke ilosta nähdessänne minut. Toivon, että niin on.
Oma lapsiparkanne tulee nyt takaisin!»

Ja kuinka uskollisena, hellänä ja turmeltumattomana, huolimatta
äkillisestä rikkaudesta! Kuinka enkelimäisen lohduttava ja vilpitön
olikaan hänen äänensä sointu, hänen silmiensä loiste, hänen kätensä
kosketus!

Kun Clennam syleili häntä, sanoi hän: »He eivät kertoneet minulle
teidän olevan sairaana», ja kiertäen pehmeästi käsivartensa hänen
kaulaansa painoi hänen päänsä povellensa, laski toisen kätensä hänen
päänsä päälle, nojasi oman päänsä siihen ja hyväili häntä yhtä hellästi
ja, Jumala tietää, yhtä viattomasti kuin oli hyväillyt isäänsä tässä
samassa huoneessa siihen aikaan, kun hän vielä oli pieni lapsi ja
kaiken sen huolen ja hoidon tarpeessa, jota hän antoi muille.

Kun Clennam saattoi puhua, sanoi hän: »Onko todella mahdollista, että
olette tullut luokseni? Ja tässä puvussa?»

»Toivoin teidän pitävän minusta enemmän tässä puvussa kuin missään
muussa. Olen aina kuljettanut sitä mukanani muistuttajana, vaikken
olisi tarvinnut muistuttajaa. En ole yksin, kuten näette. Toin vanhan
ystävän mukanani.»

Katsoen ympärillensä huomasi Clennam Maggyn, päässä iso myssynsä, joka
jo pitkät ajat oli ollut käyttämättömänä, kori käsivarrella, kuten
menneinä aikoina, ja tirskuen ihastuneena.

»Tulin vasta eilen illalla Lontooseen veljeni kanssa. Lähetin melkein
heti sanan mrs Plornishille saadakseni kuulla teistä ja ilmoittaakseni
tuloni teille. Silloin kuulin teidän olevan täällä. Satuitteko
ajattelemaan minua viime yönä? Melkeinpä luulen teidän ajatelleen minua
hiukan. Ajattelin niin tuskaisesti teitä ja aamuun tuntui olevan kovin
pitkä aika.»

»Olen ajatellut teitä —» Clennam näytti olevan epätietoinen siitä,
miksi nimittäisi ystäväänsä. Pikku Dorrit ymmärsi sen heti.

»Ette ole vielä nimittänyt minua oikealla nimelläni. Tiedättehän mikä
minun oikea nimeni on ollessani teidän kanssanne.»

»Olen ajatellut teitä, Pikku Dorrit, joka päivä, joka tunti, joka
minuutti, jonka olen viettänyt täällä.»

»Oletteko? Oletteko?»

Arthur näki hänen kasvojensa ilon kirkastaman ilmeen ja niihin
syttyneen hehkun ja tunsi häpeätä. Hän, murtunut, vararikkoinen,
sairas, häväisty, vanki.

»Olin täällä jo ennenkuin portit avattiin, mutta pelkäsin tulla suoraa
päätä luoksenne. Olisin enemmän vahingoittanut kuin hyödyttänyt teitä
silloin ensin, sillä vankila oli niin tuttu ja samalla vieras ja
herätti niin monta muistoa isästä ja teistäkin, että se aluksi valtasi
minut kokonaan. Mutta me menimme ensin mr Chiveryn luokse ennenkuin
tulimme portille ja hän vei meidät sisälle ja me saimme Johnin huoneen
käytettäväksemme — minun vanhan, köyhän huoneeni, muistattehan — ja
odotimme siellä vähän aikaa. Minä toin kukat ovelle, mutta te ette
kuullut sitä.»

Hän näytti nyt enemmän täysikasvuiselta naiselta kuin lähtiessään
sieltä, ja Italian auringon kypsyttävä vaikutus näkyi hänen
kasvoillaan. Mutta muuten hän oli aivan entisensä kaltainen. Clennam
huomasi hänessä yhä saman lempeän, syvän vakavuuden; jos sillä nyt
oli uusi merkitys, joka koski sydämeen, riippui se vain Clennamin
käsityksestä eikä mistään Pikku Dorritissa tapahtuneesta muutoksesta.

Hän riisui päästänsä vanhan hattunsa, ripusti sen entiselle paikalleen
ja alkoi meluttomasti Maggyn avulla järjestellä vangin huonetta niin
raikkaaksi ja siistiksi kuin oli mahdollista ja pirskoitteli hajuvettä
huonekaluille ja seinille. Sitte tyhjennettiin kori, joka oli täynnä
rypäleitä ja muita hedelmiä, ja sen sisältö pantiin hiljaa talteen.
Senjälkeen kuiskutteli Pikku Dorrit hetkisen Maggyn kanssa ja lähetti
hänet jonnekin saamaan korin uudelleen täytetyksi; pian se palasikin
täynnä uusia tavaroita, joista kohta tarvittava virkistävä juoma ja
hyytelö sekä vastaisen varalle hankitut paistetut kananpojat, viini ja
vesi ensimmäisinä otettiin esille. Kun nämä erilaiset toimet olivat
suoritetut, otti Pikku Dorrit vanhan ompelurasiansa esille pannakseen
kuntoon uutimen hänen ikkunaansa, ja näin hiljaisuuden vallitessa
huoneessa Clennam huomasi istuvansa kaikessa rauhassa nojatuolissaan,
rinnallaan Pikku Dorrit käsitöineen.

Clennamin vapiseva käsi ja tutiseva ääni eivät saaneet vakavuutta eikä
hänen heikkoutensa muuttunut voimaksi siitä, mitä hän näki ja tunsi:
hänellä oli edessään Pikku Dorritin kaino pää, joka kumartui työn yli,
ja hennot näppärät sormet, jotka ahersivat entisessä työssään — hän
ei kuitenkaan ollut niin kiinni tässä, etteivät hänen myötätuntoiset
silmänsä olisi usein kääntyneet Clennamin kasvojen puoleen ja taas alas
painuessaan olisi olleet kyynelissä — ja hän tunsi saavansa lohdutusta
ja myötätuntoa, tunsi, että ylevän sydämen kiintymys ja rakkaus oli
kokonaan suunnattu häneen, vuodatti hyvyytensä koko pohjattoman
rikkauden hänen ylitsensä. Kuitenkin se herätti hänessä sisäistä
voimaa, joka kasvoi rinnan hänen rakkautensa kanssa. Ja kuinka suuresti
hän nyt rakastikaan Pikku Dorritia! Sitä ei voi sanoin kertoa.

Heidän istuessaan siinä muurin varjossa, tuntui kuin varjo olisi luonut
valoa heihin. Pikku Dorrit ei sallinut Clennamin puhua paljon, ja hän
lepäsi äänettömänä tuolissaan, katsellen tyttöä. Tavantakaa tämä nousi
ja antoi hänen juoda tai kohensi hänen pielustansa; sitte hän taas
istui entiselle paikalleen hänen viereensä ja kumartui työhönsä.

Varjo siirtyi auringon mukana, mutta Pikku Dorrit ei siirtynyt
Clennamin vierestä, paitsi palvellakseen häntä. Aurinko laski, ja
hän viipyi yhä siellä. Hän oli nyt saanut työnsä valmiiksi, ja hänen
kätensä, joka hänen viime palveluksensa jälkeen oli levännyt Clennamin
tuolin käsinojalla, lepäsi siinä yhä. Arthur laski kätensä sen päälle,
ja se tarttui hänen käteensä vapisevan rukoilevasti.

»Rakas mr Clennam, minun täytyy sanoa teille jotakin ennenkuin lähden.
Olen lykännyt sitä tunti tunnilta, mutta minun täytyy saada se
sanotuksi.»

»Minä samaten, rakas Pikku Dorrit. Minäkin olen siirtänyt sanottavani
tunti tunnilta, mutta minun täytyy nyt saada se sanotuksi.»

Pikku Dorrit nosti hermostuneena kätensä hänen huulillensa ikäänkuin
pyytääkseen häntä vaikenemaan, mutta antoi sen taas vapisten vaipua.

»Minä en lähde enää ulkomaille. Veljeni kyllä, mutta minä en. Hän oli
aina hyvin kiintynyt minuun ja on nyt erittäin kiitollinen minulle —
liian kiitollinen, sillä minä satuin vain olemaan hänen luonansa hänen
sairautensa aikana — ja hän sanoo, että minä saan oleskella missä
mieluimmin tahdon ja tehdä mitä haluan. Hän tahtoo vain, että tulisin
onnelliseksi, sanoo hän.»

Taivaalla loisti kirkas tähti. Pikku Dorrit katsoi siihen puhuessaan,
ikäänkuin se olisi ollut hänen oman sydämensä palava toivo, joka loisti
hänen yllänsä.

»Tiedättehän sanomattanikin, että veljeni on tullut kotimaahan
ottamaan selkoa rakkaan isäni jälkisäädöksestä ja saamaan haltuunsa
omaisuutensa. Hän sanoo, että jos jälkisäädös on olemassa, niin minä
tulen rikkaaksi, ja ellei sitä ole, niin hän tekee minut rikkaaksi.»

Clennam tahtoi puhua, mutta Pikku Dorrit kohotti taas vapisevan
kätensä, ja hän vaikeni.

»Minä en tarvitse rahoja, en halua niitä. Niillä ei olisi mitään
arvoa minulle, paitsi teidän tähtenne. Minä en voisi olla rikas
tietäessäni teidän olevan täällä. Olisin paljoa kurjempi kuin köyhä
tietäessäni teidän kärsivän. Sallitteko minun lainata teille kaikki
mitä minulla on? Sallitteko minun antaa sen teille? Tahdotteko sallia
minun osoittaa, etten milloinkaan ole unohtanut, etten milloinkaan
voi unohtaa, kuinka te suojelitte minua silloin, kun kotini oli
täällä? Rakas mr Clennam, tehkää minut maailman onnellisimmaksi
ihmiseksi vastaamalla 'kyllä'. Tehkää minut niin onnelliseksi kuin
saatan olla jättäessä teidät tänne älkääkä vastatko mitään vielä
tänä iltana; sallikaa minun mennä täältä, sydämessäni toivo, että te
jäätte suopeasti ajattelemaan ehdotustani ja että te minun tähteni —
ei itsenne, vaan minun, ei kenenkään muun tähden — soisitte minulle
suurimman ilon, mitä voisin kokea maan päällä, ilon siitä, että
tietäisin olleeni hyödyksi teille, voineeni vähänkin lyhentää suurta
kiintymyksen- ja kiitollisuudenvelkaani teille. En voi sanoa kaikkea,
mitä haluaisin. En voi tulla luoksenne tänne, missä olen elänyt niin
kauan, en voi ajatella teitä täällä, missä olen kokenut niin paljon,
ja pysyä niin tyynenä ja rauhoittavana kuin minun pitäisi. Kyyneleeni
pyrkivät esiin. En voi pidättää niitä. Mutta älkää, älkää, älkää
kääntykö pois Pikku Dorritistanne nyt onnettomuudessanne! Ottakaa, oi
ottakaa, minä pyydän ja rukoilen sitä kirvelevän sydämeni pohjasta,
ystäväni — rakkaani! — ottakaa kaikki, mitä minulla on, ja antakaa sen
tulla siunaukseksi minulle!»

Tähti oli paistanut hänen kasvoihinsa tähän saakka, jolloin ne
painuivat Clennamin kädelle ja hänen omallensa.

Oli tullut pimeä, kun Clennam kiertäen käsivartensa hänen ympärillensä
nosti hänet ylös ja vastasi hänelle lempeästi:

»Ei, rakkahin Pikku Dorrit. Ei, lapseni. En voi ottaa vastaan sellaista
uhria. Vapaus ja toivo kävisivät tällä hinnalla ostettuina niin
kalliiksi, etten jaksaisi kantaa niitä, kestää niiden omistamisen
tuottamia omantunnon soimauksia. Mutta taivas todistakoon, kuinka
harras kiitollisuuteni ja rakkauteni on sanoessani tämän!»

»Ja kuitenkaan ette salli minun pysyä uskollisena teille murheessanne?»

»Sanokaa mieluummin, rakkakin Pikku Dorrit, että kuitenkin koetan
pysyä uskollisena teille. Jos menneinä aikoina, kun tämä vankila
oli kotinanne ja nuo vaatteet pukunanne, olisin ymmärtänyt itseäni
selvemmin (puhun vain itsestäni) ja tulkinnut sydämeni salaisuudet
paremmin; jos itseluottamuksen puutteessa ja umpimielisyydessäni
olisin erottanut valon, jonka näen kirkkaana nyt, kun se on loitonnut
niin kauaksi, etteivät heikot askeleeni enää saavuta sitä; jos olisin
tiennyt ja sanonut teille, että rakastin ja kunnioitin teitä, en
poloisena lapsena, joksi minulla oli tapana nimittää teitä, vaan
naisena, jonka uskollinen käsi kohottaisi minut korkealle itseni ylitse
ja tekisi minusta paljoa onnellisemman ja paremman ihmisen; jos olisin
käyttänyt tilaisuutta, joka ei enää tule — oi, jospa olisin tehnyt
niin! — ja jos jokin seikka olisi estänyt meidän yhtymistämme silloin,
kun minä olin kohtalaisen hyvissä varoissa ja te köyhä, niin silloin,
rakas tyttöni, olisin vastannut jaloon tarjoukseenne toisin sanoin ja
kuitenkin olisin hävennyt koskea omaisuuteenne. Mutta sillä kannalla
kuin asiat nyt ovat, en saa milloinkaan koskea siihen, en milloinkaan!»

Pikku Dorrit ei olisi voinut sanoillansa suostutella Clennamia
vakavammin ja vaikuttavammin kuin nyt pienellä pyytävällä kädellään.

»Minä olen kylliksi häväisty nyt jo, rakas Pikku Dorrit. En saa astua
alemmaksi ja vetää teitä — rakasta, jalomielistä, hyvää — mukanani
alas. Jumala siunatkoon teitä, Jumala palkitkoon teidät! Kaikki on
mennyttä.»

Hän syleili Pikku Dorritia kuin tytärtänsä.

»Tosin olen aina ollut teitä paljoa vanhempi, karkeampi ja
arvottomampi, mutta nyt on meidän unohdettava, mikä olen ollut, ja
katsottava minua vain sellaisena millainen nyt olen. Painan tämän
jäähyväissuudelman poskellenne, lapseni — joka olisitte voinut olla
minulle läheisempi, muttei rakkaampi — teen sen perikatoon joutuneena,
teistä kauaksi jääneenä, teistä ainaiseksi erotettuna miehenä, jonka
elämä kallistuu lopullensa, kun taas teidän vasta alkaa. Minä en
rohkene pyytää, että unohdatte minut alennustilassani, mutta pyydän,
että muistatte minua vain sellaisena kuin olen.»

Kello alkoi soida kehoittaen vieraita lähtemään. Clennam otti Pikku
Dorritin vaipan seinältä ja kääri hänet hellästi.

»Vielä yksi sana, Pikku Dorritini. Se on kova sana minulle, mutta
välttämätön sanoa. Aika, jolloin teillä ja tällä vankilalla oli jotakin
yhteistä, on jo kauan sitten ohi. Ymmärrättekö?»

»Oi, ettehän tahtone sanoa», huudahti tyttö ja itki katkerasti,
ojentaen rukoilevasti ristityt kätensä Clennamia kohden, »etten saa
enää tulla tänne. Ettehän toki hylkää minua tällä tavalla!»

»Sanoisin niin, jos voisin, mutta minulla ei ole rohkeutta lykätä näitä
rakkaita kasvoja luotani ja luopua kaikesta toivosta nähdä niitä vielä.
Mutta älkää tulko pian takaisin, älkää tulko usein! Tämä on saastainen
paikka, ja tiedän hyvin, että sen saasta on tarttunut minuun. Te
kuulutte paljoa valoisampaan ja parempaan ympäristöön. Teidän ei sovi
katsoa taaksenne tänne, Pikku Dorritini, teidän pitää katsoa eteenpäin,
aivan toisenlaisia ja onnellisempia polkuja kohden. Jumala siunatkoon
teitä kulkiessanne niitä! Jumala palkitkoon teille kaikki!»

Maggy, joka oli käynyt kovin alakuloiseksi, huudahti nyt: »Oi viekää
hänet sairaalaan, viekää hänet sairaalaan, äiti! Hän ei milloinkaan
parane entiselleen, jos hän ei pääse sairaalaan. Ja silloin pieni
nainen, joka aina kehräsi rukillaan, voi mennä prinsessan kanssa
kaapille ja sanoa: 'Mitä varten pidätte tuota kananpoikaa täällä?'
Sitte he voivat ottaa sen ulos ja antaa sen herralle, ja sitte kaikki
tulevat onnellisiksi!»

Tämä keskeytys tuli sopivaan aikaan, sillä kellonsoitto oli jo
loppumaisillaan. Kietoen taas vaipan hellästi Pikku Dorritin ympärille
ja ottaen hänen kätensä käsivarrelleen saattoi Arthur hänet portaita
alas, vaikka oikeastaan olisi ollut liian heikko liikkumaan, ellei tämä
vierailu olisi virkistänyt häntä. Tyttö oli viimeinen vieras, joka
laskettiin portista ulos, ja tämä sulkeutui raskaasti ja toivottomasti
hänen jälkeensä.

Kuullessaan tämän kuolinsävelten kaltaisen äänen joutui Clennam taas
heikkoutensa valtaan. Matka portaita ylös hänen huoneeseensa oli raskas
ja vaikea, ja palattuaan sen pimeälle, synkälle alueelle hän tunsi
itsensä sanomattoman onnettomaksi.

Miltei puoliyön aikana, kun vankilassa jo kauan oli ollut ihan
hiljaista, kuului portaissa varovaisten askelten narahtelua ja sitten
ovella varovaista koputusta avaimella. Nuori John hiipi sitten sisään
sukkasillaan ja piti ovea suljettuna puhuessaan kuiskaten asiansa.

»Tämä on vastoin määräyksiä, mutten huoli siitä. Olin päättänyt tulla
ja tulen nyt luoksenne.»

»Mikä on hätänä?»

»Ei mikään ole hätänä, sir. Odotin miss Dorritia pihassa, kun hän
tuli ulos. Arvelin teidän tahtovan, että joka huolehtisi hänen
turvallisuudestansa.»

»Kiitos, John, kiitos. Te saatoitte hänet kotiin, John?»

»Saatoin hänet hänen hotelliinsa. Samaan, jossa mr Dorrit oli asunut.
Miss Dorrit käveli koko matkan ja puheli minulle niin ystävällisesti,
että sydämeni kokonaan suli. Miksi luulette hänen kävelleen, tahtomatta
ajuria?»

»Sitä en tiedä, John.»

»Puhuakseen teistä. Hän sanoi minulle: 'John, te olitte aina vilpitön
mies ja jos lupaatte pitää huolta hänestä, milloinkaan jättämättä häntä
apua ja lohdutusta vaille, kun en minä ole siellä, niin saatan olla
rauhallisella mielellä.' Minä lupasin sen hänelle. Ja minä pysyn teille
uskollisena aina», lupasi John Chivery.

Clennam, joka oli hyvin liikutettu, ojensi kätensä kelpo miehelle.

»Ennenkuin tartun siihen», sanoi John, vilkaisten käteen, mutta
lähtemättä ovelta, »arvatkaa, mitkä terveiset miss Dorrit lähetti
teille?»

Clennam pudisti päätänsä.

»'Sanokaa hänelle'», toisti John selvällä, vaikka vapisevalla
äänellä, »'että hänen Pikku Dorritinsa lähettää hänelle kuolemattoman
rakkautensa vakuutuksen'. Nyt se on saatettu perille. Olenko menetellyt
vilpittömästi, sir?»

»Varmasti; varmasti!»

»Tahdotteko kertoa miss Dorritille menetelleeni vilpittömästi, sir?»

»Sen teen varmasti.»

»Tässä käteni, sir», sanoi John, »ja minä pysyn uskollisena teille
aina».

Sydämellisesti puristettuaan Clennamin kättä hän hävisi yhtä varovasti
natisevin askelin portaisiin, hiipi sukkasillaan pihakivityksen poikki
ja sulkien portin perässään pujahti ulkopihaan, jonne oli jättänyt
kenkänsä. Jos sama tie olisi ollut täynnä hehkuvia auranteriä, niin on
varsin luultavaa, että John olisi astunut niitä pitkin yhtä hartaana
samaa tarkoitusta varten.




KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Ratkaisua kohden


Sovitun viikon viimeisen päivän säteet koskettivat Marshalsean portin
ristikkotankoja. Siitä saakka kun portti sulkeutui Pikku Dorritin
jälkeen, olivat ne seisoneet mustan synkkinä, mutta nyt muutti
varhainen aamunkoitto ne kultaharkoiksi. Pitkät kirkkaat päivänsäteet,
maallisen vankilan ristikkotangot, kiitivät vinosti kaupungin poikki,
sen kattoryhmien yli ja kirkontornien avonaisten koristeleikkausten
läpi.

Koko päivänä eivät mitkään vieraat häirinneet porttikäytävän
sisäpuolella olevaa vanhaa taloa. Mutta kun aurinko teki laskua,
kääntyi kolme miestä porttikäytävään ja astui raihnaista taloa kohden.

Rigaud tuli ensimmäisenä, yksin, tupakoiden. Mr Baptist seurasi
perässä ja pysytteli ihan hänen kintereillään, kääntämättä hänestä
silmiänsä. Kolmantena tuli mr Pancks kantaen hattua kainalossaan, jotta
tuuli saisi leyhytellä hänen tuuheata tukkaansa; ilma oli tavattoman
helteinen. He joutuivat kaikki yhtaikaa portaille.

»Kuulkaas, te hourupäät!» sanoi Rigaud katsellen ympärillensä. »Älkää
vielä menkö!»

»Emme ole aikoneetkaan», vastasi mr Pancks.

Luoden näin vastanneeseen synkän katseen kolkutti Rigaud äänekkäästi
ovelle. Hän oli juonut vahvasti varustautuakseen pelaamaan pelinsä
loppuun ja oli kärsimätön alkamaan. Hän oli tuskin lopettanut pitkän
kaikuvan kolkutuksen, kun jo taas tarttui kolkuttimeen ja aloitti
uuden. Tämä ei ollut päättynyt, kun Jeremiah Flintwinch avasi oven
ja he kaikki astuivat kivilattiaiseen eteiseen. Rigaud sysäsi mr
Fiintwinchin syrjään ja jatkoi matkaa suoraan yläkertaan. Hänen
molemmat seuralaisensa tulivat perässä, mr Flintwinch seurasi heitä, ja
niin he kaikki neljä marssivat mrs Clennamin rauhalliseen huoneeseen.
Se oli tavallisessa asussaan, paitsi että toinen ikkunoista oli auki
ja Affery istui sen vanhanaikaisella ikkunapenkillä parsien sukkaa.
Tavalliset esineet olivat pienellä pöydällä, takassa paloi tavallinen
pieni valkea, vuodetta peitti tavallinen ruumispeite, ja kaiken tämän
omistaja istui paarien kaltaisella sohvallaan, tukenaan musta, kulmikas
pielus, joka oli kuin mestauspölkky.

Kuitenkin huoneella oli selittämätön valmistuksen leima, ikäänkuin
siellä odotettaisiin jotakin tapahtuvaksi. Mistä huone tämän leiman
sai — jokainen pieninkin esine kun oli samalla paikalla, joka niillä
vuosikausia oli ollut — sitä ei kukaan voinut sanoa katsomatta
tarkkaavasti talon emäntää ja vielä tuntematta entisestään hänen
kasvojansa. Vaikka hänen musta pukunsa joka poimultaan oli tarkalleen
entisellään ja hänen ryhtinsä ankarasti muuttumaton, olivat hänen
kasvojensa hiukan lisääntynyt jäykkyys ja hänen synkän otsansa rypyt
niin huomattavat, että ne painoivat leimansa koko ympäristöön.

»Keitä nuo ovat?» kysyi hän ihmetellen, kun molemmat seuralaiset
astuivat sisään. »Mitä nämä ihmiset täältä tahtovat?»

»Kysytte keitä he ovat, madame», vastasi Rigaud. »Hiisi vie, he ovat
poikanne, velkavangin, ystäviä. Ja mitä he täältä tahtovat, kysytte.
Totta totisesti, madame, sitä en tiedä! Parasta kysyä heiltä itseltään.»

»Tiedättehän pyytäneenne äsken ovella, ettemme lähtisi», vastasi Pancks.

»Ja te tiedätte vastanneenne äsken ovella, ettette olleet aikoneetkaan
lähteä», ärähti Rigaud. »Lyhyesti, madame, sallikaa minun esittää
teille kaksi vangin vakoojaa—hourupäitä, mutta silti vakoojia. Jos
tahdotte, että he jäävät tänne pienen neuvottelumme ajaksi, niin
sanokaa. Minulle se ei merkitse mitään.»

»Miksi tahtoisin heidän jäävän tänne?» kysyi mrs Clennam. »Mitä minulla
on tekemistä heidän kanssansa?»

»Siinä tapauksessa, rakkahin madame», päätti Rigaud ja heittäytyi
nojatuoliin niin raskaasti, että vanha huone tutisi, »on parasta, että
lähetätte heidät pois. Se on teidän asianne. He eivät ole _minun_
vakoojiani, _minun_ kätyreitäni.»

»Kuulkaas, te Pancks», sanoi mrs Clennam ja katsoi vihaisesti häneen,
»te Casbyn kirjuri! Pitäkää huolta isäntänne asioista ja omistanne.
Menkää. Ja ottakaa tuo toinen mies mukaanne.»

»Kiitos, ma'am», vastasi mr Pancks; »onneksi ei ole mitään, mikä
estäisi meitä lähtemästä. Olemme tehneet kaikki, mitä otimme
suorittaaksemme mr Clennamin puolesta. Hänen alituisena huolenansa on
ollut (ja se huoli kasvoi tuskaisemmaksi hänen jouduttuaan vankilaan),
että tämä miellyttävä herrasmies tuotaisiin takaisin tänne, josta hän
oli livahtanut piiloon.

»Tässä hän on — takaisin tuotuna. Ja minä haluan sanoa», lisäsi mr
Pancks, »vasten hänen häijynilkisiä kasvojansa, että minun nähdäkseni
maailmalle ei koituisi vahingoksi, jos hän häviäisi siitä tykkänään».

»Teidän mieltänne ei ole kysytty», vastasi mrs Clennam. »Menkää.»

»Pahoittelen, että jäätte näin huonoon seuraan, ma'am», sanoi Pancks,
»samoin kuin sitä, ettei mr Clennam voi olla läsnä. Se on minun syyni,
on kun onkin.»

»Tarkoitatte, hänen oma syynsä», vastasi mrs Clennam.

»En, tarkoitan, että se on minun syyni», intti Pancks, »sillä minäpä
onnettomuudeksi houkuttelin hänet tuhoisiin rahansijoituksiin». (Mr
Pancks piti yhä itsepintaisesti kiinni tästä sanasta eikä puhunut
keinotteluista.) »Vaikka voin numeroilla osoittaa», lisäsi mr
Pancks tuskaisin ilmein, »että se olisi ollut edullinen sijoitus.
Romahduksesta saakka olen joka ikinen päivä tarkastellut näitä
laskelmia, ja ne pitävät — laskelmina — erinomaisesti paikkansa.
Laskelmien esittämiseksi ei kuitenkaan aika eikä paikka ole sopiva»,
jatkoi mr Pancks luoden kaipaavan katseen hattuunsa, jossa hän säilytti
laskelmiaan, »mutta laskelmat ovat kyllä moitteettomat. Niiden mukaan
pitäisi mr Clennamin nyt ajella kaksivaljakolla ja minun olla kolmen
tai viiden tuhannen punnan arvoinen.»

Mr Pancks pörrötti tukkansa pystyyn niin varmoin ilmein, ettei se
siitä olisi parantunut, vaikka hänellä jo olisi ollut tuo summa
taskussaan. Näissä tuottamattomissa laskelmissa askarteli hän kaikki
vapaat hetkensä senjälkeen kun oli menettänyt rahansa, ja niistä riitti
hänelle lohdutusta koko loppuiäksi.

»Mutta jo riittää siitä asiasta», katkaisi mr Pancks. »Altro, vanha
veikko, te olette nähnyt laskelmat ja tiedätte, että ne pitävät
paikkansa.» Mr Baptist, jolla ei ollut pienintäkään laskutaidollista
kykyä lohdutuksenaan tässä asiassa, nyökäytti päätänsä ja välähdytti
kauniisti valkoisia hampaitaan.

Mr Flintwinch oli katsellut häntä ja sanoi nyt:

»Oh! Tehän se olettekin, vai mitä? Arvelin muistavani kasvonne,
mutten ollut varma asiasta ennenkuin näin hampaanne. Tämä tunkeileva
palvelusintoinen pakolainen koputti ovelle sinä iltana, jolloin Arthur
ja lörppäsuu olivat täällä», selitti Jeremiah mrs Clennamille, »ja teki
minulle pitkän sarjan kysymyksiä mr Blandoisista».

»Se on totta», myönsi mr Baptist hilpeästi. »Ja katsokaa häntä,
padrone! Minä löysin hänet todellakin.»

»En olisi pannut pahakseni», vastasi mr Flintwinch, »vaikka olisitte
todellakin taittanut niskanne».

»Ja nyt», sanoi mr Pancks, jonka silmät usein ja salaa olivat
vilkuilleet ikkunapenkkiin ja siellä parsittavaan sukkaan päin,
»sanoisin vielä erään asian, ennenkuin lähden. Jos mr Clennam olisi
täällä — mutta ikävä kyllä hän on sairaana ja vankeudessa, vaikka
onkin sen verran päässyt voitolle tästä hienosta herrasta, että on
pakottanut hänet, vastoin tahtoansa, palaamaan tänne — hän on sairaana
ja vankeudessa, miesparka — jos hän olisi täällä», sanoi Pancks, astui
pari syrjäaskelta ikkunapenkkiä kohden ja laski oikean kätensä sukalle,
»sanoisi hän: 'Affery, kertokaa unenne!'»

Mr Pancks nosti oikean etusormen nenänsä ja sukan väliin kaamean
varoittavana, kääntyi, höyrysi ulos huoneesta ja hinasi mr Baptistin
perässään. Ulko-ovi kuului sulkeutuvan heidän jälkeensä, heidän
askeleensa kajahtelivat sitten heidän astuessaan aution pihan poikki,
eikä vielä kukaan virkkanut sanaakaan. Mrs Clennam ja Jeremiah olivat
vaihtaneet silmäyksen ja sitte katsoneet ja katsoivat yhä Afferyyn,
joka uutterasti parsi sukkaansa.

»No!» sanoi Flintwinch viimein vääntäytyen pari kierrosta ikkunapenkkiä
kohden ja kihnuttaen kämmeniään takinliepeitänsä vasten kuin
valmistautuen käymään johonkin käsiksi. »Mitä meidän kesken on
sanottavaa, alettakoon puhua siitä nyt hukkaamatta aikaa sen enempää. —
Kas niin, Affery, eukkoseni, ala laputtaa!»

Samassa hetkessä viskasi Affery sukan kädestään, kavahti pystyyn,
tarttui oikealla kädellään ikkunalautaan, nosti oikean polvensa
penkille ja huitoi vasemmalla kädellään kuin torjuen kuviteltuja
hyökkääjiä luotansa.

»Ei, en tahdo, Jeremiah — ei, en tahdo — ei, en tahdo! En tahdo mennä,
minä jään tänne. Tahdon kuulla kaikki, mitä en tiedä, ja sanoa kaikki,
mitä tiedän. Tahdon tehdä niin, viimeinkin, vaikka siitä kuolisin. Minä
tahdon, tahdon, tahdon, tahdon!»

Mr Flintwinch jäykistyi harmista ja hämmästyksestä, kostutti toisen
käden sormia huulillaan, piirsi niillä ympyrän toiseen kämmeneensä
ja jatkoi uhkaavasti irvistäen vääntäytymistään vaimoonsa päin, hän
läähätti edetessään huomautuksen, josta hänen tukehduttavan kiukkunsa
tähden kuuluivat vain sanat; »Sellaisen annoksen!»

»Ei askeltakaan lähemmäksi, Jeremiah!» huusi Affery, herkeämättä
huitoen. »Älä tule askeltakaan lähemmäksi minua, muuten huudan
naapureita apuun! Heittäydyn ulos ikkunasta! Huudan, että tuli on irti
ja murhaaja talossa! Herätän kuolleen! Pysy siinä, missä olet, muuten
huudan niin, että kuollut herää!»

Mrs Clennamin päättävä ääni kuului: »Seis!» Jeremiah oli pysähtynyt.

»Ratkaisu lähenee, Flintwinch. Jättäkää hänet rauhaan. Affery, nousetko
minua vastaan näin monen vuoden perästä?»

»Kyliä, jos teitä vastaan nousemiseksi nimitetään sitä, että tahdon
kuulla, mitä en tiedä ja sanoa, mitä tiedän. Olen nyt astunut ensi
askeleen enkä voi enää peräytyä. Olen varmasti päättänyt tehdä niin
Tahdon tehdä niin. Tahdon väkisinkin. Jos tämä on teitä vastaan
nousemista, niin kyllä minä nousen teitä molempia ovelia vastaan. Minä
sanoin Arthurille, kun hän ensin tuli kotiin, että hän nousisi teitä
molempia vastaan. Sanoin hänelle, että vaikka minun täytyi pelätä
henkeäni teidän kanssanne, ei minulla ollut syytä siihen. Kaikkea
mahdollista on täällä senjälkeen tapahtunut, mutta en tahdo enää, että
Jeremiah juoksuttaa minua portaita ylös, että minua peloitetaan ja
pimitetään ja tehdään osalliseksi jos johonkin, mistä minulla ei ole
tietoa. En tahdo, en tahdo, en tahdo! Tahdon nousta Arthurin puolesta
nyt, kun hänellä ei ole enää mitään jäljellä, kun hän on sairas ja
vankilassa eikä voi itse pitää puoliansa. Niin minä tahdon!»

»Kuinka sinä, höperöpää?» kysyi mrs Clennam tylysti, »voit tietää
palvelevasi Arthuria tällä, mitä nyt panet toimeen?»

»En tiedä mitään tarkalleen mistäkään», vastasi Affery, »ja jos
milloinkaan osuitte oikeaan, niin teitte sen sanoessanne minua
höperöpääksi, sillä te molemmat olette totisesti panneet parastanne
tehdäksenne minusta sellaisen. Te naitoitte minut kysymättä minun
mieltäni ja teidän tähtenne elämäni on ollut täynnä pelkoa, ja mitä,
ettei mokomaa toista, niin että miksi luulette minun voivan tulla
muuksi kuin höperöpääksi? Te tahdoitte tehdä minut sellaiseksi, mutta
minäpä en aio enää alistua, en aio, en, en, en!» Hän huitoi yhä
kädellään.

Katseltuaan häntä hetken äänettömänä kääntyi mrs Clennam Rigaudin
puoleen. »Te kuulette ja näette tämän hupsun. Onko teillä mitään sitä
vastaan, että tällainen höperöpää jää tänne?»

»Minullako, madam?» vastasi Rigaud. »Sehän on teidän asianne.»

»Ei minulla ole» vastasi mrs Clennam synkästi. »Tässä ei olekaan
valitsemisen varaa. Flintwinch, ratkaisu lähenee.»

Mr Flintwinch vastasi luomalla veristävän kostonkatseen vaimoonsa ja
väänsi, ikäänkuin estääkseen itseänsä ryntäämästä hänen kimppuunsa,
ristityt käsivartensa liiviensä poveen ja seisoi nurkassa leuka ihan
lähellä kyynärpäätä, pitäen silmällä Rigaudia varsin omituisessa
asennossa. Rigaud puolestaan nousi tuolistaan ja istui pöydälle
heilutellen sääriänsä. Tässä huolettomassa asennossa hän kohtasi mrs
Clennamin tiukan katseen, ja viikset kohosivat nenän alle ja nenä
vaipui viiksien ylle.

»Madame, minä olen herrasmies —»

»Josta», keskeytti mrs Clennam tyyneen tapaansa, »olen kuullut
epäedullisia, ranskalaisen vankilan ja murhasyytöksen yhteydessä olevia
huhuja».

Rigaud suuteli liioitellun keikailevaan tapaansa sormiaan hänelle.
»Aivan niin. Tarkalleen. Vieläpä naisen murhasta oli kysymys! Sellaista
järjettömyyttä! Uskomatonta! Minulla oli kunnia saavuttaa suuri voitto
silloin ja toivon niin käyvän nytkin. Suutelen kättänne. Madame, olen
herrasmies (olin äsken sanomassa), ja jos sanon: 'Aion lopullisesti
päättää tämän tai tuon asian tässä neuvottelussa', niin päätän sen.
Ilmoitan teille, että nyt olemme joutuneet pitämään viimeistä, pikku
kauppaamme koskevaa neuvottelua. Toivon, että kunnioitatte minua
kuuntelemalla ja käsittämällä, mitä aion sanoa!»

Mrs Clennam katsoi koko ajan häneen, rypisti otsaansa ja vastasi:
»Kyllä.»

»Edelleen, olen herrasmies, jolle kaupanteko on tuntematonta, mutta
jolle raha aina on tervetullutta, se kun maksaa minun huvitukseni.
Suvaitsettehan kuunnella ja käsittää?»

»Jotenkin turha kysymys. Kyllä.»

»Edelleen, olen luonteeltani erittäin lempeä ja rakastettava
herrasmies, mutta raivostun, jos kanssani juonitellaan. Jalot luonteet
raivostuvat sellaisesta. Minulla on jalo luonne. Kun jalopeura herää —
se on, kun minä raivostun — on kostonhaluni tyydyttäminen minulle yhtä
tärkeätä kuin raha. Suvaitsettehan edelleen kuunnella ja käsittää?»

»Kyllä», vastasi mrs Clennam jonkun verran lujemmalla äänellä kuin
ennen.

»Pyydän, älkää antako tämän kiihoittaa mieltänne, suvaitkaa pysyä
rauhallisena. Sanoin, että nyt olemme joutuneet pitämään viimeistä
neuvotteluamme. Sallikaa minun muistutella kahta edellistä kertaa.»

»Se ei ole tarpeellista.»

»Kuolema ja kirous, madame», kivahti Rigaud, »se huvittaa minua!
Sitäpaitsi se raivaa tietä. Ensimmäinen neuvottelu oli lyhyt. Minulla
oli kunnia tutustua teihin — esittää suosituskirjeeni. Minä olen kyllä
onnenonkija, madame, mutta hieno käytökseni ja kielitaitoni ovat
hankkineet minulle suuren menestyksen maanmiestenne kesken, jotka
muuten ovat kankeita ja jäykkiä kuin heidän oma kauluskovikkeensa,
mutta aina kohteliaita ja ystävällisiä hienokäytöksiselle
ulkomaalaiselle. Samalla kertaa oli minulla tilaisuus», hän katseli
ympärilleen huoneessa ja hymyili, »tehdä muutamia pieniä huomioita
tässä kunnianarvoisessa talossa, ja ne huomiot olivat minulle tarpeen
tietääkseni ja ollakseni varma siitä, että olin tutustunut juuri siihen
arvoisaan rouvaan, jota etsin. Saavutin tämän tiedon ja varmuuden.
Lupasin kunniasanallani rakkaalle Flintwinchille palata. Sitte hävisin
hienotunteisesti.»

Mrs Clennamin kasvot eivät ilmaisseet myöntämistä eivätkä kieltämistä.
Puhuipa Rigaud tai oli vaiti, aina hän näki niissä vain saman
tarkkaavaisen otsanrypistyksen ja jo ennen mainitun ilmeen, joka
todisti hänen karkaisseen mielensä tämän kohtauksen varalle.

»Minä sanon hienotunteisesti, sillä hienotunteista oli lähteä
tiehensä tuottamatta levottomuutta naiselle. Rigaud Blandoisin
luonteelle ominaista on olla hienotunteinen sekä mieleltään että
käytökseltään. Myöskin oli valtioviisasta lähteä luotanne ja jättää
teidät, uhka edessänne, odottamaan hiukan levottomana minun paluutani
jonakin epämääräisenä päivänä. Mutta orjanne on valtioviisas. Totta
vie, valtioviisas hän on! Mutta palatkaamme asiaan. Tänä edeltä
määräämättömänä päivänä on minulla kunnia taas ilmestyä taloonne.
Teen viittauksia siitä, että minulla on jotakin kaupan, ja että se,
ellei sitä osteta, saattaa tuottaa häpeätä madamelle, jota suuresti
kunnioitan. Selitän asian ylimalkaisesti; pyydän — muistelen pyytäneeni
tuhat puntaa. Vai kuinka se oli?»

Näin pakotettuna puhumaan vastasi mrs Clennam vastahakoisesti: »Te
pyysitte kokonaista tuhat puntaa.»

»Nyt pyydän kahta tuhatta. Sellaista haittaa on asioiden lykkäämisestä.
Mutta palatkaamme vielä kerta asiaan. Me emme ole yksimielisiä,
ajattelemme eri tavalla tästä asiasta. Minä olen leikillinen;
leikillisyys kuuluu rakastettavaan luonteeseeni. Leikilläni
teeskentelen olevani murhattu ja piilotettu. Sillä teidän kannattaa
hyvin, madame, maksaa puolet tuosta summasta vapautuaksenne siitä
epäluulosta, jonka alaiseksi hauska keksintöni saattoi teidät. Sattuma
ja vakoojat liittoutuivat sitte leikillisyyttäni vastaan ja tärvelivät
sen hedelmän ehkä — kuka tietää? vain te ja Flintwinch — juuri sen
kypsyttyä. Ja nyt olen täällä viimeistä kertaa, madame. Kuulkaa!
Ehdottomasti viimeistä kertaa.»

Iskien heiluvia kantapäitänsä pöydän laskulautaan ja vastaten mrs
Clennamin synkkään katseeseen julkealla tuijotukselle alkoi hän puhua
kiivaammassa äänilajissa.

»Pyh! Seis vielä! Edetkäämme asteittain! Tässä on ravintolalaskuni,
joka sopimuksen mukaan on teidän maksettava. Viiden minuutin kuluttua
olemme kenties verivihollisia. En jätä sitä siksi — voisittehan pettää
minut. Maksakaa se! Laskekaa rahat käteeni!»

»Ottakaa se häneltä, Flintwinch, ja maksakaa se!» käski mrs Clennam.

Rigaud viskasi sen mr Flintwinchille vasten kasvoja, kun vanha mies
lähestyi ottaakseen sen, ojensi kätensä ja toisti meluavasti: »Maksakaa
se! Laskekaa rahat! Helisevää rahaa!» Jeremiah nosti laskun lattialta,
vilkaisi loppusummaan väristävin silmin, kaivoi pienen kangaspussin
taskustaan ja laski rahat Rigaudin käteen.

Veijari helisteli rahoja kourassaan, punnitsi niitä, heitteli ilmaan ja
tavoitti ne käteensä ja helisteli taas.

»Niiden helinä on reippaalle Rigaud Blandoisille samaa kuin tuoreen
lihan haju tiikerille. Sanokaa, madame, paljonko?»

Hän kääntyi mrs Clennamin puoleen, tehden uhkaavan liikkeen painavalla
kädellään, joka puristi rahoja, ikäänkuin aikoisi iskeä häntä sillä.

»Sanon teille taas kuten olen ennen sanonut, että me emme täällä ole
rikkaita, kuten te luulette, ja että teidän vaatimuksenne on kohtuuton.
Minulla ei nyt ole varoja täyttää sellaista vaatimusta, jos olisi
haluakin.»

»Jos!» huudahti Blandois. »Kuulkaas sitä! Jos! Tahdotteko tällä sanoa,
ettei teillä ole halua siihen?»

»Sanon, kuinka minä katson asiata, enkä kuinka te katsotte sitä.»

»Sanokaa siis! Pian! Sanokaa, kuinka te katsotte sitä, jotta tiedän
kuinka menetellä.»

Toinen ei kiirehtinyt eikä vitkastellut vastatessaan. »Näyttää
siltä kuin teillä olisi hallussanne paperi — tai papereita — jotka
kieltämättä tahdon takaisin.»

Rigaud takoi nauraa hohottaen kantapäällään pöytää vasten ja helisteli
rahoja. »Sitähän minäkin! Sen kyllä uskon!»

»Tämä paperi on minulle kyllä jonkun summan arvoinen, en voi kuitenkaan
sanoa kuinka suuren tai kuinka pienen summan.»

»Mitä perhanaa!» kysyi mies raivostuneena. »Ettekö tiedä, saatuanne
viikon miettiä asiaa?»

»En. En tahdo vähistä varoistani — sillä sanon teille vielä kerran,
että olemme köyhiä emmekä rikkaita — tarjota hintaa vallasta, jonka
laajuutta en tunne. Tämä on nyt kolmas kerta, jolloin uhkaatte ja
vihjailette. Puhukaa selvästi tahi menkää minne mielitte ja tehkää mitä
haluatte. Parempi on menehtyä yhdellä iskulla kuin kiusaantua hiirenä
tuollaisen kissan oikullisissa kynsissä.»

Rigaud katsoi häneen niin tuikeasti liian lähekkäisillä silmillään,
että niiden synkkä katse näytti menevän ristiin kyömynenän
muodostamalla sillalla, joka siitä tuntui köyristyvän. Kauan
tuijotettuaan sanoi hän, taas hymyillen pirullista hymyään.

»Olette rohkea nainen!»

»Minä olen päättäväinen nainen.»

»Sellainen olette aina ollut vai mitä? Sellainen hän aina on ollut,
eikö niin, pikku Flintwinch-ystäväni?»

»Flintwinch, älkää vastatko hänelle mitään. Nyt on hänen asiansa puhua
täällä kaikki, mitä hänellä on sanottavaa, tahi sitten lähteköön
tiehensä ja tehköön mitä voi. Tiedättehän, että olemme tehneet
sellaisen päätöksen. Antakaa hänen suorittaa tehtävänsä.»

Hän ei säpsähtänyt miehen häijyä katsetta eikä väistänyt sitä, pitäen
entisen ryhtinsä. Rigaud pudottautui alas pöydältä ja siirsi tuolin
ihan sohvan ääreen, istui siihen ja laski käsivartensa sohvalle mrs
Clennamin käsivarren viereen, koskettaen sitä kädellänsä. Mrs Clennam
katsoi häneen koko ajan otsa rypyssä, tarkkaavaisena ja liikkumattomana.

»Te tahdotte siis, madame, että kerron teille kappaleen perhetarinaa
tässä pienessä perhepiirissä», sanoi Rigaud, varoittavasti hypistellen
hänen käsivarttansa notkeilla sormillaan. »Minussa on hiukan lääkärin
vikaa. Sallikaa minun koetella valtimoanne.»

Mrs Clennam salli hänen tarttua ranteeseensa. Pidellen sitä jatkoi
mies.

»Se on tarina oudosta avioliitosta, oudosta äidistä, kostosta ja
sorrosta. — Ai, ai, ai! Tämä valtimo lyö perin omituisesti. Tuntuu
siltä kuin sen nopeus kiihtyisi kaksinkertaiseksi pidellessäni sitä.
Näinkö teidän sairautenne tavallisesti vaihtelee, madame?»

Mrs Clennam kiskaisi vaivaloisesti raukean käsivartensa hänen
otteestaan, mutta kasvojen ilme pysyi koko ajan liikkumattomana.
Rigaudin kasvoilla pysyi hänen oma erikoinen hymynsä.

»Olen elänyt seikkailevaa elämää. Olen luonteeltani seikkailunhaluinen.
Olen tuntenut monta seikkailijaa, mielenkiintoista väkeä —
rakastettavaa seuraa! Eräältä niistä olen saanut tietoni ja
todistukseni —toistan sen, arvoisa rouva — todistukseni —
ihastuttavasta perhetarinasta, jonka nyt aion aloittaa. Se miellyttää
teitä varmasti. Mutta unohdinpa! Tarinallahan pitää olla nimi.
Nimitänkö sitä erään talon tarinaksi? Mutta se ei sovi. Talojahan on
paljon. Nimitänkö sitä tämän talon tarinaksi?»

Nojautuen sohvan yli tuolin etujalkojen ja vasemman kyynärpään varassa,
tällä kädellä taputellen mrs Clennamin käsivartta antaakseen enemmän
pontta sanoillensa, ristissä säärin, oikealla kädellänsä toisinaan
järjestellen tukkaansa, toisinaan silitellen viiksiänsä, toisinaan
sivellen nenäänsä, joka liikkeellä uhaten mrs Clennamia, raakana,
julkeana, saaliinhimoisena, julmana ja vallastaan tietoisena kertoi hän
tarinaansa tyynesti ja huolettomasti.

»No niin, nimitän sitä tämän talon tarinaksi. Ja nyt aloitan. Täällä
eli, otaksukaamme, setä ja veljenpoika. Setä, ankara vanha herra, oli
erittäin lujatahtoinen; veljenpoika oli arka, alakuloinen ja sorrettu.»

Mistress Affery, joka äärimmäisen tarkkaavaisena seurasi tarinaa
ikkunapenkiltään, pureksien käärölle poimuttamaansa esiliinaa ja
vapisten päästä jalkoihin, huudahti nyt: »Jeremiah, älä koske minuun!
Olen unissani kuullut Arthurin isästä ja hänen sedästään. Hän on
puhunut heistä. Se oli ennen minun aikaani täällä; mutta olen unissani
kuullut, että Arthurin isä oli poloinen, säikähtynyt, päättämätön
raukka, jota hänen nuorena ollessaan oli peloitettu niin, että hän oli
menettänyt kaiken muun paitsi vaivaisen henkensä, ja ettei hänelle
suotu sananvaltaa edes vaimon valinnassa, vaan hänen täytyi naida se,
jonka setä hänelle valitsi! Tuossa hän istuu! Kuulin sen unissani ja
sinä itse sanoit sen hänelle.»

Mr Flintwinch pudisti hänelle nyrkkiänsä, mrs Clennam katsoi häneen, ja
Rigaud heitti hänelle lentosuukon.

»Tarkalleen niin, rakas madame Flintwinch. Te olette nerokas
unennäkijä.»

»En tarvitse teidän ylistelyjänne», vastasi Affery. »Minulla ei ole
halua puhua mitään teidän kanssanne. Mutta Jeremiah sanoi niiden olevan
unia, ja minä kerron ne sellaisina!» Ja sitte hän taas tunki esiliinan
kulman suuhunsa ikäänkuin tukkiaksensa suun joltakin muulta — kenties
Jeremiahilta, joka mutisi uhkauksia, hampaat kalisten kuin kovassa
vilussa.

»Meidän rakastettu madame Flintwinch», sanoi Rigaud, »ilmaisee
äkkiä hämmästyttävän määrän älyä ja huomiokykyä. Niin. Niin juuri
tarinassa käy. Herra setä käski veljenpoikansa naida. Herra setä sanoo
todella hänelle: 'Poikani, minä esitän sinulle naisen, joka on yhtä
lujaluontoinen kuin minä, päättävän, ankaran naisen, joka voi musertaa
heikon nuuskaksi, säälimättömän, rakkautta puuttuvan, järkähtämättömän,
kostonhaluisen naisen, joka on kylmä kuin kivi, mutta vihassa hehkuva
kuin tuli.' Ah, sitä voimaa! Ah, sitä hengenvoiman ylemmyyttä! Kuvailen
sedän otaksutuilla sanoilla todella ylvästä ja jaloa luonnetta! Ha, ha,
ha! Kuolema ja kirous, minä rakastan tätä suloista naista!»

Mrs Clennamin kasvot olivat muuttuneet. Väri oli huomattavasti tummunut
ja otsa entistä enemmän rypyssä. »Madame, madame», ja Rigaud taputti
hänen käsivarttansa, ikäänkuin hänen julma kätensä olisi soinnutellut
soittokonetta, »huomaan kiinnittäväni huomiotanne. Huomaan herättäneeni
myötätuntonne. Jatkakaamme!»

Alas vaipuva nenä ja ylös kohoavat viikset piiloutuivat ensin hänen
valkoisen kätensä taakse ennenkuin hän saattoi jatkaa; niin suuresti
nautti hän aikaansaamastaan vaikutuksesta.

»Veljenpoika, kuten älykäs madame Flintwinch on huomauttanut, oli
poloinen raukka, jota oli peloitettu niin, että hän oli menettänyt
kaiken muun paitsi vaivaisen henkensä — hän painoi päänsä alas ja
vastasi: 'Setä, sinun on käskyvalta! Tee kuten tahdot!' Herra setä
teki kuten tahtoi... Niinhän aina teki. Hyväenteiset häät vietettiin,
vastanaineet asettuivat asumaan tähän viehättävään taloon, ja
nuoren rouvan otti vastaan, sanokaamme, mr Flintwinch. Hei, vanha
juonittelija!»

Jeremiah, silmät luotuina emäntäänsä, ei vastannut mitään. Rigaud
katsoi toisesta toiseen, siveli rumaa nenäänsä ja maiskautti
kielellänsä.

»Eipä aikaakaan, niin rouva teki merkillisen ja kiihdyttävän keksinnön,
jonka jälkeen hän, täynnä vihaa, mustasukkaisuutta ja kostonhalua,
suunnitteli koston ja pakotti ovelasti maahan masentuneen miehensä
panemaan toimeen sen ja kantamaan vastuun siitä. Sitä älyn ylemmyyttä!»

»Pysy loitolla minusta, Jeremiah!» huusi vapiseva Affery ottaen taas
esiliinan suustansa. »Mutta yksi minun uniani oli, että sinä sanoit
hänelle riidellessänne eräänä talvi-iltana, hämärissä — hän istui
tuessa ja sinä seisoit katsellen häntä — sanoit, ettei hänen olisi
pitänyt antaa Arthurin, kotiin palattuaan, epäillä isäänsä, että
hänellä oli ollut valta ja voima kaikissa asioissa ja että hänen olisi
pitänyt puolustaa Arthurin edessä isävainajaa. Samassa unessa juuri
sinä sanoit hänelle, ettei hän ollut — ei ollut jotakin, mutta en tiedä
mitä, sillä hän raivostui ja vaiensi sinut. Sinä tiedät tämän unen
yhtä hyvin kuin minäkin. Kun tulit alas keittiöön kynttilä kädessä ja
riipaisit esiliinan päästäni. Kun sanoit minulle nähneeni unta. Kun et
tahtonut uskoa ääniä, joita olin kuullut». Tämän purkauksen jälkeen
pisti Affery taas esiliinan kulman suuhunsa pitäen yhä toista kättänsä
ikkunalaudalla ja toista polvea ikkunapenkillä, valmiina huutamaan
apua tai hyppäämään ikkunasta pihalle, jos hänen herransa ja miehensä
lähestyisi.

Ainoakaan sana ei mennyt Rigaudilta hukkaan.

»Haha!» hohotti hän kohottaen kulmiaan, ristiten käsivartensa ja
nojautuen takakenoon tuolillaan. »Totta totisesti, madame Flintwinch
on oikea oraakkeli! Kuinka nyt tulkitsemme hänen lausuntonsa, te ja
minä ja tämä vanha juonittelija? Hän sanoi, että te ette ollut —? Ja te
raivostuitte ja vaiensitte hänet! Mitä te ette ollut? Mitä te ette ole?
Sanokaa toki, madame!»

Tämän julman leikinlaskun aikana istui mrs Clennam hengittäen kiivaasti
ja hänen suunsa lujat piirteet höltyivät. Hänen huulensa värisivät ja
avautuivat huolimatta siitä, että hän ponnisteli pitääksensä niitä
alallaan.

»Kas niin, madame! Puhukaa toki! Vanha juonittelijamme väitti, että te
ette ole — ja te keskeytitte hänet. Hän oli sanomaisillaan, että te
ette ole —- mitä? Tiedän sen jo, mutta soisin teidän osoittavan minulle
hiukan luottamusta. Mitä siis? Te ette ole mitä?»

Mrs Clennam koetti taas hillitä itseänsä, mutta huudahti viimein
kiivaasti: »En ole Arthurin äiti!»

»Hyvä», vastasi Rigaud. »Alatte jo taipua.»

Tämä intohimon purkaus riisti jäykän ilmeen mrs Clennamin kasvoilta, ja
kauan hillitty kytevä tuli leimahti nyt lieskana ilmoille jokaisesta
halkeamasta, ja hän huudahti: »Tahdon kertoa sen itse! En tahdo kuulla
sitä teidän suustanne, teidän konnamaisuutenne saastuttamana. Jos se on
vedettävä julkisuuteen, niin se on nähtävä siinä valossa, jossa minä
olen ollut. Ei sanaakaan enää! Kuunnelkaa minua!»

»Ellette ole vieläkin itsepintaisempi ja taipumattomampi kuin miksi
minä tunnen teidät», keskeytti mr Flintwinch, »niin menettelisitte
viisaammin, jos antaisitte mr Rigaudin, mr Blandoisin, mr Beelsebubin
kertoa sen omalla tavallaan. Mitäpä se merkitsee, kun hän kuitenkin
tietää asian?»

»Hän ei suinkaan tiedä kaikkea.»

»Hän tietää kaikki, mitä hän haluaa tietää», intti mr Flintwinch.

»Hän ei tunne _minua_!»

»Mitä luulette hänen piittaavan teistä, te itserakas ihminen?» vastasi
mr Flintwinch.

»Minä sanon teille, Flintwinch, että tahdon puhua. Sanon teille, kun
kerta olemme joutuneet tällaiseen tilanteeseen, että tahdon kertoa koko
asian itse, omalla tavallani ja omalta kannaltani. Mitä! Enkö minä ole
kärsinyt mitään tässä huoneessa, enkö ole kieltäytynyt, enkö ole ollut
vankina tässä, niin että minun nyt pitäisi lopuksi alentua katselemaan
itseäni _tuollaisessa_ kuvastimessa. Katsokaa häntä! Kuunnelkaa
häntä! Vaikka teidän vaimonne olisi sata kertaa niin kiittämätön kuin
hän on ja vaikka minulla olisi tuhat kertaa vähemmin toivoa saada
hänet vaikenemaan, jos voisin saada tuon miehen suun tukituksi, niin
kertoisin sen mieluummin itse kuin sietäisin kuulla hänen kertovan.»

Rigaud työnsi tuolinsa hiukan taaksepäin, oikaisi säärensä suoraan
eteenpäin ja istui sitte käsivarret ristissä hänen edessään.

»Te ette tiedä», jatkoi mrs Clennam kääntyen hänen puoleensa, »mitä
merkitsee tulla vakavasti ja ankarasti kasvatetuksi. Minut kasvatettiin
sillä tavalla. Minun nuoruuteni ei kulunut syntisessä ilossa ja
huveissa, vaan terveellisen kurin, rangaistusten ja pelon alla.
Sydämemme turmelus, tekojemme synnillisyys, elämäämme painava kirous
ja sitä ympäröivät kauhut — siinä lapsuuteni ilmapiiri. Se kehitti
luonteeni ja sai minut inhoamaan pahantekijöitä. Kun vanha Gilbert
Clennam kosi minua isältäni orvoksi jääneelle veljenpojallensa,
teroitti isäni mieleeni, että hänen kasvatuksensa oli ollut samanlainen
kuin minun, yhtä ankara ja vakava. Hän kertoi minulle, että paitsi
sitä ankaraa kuria, jossa hänen sieluansa oli pidetty, hän oli asunut
ankaran yksinkertaista elämää viettävässä kodissa, jossa remu ja
huvittelu olivat tuntemattomia ja jossa joka päivä oli edellisensä
kaltainen, täynnä työtä ja raadantaa. Sain myös tietää, että hän oli
ollut iältään mies jo kauan ennenkuin hänen setänsä oli tunnustanut
hänet sellaiseksi ja että kouluajoilta siihen päivään saakka hänen
setänsä talo oli ollut hänelle pyhäkkönä, joka suojasi häntä
jumalattomuuden ja paheellisen elämän tartunnalta. Mutta kun sitten,
vuoden naimisissa oltuamme, havaitsin, että mieheni samoihin aikoihin,
jolloin isäni oli näin puhunut hänestä, oli rikkonut Herraa vastaan
ja häväissyt minua pitämällä minun sijallani syntistä naikkosta — kun
näin tapahtui, oliko epäilemistäkään, että minut oli valittu tekemään
tämä paljastus ja rankaisemaan tätä kadotuksen lasta? Olisiko minun
kädenkäänteessä pitänyt luopua — ei kärsimäni vääryyden kostosta —
mikäpä minä olen! — vaan inhosta syntiä kohtaan ja taistelusta sitä
vastaan, kuten minut oli kasvatettu?»

Hän laski vapisevan kätensä pöydällä olevan kellon päälle.

»Ei. 'Et saa unohtaa.' Nämä alkukirjaimet ovat kellon sisässä nyt ja
olivat siinä silleinkin. Minut oli valittu löytämään se vanha kirje,
johonka ne viittasivat, ja se ilmaisi minulle niiden merkityksen ja
kenen työtä ne olivat ja miksi ne oli piirretty; mieheni säilytti niitä
kellon kera salaisessa laatikossa. Ellei minua olisi kutsuttu, ei tätä
paljastusta olisi tehty. 'Et saa unohtaa.' Se puhui minulle kuin ääni
synkästä pilvestä. Et saa unohtaa tätä kuolemansyntiä, et saa unohtaa
määrättyä paljastusta ja sovittaa kärsimystä. Omaako syntiäni minun
piti muistaa? Omaako? Minähän olin vain välikappale ja palvelija.
Mitäpä valtaa minulla saattoi olla heihin paitsi sitä, että he olivat
sidotut syntinsä kahleisiin ja luovutetut minulle rangaistaviksi!»

Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta oli kulunut tämän päättävän naisen
harmaantuneen pään yli siitä ajasta, jota hän nyt muisteli. Enemmän
kuin neljäkymmentä vuotta, joiden kuluessa hän oli taistellut ja
tuskaillut sitä hiljaista ääntä vastaan, joka oli kuiskannut, että
antoipa hän kostonhimoiselle ylpeydelleen ja vihallensa minkä nimen
tahansa, niin ei mikään ajassa eikä iäisyydessä voinut muuttaa
niiden luonnetta ja laatua. Ja kuitenkin näiden neljänkymmenen
vuoden vierittyä ja Nemesiksen saavuttua ja tuijottaessa häneen
tarrautui hän yhä entiseen jumalattomaan ajatustapaansa kääntäen
kieroon luomakunnan järjestyksen ja puhaltaen oman henkensä Luojasta
tekemäänsä savikukkoon. Totisesti matkamies saa kaukaisilla mailla
nähdä monta hirviömäistä epäjumalaa, mutta niin julkeata ja karkeata
ja hämmästyttävää jumalallisen luonteen väännöstä, kuin minkä me maan
matoset teemme siitä oman kuvamme, omien alhaisten intohimojemme
mukaan, ei ihmissilmä missään tapaa.

»Kun sitten pakotin mieheni luovuttamaan tuon naisen minulle,
ilmaisemaan hänen nimensä ja oleskelupaikkansa», jatkoi mrs Clennam
vihanpurkaustansa ja puolusteluaan, »kun syytin tätä naista ja hän,
peittäen kasvonsa, vaipui jalkojeni juureen, niin itse kärsimääni
vääryyttäkö sillä kostin, omastako puolestani silloin soimasin häntä?
Eivätkö ne, jotka ennen muinoin valittiin menemään paheellisten
kuninkaiden luokse syyttämään heitä — eivätkö he olleet vain
välikappaleita ja palvelijoita? Ja enkö minäkin, arvoton ja kaukana
heidän ulkopuolellansa, enkö minäkin ollut saanut tehtäväkseni syyttää
ja rangaista syntisiä? Kun hän vetosi nuoruuteensa ja puolisoni
kurjaan, kovaan elämään (siksi hän nimitti niin hyveellistä kasvatusta,
jonka mieheni oli saattanut häpeään) ja heidän jumalattomaan, salaiseen
vihkimykseensä ja siihen hädän ja häpeän kauhuun, joka oli vallannut
heidät, kun he ensin saivat tietää, että minut oli valittu aseeksi
heitä rankaisemaan, ja rakkauteensa (hän sanoi todella tuon sanan,
viruessaan jaloissani), jonka tähden hän oli luopunut puolisostani ja
jättänyt hänet minulle — _minunko_ viholliseni siinä virui jalkojeni
astinlautana, _minunko_ vihani sanat panivat hänet värisemään ja
voihkimaan? Minun ansiokseni ei ole luettava tätä voimaa eikä tätä
valtaa vaatia synninsovitusta!»

Monta vuotta oli tullut ja taas mennyt siitä ajasta, jolloin hän oli
kyennyt vapaasti liikuttamaan edes sormiansa; mutta merkillistä kyllä
hän oli jo pari kolmekin kertaa lyönyt nyrkkinsä voimakkaasti pöytään,
ja nyt lausuessaan nämä sanat hän kohotti käsivartensa suoraksi ilmaan
ikäänkuin tämä liike olisi ollut hänelle perin tavallinen.

»Ja mikä sovitus vaadittiin hänen sydämensä kovuuden ja sielunsa
turmeluksen vuoksi? Minäkö kostonhaluinen ja leppymätön? Saattaa
näyttää siltä teidän kaltaisistanne, jotka ette tiedä mitään oikeudesta
ja vanhurskaudesta ettekä muusta kutsumuksesta kuin saatanan. Naurakaa
vain, mutta minä tahdon, että minut tunnetaan sellaiseksi, jollainen
itse tiedän olevani ja jollaiseksi Flintwinch tuntee minut, vaikkapa
onkin puhe vain teistä ja tästä puolihupsusta naisesta.»

»Ja lisätkää, madame, teistä itsestänne», pisti Rigaud väliin;
»epäilenpä hiukan, että madame on varsin innokas puhdistautumaan
omissakin silmissään».

»Se on valhe. Sitä en ole. Se on tarpeetonta», vastasi mrs Clennam
erittäin tarmokkaasti ja vihaisesti..

»Ettekö todellakaan?» härnäsi Rigaud. »Oho!»

»Kysyn, mitä katumuksen töitä häneltä vaadittiin. 'Teillä on lapsi.
Minulla ei ole. Te rakastatte lastanne. Antakaa se minulle. Hän saa
uskoa olevansa minun poikani ja samaa saavat kaikki muut luulla.
Pelastaaksensa teidät julkiselta häpeältä vannokoon hänen isänsä,
ettei hän enää milloinkaan tapaa teitä eikä ole minkäänlaisessa
yhteydessä kanssanne, ja samoin pelastaaksenne hänet joutumasta setänsä
perinnöstä osattomaksi ja lapsenne jäämästä kerjäläiseksi tulee teidän
puolestanne vannoa, ettette milloinkaan enää tapaa heitä kumpaakaan
ettekä ole minkäänlaisessa yhteydessä heidän kanssansa. Kun näin on
tehty ja teidän nykyinen, mieheltäni saamanne eläke lakkautettu, otan
minä teidän ylläpitonne huolekseni. Vetäytyen asumaan tuntemattomaan
kolkkaan, voitte sitte, jos haluatte, hävitessänne kaikkien muiden
näkyvistä paitsi minun, luulotella ihmisille, minun väittämättä
vastaan, ansaitsevanne kunniallisen nimen.' Siinä kaikki. Hän sai
uhrata synnilliset ja häpeälliset tunteensa, ei muuta. Hän oli sitte
vapaa kantamaan syyllisyyttänsä salassa ja antamaan sydämensä murtua
salassa ja ajallisen kurjuuden kautta (joka ei ollut kovinkaan raskas
hänelle, luulisin!) ansaitsemaan, jos voi, pelastuksen iäisestä
kurjuudesta. Jos minä rankaisin häntä täällä ajassa, niin enkö
avannut hänelle sen kautta tietä iäisyydessä? Jos hän tunsi olevansa
kyllästymättömän kostonhalun esineenä ja sammuttamattoman tulen
ympäröimänä, niin ei suinkaan kosto ja tuli ole minusta lähtöisin?
Jos minä uhkasin häntä, silloin ja senjälkeen, häntä ympäröivillä
kauhuilla, niin minäkö niitä pidin oikeassa kädessäni?»

Hän käänsi kelloa pöydällä, avasi sen ja katseli lauhtumattomin ilmein
siinä olevia kirjaimia.

»He _eivät_ unohtaneet. Tällaisten rikosten rangaistukseksi on
määrätty, että rikolliset eivät voi unohtaa. Jos Arthurin läsnäolo oli
jokapäiväisenä soimauksena hänen isällensä ja jos hänen poissaolonsa
tuotti jokapäiväistä tuskaa ja kaipausta hänen äidillensä, niin se
oli vain Jehovan määräämä rangaistus ja hyvitys. Yhtä vähän olisi
minua voitu syyttää tästä kuin siitäkään, että heränneen omantunnon
pistokset tekivät sen naisen mielipuoleksi, ja siitä, että kaiken
Kaitsijan tahto oli, että hän eläisi sellaisena monta vuotta. Minä
otin tehtäväkseni pelastaa kadotukseen tuomitun pojan, antaa hänelle
kunniallisen syntyperän, kasvattaa hänet pelossa ja vavistuksessa,
niin että hän elämällään sovittaisi ne synnit, jotka painoivat hänen
päätänsä jo ennenkuin hän tuli tähän kirottuun maailmaan. Oliko se
julmuutta? Enkö itsekin kärsinyt sen rikoksen seurauksista, johon olin
syytön? Arthurin isä ja minä emme eläneet jyrkemmin erossa silloin, kun
puoli maapalloa oli välillämme, kuin asuessamme yhdessä tässä talossa.
Hän kuoli ja lähetti tämän kellon takaisin minulle, kirjaimineen E.S.U!
Minä en unohtanut, vaikken lukenutkaan niitä samoin silmin kuin hän.
Luin niistä, että olin valittu suorittamaan kaiken tämän. Niin olen
lukenut nuo kolme kirjainta koko ajan, jolloin ne ovat olleet edessäni
tässä pöydällä, ja samalla tavoin ja yhtä selvästi lukisin ne, vaikka
ne olisivat tuhannen peninkulman päässä.»

Hän tarttui kellonkoteloon käyttäen uutta kykyänsä liikutella käsiään
vapaasti, josta kyvystä hän ei näyttänyt olevan ensinkään tietoinen, ja
katseli sitä uhmaavasti, ikäänkuin se voisi liikuttaa häntä. Silloin
Rigaud, äänekkäästi ja halveksivasti napsauttaen sormiaan, huusi: »Kas
niin, madame! Aika kuluu. Kas niin, hurskas rouva, jättäkää jo tuo!
Ette voi kertoa mitään, mitä en tietäisi. Puhukaa nyt jo varastetuista
rahoista, muuten puhun minä. Kuolema ja kirous, olenpa jo kyllästynyt
jaarituksiinne. Ottakaa muitta mutkitta varastetut rahat puheeksi!»

»Konna!» vastasi mrs Clennam ja tarttui molemmin käsin päähänsä;
»en käsitä, minkä Flintwinchin tekemän kohtalokkaan erehdyksen tai
varomattomuuden kautta, hän kun oli ainoana apuna ja uskottuna näissä
asioissa, te olette saanut haltuunne sen testamenttiliitteen, jonka
poltettu tuhka jonkun on täytynyt jollakin tavoin panna kokoon, niin
että teidän on käynyt mahdolliseksi saada käsiinne tällainen valta
täällä —»

»Ja kuitenkin», keskeytti Rigaud, »johtuu se vain merkillisen hyvästä
onnestani, että minulla on tallessani eräässä sopivassa paikassa
tämä sama monsieur Gilbert Clennamin lyhyt testamenttiliite; sen on
kirjoittanut eräs nainen, joka sen myös on todistanut yhdessä vanhan
juonittelijamme kanssa! Voi teitä, vanha juoniniekka, pieni kippurainen
nukke! Madame, jatkakaamme. Aika rientää. Tekö kerrotte lopun vai
minäkö?»

»Minä!» vastasi mrs Clennam vieläkin päättävämmin, jos se oli
mahdollista. »Minä, sillä en voi sietää, että kuvailette minua
kenellekään inhoittavan vääristelevällä tavallanne. Te kokemuksinenne
inhoittavasta ulkomaalaisesta vankilasta ja kaleereilta esittäisitte
tapahtumat siinä valossa kuin jos rahanhimo olisi ollut vaikuttimenani.
Niin ei ollut asian laita.»

»Pyh, pyh, pyh! Minä tukahdutan hetkeksi kohteliaisuuteni ja sanon:
valhetta, valhetta, valhetta. Te salasitte asiakirjan ja piditte rahat.»

»Mutta en rahojen tähden, konna!» Mrs Clennam liikahti rajusti
ikäänkuin kavahtaakseen pystyyn voimattomien sääriensä varaan. »Gilbert
Clennam tuli kuoleman lähestyessä sekapäiseksi ja lauhtui ja pehmeni
sen vaikutuksesta tyttöä kohtaan, johon oli kuullut veljenpoikansa
olleen rakastuneen; tämän rakkauden hän oli aikoinaan musertanut ja oli
sitte kuullut, että tyttö sen johdosta oli vaipunut synkkämielisyyteen
ja vetäytynyt pois kaikkien tuttaviensa seurasta. Jos nyt Gilbert
Clennam tässä heikkoudentilassa saneli minulle, jonka elämä tytön
synnin kautta oli synkentynyt ja joka olin valittu kuulemaan hänen
rikoksensa tunnustuksen hänen omilta huuliltansa, jos Gilbert Clennam
saneli minulle testamenttimääräyksen, joka oli tarkoitettu tuottamaan
hyvitystä tytölle, hän kun muka oli syyttömänä kärsinyt, niin oliko
minun haluni estää tämän vääryyden tapahtuminen samaa kuin rahanhimo
— halu anastaa rahaa, jota te ja vankilatoverinne olette valmiit
varastamaan keneltä hyvänsä?»

»Aika rientää, madame. Olkaa varuillanne!»

»Vaikka talo palaisi ilmitulessa», kivahti toinen, »niin en liikahtaisi
siitä, ennenkuin olen esittänyt oikeamieliset syyni ja vaikuttimeni,
jotka tahdotaan rinnastaa varkaiden ja murhaajien aikomuksen kanssa».

Rigaud napsautti halveksivasti sormiaan hänelle vasten kasvoja. »Tuhat
guineaa pienelle kaunottarelle, jonka te olitte hitaasti kiusannut
kuoliaaksi. Tuhat guineaa hänen suojelijansa nuorimmalle tyttärelle,
tai ellei hänellä ollut tytärtä, hänen veljensä nuorimmalle tyttärelle
tämän tullessa täysi-ikäiseksi, 'epäitsekästä suojelijaa parhaiten
miellyttävänä tunnustuksena siitä, mitä hän on tehnyt nuoren orpotytön
hyväksi'. Kaksituhatta guineaa. Kuinka? Ettekö aiokaan puhua noista
rahoista?»

»Tämä suojelija», yritti mrs Clennam jatkaa, kun Rigaud keskeytti hänet:

»Nimi! Nimittäkää häntä mr Frederick Dorritiksi. Ei mitään verukkeita
enää!»

»Tämä Frederick Dorrit oli kaiken alkuna ja syynä. Ellei hän olisi
ollut soitannonharjoittaja eikä olisi nuoruutensa ja varallisuutensa
päivinä pitänyt kotiansa avoinna laulajille, näyttelijöille ja muille
senkaltaisille turmeluksen lapsille, jotka kääntyivät selin valoa ja
päin pimeyttä kohden, niin tyttö olisi pysynyt alhaisissa asemassaan
eikä noussut siitä ja joutunut paiskatuksi lokaan. Mutta ei. Saatana
meni Frederick Dorritiin ja uskotteli hänelle, että hän oli viaton ja
kiitosta ansaitseva mies, joka teki hyviä töitä, ja että tässä oli
köyhä tyttö, jolla oli lauluääni. Ja niin hän hankki tytölle opetusta.
Sitte Arthurin isä, ikävöiden kirottuja pauloja, joita nimitetään
taiteeksi, tutustui siihen tyttöön. Jumalaton, laulua opiskeleva
orpotyttö vei Frederick Dorritin avulla voiton minusta ja minut
petettiin ja nöyryytettiin! — Ei, ei minua», korjasi hän kiireesti ja
punastuen, »paljoa suurempi tuli siten loukatuksi. Mikäpä minä olen?»

Jeremiah Flintwinch, joka vähitellen oli vääntäytynyt häntä kohden
ja nyt seisoi ihan hänen vieressään hänen sitä tietämättänsä,
irvisti erikoisen paheksuvasti hänen tätä sanoessaan ja siveli sitte
sääryksiänsä ikäänkuin tuollainen puhe olisi pienten väkästen tavoin
repinyt hänen sääriänsä.

»Viimein», jatkoi mrs Clennam, »sillä kertomukseni on nyt lopussa enkä
aio enää puhua näistä asioista ettekä tekään saa enää puhua niistä ja
meidän on nyt vain päätettävä, jääkö tieto niistä täällä olevien kesken
— viimein, kun salasin tämän paperin Arthurin isän tieten —»

»Mutta ette hänen suostumuksellaan, kuten tiedätte», pisti mr
Flintwinch väliin.

»Kuka on puhunut hänen suostumuksestaan?» Hän säpsähti huomatessaan
Jeremiahin olevan niin lähellä, veti päänsä loitommaksi ja katsoi
häneen heräävän epäluulon valtaamana. »Te seisoitte kyllin usein
meidän välillämme, kun hän koetti saada minua luovuttamaan tuon
paperin enkä minä suostunut siihen, kyllin usein, jotta olisin tiennyt
teidän heti väittävän vastaan, jos olisin sanonut, että se tapahtui
hänen suostumuksellaan. Sanon, että kun salasin tämän paperin, en
yrittänytkään hävittää sitä, vaan pidin sitä tallessani täällä, tässä
talossa monta vuotta. Kun Gilbertin omaisuus muuten joutui Arthurin
isälle, olisin milloin tahansa voinut teeskennellä vasta löytäneeni
tuon testamenttimääräyksen, mutta silloin olisi täytynyt suoraan
valehdella (josta on suuri vastuu), enkä koko tänä koettelemukseni
aikana ole huomannut mitään uutta syytä, jonka tähden se olisi ollut
julkaistava. Se olisi ollut synnin palkitsemista, erehdyksessä
syntyneen päätöksen toimeenpanoa. Tein mitä olin määrätty tekemään
ja kärsin näiden neljän seinän sisäpuolella, mitä olin määrätty
kärsimään. Kun tämä paperi viimein hävitettiin — kuten luulin — minun
läsnäollessani, oli tyttö jo aikoja kuollut ja hänen suojelijansa
Frederick Dorrit jo aikoja ansionmukaisesti tyystin köyhtynyt ja tullut
heikkopäiseksi. Hänellä ei ollut tytärtä. Veljentyttären olin jo sitä
ennen löytänyt, ja mitä tein hänen hyväksensä, oli hänelle paljoa
parempi kuin rahat, joista hänelle ei olisi lähtenyt mitään hyvää.»
Hän lisäsi hetken päästä, ikäänkuin olisi puhutellut kelloa: »Hän itse
oli viaton, enkä kenties olisi unohtanut kuollessani jättää rahoja
hänelle», ja istui sitte katsellen sitä.

»Muistutanko teille jotakin, arvoisa rouva?» kysyi Rigaud. »Tuo
pieni paperi oli tässä talossa sinä iltana, kun ystävämme, vanki —
sydänystäväni, vankilatoverini — palasi kotiin ulkomailta. Muistutanko
teille vielä muuatta seikkaa? Laululintunen, joka ei milloinkaan
päässyt oikein lentoon, istui kauan häkissään, ja häntä vartioi
muuan teidän kätyreitänne, jonka vanha juonittelijamme hyvin tuntee.
Houkuttelemmeko vanhan juonittelijan kertomaan, milloin hän viimeksi
tapasi hänet?»

»Minä kerron sen!» huusi Affery, ottaen tulpan suustansa. »Se oli
ensimmäinen uneni. Jeremiah, jos sinä tulet askelenkin lähemmäs, niin
huudan niin, että kuuluu St. Paul-kirkolle saakka! Henkilö, josta tuo
mies puhuu, on hänen oma kaksoisveljensä ja kävi täällä puoliyön aikana
samana yönä, jolloin Arthur tuli kotiin, ja Jeremiah antoi omin käsin
hänelle sen paperin ynnä jotakin muuta, mistä en tiedä mitä se oli, ja
veli vei sen mennessään rautaisessa lippaassa. Auttakaa! Murhataan!
Pelastakaa minut Jere-_mi_-ahin käsistä!»

Mr Flintwinch oli yrittänyt hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Rigaud
tarttui häneen puolimatkassa. Hetken painiskeltuaan hänen kanssansa
Flintwinch herkesi ja pisti kädet taskuihinsa.

»Kuinka!» huusi Rigaud, leikillisesti tuuppien ukkoa takaisin
kyynärpäillään. »Hyökätä naisen kimppuun, joka on niin nerokas
unennäkijä! Ha, ha, ha! Hän voi tuottaa teille rikkauksia, jos
näyttelette häntä rahasta. Kaikki se, mitä hän uneksii, käy toteen. Ha,
ha, ha! Te olette ihan veljenne näköinen, pikku Flintwinch. Juuri hänen
näköisensä, sellaisena kuin näin hänet ensi kerran (ollessani hänelle
tulkkina) Kolmen biljardipöydän kapakassa pienellä kadulla, jonka
varrella oli jyrkkäkattoisia taloja, Antwerpenin veistämöjen lähellä!
Ah, hän oli kelpo juomaveikko! Ah, hän oli mainio tupakkatoveri!
Hän asui ihastuttavassa nuorenmiehen huoneistossa — kalustetussa,
viidennessä kerroksessa, halko- ja viinikauppiaan, räätälin, puusepän,
tynnyrintekijän yläpuolella — siellä minä tutustuin häneen ja siellä
hän tupakkansa ja konjakkinsa vaikutuksesta sai kaksitoista unenpätkää
ja yhden pyörtymiskohtauksen päivässä, kunnes sai yhden kohtauksen
liikaa ja nousi taivaisiin. Ha, ha, ha! Mitäpä siitä, millä tavalla
otin haltuuni hänen rantalippaassaan olevan paperin. Ehkä hän uskoi sen
minulle toimittaakseni sen teidän käsiinne, kenties se oli lukittu ja
siksi kiihoitti uteliaisuuttani, kenties otin sen takavarikkoon. Ha,
ha, ha! Mitä siitä, kunhan se on minulla hallussani! Emmehän täällä
ole niin turhantarkkoja, vai mitä, Flintwinch? Emmehän me ole niin
turhantarkkoja, vai kuinka, madame?»

Peräytyen hänen edellänsä ja raivoisasti puolustautuen kyynärpäillään
mr Flintwinch oli siirtynyt takaisin nurkkaansa, jossa hän nyt seisoi
kädet taskuissa hengästyneenä ja vastaten mrs Clennamin tuijotukseen.
»Ha, ha, ha! Mitäs tämä on?» huusi Rigaud. »Näyttää siltä kuin
herrasväki ei tuntis toisiansa. Sallikaa, madame Clennam, asiakirjojen
salaaja, minun esitellä teille monsieur Flintwinch, juonien punoja.»

Mr Flintwinch otti toisen käden taskustaan kuoputellakseen sillä
leukaansa, astui askeleen eteenpäin tässä asennossa, tuijotti edelleen
mrs Clennamiin ja puhutteli häntä näin:

»Jaha, tiedän kyllä, mitä tarkoitatte katsoessanne minuun noin
silmät selällään, mutta vaivaatte itseänne turhaan, sillä minä en
ensinkään välitä siitä. Olen vuosi vuodelta sanonut: te olette
maailman itsepintaisimpia, uppiniskaisimpia naisia. _Sitä_ juuri
te olette. Sanotte olevanne nöyrä ja syntinen, mutta te olette
sukupuolenne kopeimpia. _Sitä_ juuri te olette. Lukemattomat kerrat
olen riidellessämme sanonut, että te vaaditte kaikkia alistumaan
edessänne, mutta minä en tahdo alistua edessänne — että tahdotte niellä
kaikki elävältä, mutta minä en tahdo tulla elävältä niellyksi. Miksi
ette hävittänyt tuota paperia heti kun otitte sen haltuunne? Minä
neuvoin teitä tekemään niin, mutta teidän tapojanne ei ole noudattaa
neuvoja. Tahdoitte säilyttää sen mukamas. Kenties julkaistaksenne
sen joskus, mukamas. Niinkuin en minä tietäisi sitä asiaa paremmin!
Tahtoisinpa nähdä teidän ylpeytenne sallivan sen julkaisemista, jolloin
saattaisi tapahtua, että epäiltäisiin teidän salanneen sen. Mutta juuri
sillä tavalla te petätte itseänne. Juuri sillä tavalla uskottelette
itsellenne, ettette tee tätä kaikkea siksi, että olette armoton nainen,
täynnä häijyyttä, pikavihaisuutta, vaan siksi, että olette palvelija
ja välikappale, joka on valittu suorittamaan sen. Mikä te olette,
että teidät valittaisiin sellaiseen! Teille se saattaa olla uskontoa,
minulle se on pelkkää lorua. Ja sanoakseni teille totuuden, kun kerta
asia on puheena», sanoi mr Flintwinch, risti käsivartensa ja muuttui
vihaisen murjotuksen perikuvaksi, »olen ollut katkeran kiukkuinen
— neljänkymmenen vuoden aikana katkeran kiukkuinen siitä, että te
olette asettunut tälle korkealle jalustalle minuakin kohtaan, joka
kuitenkin tiedän asianlaidan, ja vain voidaksenne kylmästi nujertaa
minut allenne. Minä ihailen teitä suuresti; olette voimakashenkinen ja
erittäin älykäs nainen, mutta olkoonpa nainen kuinka voimakashenkinen
ja älykäs tahansa, ei hän voi ärsyttää ja kiukuttaa neljänkymmenen
vuoden aikana miehen tulematta siitä katkeraksi ja äreäksi. Siksipä en
välitä nyt teidän suurista silmistänne. Ja nyt aion puhua asiakirjasta,
ja pankaa merkille, mitä sanon. Te kätkitte sen jonnekin, eikä sitä
paikkaa tiennyt kukaan muu kuin te. Olitte siihen aikaan toimelias,
liikkuva nainen, ja jos tahdoitte paperin, niin kävitte vain noutamassa
sen.

»Mutta huomatkaa! Tuli aika, jolloin teidät painettiin siihen tilaan,
jossa nyt olette, ja jos tahdoitte paperin käsiinne, ette voinutkaan
saada sitä. Ja niin se pysyi vuosikausia kätkössään. Viimein, kun
odotimme Arthuria kotiin joka päivä ja kun hän saattoi saapua milloin
tahansa ja kun oli mahdotonta arvata mitä tarkastuksia hän panisi
toimeen talossa, neuvoin satoja kertoja teitä antamaan minun noutaa
paperin kätköstään, kun ette kuitenkaan voinut tehdä sitä itse, jotta
saisimme pistää sen tuleen. Mutta ei — kukaan muu ei tiennyt tuota
kätköpaikkaa ja se oli valtaa; nimittäkää itseänne millä nöyrillä
nimillä haluatte, minä sanon teitä nais-Luciferiksi vallannälkänne
tähden. Eräänä sunnuntai-iltana tuli Arthur kotiin. Hän ei ollut
istunut kymmentä minuuttia tässä huoneessa, ennenkuin hän puhui isänsä
kellosta. Tiedätte varsin hyvin, että sanat 'et saa unohtaa' siihen
aikaan, jolloin hänen isänsä lähetti tämän kellon teille, eivät voineet
merkitä muuta kuin ettei saa unohtaa, että se paperi on anastettu,
sillä muu osa tarinasta oli jo päättynyt. Anna hyvitystä! Arthurin
käytös pelästytti teitä hiukan ja nyt oli paperi poltettava sittekin.
Ja ennenkuin tuo hyppelevä ämmä», jatkoi hän irvistäen vaimollensa,
»auttoi teidät vuoteeseen, ilmoititte viimeinkin minulle, minne olitte
kätkenyt paperin: vanhojen liikekirjojen väliin kellarissa, jossa
Arthur todellakin seuraavana aamuna nuuski. Mutta sitä ei saanut
polttaa sunnuntai-iltana. Ei toki, te olette perin oikeaoppinen, olette
totisesti; meidän täytyi odottaa kello kahteentoista, päästäksemme
maanantaihin. No, tällä kaikella tarkoititte taas nielaista minut
elävältä ja se kiukutti; niinpä ollen hiukan äkeissäni enkä yhtä
oikeaoppinen kuin te vilkaisin asiakirjaan ennen kello kahtatoista
virkistääkseni muistiani — käärin kokoon erään samanlaisen vanhan
keltaisen paperin, joita kellarissa oli paljon — ja kun olimme päässeet
maanantaiaamuun ja minun piti teidän lamppunne valossa mennä teidän
luotanne, joka makasitte tuossa vuoteessa, tähän uunin luokse, teinkin
pienen silmänkääntäjätempun, vaihdoin paperit ja poltin väärän.
Veljelläni Ephraimilla, mielenvikaisten hoitajalla (olisin suonut, että
hänetkin olisi puristettu pakkopaitaan), oli ollut monenlaista hommaa
sen pitkäaikaisen homman jälkeen, jonka te hänelle uskoitte, mutta
hänellä ei ollut menestystä. Hänen vaimonsa kuoli (se ei paljoakaan
merkinnyt, minun olisi voinut kuolla hänen sijastaan, ja se olisi
ollut minulle mieleen); veljeni keinotteli mielisairailla, joutui
ikäviin selkkauksiin liiaksi korvennettuaan potilasta, saadakseen hänet
järkiinsä, ja velkaantui. Hän oli aikeissa livistää tiehensä niillä
varoilla, joita oli saanut kokoonhaalituksi; minultakin hän sai pienen
summan. Hän oli täällä juuri samana varhaisena maanantaiaamuna odottaen
vuoksen nousua; lyhyesti: hän oli matkalla Antwerpeniin, jossa (pelkään
teidän pahasti pelästyvän, kun sanon: piru hänet periköön!) hän
tutustui tähän herrasmieheen. Hän oli kulkenut pitkän matkan ja luulin
hänen olevan unisen; mutta otaksun nyt, että hän oli juovuksissa.
Kun Arthurin äiti oli ollut hänen ja hänen vaimonsa hoidossa, oli
hän aina kirjoittanut, alituisesti vain kirjoittanut — enimmäkseen
kirjeitä teille, jotka sisälsivät tunnustuksia ja anteeksipyyntöjä.
Veljeni lähetti tuon tuostakin pinomäärin noita lehtisiä minulle.
Arvelin, että saatoin pitää ne itselläni yhtä kernaasti kuin antaa
teidän nieltäväksenne; niinpä säilytin niitä lippaassa ja katselin
niitä, kun olin sillä tuulella. Olin varma siitä, että oli viisainta
korjata se asiakirja kätköstään, kun Arthur oli tullut kotiin; pistin
sen tähän samaan lippaaseen, jonka lukitsin kaksinkertaisella lukolla,
ja uskoin sen veljelleni pois vietäväksi ja säilytettäväksi, kunnes
kirjoittaisin. Kirjoitin, mutta en saanut mitään vastausta. En tiennyt
mitä ajatella, kunnes tämä herra kunnioitti meitä ensimmäisellä
vierailullaan. Aloin tietysti arvata kuinka asianlaita oli enkä kaipaa
hänen vahvistustaan ymmärtääkseni, että hän oli saanut tietonsa
minun papereistani ja teidän papereistanne sekä veljeni konjakki- ja
tupakkajaarituksista (jospa hän olisi tukehtunut niihin!). No niin,
muuta minulla ei ole enää sanottavaa teille, itsepintainen nainen,
kuin etten vielä ole selvillä siitä, olisinko vai enkö olisi koskaan
häirinnyt rauhaanne puhumalla testamenttilisäyksestä. Luulen, etten
olisi, vaan olisin tyytynyt siihen tietoisuuteen, että olin saanut
voiton teistä ja että olitte minun vallassani. Asioiden tällä kannalla
ollessa ei minulla ole muuta selitystä annettavana teille ennenkuin
huomisiltana samaan aikaan. Niin että», lisäsi mr Flintwinch, lopettaen
puheensa vääntämällä ruumistansa toiseen suuntaan, »voitte nyt kääntää
silmänne johonkuhun muuhun; minuun ei enää kannata tuijottaa».

Kun hän vaikeni, siirsi mrs Clennam hitaasti silmänsä hänestä ja
painoi päänsä käden varaan. Hänen toinen kätensä nojasi lujasti pöytää
vasten, ja taas oli hänessä huomattavana äskenmainittu omituinen liike,
ikäänkuin hänellä olisi ohut aikomus nousta.

»Sillä lippaalla ette keneltäkään muulta saa sellaista hintaa kuin
minulta. Nämä tiedot eivät ikinä tuota teille samaa tuloa, jos
myytte sen jollekulle muulle kuin minulle. Mutta minulla ei nyt ole
käytettävissäni sellaista summaa, jota te vaaditte. Minä en ole
varakas. Minkä verran otatte nyt ja minkä verran toiste ja kuinka voin
olla varma siitä, että pysytte vaiti?»

»Enkelini», vastasi Rigaud, »olen jo sanonut minkä summan tahdon,
ja aika rientää. Ennen tänne tuloani luovutin tärkeimpien paperien
jäljennökset toiselle. Jos siirrätte päätöksenteon, kunnes Marshalsean
portit suljetaan yöksi, niin on myöhäistä enää neuvotella. Vanki on
silloin lukenut ne.»

Mrs Clennam painoi taas molemmat kätensä ohimoilleen, huudahti kovaa
ja kavahti pystyyn. Hän horjui hetken kuin kaatumaisillaan; sitte hän
seisoi vakavana.

»Sanokaa, mitä tarkoitatte. Sanokaa, mitä tarkoitatte, mies!»

Tämän aavemaisen naisen edessä, joka ei ollut vuosikausiin seisonut
pystyssä asennossa ja nyt seisoi suorana ja jäykkänä, Rigaud peräytyi
ja alensi ääntänsä. Kaikista kolmesta tuntui melkein kuin kuollut olisi
noussut eloon.

»Miss Dorrit», vastasi Rigaud, »monsieur Frederickin pieni veljentytär,
on hyvin kiintynyt vankiin. Miss Dorrit, monsieur Frederickin
pieni veljentytär, hoitelee nyt vankia, joka on sairas. Hänelle,
miss Dorritille, annoin ne paperit vankilassa, jonne poikkesin
tänne tullessani, sekä kirjeelliset ohjeet, joiden mukaan hänen
tuli _’mr Clennamin tähden’_ — hän tekee mitä hyvänsä _hänen_
tähtensä — säilyttää käärö murtamatta sen sinettiä siltä varalta,
että se vaadittaisiin takaisin ennen vankilan sulkemista — ellei
sitä vaadittaisi takaisin ennen iltakellon soimista, tulisi antaa
se vangille; se sisältää sitäpaitsi häntä itseänsä varten toisen
jäljennöksen, joka vangin tulee antaa hänelle. Noh! En uskonut itseäni
teidän joukkoonne, asioiden näin pitkälle jouduttua, herättämättä
salaisuuttani eloon vielä toisellakin haaralla. Sanoessanne, etten saa
muualla noista papereista samaa hintaa kuin teiltä, oletteko arvioinut
ja rajoittanut sen hinnan, jonka pieni veljentytär on valmis maksamaan
minulle vaientaaksensa — _hänen_ tähtensä — asian? Sanon vielä kerta,
aika rientää. Ellei kääröä vaadita takaisin ennen iltakellon soimasta,
niin ette voi ostaa sitä. Silloin myyn sen tuolle pikku tytölle!»

Taas näkyi mrs Clennamissa sama ponnistus ja liike, ja nyt hän riensi
eräälle kaapille, riisti sieltä huivin tai vaipan, ja kääri sen
ympärillensä. Affery, joka kauhuissaan oli katsellut häntä, ryntäsi
hänen luoksensa keskelle huonetta, tarttui hänen pukuunsa ja lankesi
polvilleen hänen eteensä.

»Älkää, älkää, älkää! Mitä aiotte? Minne lähdette? Te olette kauhea
nainen, mutta minä en kanna mitään kaunaa teitä vastaan. En voi tehdä
mitään Arthur-paran hyväksi nyt, eikä teidän tarvitse pelätä minua.
Minä kyllä säilytän teidän salaisuutenne. Älkää menkö ulos, te kuolette
kadulle. Luvatkaa minulle vain, että jos se on onneton raukka, jota
säilytätte täällä, sallitte minun pitää huolta hänestä ja hoitaa häntä.
Luvatkaa minulle vain tämä, niin teidän ei milloinkaan tarvitse pelätä
minua.»

Mrs Clennam pysähtyi hetkeksi, kesken kuumeista kiirettänsä, ja vastasi
jäykkänä hämmästyksestä:

»Säilytämme täällä? Hän on ollut kuolleena jo enemmän kuin
kaksikymmentä vuotta. Kysy Flintwinchiltä — kysy _häneltä_. He voivat
molemmat kertoa, että hän kuoli, kun Arthur matkusti ulkomaille.»

»Sitä pahempi», vastasi Affery väristen, »sillä silloin hän kummittelee
täällä. Kukapa muu täällä kulkea kakistelisi, antaen merkkejä
tiputtelemalla hiljakseen tomua sinne tänne? Kukapa muu kuljeksisi
edestakaisin ja piirtelisi seiniin pitkiä käyriä viivoja meidän
kaikkien nukkuessa? Kukas muu pitelisi ovia tuon tuostakin? Mutta älkää
menkö ulos — älkää menkö! Rouva, te kuolette kadulle!»

Hänen emäntänsä irroitti nyt hameensa hänen otteestaan, sanoi
Rigaudille: »Odottakaa täällä siksi, kunnes palaan!» ja riensi ulos
huoneesta. He näkivät ikkunasta hänen juoksevan hurjasti pihan poikki
ja porttikäytävästä ulos.

Muutaman hetken he seisoivat liikkumattomina. Affery liikahti
ensimmäisenä, ja hän seurasi käsiään väännellen emäntäänsä. Sitten
Jeremiah Flintwinch vetäytyi hitaasti ovelle toinen käsi taskussa ja
toisella kuoputtaen leukaansa ja vääntäytyi vaiteliaaseen tapaansa
ulos huoneesta. Jäätyään yksin asettui Rigaud ikkunapenkille avonaisen
ikkunan ääreen sairaan asentoon kuin Marseillen vankilassa. Hän sovitti
tupakka- ja tulivehkeet viereensä ja alkoi poltella.

»Huh! Melkein yhtä synkkää ja ikävää kuin inhoittavassa vanhassa
vankilassa. Lämpimämpää, mutta melkein yhtä kolkkoa. Pitäisi odottaa
hänen palaamistaan! Kyllä, varmasti; mutta minne hän on mennyt
ja kuinka kauan hän viipyy? Mitäpä tuosta! Rigaud — Lagnier —
Blandois, herttainen veikkoni, sinä saat rahasi. Sinä rikastut. Olet
elänyt herrasmiehenä ja kuolet niinikään herrasmiehenä. Riemuitse
voitostasi, poikaseni; mutta sinun luonteesi mukaistahan onkin olla
voitonriemuinen. Huh-huh!»

Ja hänen voitonriemussaan kohosivat viikset nenän alle, joka painui
niiden ylle, hänen silmäillessään erikoisen tyytyväisenä katossa hänen
yllään olevaa paksua hirttä.




SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU

Ratkaisu


Aurinko oli laskenut ja kadut olivat pölyisen iltahämärän pimentämät,
kun kauan niille vieraana ollut olento riensi tietänsä niitä pitkin.
Vanhan talon lähimmässä ympäristössä se ei herättänyt erikoista
huomiota, sillä siellä liikkui vain harvassa kulkijoita; mutta kun
nousi virran partaalta kohoavaa mutkaista tietä, joka johti London
Bridgelle, ja pääsi suurelle valtaväylälle, katseltiin häntä joka
puolelta hämmästyneinä.

Hurjin, päättävin katsein, nopein, vaikka heikoin ja horjuvin
askelin, silmäänpistävästi puettuna mustiin ja kiireessä siepattuine
päähineineen, kuihtuneena ja aavemaisen kalpeana hän riensi eteenpäin
välittämättä ympäristöstä enempää kuin unissakävijä. Eroten näin häntä
ympäröivästä laumasta hän herätti enemmän huomiota kuin jos hänet
olisi nostettu jalustalle kaiken kansan katseltavaksi. Jouten kulkijat
havahtuivat katselemaan häntä, kiireiset vastaantulijat vähensivät
vauhtiansa ja käänsivät päätänsä, tien varrella seisoskelevat
keskustelijat kehoittivat kuiskaten toisiansa katsomaan ohikulkevaa
aavemaista naista, ja hänen outo olemuksensa näytti ohikiitäessään
synnyttävän pyörteen, joka veti joutilaimmat ja uteliaimmat perässään.

Ymmällä, melkein pyörryksissä vuosikausia kestäneeseen eristymiseen
nyt ryntäävistä tuijottavista kasvoista, oudosta tunteesta, jonka
aiheutti ulkoilmassa oleminen, ja vieläkin oudommasta, joka johtui
jalkeilla olosta, odottamattomasti muuttuneiden, puoliksi unohtuneiden
ilmiöiden näkemisestä, samoin kuin siitä, että kuvat, jotka hänen
mielikuvituksensa usein oli luonut hänen eristetyn piirinsä
ulkopuolella olevasta maailmasta, eivät ensinkään sopineet yhteen
todellisuuden kanssa, joka nyt valtavana tulvi häntä vastaan, hän
riensi jonkun matkaa eteenpäin ja muisti sitten, että piti tiedustella
suuntaa; silloin vasta, pysähtyessään ja katsellessaan ympärillensä
etsien sopivaa henkilöä, jolta voisi kysellä tietä, hän huomasi
olevansa kiihkeän uteliasten kasvojen ympäröimä.

»Miksi olette näin kokoontuneet minun ympärilleni?» kysyi hän vapisten.

Lähinnä seisovista ei kukaan vastannut, mutta ulommasta piiristä kuului
kimakka huuto: »Siksi, että te olette hullu!»

»Olen yhtä järjissäni kuin kukaan teistä. Minä haen Marshalsean
vankilaa.»

Kimakka ääni ulkopiiristä vastasi taas: »Sepä jos mikään todistaa, että
olette hullu, sillä se on ihan päinvastaisella suunnalla!»

Lyhyt, lempeä, rauhallisen näköinen nuori mies tunkeutui hänen
luoksensa, tuon vastauksen herättäessä meluavaa vastakaikua, ja sanoi:
»Marshalseaako etsitte? Olen menossa sinne toimeeni. Tulkaa minun
kanssani.»

Mrs Clennam laski kätensä hänen käsivarrelleen ja he astuivat tien
poikki; väkijoukko, joka katsoi kärsivänsä vääryyttä nyt menettäessään
hänet, tunki päälle edestä ja takaa ja kummaltakin puolen ja ehdotti
ilmoitusta hulluinhuoneeseen. Kun oli kestetty lyhytaikainen tungos
vankilan ulkopihassa, avautui ovi ja sulkeutui sitte heidän jälkeensä.
Porttihuoneessa, joka ulkopuolisen melun rinnalla tuntui rauhan ja
pelastuksen satamalta, taisteli kellertävä lampunvalo jo vankilan
varjoja vastaan.

»No, John?» kysyi vartija, joka oli päästänyt heidät sisään.

»Mikäs nyt on?»

»Ei mitään, isä; tämä rouva oli vain eksynyt ja joutunut poikaviikarien
pilkattavaksi. Ketä tahdotte tavata, ma'am?»

»Miss Dorritia. Onko hän täällä?»

Nuoren miehen mielenkiinto heräsi. »Kyllä hän on täällä.
Mikä on nimenne?»

»Mrs Clennam.»

»Mr Clennamin äiti?» kysyi nuori mies.

Mrs Clennam puristi huulensa yhteen ja epäröi. »Niin, parasta on
hänelle sanoa niin.»

»Katsokaas», selitti nuori mies, »vankilanjohtajan perhe asuu maalla
nyt ja on luovuttanut miss Dorritille asunnostaan huoneen käytettäväksi
milloin hän haluaa. Eikö olisi parasta, että tulisitte sinne ja minä
kävisin noutamassa miss Dorritin luoksenne?»

Mrs Clennam viittasi suostuvansa; nuori mies avasi oven ja ohjasi
hänet yläkerrassa olevaan asuntoon. Mrs Clennam jäi siellä hämärtyvään
huoneeseen jonka ikkunat olivat pimenevään vankilanpihaan päin.
Vankilan asukkaat kuljeksivat sinne tänne pihalla, katselivat ulos
ikkunoista, pysyttelivät mahdollisimman erillään poislähtevien,
vierailevien ystäviensä kanssa ja yleensä koettivat parhaalla
tavalla kuluttaa aikaansa vankilassa tänä kesäisenä iltana. Ilma
oli painostavan helteinen, paikan umpinaisuus ahdistava ja ulkoa
syöksähteli vapaan elämän ääniä, jotka herättivät samanlaista kaihoa
kuin niitä kuunnellessa päänsäryssä ja sydänsäryssä. Hän seisoi
ikkunassa hämmentyneenä katsellen tätä vankilaa kuin omasta erikoisesta
vankilastaan, kun hiljainen hämmästyksen huudahdus säpsähdytti häntä,
ja Pikku Dorrit seisoi hänen edessään.

»Onko mahdollista, mrs Clennam, että olette noin onnellisesti
parantunut, että —»

Pikku Dorrit vaikeni, sillä niissä kasvoissa, jotka nyt kääntyivät
häneen päin, ei näkynyt onnea eikä terveyttä.

»Tämä ei ole parannusta eikä se ole voimaa; en tiedä mitä se on.»
Tehden kiihkeän kädenliikkeen hän työnsi tämän kaiken syrjään. »Teille
on jätetty paperikäärö, joka teidän oli määrä antaa Arthurille, ellei
sitä vaadita takaisin ennen vankilan sulkemista tänä iltana.»

»Niin.»

»Minä vaadin sen takaisin.»

Pikku Dorrit otti sen povestaan ja laski sen hänen käteensä, joka
vielä, saatuaan käärön, pysyi ojennettuna.

»Onko teillä aavistusta siitä, mitä se sisältää?»

Pelästyneenä siitä, että mrs Clennam oli siellä, vieläpä saaneena uuden
liikuntokyvyn, joka ei ollut voimaa, kuten hän itse sanoi, ja jota
oli niin outo katsella, ikäänkuin kuva tai veistos olisi muuttunut
eläväksi, Pikku Dorrit vastasi: »Ei.»

»Lukekaa se.»

Pikku Dorrit otti paperikäärön yhä ojennetusta kädestä ja mursi
sinetin. Mrs Clennam antoi silloin hänelle sisemmän käärön, joka oli
osoitettu hänelle, ja piti itse toisen. Muurin ja vankilarakennusten
luoma varjo, joka hämärsi huoneen keskipäivälläkin, teki yhdessä
vähitellen lisääntyvän iltahämyn kanssa sen nyt niin pimeäksi, ettei
voinut lukea muualla kuin ikkunan luona. Ja siinä, missä kappale
kirkasta kesäistä iltataivasta paistoi sisään, seisoi Pikku Dorrit
lukien. Päästäen toisinaan tuhahdetun huudahduksen pelosta ja kauhusta
hän luki paperit läpi virkkamatta mitään. Lopetettuaan hän katsoi
ympärillensä, ja hänen vanha emäntänsä kumartui hänen eteensä.

»Tiedätte nyt, mitä minä olen tehnyt.»

»Niin kai. Pelkään tietäväni; vaikka mieleni on niin hätäinen ja
alakuloinen ja täynnä sääliä, etten ole kyennyt seuraamaan kaikkea
lukemaani», vastasi Pikku Dorrit vapisevalla äänellä.

»Tahdon antaa teille kaikki, mitä olen pidättänyt teiltä. Antakaa
minulle anteeksi. Voitteko antaa minulle anteeksi?»

»Voin, ja taivas tietää, että annan! Älkää polvistuko minun eteeni;
suon teille anteeksi vapaasta tahdostani ilmankin.»

»Minulla on muutakin pyydettävää teiltä.»

»Muttei tässä asennossa», vastasi Pikku Dorrit. »Onhan väärin nähdä
teidän harmaat hiuksenne alempana kuin oma pääni. Pyydän teiltä,
nouskaa ylös, antakaa minun auttaa teitä.» Näin sanoen hän nosti mrs
Clennamin pystyyn ja seisoi hänen edessään, melkein kaihtaen, mutta
katsellen häntä totisena.

»Suuri pyyntöni teille (se on yhteydessä erään toisen pyynnön kanssa),
armo, jota anon jalolta, säälivältä sydämeltänne, on se, ettette
ilmaise tätä Arthurille ennenkuin olen kuollut. Jos, saatuanne aikaa
tarkemmin miettiä asiaa, huomaatte sillä voivanne jollakin tavoin
hyödyttää häntä, niin kertokaa se hänelle minun eläessänikin. Mutta en
luule, että ajattelette niin; siinä tapauksessa, lupaatteko säästää
minua niin kauan kuin elän?»

»Olen niin suruissani ja lukemani on niin hämmentänyt ajatukseni»,
vastasi Pikku Dorrit, »että tuskin voin antaa teille selvää vastausta.
Jos olisin aivan varma siitä, ettei sen ilmaiseminen millään tavoin
hyödyttäisi mr Clennamia, niin —»

»Tiedän, että olette kiintynyt häneen ja ensi kädessä otatte huomioon
hänet. Se on oikein, että ennen muuta katsotte hänen etuansa; pyydän,
että teette niin. Mutta harkittuanne asiaa hänen kannaltansa ja
huomattuanne voivanne säästää minua sen lyhyen ajan, jolloin vielä elän
maan päällä, lupaatteko tehdä niin?»

»Lupaan.»

»Jumala siunatkoon teitä.»

Hän seisoi niin varjossa, että hän Pikku Dorritille esiintyi vain
hunnutettuna hahmona, mutta ääni, hänen sanoessaan nuo kolme
kiitollista sanaa, oli sekä kiihkeä että murtunut. Murtunut
liikutuksesta, joka oli yhtä outo hänen jähmettyneelle katseelleen kuin
liikunto hänen jähmettyneille jäsenillensä.

»Ihmettelette kenties», sanoi hän varmemmalla äänellä, »että mieluummin
suon teidän tuntevan minut, teidän, jota vastaan olen rikkonut, kuin
Arthurin, jonka äiti oli viholliseni ja rikkoi minua vastaan. — Sillä
hän rikkoi minua vastaan! Hän ei tehnyt suurta syntiä vain Herraa
vastaan, vaan minuakin vastaan. Hän se teki Arthurin isän sellaiseksi
minua kohtaan kuin hän oli. Hääpäivästämme saakka olin minä hänen
kauhunsa, ja se oli tuon naisen syy. Olin heidän molempien vitsauksena,
ja se oli hänen ansionsa. Te rakastatte Arthuria (näen punan kohoavan
kasvoillenne, olkoon se onnellisempien päivien koitto teille) ja te
olette jo ajatellut, että hän on yhtä säälivä ja hyvä kuin te itsekin,
ja ihmetellyt miksi en kerro hänelle yhtä hyvin kuin teille. Ettekö
olekin ajatellut niin?»

»Minulle ei voi olla vieras mikään ajatus, joka johtuu siitä tiedosta,
että mr Clennamiin aina voi luottaa, koska hän on hyvä, jalo ja
lempeä», vastasi Pikku Dorrit.

»En epäile sitä. Ja kuitenkin Arthur on ainoa ihminen maailmassa, jolta
haluan salata sen niin kauan kuin olen täällä. Minä kasvatin häntä
hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka nuhteessa ja kurituksessa.
Olin ankara hänelle tietäen, että lapset saavat kärsiä vanhempien
rikosten tähden ja että hänessä jo syntymästä saakka oli vihan leima.
Olen istunut yhdessä hänen ja hänen isänsä kanssa ja nähnyt, kuinka
isä heikkoudessaan olisi halunnut osoittaa hellyyttä hänelle, mutta
minä estin sen, jotta lapsi ankaran, kovan elämän kautta pelastaisi
sielunsa. Olen nähnyt pojan äitinsä ilmein kauhuissaan katsahtavan
minuun pienistä kirjoistaan ja koettavan äitinsä tavoin lauhduttaa
minua, mutta se vain kovensi sydäntäni.»

Kun hän näki kuulijansa peräytyvän, tyrehtyi hetkeksi hänen
muistelmiensa synkkä tulva.

»Hänen hyväksensä. En tehnyt sitä kostaakseni kärsimääni vääryyttä.
Mikäpä minä olin ja mitäpä tämä merkitsi taivaan kirouksen rinnalla!
Olen nähnyt tämän lapsen kasvavan, ei erikoisen hurskaaksi (hänen
äitinsä synti painoi liian raskaana häntä), mutta kuitenkin rehellisenä
ja kunniallisena ja tottelevaisena minulle. Hän ei milloinkaan
rakastanut minua, vaikka olin kerran puoliksi toivonut sitä — niin
heikkoja olemme ja näin turmeltuneet lihalliset heikkoutemme sotivat
tehtäviämme ja velvollisuuksiamme vastaan; mutta hän kunnioitti minua
aina ja, alistui määräyksiini. Näin hän tekee vielä nytkin. Sydämessään
tyhjä sija, jonka merkitystä hän ei milloinkaan ole tiennyt, kääntyi
hän pois minusta ja kulki omaa tietänsä; mutta siinäkin hän on
menetellyt kunnioittavasti ja hienotunteisesti. Tällainen on hänen
suhteensa ollut minuun. Teidän suhteenne minuun on ollut paljoa
ylimalkaisempi ja toisaalta myös paljoa lyhytaikaisempi. Istuessanne
työnne ääressä huoneessani, olette tuntenut pelkoa minua kohtaan,
mutta olette otaksunut minun tekevän teille hyväntyön; nyt tiedätte
asian oikean laidan, että olen tehnyt teille vääryyttä. Minun on
helpompi sietää tekoni syiden ja vaikuttimien väärinymmärrystä ja
väärinselitystä teiltä kuin häneltä. En tahtoisi mistään maallisesta
hinnasta, että hän, sokeudessaankaan, syöksisi minut siitä asemasta,
jossa olen ollut hänen suhteensa koko hänen elämänsä ajan, ja että
muuttuisin hänen silmissään halveksittavaksi, alennetuksi, joka en
enää ansaitsisi hänen kunnioitustaan. Tehköön hän sen, jos se on
välttämätöntä, sittenkun en enää ole näkemässä sitä. Mutta älkää antako
minun täällä eläissäni milloinkaan tuntea, että olen kuollut hänelle,
että olen niin hävinnyt hänen näköpiiristään kuin jos salama olisi
polttanut tahi maa niellyt minut.»

Hänen ylpeytensä oli hyvin suuri, ja hänen vanhojen intohimojensa
tuottama tuska hyvin kirpeä hänen puhuessaan näin. Eivätkä ne suinkaan
lieventyneet hänen lisätessään:

»Ja nyt näen _teidänkin_ kammoten peräytyvän, ikäänkuin olisin ollut
julma.»

Pikku Dorrit ei voinut kieltää sitä. Hän koetti sitä salata, mutta
kammoksui tällaista mielentilaa, joka oli palanut näin kiihkeänä ja
näin kauan. Hän käsitti sen sellaisena kuin se oli, ilman viisasteluja
ja verukkeita.

»Olen tehnyt», lausui mrs Clennam, »mitä minulle annettiin tehtäväksi.
Asetuin pahaa vastaan, en hyvää. Olin ankaruuden aseena syntiä vastaan.
Eikö kaikkina aikoina ole syntisiä, minun kaltaisiani, valittu
kukistamaan syntiä?»

»Kaikkina aikoina?» toisti Pikku Dorrit.

»Vaikkapa oma kärsimäni vääryys olisi katkeroittanut mieltäni ja
oma kostonhaluni ollut vaikuttimenani, eikö sittekin menettelylleni
tunnustettaisi jonkinlaista oikeutusta? Eikö entisinäkään aikoina,
jolloin syyttömät menehtyivät syyllisten kanssa, tuhannet yhden tähden?
Jolloin vääryyden viha ei sammunut veressäkään ja kuitenkin sai armon?»

»Oi, mrs Clennam, mrs Clennam», huudahti Pikku Dorrit, »vihan
tunteet ja leppymättömyys suovat kehnon lohdutuksen ja ovat huonona
tienviittana meille kummallekin. Elämäni on kulunut tässä vaivaisessa
vankilassa ja kasvatukseni on ollut kovin vaillinainen, mutta sallikaa
minun pyytää teitä, muistamaan myöhempiä ja parempia aikoja. Seuratkaa
vain Häntä, joka paransi sairaita, herätti kuolleita, oli onnettomien
ja kadotettujen ystävä, kärsivällistä Mestaria, joka kyynelin sääli
meidän puutteitamme ja heikkouksiamme. Emme voi muuta kuin menetellä
oikein, jos syrjäytämme kaiken muun ja toimimme vain Häntä muistaen.
Hänen elämässään ei ollut mitään kostoa, ei mitään kärsimyksen
tuottamista toisille, sen uskon varmasti. Jos seuraamme Häntä, emme
horjahtele emmekä eksy, siitä olen varma!»

Seistessään siinä ikkunan ääressä, illan pehmenneessä valossa, luoden
katseensa entisten koettelemustensa näyttämöltä säteilevälle taivaalle
erosi hän varjossa seisovasta olennosta yhtä paljon kuin häntä tukeva
elämä ja oppi erosivat toisen olennon tarinasta. Mrs Clennam taivutti
taas päänsä alas eikä virkkanut mitään. Hän jäi siihen asentoon, kunnes
ensimmäinen varoitussoitto kajahti.

»Kuulkaa!» huudahti hän ja säpsähti. »Sanoin, että minulla oli
toinenkin pyyntö. Se on sellainen, joka ei siedä viivytystä. Mies, joka
antoi teille tuon käärön ja joka omistaa nämä todistukset, odottaa
parhaillaan kodissani, että palaisin ja ostaisin ne häneltä. Voin
salata ne Arthurilta vain ostamalla ne siltä mieheltä. Hän pyytää
suurta summaa, enemmän kuin mitä voin saada kokoon, ellei minulle suoda
aikaa. Hän kieltäytyy alentamasta hintaansa ja uhkaa tulla teidän
luoksenne, jollen minä ole suostuvainen. Tahdotteko tulla kanssani
sinne ja näyttää tietävänne asian? Tahdotteko palata minun kanssani ja
koettaa voittaa hänet? Tahdotteko tulla auttamaan minua häntä vastaan?
Älkää kieltäytykö siitä, mitä pyydän Arthurin nimessä, vaikken rohkene
pyytää sitä Arthurin tähden!»

Pikku Dorrit suostui mielellään. Hän kiiti vankilaan, jossa viipyi
muutaman hetken, palasi ja ilmoitti olevansa valmis lähtemään. He
poistuivat toisia portaita, välttäen porttihuonetta, ja mennen etupihan
läpi, joka nyt oli autio ja tyhjä, pääsivät kadulle.

Oli eräs niitä kesäisiä iltoja, jolloin pimeätä ei tulekaan, pitkä
hämärä vain. Katu ja silta esiintyivät selvinä ja avoimina heidän
edessään, ja taivas oli kirkas ja kaunis. Ihmiset seisoivat ja istuivat
oviensa likellä leikkien lasten kanssa ja nauttien illan ihanuudesta;
monet olivat kävelyllä raikkaassa ilmassa; päivän touhu oli touhunnut
itsensä väsyksiin, ja muilla kuin heillä kahdella ei näkynyt olevan
kiirettä. Kun he kulkivat sillan yli, näkyivät monien kirkkojen
tornit niin selvästi kuin olisivat astuneet esiin niitä tavallisesti
ympäröivästä usvasta ja tulleet paljoa lähemmäksi. Taivasta kohti
kohoava savu oli riisunut likaisen värinsä ja pukeutunut kirkkaaksi.
Auringonlaskun ruusuinen ihanuus ei ollut vielä lakastunut pitkältä
valkopilvien jonolta, joka rauhallisena viipyi näköpiirin reunassa.
Tyynen taivaanlaen loistavasta keskuksesta säteili joka puolelle koko
taivaan yli varhaisten tähtien lomiin pitkiä valonuolia kuin merkkeinä
rauhaa ja toivoa tuovasta siunatusta uudesta liitosta, joka muutti
orjantappurakruunun sädekehäksi.

Vähemmän huomiotaherättävänä nyt pimeässä ja toisen seurassa riensi
mrs Clennam Pikku Dorritin rinnalla häiritsemättä kotiansa kohden.
He poikkesivat valtaväylältä samassa kulmassa, jossa mrs Clennam oli
astunut sille, jatkaen matkaansa hiljaisia tyhjiä sivukatuja pitkin. He
olivat juuri astumaisillaan porttikäytävään, kun kuulivat äkillisen,
ukkosen jyrinää muistuttavan kumahduksen.

»Mikä se oli? Rientäkäämme sisään», huudahti mrs Clennam.

He olivat porttikäytävässä. Pikku Dorrit kirkaisi ja pidätti häntä.

Häviävän hetken näkyi talo heidän edessänsä, ja mies istui
ikkunalaudalla tupakoiden; kuului toinen kumahdus ja talo heilahti,
horjahti ulospäin, avautui kymmenistä kohdista, lysähti ja painui
kasaan. Korvat lukossa melusta, tukehtumaisillaan ja puolisokeina
pölystä he peittivät kasvonsa ja jäivät kuin kiinni juurtuneina
paikoilleen. Pölypilvi, joka nousi heidän ja rauhallisen taivaan
välille, hajosi hetkeksi ja näytti heille tähdet. Kun he taas
katsoivat, hurjasti huutaen apua, alkoi iso savutorvirykelmä, joka
yksin oli jäänyt pystyyn kuin torni pyörretuulessa, horjua, halkeili
ja romahti rauniokasan päälle, ikäänkuin jokainen putoava osanen olisi
ollut kiihkeä peittämään musertuneen konnan yhä syvempään hautaan.

Melkein tuntemattomiksi mustuneina lentävästä tomusta juoksivat he
ulos porttikäytävästä huutaen ja kirkuen. Siellä mrs Clennam vaipui
kivitykselle; siitä hetkestä lähtien hän ei milloinkaan liikuttanut
sormeakaan eikä kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa. Neljättä vuotta
hän eli rullatuolissa, katsellen tarkkaavasti kaikkea, mitä tapahtui
hänen ympärillään, ja näytti ymmärtävän mitä puhuttiin, mutta tuikea
äänettömyys, jota hän niin kauan oli harjoittanut, oli nyt pakollinen,
ja paitsi että hän kykeni liikuttamaan silmiänsä ja heikolla
päänliikkeellä antamaan myöntävän tai kieltävän vastauksen, hän eli ja
kuoli kuvapatsaana.

Affery oli etsinyt heitä vankilasta ja huomannut heidät jonkun matkan
päässä sillalla. Hän saavutti heidät parahiksi vastaanottaakseen vanhan
emäntänsä syliinsä, auttaakseen kannettaessa häntä viereiseen taloon
ja uskollisesti hoitaakseen häntä. Äänien salaisuus oli nyt tullut
ilmi; Affery oli kuten häntä suuremmatkin henkilöt ollut aina oikeassa
tosiseikkojen puolesta, mutta väärässä tehdessään niistä johtopäätöksiä.

Kun pölypilvi oli laskeutunut ja ilta oli taas tyyni ja kirkas, oli
uteliasten joukko tukkinut jokaisen taloon johtavan tien, ja osa
järjestäytyi ryhmiksi, jotka vuoroin kaivelivat raunioita. Talossa
oli sen sortuessa ollut sata henkeä, siellä oli ollut viisikymmentä,
siellä oli ollut viisitoista, siellä oli ollut kaksi. Huhu tarkistui
lopuksi niin, että siellä oli ollut kaksi henkeä: ulkomaalainen ja mr
Flintwinch.

Etsijät kalvoivat läpi lyhyen yön lepattavien kaasuliekkien valossa
ja sitten samassa tasossa varhaisen auringon kanssa ja yhä syvemmällä
sen alla, kun se kohosi keskitaivaalle, ja vinosti sen alla, kun
se alkoi painua mailleen, ja taas samassa tasossa, kun se hävisi
näköpiirin taakse. Ahkerasti ja keskeytymättä kaivettiin yötä päivää,
raunioruuhkaa lapioitiin, kannettiin ja kuljetettiin koreissa,
rattailla, työntökärryissä, mutta yö tuli toistamiseen, ennenkuin he
löysivät likaisen jäteläjän, joka oli ollut ulkomaalainen ennenkuin
hänen yläpuolellaan katossa ollut hirsi, joka nyt virui hänen
päällänsä, oli murskannut hänen päänsä kappaleiksi kuin lasipallon.

Mutta Flintwinchiä ei vielä löytynyt; niin jatkui uutteraa kaivamista,
lapioimista, kuljettamista herkeämättä yötä päivää. Huhu tiesi, että
vanhassa talossa oli erinomaiset kellarit (mikä olikin totta) ja että
Flintwinch oli ollut siellä romahduksen hetkellä tahi että hän oli
ennättänyt paeta sinne ja nyt oli turvassa lujien holvien alla, samoin
kuin että oli kuultu hänen maanalaisella, kumealla, tukehtuvalla
äänellä huutavan: »Täällä olen!» Kaupungin toisessa päässä kerrottiin
niinikään, että kaivajat olivat putken avulla päässeet yhteyteen hänen
kanssansa ja että hän tämän kanavan kautta oli saanut sekä lientä
että viinaa ja että hän ihailtavan lujamielisenä oli sanonut voivansa
hyvin, »poikaseni», paitsi että niskaluu oli vioittunut. Ja kaivamista,
lapioimista ja kuljettamista jatkui herkeämättä, kunnes koko raunio oli
tyystin tutkittu ja kellarit, avattu, mutta Flintwinchiä ei löytynyt,
ei lapion eikä kangen avulla, ei elävänä eikä kuolleena, ei hyvin eikä
huonostvoipana.

Viimein kävi selväksi, ettei Flintwinch romahduksen sattuessa ollutkaan
talossa; niinikään alkoi selvitä, että hän samaan aikaan oli ollut
uutterassa toimessa toisaalla koettaen myydä arvopapereita niin
korkeasta hinnasta kuin vain kiireessä sai ja käyttäen omaksi edukseen
oikeuttaan toimia yhtiön puolesta. Affery muisti ovelan luvanneen
antaa tarkemman selityksen neljänkolmatta tunnin kuluttua ja päätteli
itsekseen, että luvatun selityksen lopullinen summa ja sisältö oli,
että hän tämän ajan kuluessa livistäisi tiehensä; mutta eukko oli
vaiti, ylen kiitollisena päästessään näin eroon miehestä. Koska
arveltiin järkevimmäksi päätellä, että miestä, jota ei ollut haudattu,
ei myöskään voitu kaivaa haudasta ilmoille, jättivät kaivajat hänet
sikseen suoritettuaan työnsä eivätkä ruvenneet kaivelemaan häntä maan
syvyyksistä.

Suuri joukko ihmisiä pani sen pahaksensa, he kun uskoivat, että
Flintwinch virui jossakin Lontoon geologisten muodostumien seassa.
Heidän uskonsa ei pahasti järkkynyt niistäkään tiedoista, joita aika
ajoin saapui meren takaa, että nimittäin siellä oli nähty vanha mies,
jolla oli kaulaliinansolmu toisen korvan juuressa ja joka oli helppo
tuntea englantilaiseksi ja joka seurusteli hollantilaisten kanssa
Haagin merkillisillä kanavanrannoilla ja Amsterdamin kapakoissa mynheer
van Flyntevynge-nimisenä.




KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU

Vihdoinkin


Arthur makasi yhä pahasti sairaana Marshalseassa, ja mr Rugg ei voinut
keksiä lain taivaalla pienintäkään valon pilkahdusta, joka antaisi
toivoa hänen vapaaksipääsystään. Tällä välin kärsi mr Pancks kauheita
omantunnontuskia. Ellei olisi ollut olemassa noita järkähtämättömiä
numeroita, jotka todistivat, että Arthurin, sensijaan että kitui
vankilassa, olisi pitänyt ajella kaksivaljakollaan ja että mr Pancksin
vaivaisen kirjurinpalkkansa sijasta olisi pitänyt omistaa neljä,
viisituhatta puntaa heti käytettävänään, niin olisi tämä onneton
laskumestari luultavasti painunut vuoteeseen ja, kuten monet muut
nimettömät henkilöt, kääntänyt kasvonsa seinään päin, heittäen henkensä
viimeisenä mr Merdle-vainajan suuruuden alttarille laskettuna uhrina.
Yksinomaan näiden erehtymättömien laskelmiensa varassa eli mr Pancks,
mutta varsin onnetonta ja rauhatonta elämää. Hän kantoi laskujaan aina
mukanansa hatussaan eikä tyytynyt siihen, että alituisesti, kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa, itse tarkasteli niitä, vaan pyysi
jokaista ihmisolentoa, jonka vain sai käsiinsä, tarkastamaan niitä
hänen kanssansa ja huomaamaan kuinka päivänselvät ne olivat. Bleeding
Heart Yardissa oli tuskin ainoatakaan jonkinarvoista asukasta, jolle
mr Pancks ei olisi selitellyt laskelmiansa, ja koska numerot ovat
tarttuvia, alkoi tässä korttelissa raivota eräänlainen numero-rokko,
jonka vaikutuksesta koko Yard oli hieman pyörällä päästään.

Kuta levottomammaksi mr Pancks kävi, sitä kärsimättömämmäksi tuli hän
patriarkkaa kohtaan. Heidän viimeaikaisissa neuvotteluissaan oli hänen
puhkumisensa saanut uhkaavan soinnun, joka ei ennustanut patriarkalle
hyvää; niinikään oli mr Pancks useita kertoja katsellut patriarkallisia
pääkupuroita tarkemmin kuin oli tarpeellista, ottaen huomioon, ettei
hän ollut parturi eikä taidemaalari, joka etsi elävää mallia.

Siitä huolimatta oli hän höyrynnyt ulos ja sisään pienellä
pihanpuolisella telakallaan aina sen mukaan tarvittiinko vai eikö
häntä tarvittu patriarkan läheisyydessä, ja liike kävi vanhaan tapaan.
Mr Pancks kynti Bleeding Heart Yardia, ja mr Casby korjasi sadon
määrättyinä aikoina; mr Pancks oli saanut osakseen kaiken siihen
kuuluvan saastan ja vaivan, mr Casby oli ottanut osalleen siitä
heruvan hyödyn ja sitä ympäröivän autereisen usvan ja sitä kirkastavan
kuutamon; ja käyttääksemme tämän säteilevän hyväntekijän sanoja,
jotka hän tavallisesti lausui lauantai-iltaisin, pyöritellen pyyleviä
peukaloitansa, tarkastettuaan viikon tilit: »Kaikki on kuten olla pitää
— kaikki asianosaiset voivat olla tyytyväisiä — kaikki voivat, sir,
olla tyytyväisiä — kaikki.»

Hinaajahöyryn, Pancksin, telakassa oli lyijykatto, jonka alla
päivänpaahteessa höyrykattila saattoi kuumeta liiaksi. Oli miten
oli, eräänä helteisenä lauantai-iltana tulla tohisi hinaaja ylen
kuumentuneena telakalta, kömpelön pullonvihreän laivan kutsumana.

»Mr Pancks», kuului patriarkan huomautus, »olette käynyt
leväperäiseksi, sir, olette käynyt leväperäiseksi».

»Mitä sillä tarkoitatte?» kuului lyhyt vastaus.

Patriarkan olemus oli aina tyyni ja tyytyväinen ja tänä iltana niin
erikoisen rauhallisen kirkas, että se vaikutti ärsyttävästi. Kaikki
muut kuolevaiset kärsivät sinä iltana helteestä, mutta hänen oli
aivan vilpoisa olla. Kaikki muut olivat janoisia ja patriarkka joi.
Häntä ympäröi virvokejuomain tuoksu, ja hän oli valmistanut itselleen
juoman kullankarvaisesta sherrystä, joka kimmelsi isossa pikarissa,
ikäänkuin hän olisi juonut ilta-auringon paistetta. Se oli paha kyllä,
muttei pahinta. Pahinta oli, että hän sinisine silmineen, paistavine
päälakineen, pitkine valkeine kiharoineen, pullonvihreät sääret
suorina edessään ja jalassa keveät kotikengät, jotka olivat mukavasti
sidotut nilkkojen kohdalta, istui siinä kasvoillaan säteilevä ilme,
ikäänkuin hän rajattomassa hyväntahtoisuudessaan olisi valmistanut
juoman ihmiskunnalle, itse tyytyen vain oman ihmisystävällisyytensä
rieskamaitoon.

Sentähden mr Pancks vastasikin: »Mitä sillä tarkoitatte?» ja pörrötti
varsin pahaenteisellä tavalla molemmin käsin hiuksensa pystyyn.

»Tarkoitan, mr Pancks, että teidän pitää olla tiukempi vuokralaisille,
tiukempi vuokralaisille, paljoa tiukempi vuokralaisille, sir. Te ette
kiristä heitä. Te ette kiristä heitä. Te ette saa kylliksi kokoon.
Teidän pitää kiristää heitä, sir, muuten eivät välimme enää pysy yhtä
tyydyttävinä kuin soisin niiden pysyvän, kaikkien asianosaisten tähden.
Kaikkien tähden.»

»_Enkö minä_ kiristä heitä?» kivahti mr Pancks. »Mitäs muuta varten
minä olen olemassa?»

»Te ette ole olemassa mitään muuta varten, mr Pancks. Te olette luotu
täyttämään velvollisuutenne, mutta te ette täytä velvollisuuttanne.
Te olette maksettu kiristämään ja teidän täytyy kiristää maksamaan.»
Patriarkka oli itsekin niin hämmästynyt tästä nerokkaasta käänteestä
tohtori Johnsonin malliin, jota ei ikinä olisi odottanut eikä
tarkoittanut, että nauroi ääneen; ja hän toisteli ylen tyytyväisenä,
pyöritellen peukaloitansa ja nyökäten nuorekkaalle kuvallensa: »Olette
maksettu kiristämään ja teidän täytyy kiristää maksamaan.»

»Oho!» tuumi Pancks. »Eikö muuta?»

»Kyllä, sir, kyllä, sir. Vielä eräs asia. Tehkää hyvin ja kiristäkää
Yardia uudelleen, ensi työksenne maanantaiaamuna.»

»Oho!» vastasi Pancks. »Eiköhän se liene liian aikaista? Kiristin
heidät tyhjiksi tänään.»

»Joutavia, sir. Ette likimainkaan kylliksi; ette likimainkaan kylliksi.»

»Oho!» virkkoi Pancks tarkaten häntä, kun hän hyväntahtoisesti nielaisi
aimo kulauksen sekoitustansa. »Onko muuta vielä?»

»Kyllä, sir, kyllä, sir, vielä on eräs asia. En ole ensinkään
tyytyväinen tyttäreeni, mr Pancks, en ensinkään tyytyväinen. Paitsi
että hän aivan liian usein käy tervehtimässä mrs Clennamia, mrs
Clennamia, joka ei nykyään ole juuri sellaisissa olosuhteissa, jotka
tyydyttäisivät — kaikkia asiaankuuluvia, paitsi sitä käy hän, mr
Pancks, ellen ole saanut aivan vääriä tietoja, tiedustelemassa mr
Clennamin vointia vankilassa.»

»Hän on sairaana, kuten tiedätte», huomautti Pancks. »Eikös se ole
ystävällistä?»

»Pyh, pyh, mr Pancks. Se ei kuulu häneen, se ei kuulu häneen. Minä
en voi sallia sitä. Maksakoon hän velkansa, jotta pääsee pois, jotta
pääsee pois, maksakoon velkansa, jotta pääsee pois.»

Vaikka mr Pancksin hiukset törröttivät pystyssä kuin kankea rautalanka,
tuiversi hän niitä molemmin käsin vielä pystympään ja hymyili
isännällensä kerrassaan kammottavalla, tavalla.

»Suvainnette ilmoittaa tyttärelleni, mr Pancks, etten voi sallia sitä,
etten voi sallia sitä», määräsi patriarkka lempeästi.

»Oho!» sanoi Pancks. »Ettekö voi sanoa sitä itse?»

»En, sir, en. Te olette palkattu sanomaan sen», typerä vanha pöllöpää
ei voinut vastustaa kiusausta toistaa sukkeluuttansa, »ja teidän täytyy
sanoa se saadaksenne palkkanne, saadaksenne palkkanne».

»Oho!» sanoi Pancks. »Eikö muuta?»

»Kyllä, sir. Minusta tuntuu, mr Pancks, että liian usein ja liian
paljon itsekin liikutte siellä päin. Neuvoisin teitä, mr Pancks,
kääntämään huomionne sekä omista vahingoistanne että toisten
vahingoista, jotta ajattelisitte vain työtänne, ajattelisitte vain
työtänne.»

Mr Pancks vastasi tähän kehoitukseen äännähtämällä niin hämmästyttävän
jyrkästi, lyhyesti ja lujasti: »Oho!» että kömpelö patriarkkakin
jonkinlaisella kiireellä käänsi siniset silmänsä katsoakseen häneen.
Vastaavan äänekkäästi pärskähtäen hän lisäsi sitten: »Onko vielä
jotakin?»

»Ei tällä kertaa, sir, ei tällä kertaa. Lähden nyt», ilmoitti
patriarkka juoden loppuun sekoituksensa ja nousten ystävällisen
näköisenä, »pienelle kävelylle, vain pienelle kävelylle. Kenties
tapaan teidät täällä vielä palattuani. Ellen, sir, niin velvollisuus,
velvollisuus, muistakaa, muistakaa; kiristäkää, kiristäkää, kiristäkää,
maanantaina; kiristäkää maanantaina!»

Mr Pancks tuiversi taas tukkaansa ja katseli, kuinka patriarkka pani
levälierisen hatun päähänsä, ja näytti hetken taistelevan vääryyttä
kärsineen kiukkua vastaan. Hän oli entistä kuumempi ja hengitti
raskaammin. Mutta hän antoi mitään virkkamatta patriarkan mennä ulos
ja kurkisti sitte häntä pienen vihreän ikkunakaihtimen takaa. »Arvasin
sen», huomautti hän. »Tiesin, minne hän oli menossa. Hyvä!» Hän höyrysi
takaisin telakalleen, järjesti sen huolellisesti, otti hattunsa
naulasta, sanoi: »Hyvästi!» ja mennä puhkui tiehensä omille asioilleen.
Hän suuntasi kulkunsa Bleeding Heart Yardiin, mrs Plornishin puoliseen
päähän, ja saapui portaiden yläpäähän entistä enemmän kuumissaan.

Täällä, portaiden yläpäässä, kieltäydyttyään noudattamasta mrs
Plornishin kehoituksia tulla juttelemaan isän kanssa Onnenmajassa —
hänen helpotuksekseen nämä kehoitukset eivät olleet yhtä lukuisat kuin
minä muuna iltana tahansa, mutta nyt oli lauantai ja naapurit, jotka
niin jalomielisesti kannattivat liikettä kaikilla muilla tavein kuin
rahalla, tekivät runsaasti ostoksia — täällä, portaiden yläpäässä,
odotti mr Pancks, kunnes näki patriarkan, joka aina tuli Yardiin sen
toisesta päästä, hitaasti astelevan, säteillen ja anojain ympäröimänä.
Silloin mr Pancks astui portaita alas ja viiletti täydellä höyryllä
häntä kohden.

Patriarkka, joka lähestyi, tavanmukainen hyväntahtoinen ilme
kasvoillaan, oli hämmästynyt nähdessään mr Pancksin, mutta otaksui
hänen innostuneen kiristämään yardilaisia heti, jättämättä toimitusta
maanantaiksi. Yardin asukkaat olivat ihmeissään tästä kohtauksesta,
sillä vanhinkaan yardilainen ei muistanut milloinkaan nähneensä näitä
molempia valtoja siellä yhdessä. Mutta kuvaamaton hämmästys valtasi
heidät, kun mr Pancks, astuen aivan tämän miehistä kunnianarvoisimman
luokse ja pysähtyen pullonvihreiden liivien ääreen, muodosti oikean
kätensä peukalosta ja etusormesta pihdit, tarttui niillä leveälierisen
hatun reunaan ja keikautti erinomaisen taitavasti ja näppärästi
päähineen patriarkan kiiltävästä päästä, ikäänkuin tämä olisi ollut iso
marmoripallo.

Käyttäydyttyään näin hieman vapaasti patriarkallista isäntäänsä
kohtaan, ällistytti mr Pancks yardilaisia sanomalla kovalla äänellä:
»No, te sokerinmakea petkuttaja, nyt selvitämme välimme!»

Samassa hetkessä ympäröi mr Pancksin ja patriarkan tunkeileva joukko,
joka oli pelkkänä silmänä ja korvana; ikkunat lensivät auki ja
portailla tungeksi uteliaita.

»Mikä te olette olevinanne?» aloitti mr Pancks. »Mitä siveellistä
osaa te näyttelette? Minä te tahdotte itseänne pidettävän?
Ihmisystävänä, eikö niin? Tekö ihmisystävä!» Tässä mr Pancks
nähtävästi aikomatta lyödä häntä, mutta keventääkseen mäeltänsä ja
hankkiakseen ylitsevuotavalle tarmollensa terveellistä voimistelua, oli
suuntaavinansa iskun patriarkan kupuraista päätä kohden, joka kumartui
välttääkseen vaaran. Tämä merkillinen temppu toistui mr Pancksin
seuraavan puheen jokaisen jakson jälkeen, katselijoiden ihailun yhä
kasvaessa.

»Olen eronnut palveluksestanne», jatkoi mr Pancks, »saadakseni sanoa
teille tämän. Te kuulutte siihen petkuttajakoplaan, joka on kaikista
koplista inhoittavin. Olen kärsinyt molempien tähden, mutten tiedä enkö
sietäisi Merdle-koplaa yhtä hyvin kuin teidän koplaanne. Te olette
valepukuinen verenimijä, toisen selän taakse piiloutuva kiristäjä,
nylkyri, koronkiskoja. Te olette ihmisystävyyttä teeskentelevä käärme.
Te olette ulkokultainen petturi.»

(Tempun suoritus tällä kohdalla otettiin vastaan naurulla.)

»Kysykää näiltä kelpo ihmisiltä täällä, kuka kova mies on. He vastaavat
varmasti, että se on Pancks.»

Tämän vahvistukseksi kuului huutoja »Varmasti» ja »Kuulkaas!»

»Mutta minä sanon teille, hyvät ihmiset — Casby se on! Tämä lempeyden
mätäs, tämä ihmisrakkauden möhkäle, tämä pullonvihreä hymyilijä, hän se
on teidän kiristäjänne!» julisti Pancks. »Jos tahdotte nähdä miehen,
joka olisi valmis nylkemään teidät elävältä, niin tässä hän on! Älkää
luulko siksi minua, joka saan kolmekymmentä shillingiä viikossa. Casby
se on, ja hänellä on ties kuinka paljon vuodessa.»

»Hyvä!» huusivat useat äänet. »Kuunnelkaa mr Pancksia!»

»Kuunnelkaa mr Pancksia!» huusi tämä herrasmies (suoritettuaan taas
suositun temppunsa). »Niin kyllä, sitä minäkin! Jo lienee aika
kuunnella mr Pancksia. Mr Pancks on tullut alas Yardiin tänä iltana
juuri sitä varten, että kuuntelisitte häntä. Pancks on vain soittokone,
mutta tässä on koneen käyttäjä!»

Koko kuulijakunta olisi yhtenä miehenä, naisena ja lapsena asettunut
mr Pancksin puolelle, ellei olisi ollut noita pitkiä, harmaita
silkkikiharoita ja leveälieristä hattua.

»Tässä on tappi», jatkoi Pancks, »joka panee koneen soimaan. Ja siitä
kuuluu vain yksi ainoa sävel: kiristä, kiristä, kiristä! Tuossa on
isäntä ja tässä hänen päiväläisensä. Niin, hyvät ihmiset, kun hän
tänä iltana tulee tänne pehmeästi suristen kuin hitaasti pyörivä,
hyväntahtoinen hyrrä ja kun te kokoonnutte hänen ympärillensä
valittamaan päiväläisestä, niin ette arvaa millainen petkuttaja
tämä isäntä on! Mitäs sanotte siitä, että hän tänä samana iltana on
korventanut minua siitä, etten ole kiristänyt teitä kylliksi? Mitäs
arvelette siitä, että äsken juuri sain erikoisen käskyn kiristää teiltä
viimeiset penninne ensi maanantaina?»

Vastaukseksi jupisivat kuulijat: »Häpeä!» ja »Kurjaa!»

»Kurjaa!» pärski mr Pancks. »Niinpä luulisin! Roskajoukkio, johon
Casbynne kuuluu, on kaikista roskajoukkioista kurjin. He teettävät
päiväläisellänsä kehnosta palkasta sen, mitä itse häpeävät ja pelkäävät
tehdä ja teeskentelevät kaihtavansa, mutta minkä tahtovat saada
tehdyksi; muuten ei päiväläinen saa rauhaa. Menetellen niin ovelasti,
että päiväläiselle lankeaa kaikki häpeä, heille itsellensä kaikki
kunnia ja ansio. Ei, tämän kaupungin kurjin veijari, joka varastaa
kahdeksantoista pennyn arvosta tavaraa, ei ole puoliksikaan niin suuri
veijari kuin tämä Casby-päinen ilmoitustaulu tässä!»

»Se on totta!» ja »Se hän juuri on!» huudettiin.

»Ja mitä etua teillä on tuollaisista miehistä», sanoi Pancks,
»tuollaisista ihmeellisistä hyrristä, jotka pyörivät keskuudessanne
niin pehmeästi, ettei teillä ole aavistusta siitä mallista, joka on
niihin maalattu, ja niiden pikkuisesta ikkunasta! Tahtoisin hetkeksi
kiinnittää huomionne minuun. Minä en ole mikään miellyttävän näköinen
mies, tiedän sen varsin hyvin.» Tämä kysymys jakoi kuulijakunnan
kahteen puolueeseen; sen leppymättömämmät jäsenet vastasivat: »Ei, ette
olekaan», ja kohteliaampi puoli: »Kyllä te olette.»

»Olen yleensä», selitti Pancks, »töykeä, ikävä, kuivakiskoinen
kuormajuhta ja päiväläinen. Sellainen on nöyrin palvelijanne. Siinä
on hänen luonnollisen kokoinen muotokuvansa, hänen itsensä maalaama,
teille esitettynä, yhdennäköisyys taattu! Mutta miksipä muuksi mies
tulee tuollaisen isännän palveluksessa? Mitä häneltä voi odottaa? Onko
kukaan milloinkaan löytänyt keitettyä sianlihaa kapriskastikkeen kera
kasvamassa kokospähkinässä?»

Ei kukaan yardilaisista ollut sitä kokenut: sen huomasi selvästi heidän
vilkkaista vastauksistaan.

»Hyvä», jatkoi Pancks, »yhtä vähän voitte tavata miellyttäviä
ominaisuuksia minunkaltaisissani päiväläisissä, jotka ovat
hänenlaistensa isäntien palveluksessa. Olen ollut päiväläisenä
lapsuudestani saakka. Mitä on elämäni ollut? Aherrusta ja raadantaa,
aherrusta ja raadantaa, pyörät käynnissä, pyörät käynnissä! En ole
ollut miellyttävä itselleni enkä liene ollut miellyttävä kellekään
muulle. Jos kymmenen vuoden aikana jonakin viikkona tuotin tälle
petkuttajalle shillingin verran vähemmin voittoa viikossa, vähensi hän
shillingin viikkopalkastani; jos hän olisi saanut hyödyllisen miehen
kuutta pennyä halvemmalla viikossa, olisi hän ottanut hänet minun
sijalleni kuutta pennyä halvemmalla. Kysyntä ja tarjonta, tietysti!
Liikeperiaatteita! Erittäin hieno ilmoituskilpi, tuo Casbyn pää», ja
Pancks tarkasti sitä irvistäen, »mutta talon oikea nimi on: Valheen
aseet, ja sen vaalilause on: Pidä päiväläinen työssä. Tunteeko kukaan
läsnäolevista herroista kielioppia?» keskeytti mr Pancks puheensa,
katsellen ympärilleen.

Bleeding Heart Yard ujosteli sellaisen tuttavuuden tunnustamista.

»Ei ole tarpeellistakaan. Tahdoin vain mainita, että tehtävä, jonka
tämä isäntä antoi minulle, oli lakkaamatta taivutella erästä teonsanaa
ainoastaan käskymuodossa, esimerkiksi näin: Pysy aina työssäsi.
Pysyköön hän aina työssään. Pysykäämme aina työssämme. Pysykää aina
työssänne. Pysykööt he työssään. Tässä on hyväntahtoinen patriarkka
Casby ja tässä hänen kultainen sääntönsä. Hän on tavattoman ylentävä
katsella, minä en ole sitä ensinkään. Hän on makea kuin mesi ja
minä mauton kuin ojavesi. Hän myy pihkaa ja minä käsittelen sitä ja
se tarttuu minuun. Kas niin», sanoi mr Pancks astuen taas entisen
isäntänsä eteen, josta hän puheensa aikana oli hiukan loitonnut, jotta
Yard saisi katsella häntä, »koska en ole tottunut pitämään julkisia
puheita ja koska olen puhunut jotenkin kauan, päätän nyt huomautukseni
kehoittamalla teitä laittautumaan täältä tiehenne».

Viimeinen patriarkka oli niin hämmentynyt tästä äkillisestä
hyökkäyksestä ja tarvitsi niin pitkän ajan käsittääkseen asian ja
vieläkin pitemmän ajan ilmaistakseen sen, ettei hänellä ollut sanaakaan
vastaukseksi. Hän näytti miettivän jotakin patriarkallista keinoa
selvitäkseen arkaluonteisesta asemastaan, kun mr Pancks vielä kerran
sukkelasti tarttui pihdeillään hänen hattuunsa ja keikautti sen yhtä
näppärästi kuin edelliselläkin kerralla hänen päästänsä. Silloin oli
pari yardilaista palvelusintoisesti nostanut hatun maasta ja ojentanut
sen omistajalle, mutta mr Pancks oli nyt siinä määrin vaikuttanut
kuulijakuntaansa, että patriarkka sai itse kumartua ottamaan sen ylös.

Mr Pancks, joka jonkun hetken oli pitänyt oikeata kättänsä taskussa,
vetäisi salamana sieltä sakset, hyökkäsi patriarkan kimppuun takaapäin
ja leikkasi poikki nuo pyhitetyt kiharat, jotka valuivat hänen
olkapäillensä. Raivon ja kiihkon puuskassa sieppasi hän leveälierisen
hatun hämmästyneen patriarkan kädestä, leikkasi sen paistinpannun
muotoiseksi ja pisti sen patriarkan päähän.

Nähdessään väkivaltaisen tekonsa pökittävän tuloksen peräytyi Pancks
itsekin kauhistuneena. Kaljupäinen, mulkosilmäinen, isopäinen,
kömpelö mies tuijotti häneen, ei vähääkään vaikuttavana, ei vähääkään
kunnioitusta herättävänä, ja näytti kohonneen maan alta kysymään, mihin
Casby oli joutunut. Tuijotettuaan puolestaan hetkisen tätä kummitusta,
sanattomana kauhusta, viskasi mr Pancks sakset luotansa ja pakeni
etsien piilopaikkaa, jossa olisi turvassa rikoksensa seurauksilta.
Mr Pancks katsoi viisaimmaksi kiireimmän kaupalla livistää tiehensä,
vaikkei häntä seurannut mikään muu kuin Bleeding Heart Yardissa yhä
uudelleen kaikuva nauru.




YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU

Vihdoinkin!


Muutokset kuumesairaan huoneessa ovat hitaita ja vaihtelevia; mutta
kuumeisessa maailmassa ne tapahtuvat nopeasti ja ovat korjaamattomia.

Pikku Dorritin osana oli odotella kumpiakin muutoksia. Marshalsean
muurit syleilivät häntä taas lapsenaan suuren osan päivästä, jolloin
hän ajatteli ja työskenteli Clennamin puolesta ja hyväksi, vartioi ja
palveli häntä ja jätti hänet vain lyhyiksi ajoiksi, poissaollessaankin
ympäröiden häntä hellimmällä rakkaudellaan ja huolenpidollaan.
Ulkopuolella vankilan porttejakin esitti elämä hänelle velvoittavia
vaatimuksia, jotka hän väsymättömän kärsivällisenä täytti. Siellä
oli ylpeä, ärtyisä, oikullinen Fanny, yhä edistyneenä siinä tilassa,
joka teki hänet sopimattomaksi esiintymään seuraelämässä ja joka oli
suututtanut häntä muistettavana kynä veitsi-iltana; hän oli näet
päättänyt kieltäytyä kaikesta lohdutuksesta pitäen itseänsä vääryyttä
kärsivänä, sallimatta silti kenenkään pitää häntä sellaisena. Siellä
oli hänen veljensä, heikko, kopea, juopotteleva nuori ukko, joka vapisi
päästä jalkoihin ja puhui niin epäselvästi, kuin olisi osa rahoista,
joista hän kerskaili, joutunut hänen suuhunsa ja tarttunut sinne;
tämä nuori mies ei kyennyt astumaan ainoatakaan itsenäistä askelta
elämässä, mutta suojeli sisartansa, itsekkäästi rakastamaansa sisarta
(tämä kielteinen hyve onnettomalla, kovaosaisena Tipillä aina oli
ollut), ja salli hänen johtaa itseänsä. Siellä oli hienoon surupukuun
puettu mrs Merdle — ensimmäinen huntu oli kenties revitty kappaleiksi
surunpuuskassa, mutta saanut joka tapauksessa sijalleen erinomaisen
pukevan hunnun Pariisista — joka taisteli Fannyn kanssa tuuma tuumalta,
asettuen lohduttomine povineen joka hetki hänen tiellensä. Siellä
oli poloinen mr Sparkler, joka ei tiennyt, kuinka ylläpitäisi rauhaa
molempien naisten välillä, mutta joka lausui nöyrästi mielipiteenään,
etteivät he voisi keksiä parempaa kuin sopia siitä, että he molemmat
olivat huomattavan hienoja naisia, joissa ei kummassakaan ollut mitään
joutavaa hölynpölyä; tämän lempeän neuvon tähden he yksimielisinä
julmalla tavalla hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Sitten siellä vielä oli
mrs General, joka ulkomailta kotiuduttuaan lähetti joka toinen päivä
papu-prisma-kirjeen, pyytäen suositusta yhteen tai toiseen toimeen.
Tästä verrattomasta rouvasta on lopuksi mainittava, ettei maailmassa
ole ollut toista naista, jonka yli-inhimillisestä sopivaisuudesta
mihin avonaiseen toimeen tahansa niin moni (lämpimistä suosituksista
päättäen) on ollut täysin varma ja jolla oli niin huono onni, ettei
kukaan hänen laajassa, hienojen, innokkaiden ihailijoiden täyttämässä
piirissään milloinkaan sattunut tarvitsemaan häntä mihinkään toimeen.

Kuuluisan mr Merdlen kuoleman jälkeisen romahduksen jälkeen eivät
monet tärkeät henkilöt voineet päättää, pitikö heidän hylätä mrs
Merdle vai lohduttaa häntä. Koska he kuitenkin huomasivat oman
asemansa varmuudelle edullisimmaksi myöntää hänen tulleen julmasti
petetyksi, tekivät he armollisesti tämän myönnytyksen ja tunsivat hänet
edelleen. Siitä seurasi, että mrs Merdleä hienona, hyvän kasvatuksen
saaneena naisena, joka oli joutunut raakalaisen petosten uhriksi
(sillä mr Merdlestä oltiin perinpohjin selvillä heti kun varmistuttiin
hänen kukkaronsa tyhjyydestä), oli säätynsä puolelta tehokkaasti
kannatettava, säädyn kunnian tähden. Hän palkitsi tämän uskollisuuden
antaen ymmärtää olevansa katkerampi kuin kukaan muu kuolleen petturin
varjolle; näin läpäisi hän tämän kiirastulen, selviytyen siitä viisaana
naisena, ja esiintyi erinomaisesti edukseen.

Mr Sparklerin virka verukevirastossa oli onneksi yksi niitä hyllyjä,
jonne päästyään herrasmies katsotaan sijoitetuksi loppuiäkseen,
ellei ole syytä nostaa häntä barnaclelaisella vipukoneella vieläkin
tuottavampaan korkeuteen. Niinpä tämä isänmaanpalvelija pysyi
uskollisena väreilleen (neljän palkkaneljänneksen lipulle) ja
oli todellinen Nelson innossaan naulata niitä mastoonsa. Hänen
urhoollisuutensa kustannuksella varustautuivat mrs Sparkler ja mrs
Merdle — he asuivat eri huoneistoissa pienessä hienossa epämukavuuden
temppelissä, josta edellisen päivän liemen ja ajurihevosten haju oli
yhtä lähtemätön kuin kuolema maailmasta — ainaisina kilpailijoina
seuraelämän tantereelle. Ja Pikku Dorrit, katsellessaan kaiken tämän
kehitystä, ei voinut muuta kuin levottomana aprikoida, mihin tämän
hienon asunnon kolkkaan Fannyn lapset aikanaan sullottaisiin ja kuka
huolehtisi näistä syntymättömistä pienistä uhreista.

Arthur oli vielä liian heikko, jotta hänen kanssansa olisi voinut puhua
mistään levottomuutta herättävistä asioista, ja hänen paranemisensa
riippui suuresti siitä, että hän heikkoudessaan sai nauttia rauhasta;
sentähden Pikku Dorritin ainoana turvana tänä raskaana aikana
oli mr Meagles, joka oli yhä ulkomailla, mutta Pikku Dorrit oli
kirjoittanut hänelle hänen tyttärensä välityksellä heti nähtyään
Arthurin Marshalseassa ja sitten aina uskonut hänelle levottomuutensa
ja varsinkin erään huolestuttavan asian. Tästä riippui, että mr
Meagles yhä viipyi ulkomailla eikä palannut kotiin tuomaan lohdutusta
Marshalseaan.

Kertomatta tarkalleen Rigaudin käsiin joutuneiden asiapaperien sisältöä
oli Pikku Dorrit maininnut asiasta mr Meaglesille ylimalkaisin piirtein
ja myöskin kertonut hänelle miehen lopun. Vaa'an ja rahalapion ääressä
saavutettu varovaisuus osoitti kohta mr Meaglesille, kuinka tärkeätä
oli ottaa selko alkuperäisistä papereista; sentähden hän kohta
kirjoitti Pikku Dorritille parhaansa mukaan lieventäen tämän huolia
niistä asiakirjoista ja lisäten, että hän ei aikonut palata Englantiin
»ylittämättä päästä niiden jäljille».

Näihin aikoihin oli mr Henry Gowan päässyt selville siitä, että
hänen olisi hauskempi olla tuntematta Meaglesejä. Hän oli siksi
hienotunteinen, ettei antanut vaimollensa mitään määräyksiä tässä
suhteessa; mutta mr Meaglesille hän lausui huomanneensa, etteivät
he henkilökohtaisesti sopineet yhteen, ja arvelevansa, että olisi
hyvä, jos he — kohteliaasti ilman minkäänlaisia kohtauksia tai muuta
senkaltaista — sopisivat siitä, että he olivat parhaita ystäviä,
mutta pysyisivät erossa. Mr Meagles-raukka, joka hyvin oli huomannut,
ettei hän edistänyt tyttärensä onnea joutuu alla alati halveksivan
kohtelun alaiseksi hänen läsnäollessaan, vastasi: »Hyvä, Henry! Sinä
olet Petini mies; sinä olet luonnon järjestyksen mukaan syrjäyttänyt
minut; jos tahdot niin, niin olkoon minun puolestani!» Tämä järjestely
toi mukanaan sen edun, jota Henry Gowan tuskin oli odottanut, että
nimittäin sekä mr että mrs Meagles olivat entistä anteliaampia
tytärtänsä kohtaan nyt ollessaan yhteydessä vain hänen ja hänen pienen
lapsensa kanssa ja että hänen ylvään henkensä ei tarvinnut olla
alentavasti tietoinen siitä, mistä rahat tulivat, joita hänellä nyt oli
runsaammin kuin ennen.

Tällaisten olojen vallitessa tarttui mr Meagles tietysti innokkaasti
tarjolla olevaan tehtävään. Hän sai tyttäreltänsä tietää, mitä eri
kaupunkeja Rigaud oli läsnäolollansa rangaissut ja missä hotelleissa
asunut muutama aika takaperin. Hän otti nyt tehtäväkseen käydä
salaisesti ja kiireesti kaikissa näissä ja tavatessaan jossakin
maksamatta jätetyn laskun ja pantiksi jätetyn lippaan tai paperikäärön
maksaa laskun ja lunastaa lippaan tai käärön.

Ilman muita seuralaisia kuin äiti, lähti mr Meagles tälle
toivioretkelle ja joutui lukemattomiin seikkailuihin. Vähimpiä
vaikeuksia ei ollut se, ettei hän milloinkaan ymmärtänyt, mitä
hänelle sanottiin, ja että ihmiset, joilta hän tiedusteli jotakin,
eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi heille. Tästä huolimatta oli hän
järkkymättömän varma siitä, että englanninkieli jollakin tavoin oli
koko maailman emäkieli, mutta että ihmiset olivat liian typeriä
ymmärtääkseen sitä, ja piti laveita puheita ravintolanisännille,
selitti äänekkäästi ja tarkoin monimutkaisempia asioita eikä välittänyt
vähääkään maan asukasten omalla kielellään antamista vastauksista,
ne kun hänen mielestään olivat »pelkkää pötyä». Toisinaan kutsuttiin
avuksi tulkki, jota mr Meagles puhutteli niin aito englantilaisella
kielellä, että tämä heti huomasi kykenemättömyytensä ja väistyi —
mikä vain pahensi asiaa. Mutta toiselta puolen on epätietoista,
menettikö hän paljoakaan tämän kautta, sillä vaikkei hän löytänyt
mitään jälkeenjäänyttä omaisuutta, löysi hän niin paljon velkoja
ja epäedullisia tietoja siihen ainoaan nimeen liittyvinä, jonka
hän saattoi tehdä ymmärretyksi, että hän melkein joka paikassa sai
ansaitsemattoman syytösryöpyn niskaansa. Kokonaista neljä kertaa
kutsuttiin poliisi paikalle ja mr Meagles esitettiin hänelle huijarina,
tyhjäntoimittajana ja varkaana; kaikki nämä häväistykset kesti hän
tyynesti (hän kun ei ymmärtänyt niistä sanaakaan), ja kun hänet kaikkea
muuta kuin kunnioittavasti saatettiin laivoihin ja postivaunuihin,
jotta hänestä päästäisiin irti, asteli hän vain, äidin käsivarsi
kainalossaan, jutellen koko ajan, kuten hilpeä, rehellinen brittiläinen
ainakin.

Mutta omalla kielellään ja älyllään oli mr Meagles selväjärkinen,
viisas ja hellittämätön mies. Kun hän etsintäretkellään oli, kuten hän
sanoi, »puskeutunut» Pariisiin saakka, vielä vähääkään onnistumatta, ei
hän suinkaan ollut allapäin eikä toivoton. »Kuta lähemmäksi Englantia
joudun seuratessani hänen jälkiänsä, näetkös, äiti», selitti hän, »sitä
suurempi mahdollisuus on löytää ne paperit, löydänpä ne sitten tai olen
löytämättä. Sillä järkevinhän on otaksua, että hän tahtoi sijoittaa ne
englantilaisten sormien ulottuvilta, mutta kuitenkin niin lähelle, että
hän itse helposti sai ne käsiinsä; eikös niin, äiti?»

Pariisissa sai mr Meagles Lontoosta kirjeen, joka oli odotellut häntä
siellä; siinä Pikku Dorrit kertoi, että hän oli voinut puhella muutaman
minuutin mr Clennamin kanssa siitä miehestä, joka ei enää ollut elävien
joukossa, että hän oli kertonut mr Clennamin ystävän mr Meaglesin
olevan kotimatkalla ja tulevan pian tapaamaan häntä ja että hän eräiden
seikkojen tähden halusi joitakin tietoja Rigaud-Blandoisista, jolloin
mr Clennam oli pyytänyt häntä kertomaan mr Meaglesille, että miss Wade,
joka asui Calaisissa sen ja sen kadun varrella, oli tuntenut hänet.
»Oho!» sanoi mr Meagles.

Niin pian tämän jälkeen kuin postivaunu-aikoina oli mahdollista soitti
mr Meagles raihnaisen portin raihnaista kelloa; portti aukesi naristen,
ja pimeässä käytävässä seisoi talonpoikaisvaimo sanoen: »Täällä! Siir!
Kuka?» Kuullessaan tämän puhuttelun jupisi mr Meagles itsekseen, että
calaisilaiset tuntuivatkin olevan järkevää väkeä, jotka näyttivät
tietävän mitä muut ja he itse tahtoivat. »Miss Wade, ystäväni», vastasi
hän, ja sitte hänet vietiin miss Waden puheille.

»Siitä on jo kulunut aikaa, kun viimeksi tapasimme», sanoi hän
kakistellen kurkkuansa; »toivottavasti olette voinut hyvin, miss Wade?»

Toivomatta, että mr Meagles tai kukaan muu oli voinut hyvin, miss
Wade kysyi, mikä tuotti hänelle kunnian tavata mr Meaglesiä taas.
Tällä välin vieras katseli ympärillensä huoneessa, huomaamatta missään
lippaan tapaista.

»Niin, totta puhuen, miss Wade», aloitti mr Meagles rattoisasti,
ovelasti, miltei mielistelevästi, »te voisitte luoda valoa erääseen
nykyisin varsin hämärään asiaan. Kaikki meidän väliset menneet ikävät
selkkaukset pysyvät kai menneinä, toivottavasti. Niitä ei nyt voi
korjata. Muistattehan tyttäreni? Ajat muuttuvat! Hän on nyt äiti!»

Viattomuudessaan aloitti mr Meagles pahimmasta päästä. Hän vaikeni,
odottaen jotakin mielenkiinnon ilmausta, mutta turhaan.

»Tästähän ette tullut puhumaan?» huomautti toinen kylmäkiskoisen
äänettömyyden jälkeen.

»En, en», vastasi mr Meagles. »En. Arvelin, että ystävällisyytenne —»

»Luulin tietävänne», keskeytti miss Wade hymyillen, »ettei minun
ystävällisyyttäni voi ottaa lukuun».

»Älkää sanoko niin», väitti mr Meagles, »teette itsellenne vääryyttä.
Joka tapauksessa, käykäämme asiaan.» Sillä hän huomasi, ettei hän ollut
voittanut mitään kulkemalla kiertoteitä. »Olen kuullut ystävältäni
Clennamilta, joka ikävä kyllä on hyvin sairas —»

Hän vaikeni taas, mutta toinenkin pysyi vaiti.

»— että tunsitte erään Blandois-nimisen miehen, joka äskettäin kuoli
Lontoossa kauhean tapaturman kautta. Ymmärtäkää minut oikein. Tiedän,
että tunsitte hänet vain satunnaisesti», sanoi mr Meagles, taitavasti
torjuen kiukunpurkauksen, jonka näki olevan tulossa. »Tiedän varsin
hyvin, että tuttavuus oli aivan satunnainen. Mutta kysymys on siitä»,
mr Meaglesin ääni muuttui taas rattoisaksi ja rauhoittavaksi, »jättikö
hän viime Englannin-matkallaan asiapaperilippaan tai paperikäärön tai
minkäänlaisia papereita teille, pyytäen teiltä lupaa jättää ne tänne
talteen lyhyeksi aikaa, kunnes hän tarvitsisi niitä.»

»Siitäkö on kysymys? Ja kuka kysyy?»

»Minä», vastasi mr Meagles. »Enkä vain minä, vaan Clennam ja moni muu.
Minä olen ihan varma», jatkoi mr Meagles, jonka sydän oli tulvillaan
Petiä, »ettei teillä voi olla mitään epäystävällisiä tunteita tytärtäni
kohtaan; se on mahdotonta. No niin, hänkin kysyy sitä, se kun koskee
läheisesti hänelle rakasta ystävää. Tässä nyt olen ja sanon suoraan,
että tästä on kysymys, ja kysyn: Jättikö hän papereita?»

»Totisesti, näyttää siltä kuin kaikki, jotka tiesivät jotakin tästä
miehestä — otin hänet kerran elämässäni palvelukseeni, maksoin ja
lähetin hänet sitte menemään — olisivat valinneet minut kysymystensä
maalitauluksi!»

»Älkää toki», rauhoitti mr Meagles, »älkää. Älkää toki pahastuko,
sehän on maailman yksinkertaisin kysymys, johon kuka hyvänsä voi
vastata. Mainitsemani asiapaperit eivät olleet hänen omaansa, vaan
anastettuja; niitä säilyttävä viaton henkilö voisi joskus saada niistä
ikävyyksiä, ja ne, joille ne kuuluvat, tiedustelevat niitä. Matkallaan
Lontooseen poikkesi hän Calaisissa ja hänellä oli syitä, joiden
tähden hän ei voinut ottaa niitä mukaansa, joiden tähden hän tahtoi
saada ne ulottuvillensa ja joiden tähden hän ei uskaltanut jättää
niitä vertaistensa haltuun. Jättikö hän ne tänne? Vakuutan, että jos
vain tietäisin miten minun tulisi menetellä, niin panisin parhaani
välttääkseni suututtamasta teitä. Teen kysymykseni henkilökohtaisesti,
mutta siinä ei ole mitään henkilökohtaista. Voisin tehdä sen kenelle
hyvänsä toiselle; olen tehnyt sen jo monelle. Jättikö hän ne tänne?
Jättikö hän jotakin tänne?»

»Ei.»

»Siis, ikävä kyllä, ette tiedä niistä mitään, miss Wade?»

»En tiedä niistä mätään. Olen nyt vastannut käsittämättömään
kysymykseenne. Hän ei jättänyt niitä tänne enkä minä tiedä mitään
niistä.»

»Vai niin!» sanoi mr Meagles nousten seisomaan. »Se on ikävää. Se ei
siis onnistunut nytkään. Toivon, etten pahasti ole suututtanut teitä. —
Tattycoram voi kai hyvin, miss Wade?»

»Harriet? Kyllä!»

»Joko taas sanoin jotakin loukkaavaa», ihmetteli mr Meagles saatuaan
tämän oikaisun. »Täällä näyn aina joutuvan sanomaan jotakin sellaista.
Ehkäpä, jos olisin ajatellut asiaa kahdesti, en olisikaan antanut
hänelle tuollaista outoa nimeä. Mutta kun tahtoo olla ystävällinen ja
leikillinen lasten kanssa, ei tule ajatelleeksi asioita moneen kertaan.
Hänen vanha ystävänsä lähettää hänelle ystävälliset terveisensä, jos
katsotte sopivaksi viedä ne perille.»

Miss Wade ei vastannut tähän mitään, ja mr Meagles käänsi rehelliset
kasvonsa pois synkästä huoneesta, jossa ne paistoivat kuin aurinko, ja
palasi hotelliin, jonne oli jättänyt äidin ja jossa hän kertoi: »Sain
selkääni, äiti, ei mitään tuloksia!» Sitte hän käänsi ne Lontooseen
menevään postilaivaan, joka matkusti yötä myöten, ja sitte Marshalseaan.

Uskollinen John oli virantoimituksessa, kun isä ja äiti Meagles
ilmestyivät hämärissä portille. Miss Dorrit ei ollut siellä silloin,
kertoi hän, mutta hän oli ollut siellä aamulla ja tuli säännöllisesti
joka ilta. Mr Clennam toipui vähitellen, ja Maggy ja mrs Plornish ja
mr Baptist hoitivat häntä vuorotellen. Miss Dorrit palaisi varmasti
sinä iltana ennen kellon soimista. Yläkerrassa oli huone, jonka
vankilanjohtaja oli vuokrannut hänelle ja jossa he, jos halusivat,
voisivat odottaa häntä. Peläten, että saattaisi olla vahingollista
Arthurille, jos he ilmestyisivät hänen luoksensa valmistuksetta, otti
mr Meagles vastaan tarjouksen; ja he jäivät huoneeseen odottamaan ja
katselemaan sen ristikkoikkunasta vankilaan.

Vankilan rajoitettu ala vaikutti mrs Meaglesiin niin, että hän alkoi
itkeä, ja mr Meaglesiin niin, että hän alkoi läähättää ja haukkoa
ilmaa. Hän käveli edestakaisin huoneessa läähättäen ja pahentaen asiaa
hermostuneesti löyhyttelemällä kasvojaan nenäliinalla. Kääntyessään
aukenevaan oveen päin hän huudahti:

»Oh! Hyvä Jumala! Tämä ei ole miss Dorrit! Äiti, katsos, Tattycoram!»

Hän juuri. Ja Tattycoramin käsissä oli kaksi jalkaa leveä ja kaksi
jalkaa pitkä rauta-arkku. Sellaisen oli Affery Flintwinch ensimmäisessä
unessaan nähnyt yösydännä vaeltavan talosta miehensä kaksoisveljen
kainalossa. Tämän arkun laski Tattycoram lattialle entisen isäntänsä
jalkoihin; sen viereen heittäytyi Tattycoram polvilleen ja takoi sitä
nyrkeillään ja huusi puoliksi haltioissaan, puoliksi epätoivoisena,
puoliksi nauraen, puoliksi itkien: »Antakaa anteeksi, rakas isäntä,
ottakaa minut takaisin, rakas emäntä, tässä se on!»

»Tatty!» huudahti mr Meagles.

»Se, mitä etsitte!» selitti Tattycoram. »Tässä se on! Minut lähetettiin
viereiseen huoneeseen, jotta en näkisi teitä. Kuulin teidän kysyvän
tätä, kuulin hänen sanovan, ettei hän ollut saanut sitä; minä olin
ollut läsnä, kun mies jätti sen sinne, ja minä otin sen illalla ja toin
tänne. Tässä se on!»

»Mutta, tyttöni, kuinka pääsit Kanaalin poikki?» kysyi mr Meagles
entistä hengästyneempänä.

»Tulin samassa laivassa kuin tekin, istuin vaatteisiini kääriytyneenä
laivan toisessa päässä. Kun te satamassa otitte vaunut, otin minä
toiset ja seurasin teitä tänne. Hän ei olisi ikinä luovuttanut sitä,
senjälkeen kun kerroitte, kuinka välttämättä sitä haluttiin; hän olisi
mieluummin upottanut sen mereen tai polttanut sen. Mutta tässä se on!»

Kuinka hän olikaan täynnä hehkua ja innostusta, kun hän huudahti:
»Tässä se on!»

»Hän ei tahtonut ottaa arkkua vastaan, se minun on sanottava hänen
eduksensa, mutta mies jätti sen, ja minä tiedän, että miss Wade sen
jälkeen, mitä te sanoitte, ja kiellettyhän tietävänsä asiasta mitään,
ei olisi ikinä luovuttanut sitä. Mutta tässä se on! Rakas isäntä, rakas
emäntä, ottakaa minut takaisin ja antakaa minulle taas vanha rakas
nimeni! Antakaa tämän puhua puolestani. Tässä se on!»

Isä ja äiti Meagles eivät milloinkaan paremmin ansainneet nimeänsä kuin
ottaessaan takaisin suojaansa rajun, itsepintaisen löytölapsensa.

»Oi kuinka olen ollut kurja!» huudahti Tattycoram itkien entistä
enemmän tämän jälkeen, »aina onneton, aina katuva. Pelkäsin häntä ensi
hetkestä kun näin hänet. Tiesin, että hän oli saanut vaikutusvaltaa
minuun, kun hän niin hyvin tunsi minussa asuvan pahan. Se oli
mielipuolisuutta minussa, ja hän saattoi herättää sen milloin vain
halusi. Tässä tilassa ollessani ajattelin aina, että kaikki ihmiset
olivat minua vastaan syntyperäni tähden, ja kuta ystävällisempiä he
olivat minua kohtaan, sitä katkerammaksi kävin. Kuvittelin mielessäni,
että he kerskuivat kiusallani ja koettivat herättää minussa kateutta
heitä kohtaan, vaikka tiedän — vaikka tiesin silloinkin, kun vain
tahdoin — etteivät he ajatelleetkaan sellaista. Ja kaunis nuori
emäntäni ei olekaan niin onnellinen kuin hänen pitäisi olla, ja minä
olen jättänyt hänet. Millaisena kurjana ilkiönä hän pitäneekään
minua! Mutta puhuttehan puolestani hänelle ja pyydätte häntä antamaan
minulle anteeksi, kuten te molemmat olette antaneet! Sillä en ole
enää niin paha kuin ennen», puolustihe Tattycoram, »paha kylläkin,
mutta niin paha kuin sillein en todellakaan. Olen koko ajan nähnyt
miss Wadessa itseni kypsyneenä — kääntäen kaikesta nurjan puolen
näkyville, selittäen kaiken hyvän pahaksi. Olen koko ajan nähnyt,
kuinka hänen paras huvinsa oli pitää minua yhtä kurjana, epäluuloisena
itsekiduttajana kuin hänkin on. Ei silti, että hänellä siitä oli
suurtakaan vaivaa», huudahti Tattycoram, puhjeten vielä kerran
epätoivoiseen itkuun, »sillä olin jo mahdollisimman paha. Tarkoitan
vain, että kaiken kokemani jälkeen en toivoakseni enää milloinkaan ole
niin paha, vaan että vähitellen paranemistani paranen. Koetan kaikin
voimin. En pysähdy viiteenkolmatta, sir. Lasken viisikolmatta sataa,
viisikolmatta tuhatta!»

Taas ovi avautui, Tattycoram vaikeni, ja Pikku Dorrit astui sisään,
jolloin mr Meagles ylpeänä ja iloisena ojensi hänelle arkun. Pikku
Dorritin lempeät kasvot kirkastuivat kiitollisuudesta ja onnesta.
Salaisuus oli nyt tallessa! Hän saattoi pitää itseänsä koskevan
osan omana tietonansa; Clennam ei milloinkaan saisi tietää hänen
menetyksestään, mutta aikaa myöten kyllä sen, millä oli merkitystä
hänelle itselleen. Kaikki oli ohi, anteeksiannettu, unohdettu!

»No niin, rakas miss Dorrit», sanoi mr Meagles, »minä olen liikemies —
olen ainakin ollut — ja aion heti ryhtyä toimiin. Voinko saada tavata
Arthuria tänä iltana?»

»Arvelen, ettei tänä iltana. Menen hänen huoneeseensa katsomaan, kuinka
hän voi. Mutta kenties on parempi puhua hänen kanssansa vasta huomenna.»

»Olen aivan samaa mieltä, rakkaani», myönsi mr Meagles, »ja siksi
en ole tullut lähemmäksi häntä kuin tähän synkkään huoneeseen. Näin
ollen en tapaa häntä vähään aikaan. Mutta minä selitän asian teille
palattuanne.»

Pikku Dorrit lähti huoneesta. Mr Meagles, joka katseli ikkunaristikon
läpi, näki hänen astuvan alapuolella olevasta porttihuoneesta vankilan
pihaan. Hän sanoi lempeästi: »Tattycoram, tule vähän tänne, tyttöseni.»

Tyttö tuli ikkunan ääreen.

»Sinä näit tämän nuoren naisen, joka äsken juuri oli täällä — tuon
pienen, tyynen, hennon olennon, joka kävelee tuolla, Tatty. Katso,
ihmiset väistyvät hänen tieltänsä päästääkseen hänet ohitseen. Miehet
— katsos noita köyhiä ryysyistä olentoja — nostavat kohteliaasti
lakkiansa hänelle, ja nyt hän häviää tuon oven taakse. Sinä näet hänet,
Tattycoram?»

»Näen kyllä, sir.»

»Olen kuullut kerrottavan, Tatty, että häntä ennen aina nimitettiin
tämän paikan lapseksi. Hän on syntynyt täällä ja elänyt täällä monta
vuotta. Minä en voi hengittää täällä. Synkkä syntymä- ja asuinpaikka,
Tattycoram?»

»On todella, sir.»

»Jos hän aina olisi ajatellut itseänsä ja kuvitellut mielessään, että
kaikki vankilassakävijät halveksivat ja pilkkasivat häntä sentähden,
niin hän olisi viettänyt kiusallista ja luultavasti hyödytöntä
elämää. Mutta minä olen kuullut kerrottavan, Tattycoram, että hänen
nuoruutensa on kulunut toimeliaassa alistuvaisuudessa, hyvyydessä ja
jalossa toisten palvelemisessa. Sanonko, mitä hänen silmänsä aina ovat
katselleet, niin että ne ovat saaneet sen ilmeen, jonka näit niissä?»

»Jos suvaitsette, sir.»

»Velvollisuutta, Tattycoram. Aloita se aikaisin ja täytä se hyvin, ja
silloin ei mikään entisyys, ei syntyperämme eikä asemamme puolelta, voi
todistaa meitä vastaan Kaikkivaltiaan tai omantuntomme edessä.»

He jäivät ikkunan ääreen; äiti yhtyi heihin, ja yhdessä he
säälittelivät vankeja, kunnes Pikku Dorrit palasi. Hän ilmestyi pian
huoneeseen ja ehdotti, ettei sinä iltana käytäisi Arthurin luona, jonka
hän oli tavannut tyynenä ja rauhallisena.

»Hyvä!» virkkoi mr Meagles hilpeästi. »Epäilemättä se on parasta. Jätän
siis terveiseni hänen suloisen hoitajansa huomaan ja tiedän, että hän
voi parhaiten viedä ne perille. Olen poissa taas huomisaamuna.»

Pikku Dorrit tiedusteli ihmeissään, mihin hän aikoi lähteä.

»Hyvä ystävä», vastasi mr Meagles, »minä en voi elää hengittämättä.
Tämä paikka salpaa niin henkeäni, etten ikinä toinnu siitä, ennenkuin
Arthur on päässyt pois täältä.»

»Kuinka se voi aiheuttaa teille matkan huomisaamuna?»

»Minäpä selitän», virkkoi mr Meagles. »Tänä iltana me kaikki kolme
menemme City-hotelliin. Huomisaamuna äiti ja Tattycoram lähtevät
Twickenhamiin, jossa mrs Tickit istuu vierashuoneen ikkunassa tohtori
Buchanin ääressä ja luulee heidän ilmestyessään näkevänsä aaveita,
ja minä lähden ulkomaille etsimään Doycea. Meidän täytyy saada
Dan tänne. Niin, rakkaani, tiedättekös, ei kannata kirjoitella,
suunnitella ja mietiskellä sinne ja tänne näin pitkin välimatkoin ja
epämääräisin väliajoin, vaan meidän täytyy saada Doyce tänne. Otan
huomisaamuna tehtäväkseni noutaa Doycen tänne. Ei merkitse minulle
mitään lähteä etsimään häntä. Minä olen vanha tottunut matkustelija
ja kaikki vieraat kielet ja tavat ovat minulle samantekeviä — en ole
milloinkaan ymmärtänyt mitään niistä. Sentähden en joudu minkäänlaisiin
vaikeuksiin. Minun täytyy heti lähteä, se on selvää, sillä en voi
elää, ellen saa hengittää vapaasti, ja minä en voi hengittää vapaasti
ennenkuin Arthur on poissa Marshalseasta. Minä olen tukehtumaisillani
nyt ja kykenen tuskin saamaan kaiken tämän sanotuksi j; kantamaan tämän
kallisarvoisen laatikon portaita alas.»

He pääsivät kadulle, Meagles kantaen arkkua, kun kello alkoi soida.
Pikku Dorritilla ei ollut vaunuja odottamassa, mikä kovin ihmetytti mr
Meaglesiä. Hän kutsui ajurin ja sijoitti Pikku Dorritin vaunuihin ja
laatikon hänen viereensä. Ilossa ja kiitollisuudessaan Pikku Dorrit
suuteli mr Meaglesin kättä.

»Tuosta en pidä, ystäväni», torjui tämä. »Se on vastoin
oikeudentuntoani, että _te_ osoitatte tällaista kunnioitusta minulle —
Marshalsean portilla.»

Pikku Dorrit kurottautui ylemmäs ja suuteli häntä poskelle.

»Te muistutatte minulle entisiä aikoja», sanoi mr Meagles, muuttuen
yhtäkkiä alakuloiseksi, »mutta Pet rakastaa häntä ja peittää hänen
virheensä ja luulee, ettei kukaan näe niitä — ja hän on todella
ylhäistä sukua ja hyvästä perheestä!»

Tämä oli hänen ainoa lohdutuksensa menetettyään tyttärensä, ja jos hän
antoi sille mahdollisimman suuren merkityksen, niin kukapa moittisi
häntä siitä!




SEITSEMÄSKYMMENES LUKU

Loppu


Kauniina syyspäivänä istui Marshalsean vanki, joka oli heikko, mutta
muuten parantunut, kuunnellen ääntä, joka luki hänelle. Kauniina
syyspäivänä, jolloin kultaiset vainiot olivat niitetyt ja uudelleen
kynnetyt, jolloin kesän hedelmät olivat kypsyneet ja hävinneet, jolloin
ahkerat sormet olivat poimineet vihreät humalarivit tyhjiksi, jolloin
omenat heloittivat ruskeanpunaisina hedelmätarhoissa ja pihlajanmarjat
purppuranpunaisina kellastuneessa lehvistössä. Metsissä näkyi jo
siellä täällä tulevan kovan talven tuikahduksia, oksien välissä kun
oli outoja aukeamia, joiden läpi näköala loisti selväpiirteisenä ja
kirkkaana, vapaana kesän uneliaasta autereesta, joka oli leijaillut
sen yllä luumupuiden kukkiessa. Niin ei myöskään meri rannalta katsoen
enää päilynyt unisena kesälämmössä, vaan sen tuhannet säkenöivät silmät
olivat auki, ja sen koko pinta oli riemuisessa liikkeessä rannan
vilpoisesta hiekasta alkaen pieniin purjeisiin asti, jotka liitelivät
taivaanrannalla kuin syksyn välittämät puista lentelevät lehdet.

Muuttumattomana, kuivana, värittömänä seisoi vankila katsellen
välinpitämättömänä kaikkia vuodenaikoja köyhyyden ja huolten
leimaamilla kasvoillaan heijastamatta sädettäkään kaikesta ympäröivästä
kauneudesta. Kukkipa kesä kuinka kauniina hyvänsä ympärillä, sen
tiilet ja ristikkotangot kantoivat aina samaa kuollutta kukintaa.
Kuitenkin, kuunnellessaan lukevaa ääntä, kuuli Clennam siinä kaiken
sen hyvän, mitä suuri luonto antaa ihmiselle, kuuli ne rauhoittavat
säveleet, joita se laulaa hänelle. Vain tämän äidin polven ääressä
hän oli seissyt pikku lapsena suurine toiveineen, saaden osakseen
sitä hellyyden ja nöyryyden satoa, joka kasvaa aikaisin kylvetystä
mielikuvituksen viljelyksestä, seissyt mylviviltä myrskyiltä suojaavien
tammien turvissa, joiden jykevät juuret työntyvät lastenkamarissa
itävistä terhoista. Tässä äänessä, joka luki hänelle, hän kuuli kaikuja
tällaisista ennen kokemastaan tunteista, kaikuja jokaisesta säälivästä
ja hellästä kuiskauksesta, joka oli hiipinyt hänen luoksensa hänen
elämiänsä varrella.

Kun ääni vaikeni, pani hän käden silmillensä jupisten, että valo
huikaisi niitä.

Pikku Dorrit laski kirjan kädestään ja nousi tyynesti vetääkseen
uutimet ikkunan eteen. Maggy istui entisellä paikallaan käsityönsä
ääressä. Valo himmeni, ja Pikku Dorrit siirsi tuolinsa lähemmäksi
Arthuria.

»Tämä loppuu pian, rakas mr Clennam. Mr Doycen kirjeet teille ovat
täynnä ystävyyttä teitä kohtaan ja mr Rugg sanoo, että hänen saamansa
kirjeet ovat täynnä apua ja että kaikki (kun ensimmäinen suuttumus on
ohi) ovat niin hienotunteisia ja puhuvat niin hyvää teistä, että kaikki
kyllä pian taas päättyy.»

»Rakas tyttö. Rakas ystävä. Hyvä enkelini!»

»Te kehutte minua liiaksi. Ja kuitenkin tunnen itseni niin onnelliseksi
kuullessani teidän puhuvan näin lämpimästi ja — tuntiessani» — Pikku
Dorrit katsoi hänen silmiinsä — »ja tuntiessani, kuinka vilpittömästi
tarkoitatte, mitä sanotte, etten voi kieltää teitä siitä».

Clennam nosti hänen kätensä huulilleen.

»Te olette ollut täällä monen monta kertaa, vaikken ole nähnyt teitä,
Pikku Dorrit?»

»Kyllä, olen ollut täällä toisinaan, vaikken ole tullut sisään.»

»Hyvin usein?»

»Jotenkin usein.»

»Joka päivä?»

»Lienen käynyt täällä», vastasi Pikku Dorrit epäröiden, »vähintäin
kahdesti joka päivä».

Arthur olisi voinut päästää pienen käden irti, suudeltuaan sitä taas
lämpimästi, ellei se pehmeästi pysyen paikallaan olisi näyttänyt
pyytävän, että sitä edelleen pidettäisiin. Hän otti sen molempien
käsiensä väliin, ja se jäi hiljaa lepäämään hänen rinnalleen.

»Rakas Pikku Dorrit, minun vankeuteni ei ole ainoa, mikä pian loppuu.
Teidän uhrautumisenne täytyy myöskin loppua. Meidän täytyy oppia
eroamaan taas ja kulkemaan kumpikin omaa tietämme kaukana toisistamme.
Ettehän ole unohtanut, mitä puhelimme, kun palasitte tänne?»

»Oi en, en ole unohtanut sitä. Mutta jotakin on — olettehan oikein
reipas tänään, ettekö olekin?»

»Oikein reipas.»

Käsi, jota hän piteli, hiipi hiukan lähemmäksi hänen kasvojansa.

»Oletteko kyllin reipas kuulemaan, kuinka suuren omaisuuden olen
saanut?»

»Olen hyvin iloinen saadessani kuulla sen. Mikään rikkaus ei ole liian
suuri Pikku Dorritille.»

»Olen kärsimättömästi odottanut saadakseni kertoa teille siitä. Olen
ikävöinyt saadakseni puhua siitä kanssanne. Onko ihan varmaa, ettette
ota sitä vastaan?»

»En ikinä!»

»Onko myös varmaa, ettette ota puoltakaan siitä?»

»En ikinä, rakas Pikku Dorrit!»

Kun hän äänettömänä katsoi Arthuriin, oli hänen rakastavissa
kasvoissaan jotakin, mitä toinen ei täysin ymmärtänyt, jotakin, mikä
olisi voinut milloin tahansa puhjeta kyyneliin, mutta samalla jotakin
onnellisia ja ylpeää.

»Varmaan olette pahoillanne, kun kerron teille Fannystä. Fanny-raukka
on menettänyt kaikki. Hänellä ei ole mitään muuta kuin miehensä
tulot. Kaikki, mitä isä antoi hänelle hänen mennessään naimisiin, on
menetetty, samoin kuin teidän rahanne ovat menetetyt. Ne oli uskottu
samoihin käsiin, ja kaikki on mennyttä.»

Arthur oli enemmän järkytetty kuin hämmästynyt tästä. »Toivein, ettei
olisi käynyt niin pahasti, mutta olen pelännyt suurta menetystä sillä
suunnalla, koska tiesin hänen miehensä ja petturin keskinäisen suhteen.»

»Niin. Kaikki on mennyttä. Olen hyvin pahoillani Fannyn tähden, niin
kovin pahoillani Fanny-raukan tähden. Ja poloisen veljeni tähden
niinikään!»

»Oliko _hänenkin_ omaisuutensa samoissa käsissä?»

»Oli! Ja kaikki on mennyttä. — Kuinka suuren arvelette oman rikkauteni
olevan?»

Kun Arthur katsoi häneen kysyvästi, aavistuksen herätessä hänen
mielessään, veti hän pois kätensä ja painoi kasvonsa siihen paikkaan,
jossa se oli levännyt.

»Minä en omista yhtään mitään. Olen yhtä köyhä kuin täällä eläessäni.
Kun isä kävi Englannissa, uskoi hän koko omaisuutensa samoihin käsiin,
ja kaikki on mennyttä. Oi rakkaani, onko ihan varmaa, ettette nyt tahdo
jakaa omaisuuttani kanssani?»

Suljettuna Arthurin syliin, painettuna hänen sydäntänsä vasten, hänen
miehekkäät kyyneleensä poskellaan, Pikku Dorrit kiersi hennon kätensä
hänen kaulaansa ja teki renkaan täydelliseksi toisella kädellänsä.

»Milloinkaan emme enää eroa, rakas Arthur, ei milloinkaan elämässä!
En koskaan ennen ole ollut rikas enkä ylpeä enkä onnellinen. Olen
onnellinen, koska te otatte minut, ylpeä, koska olette kieltäytynyt
minusta, ja onnellinen, koska saan olla kanssanne täällä vankilassa,
samoin kuin olisin onnellinen, jos minun täytyisi palata kanssanne
tänne — jos se olisi Jumalan tahto — saadessani lohduttaa ja palvella
teitä rakkaudellani ja uskollisuudellani. Minä olen teidän omanne aina
ja kaikkialla! Rakastan teitä hellästi. Tahtoisin viettää elämäni
täällä teidän kanssanne, ansaitsisin työlläni jokapäiväisen leipämme
mieluummin kuin ottaisin vastaan maailman suurimman omaisuuden,
mieluummin kuin olisin maailman ylhäisin nainen. Oi jospa isäraukka
tietäisi, kuinka onnelliseksi sydämeni nyt viimein on tullut tässä
huoneessa, jossa hän kärsi monta monituista vuotta!»

       *       *       *       *       *

Maggy oli tietysti alusta pitäen tuijottanut silmät selällään ja jo
aikoja sitten ollut itkeä silmänsä puhki. Nyt hän oli niin ylenmäärin
onnellinen, että syleiltyään pikku äitiänsä kaikin voimin ryntäsi
portaita alas kuin merimiestanssija, etsien jotakuta, jolle voisi jakaa
iloansa. Ja kenet Maggy voi tavata, ellei Floraa ja mr F:n tätiä? Ja
tämän kohtaamisen luonnollisena seurauksena oli, että Pikku Dorrit
tapasi heidät odottamassa, kun hän runsaan parin kolmen tunnin kuluttua
oli lähdössä pois.

Floran silmät olivat hiukan punaiset ja hän näytti menettäneen
mielensä tasapainon. Mr F:n täti oli niin jäykkä, että häntä näytti
olevan mahdoton taivuttaa ilman vahvaa konetta. Hänen hattunsa oli
peloittavalla tavalla kiinnitetty takaraivolle ja hänen kivinen
laukkunsa oli niin kova kuin hirviön pää olisi muuttanut sen kiveksi
ja itse mennyt sen sisään. Näin vaikuttavasti varustettuna ja istuen
kaikkien näkyvissä vankilanjohtajan asunnon portailla oli mr F:n
täti näiden parin kolmen tunnin ajan ollut kaupunginosan nuorison
sukkeluuksien esineenä, purppuranpunaisena torjuen niitä sateensuojansa
nupilla.

»Olen kiusallisesti tietoinen siitä, miss Dorrit», sanoi Flora, »että
näyttää tunkeilevalta ehdottaa kohtausta missä hyvänsä henkilölle,
joka on niin paljoa minun yläpuolellani rikkautensa tähden ja niin
kunnioitettu ja hemmoteltu hienoimmissa piireissä vaikkei kohtauspaikka
olisikaan pihanpuolinen kahvila joka on aivan sopimaton teidän
arvollenne, mies on kyllä kohtelias mutta Arthurin tähden — en pääse
siitä vaikka se nyt on vielä paljoa sopimattomampi kuin Doyce ja
Clennam ikinä oli — mutta tahtoisin vielä sanoa viimeisen huomautuksen
tahtoisin antaa viimeisen selityksen ehkä hyvä sydämenne antaa anteeksi
ja suo minulle tilaisuuden siihen tässä vaatimattomassa paikassa kolmen
munuaispiirakan varjolla.»

Oikealla tavalla tulkiten tämän jotenkin hämärän puheen vastasi Pikku
Dorrit, että hän oli kokonaan Floran käytettävissä, minkä jälkeen Flora
ohjasi hänet kadun poikki puheena olevaan kahvilaan; mr F:n täti astui
kankeana ja jäykkänä perässä alituisesti heittäytyen hevosten jalkoihin
joutumisen vaaraan, osoittaen siinä sitkeyttä ja uljuutta, joka olisi
ansainnut paremmankin tarkoituksen.

Kun kolme munuaispiirakkaa, joiden varjolla keskustelun piti tapahtua,
tuotiin heidän eteensä kolmella pienellä tinalautasella, kunkin
piirakan päässä koristeellinen syvennys, johon ennenmainittu kohtelias
mies kaatoi kastiketta torvisuisesta kannusta, aivan kuin olisi
täyttänyt lamppuja, silloin otti Flora nenäliinan esille.

»Jos mielikuvitus joskus kauniissa unelmissa on uskotellut», aloitti
hän, »että kun Arthur — en vei päästä siitä suokaa anteeksi — taas
pääsisi vapaaksi niin maistuisi näinkin vähän murea piirakka kuin tämä
jossa on munuaista vain muskottipähkinän kokoinen ripponen uskollisen
käden tarjoamana mutta sellaiset unelmat ovat häipyneet iäksi ja
sammuneet, uutta kun kuulen että hän on aikeissa solmia hellempiä
suhteita pyydän vakuuttaa että sydämestäni toivotan kaikkea hyvää
teille molemmille ja etten huomaa vähintäkään vikaa kummassakaan,
surulista on ajatella että ennenkuin aika oli tehnyt minut paljoa
vähemmän solakaksi kuin ennen ja kauhean punaiseksi vähimmästäkin
ponnistuksesta varsinkin syötyäni se on aivan kuin jotakin ihottumaa
niin siitä olisi voinut tulla tosi elleivät vanhemmat olisi tarttuneet
asiaan ja sitä seurasi sielullinen tylsyydenpä kunnes mr F. ilmestyi
kädessään salaperäinen johtolanka kuitenkaan en tahdo olla halpamainen
ketään kohtaan ja toivotan onnea teille molemmille.»

Pikku Dorrit tarttui hänen käteensä ja kiitti häntä kaikesta hänen
entisinä aikoina osoittamastaan hyvyydestä.

»Älkää sanoko sitä hyvyydeksi», vastasi Flora suudellen häntä
vilpittömästi, »sillä te olitte aina maailman kiltein ja paras olento
jos saan sanoa sen ja rahallisestikin edullista sillä te olitte itse
omatunto vaikka minun täytyy lisätä paljoa miellyttävämpi kuin minun on
ollut minulle vaikka toivon ettei minun omatuntoni ole sen syyllisempi
kuin muidenkaan kuitenkin olen aina huomannut että se on taipuvampi
tekemään minut surulliseksi kuin iloiseksi se nähtävästi nauttii
tehdessään niin mutta nyt lörpöttelen mutta tahtoisin saada sanotuksi
ennenkuin loppukohtaus tulee että soisin vanhan ystävyyden tähden
Arthurin saavan tietää etten ole hyljännyt häntä vastoinkäymisessä
vaan olen kulkenut edestakaisin tiedustelemassa voisinko auttaa häntä
jollakin tavoin ja että istuin kahvilassa jonne he ystävällisesti
toivat hotellista jotakin lämmintä juotavaa tunti tunnilta ja pidin
hänelle seuraa kadun poikki hänen siitä mitään tietämättä.»

Floralla oli todella kyyneleet silmissä, ja se kaunisti häntä.

»Ennen kaikkea», jatkoi Flora, »pyydän teitä rakkakin ystävä jos suotte
anteeksi sellaisen tuttavallisuuden henkilön puolelta joka elää aivan
erilaisissa piireissä että antaisitte Arthurin ymmärtää, etten ole
varma siitä eikö tuo kaikki meidän välisemme ollut pelkkää hölynpölyä
vaikka kylläkin miellyttävää aikanaan ja surullista myös ja varmasti
mr F. sai aikaan muutoksen ja kun lumous kerta oli voitettu ei ollut
enää syytä odottaa mitään tapahtuvan ellei sitä uudelleen olisi
loihdittu voimaan jota monenkaltaiset yhteenliittyneet seikat estivät
tapahtumasta näistä oli kenties vaikuttavin se ettei sen pitänyt
tapahtua, en voi kuitenkaan vakuuttaa etten jos se olisi ollut Arthurin
mielen mukaista ja olisi tapahtunut luonnollisella, tavalla olisi ollut
hyvin iloinen sillä olen vilkasluontoinen ja ikävystyn kotona sillä isä
on väsyttävin mies maailmassa eikä ensinkään parantunut senjälkeen kun
murhapolttaja leikkasi hänen hiuksensa niin etten ole nähnyt mokomaa
eläissäni mutta kateus ei kuulu luonteeseeni eikä pahansuopaisuus
vaikka minulla on paljon vikoja.»

Kykenemättä tarkoin seuraamaan mrs Finchingiä tässä sokkelokujassa
ymmärsi Pikku Dorrit kuitenkin tarkoituksen ja lupasi mielellään
suorittaa hänelle uskotun tehtävän.

»Rakkauteni temppeli on nyt luhistunut», lausui Flora nauttien
tunnelmasta, »pylväs kaatunut ja pyramiidi seisoo ylösalaisin
käännettynä mitä onkaan sen alla älkää sanoko sitä houreeksi älkää
sanoko sitä heikkoudeksi älkää sanoko sitä hulluudeksi minun täytyy
nyt jäädä yksinäisyyteen katselemaan menneiden riemujen tuhkaa mutta
rohkenen vielä pyytää saada maksaa piirakat joiden vaatimattomalla
varjolla olen saanut tämän keskustelumme toimeen ja sanoa jäähyväiset
ikipäiviksi!»

Mr F:n täti, joka oli syönyt piirakkansa hyvin juhlallisesti ja
suunnitellut jotakin kauheata tekoa siitä alkaen kun oli istunut
julkiselle paikalle vankilanjohtajan rapuille, käytti nyt tilaisuutta
lausuakseen seuraavat sibyllamaiset sanat veljenpoika-vainajansa
leskelle:

»Tuo hänet tänne, niin heitän hänet ulos ikkunasta!»

Flora koetti turhaan rauhoittaa tätä erinomaista naista selittämällä,
että he nyt lähtisivät kotiin syömään päivällistä. Mr F:n täti toisteli
itsepintaisesti: »Tuo hänet tänne, niin heitän hänet ulos ikkunasta!»
Toisteltuaan tätä kehoitusta lukemattomia kertoja ja mulkoillen
vihamielisesti Pikku Dorritiin risti mr F:n täti käsivartensa ja istui
kahvilahuoneen nurkkaan lujamielisesti kieltäytyen liikahtamasta
ennenkuin »hän» oli tuotu paikalle ja heitetty ikkunasta ulos.

Asioiden näin ollen Flora mainitsi Pikku Dorritille, ettei
viikkokausiin ollut nähnyt mr F:n tätiä näin vilkkaana ja tarmokkaana,
että hänen täytyisi »kenties tuntimäärin» viipyä kahvilassa, kunnes
taipumaton vanha rouva leppyisi, ja että hän parhaiten tulisi yksin
toimeen hänen kanssansa. He erosivat siis mitä ystävällisimmällä
tavalla ja ystävällisimmin tuntein molemmin puolin.

Koska mr F:n täti kesti kuin luja linnoitus ja Flora oli virkistyksen
tarpeessa, lähetettiin sananviejä ravintolaan noutamaan ennenmainittua
pikaria, joka myöhemmin uudelleen täytettiin. Pikarin sisällön,
sanomalehden ja valiopiirakoiden avulla kesti Flora tämän odotusajan
varsin hyväntuulisena, vaikka hän tosin silloin tällöin joutui
ymmälle typerän huhun aiheuttamien seurausten tähden: ympäristössä
kerrottiin herkkäuskoisten lasten keskuudessa, että muuan vanha rouva
oli myynyt itsensä kahvilaan piirakkatäytteeksi ja että hän nyt istui
kahvilan vierashuoneessa kieltäytyen täyttämästä sopimusta. Tämä juttu
houkutteli niin suuren joukon sekä tyttöjä että poikia paikalle, että
se hämärän tullessa haittasi liikettä siinä määrin, että kahvilan
isäntä varsin jyrkästi vaati mr F:n tätiä poisvietäväksi. Ajurin
vaunut tuotiin siis ovelle ja isännän ja Floran yhteisin ponnistuksin
saatiin mr F:n täti houkutelluksi niihin; tosin hän vielä pisti
päänsä ikkunasta ja vaati »häntä» tuotavaksi paikalle ennenmainittua
tarkoitusta varten. Koska huomattiin tämän ihmeteltävän johdonmukaisen
naisen tässä tilaisuudessa luovan murhaavia silmäyksiä Marshalseahan
päin, on otaksuttu hänen tarkoittaneen uhkillaan Arthur Clennamia. Tämä
on kuitenkin pelkkä otaksuma; kuka se henkilö oli, joka mr F:n tädin
tyydytykseksi olisi ollut tuotava paikalle, mutta jota ei milloinkaan
tuotu, se ei ikinä selvinne.

       *       *       *       *       *

Syyspäivät kuluivat, eikä Pikku Dorrit enää kertaakaan tullut
Marshalseaan lähteäkseen sieltä tapaamatta Arthuria. Ei, ei, ei.

Eräänä aamuna kuunteli Arthur taas niiden keveiden jalkojen ääntä,
jotka joka aamu kuin siivin kantoivat Pikku Dorritin hänen syliinsä
tuoden uuden rakkauden taivaista kirkkautta tähän huoneeseen,
missä vanha rakkaus oli taistellut niin ankarasti ja pysynyt niin
uskollisena, ja silloin hän erotti, ettei Pikku Dorrit tullut yksin.

»Rakas Arthur», sanoi hänen iloinen äänensä oven takaa, »mukanani on
täällä eräs. Saanko tuoda hänet sisään?»

Arthur oli askeleista huomannut, että siellä tuli kaksi. Hän vastasi
»kyllä», ja Pikku Dorrit toi mr Meaglesin mukanaan. Tämä oli
päivettynyt ja hilpeä, avasi sylinsä ja sulki Arthurin siihen kuten
päivettynyt ja hilpeä isä ainakin.

»No, nyt olen tyytyväinen», sanoi mr Meagles parin minuutin kuluttua.
»Nyt on kaikki ohi. Arthur, rakas ystäväni, tunnustakaa pois, että
odotitte minua aikaisemmin tulevaksi.»

»Niin tein», myönsi Arthur, »mutta Amy kertoi —»

»Pikku Dorrit. Ei milloinkaan muuta nimeä.» (Tämä kuiskattiin Arthurin
korvaan.)

»— mutta Pikku Dorritini sanoi, ettei minun pitänyt kysyä mitään
selitystä eikä odottaa teitä ennenkuin näkisin teidät täällä».

»Ja nyt näette minut, poikani», sanoi mr Meagles ja pudisti lujasti
hänen kättänsä, »ja nyt selitän teille kaikki ja mitä hyvänsä. Asia
on kyllä niin, että minä _olin_ täällä — tuin suoraan _allonsien_
ja _marchonsien_ maasta, muuten en kehtaisi katsoa teitä silmiin
tänä päivänä — mutta te ette ollut seurustelukunnossa, ja minun oli
lähdettävä taas matkaan tapaamaan Doycea.»

»Doyce-parka!» huokasi Arthur.

»Älkää antako hänelle nimiä, joita hän ei ansaitse», sanoi mr Meagles.
»_Hän_ ei ole mikään raukka, _hän_ menestyy hyvin. Hän on ihmeellinen
mies siellä vieraassa maassa. Vakuutan teille, että hän raivaa
itsellensä tien kuin tuli. Hän on oikein joutunut omalle alalleen, niin
on. Siellä, missä he eivät tahdo saada mitään tehdyksi ja löytävät
miehen, joka tekisi sen, siellä mies on kuin jalaton; mutta missä
tahdotaan saada jotakin tehdyksi ja löytyy siihen pystyvä mies, siellä
tämä mies on kuin tuli ja leimaus. Teidän ei tarvitse enää vaivata
verukevirastoa. Tietäkää, että Dan on päässyt eteenpäin ilman heitä.»

»Millaisen kuorman nostattekaan hartioiltani!» huudahti Arthur. »Kuinka
onnelliseksi teettekään minut!»

»Onnelliseksi!» tiuskasi mr Meagles. »Älkää puhuko onnellisuudesta.
ennenkuin olette nähnyt Danin. Vakuutan teille, että Dan johtaa
laitoksia ja suorittaa siellä sellaisia töitä, että hiukset nousisivat
pystyyn päässänne, katsellessanne sitä. Hän ei ole mikään julkinen
pahantekijä nyt, totta vie! Hän on saanut mitaleja ja nauhoja, tähtiä
ja ristejä ja jos joitakin hetaleita, kuin synnynnäinen aatelismies.
Mutta me emme saa puhua kaikesta tästä täällä.»

»Miksei?»

»Ei toki!» sanoi mr Meagles pudistellen päätänsä perin totisena. »Hänen
täytyy piilottaa kaikki sellaiset lukon taakse tullessaan tänne. Ne
eivät kelpaa täällä. Tässä suhteessa Britannia on perin kateellinen —
ei itse tahdo antaa lapsillensa tällaisia kunniamerkkejä eikä salli
näyteltävän niitä, joita he ovat saaneet muissa maissa. Ei, ei, Dan!»
Ja mr Meagles pudisti päätänsä. »Se ei käy täällä!»

»Jos näiden tietojen asemesta olisitte tuonut minulle kaksin verroin
sen, mitä olen menettänyt», huudahti Arthur, »niin se ei olisi
ilahduttanut minua niin kuin nämä uutiset!»

»No tietysti, tietysti!» myönsi mr Meagles. »Tiesin tämän, rakas
ystäväni, ja siksi kerroin sen ensi suunavauksella. No, palatkaamme
siihen, että tavoittelin Doycea. Ja löysin hänet. Juoksin häntä vastaan
keskellä tuollaisten ruskeiden, likaisten koirien laumaa: heillä on
naisen yömyssy päässä, ihan liian iso heille, ja he sanovat olevansa
arabialaisia ja muita kummallisia rotuja. _Tunnettehan_ te ne? Hyvä!
Hän tuli suoraan minun luokseni ja minä menin suoraan hänen luoksensa
ja sitte me palasimme yhdessä.»

»Onko Doyce Englannissa?» huudahti Arthur.

»Kas niin!» päivitteli mr Meagles, levitellen käsiänsä, »minä en
ensinkään selviydy tällaisista tehtävistä. En tiedä, kuinka minun
olisi käynyt, jos olisin joutunut valtiomiesuralle — ehkä hyvinkin!
Lyhyesti, Arthur, me olemme molemmat olleet Englannissa kaksi viikkoa!
Ja jos aiotte kysyä, missä Doyce tällä hetkellä on, niin vastaan
yksinkertaisesti — täällä! Ja nyt voin taas vapaasti hengittää!»

Doyce ryntäsi sisään oven takaa, tarttui Arthurin molempiin käsiin ja
puhui loput puolestaan itse.

»Minun sanottavassani on kolme kohtaa, rakas Clennam», sanoi Doyce ja
valmistautui muovailemaan notkealla peukalollansa kutakin erikseen
kämmenellään, »ja niistä suoriudun pian. Essiksikään ette saa virkkaa
sanaakaan menneistä. Te erehdyitte laskelmissanne. Tiedän, mitä
sellainen merkitsee. Se haittaa koko koneistoa, ja työ epäonnistuu.
Te viisastutte vahingosta ja vältätte tällaista vastedes. Minun
on käynyt samalla tavalla konetta rakentaessani. Jokainen erehdys
opettaa miehelle jotakin, jos hän tahtoo oppia; ja te olette kylliksi
järkevä mies, ottaaksenne oppia tästä erehdyksestä. Tämän verran
ensimmäisestä kohdasta. Toiseksi. Olin pahoillani siitä, että otitte
asian niin raskaaksi ja syytitte itseänne niin ankarasti; aioin
matkustaa yötä päivää tullakseni kotiin järjestämään asiat ystävämme
avulla, kun tapasin hänet, kuten hän äsken kertoi. Kolmanneksi. Me
molemmat sovimme keskenämme siitä, että kaikkien kärsimystemme jälkeen,
mielenmasennuksenne ja sairautenne jälkeen, olisi hauskaa, jos voisimme
pitää asian salassa ja tietämättänne järjestää kaikki kuntoon ja
sitte yllättää teidät kertomalla, että asiat ovat järjestyksessä,
että kaikki on selvää ja liikkeemme entistä enemmän tarvitsee teidän
apuanne ja että uusi ja menestyksellinen ura avautuu teille ja minulle
yhtiökumppaneina. Tämä kolmannesta kohdasta. Mutta tiedättehän, että
aina jätämme jonkun verran tilaa hankauksen varalle, ja niin olen
minäkin varannut tilaa vetäytyäkseni pois. Rakas Clennam, minä luotan
täydellisesti teihin ja te voitte olla aivan yhtä hyödyllinen minulle
kuin minä olen tai olen ollut teille; entinen paikkanne odottaa teitä,
eikä mikään pidätä teitä täällä puoltakaan tuntia.»

Äänettömyys vallitsi huoneessa eikä sitä häiritty, ennenkuin Arthur oli
hetken seissyt ikkunan ääressä selin heihin päin ja hänen pieni tuleva
vaimonsa tullut hänen luoksensa ja seissyt hänen rinnallaan siinä.

»Sanoin äsken jotakin», sanoi Daniel Doyce silloin, »mikä ei osunut
aivan kohdalleen. Sanoin, ettei mikään pidätä teitä, Clennam, täällä
enää puoltakaan tuntia. Erehdynkö otaksuessani, että mieluummin
lähdette täältä vasta huomisaamuna? Arvaanko, olematta ylen viisas,
minne tahdotte mennä suoraan näiden muurien sisäpuolelta, tästä
huoneesta?»

»Kyllä arvaatte», vastasi Arthur. »Se on ollut mielituumamme.»

»Hyvä!» sanoi Doyce. »Jos tämä nuori neiti tahtoo kunnioittaa minua
pitämällä minua neljäkolmatta tuntia isänsijaisena, niin lähden
ajelulle hänen kanssansa St. Paulin kirkolle ja luulen tietäväni, mitä
asiaa meillä on sinne.»

Pikku Dorrit ja hän lähtivät sitte kohta ulos yhdessä ja mr Meagles
viipyi vielä hetkisen puhuakseen pari sanaa ystävänsä kanssa.

»Otaksun, Arthur, ettette välttämättä tahdo, että äiti ja minä olemme
läsnä huomenna, ja me pysymme poissa. Se muistuttaisi kovin Petiä, ja
äidillä on niin hellä sydän. Parasta on, että, hän pysyy kotona ja minä
pidän hänelle siellä seuraa.»

Sitten he erosivat vähäksi aikaa. Ja päivä päättyi ja yö päättyi, aamu
tuli, ja Pikku Dorrit, puettuna yksinkertaisesti kuten aina ja vain
Maggy mukanansa, tuli vankilaan päivänpaisteen kanssa. Köyhä huone oli
onnellinen paikka sinä aamuna. Maailmassa ei ollut toista huonetta niin
täynnä tyyntä iloa!

»Armaani, miksi Maggy sytyttää tulen uuniin?» ihmetteli Arthur. »Mehän
lähdemme heti.»

»Minä pyysin häntä tekemään niin. Olen saanut sellaisen oudon
päähänpiston. Tahtoisin, että polttaisit jotakin puolestani.»

»Mitä?»

»Vain tämän kokoontaitetun paperin. Jos tahdot pistää sen tuleen omin
käsin juuri tällaisena, on mielihaluni tyydytetty.»

»Taikauskoako, lemmittyni? Onko se jonkinlainen taikatemppu?»

»Se on mitä vain haluat, oma ystäväni», vastasi Pikku Dorrit nauraen
loistavin silmin ja nousten varpaillensa suudellakseen häntä, »kunhan
vain teet, mitä pyydän, kun tuli leimahtaa liekkiin».

Näin he seisoivat tulen, ääressä odottaen; Clennam oli kiertänyt
käsivartensa hänen ympärillensä, ja valkea heijastui, kuten usein ennen
tässä samassa paikassa, Pikku Dorritin silmistä. »Joko se palaa kyllin
kirkkaasti?» kysyi Arthur. »Jo, aivan kylliksi», vastasi Pikku Dorrit.
»Vaatiiko taikatemppu myös jotakin sanottavaksi?» tiedusteli Arthur
pidellessään paperia liekin yllä. »Voit sanoa (ellei sinulla ole mitään
sitä vastaan): 'Minä rakastan sinua!'» vastasi Pikku Dorrit. Arthur
sanoi niin, ja paperi paloi poroksi.

He menivät hyvin rauhallisesti pihan poikki, sillä siellä ei
ollut ketään, vaikka moni silmäpari salaa kurkisti ikkunoista.
Porttihuoneessa oli vain yhdet, vanhastaan tutut kasvot. Kun he
molemmat olivat lähestyneet niitä ja lausuneet monta ystävällistä
sanaa, kääntyi Pikku Dorrit vielä viimeisen kerran ja ojensi kätensä
sanoen: »Hyvästi, hyvä John! Toivon teidän tulevan vielä hyvin
onnelliseksi, hyvä ystävä!»

Sitte he nousivat läheisen St. Georgen kirkon portaita ylös, astuen
alttarin luo, jossa Daniel Doyce isänsijaisena odotti heitä. Ja siellä
oli Pikku Dorritin vanha ystävä, joka oli antanut hautausrekisterin
hänelle päänalaiseksi, ja hän oli täynnä ihailevaa ihmetystä, kun Pikku
Dorrit nyt loppujen lopuksi palasi sinne vihittäväksi.

Ja heidät vihittiin auringon paistaessa ikkunaan maalatun
vapahtajankuvan läpi. Ja he menivät juuri samaan huoneeseen, jossa
Pikku Dorrit oli nukkunut pidoistansa palattuaan, allekirjoittamaan
vihkimispöytäkirjan. Ja siellä mr Pancks (joka oli määrätty Doyce
ja Clennam yhtiön pääkirjuriksi ja myöhemmin liikkeen osakkaaksi),
rauhalliseksi ystäväksi muuttunut murhapolttaja, katseli toimitusta
ovelta, kohteliaasti kannattaen toisessa käsikoukussaan Floraa,
toisessa Maggya; perällä näkyi John Chivery isänsä kanssa sekä muita
portinvartijoita, jotka olivat jättäneet isällisen Marshalsean
tämän onnellisen lapsen tähden. Eikä Florassa näkynyt minkäänlaisen
alakuloisuuden merkkejä, huolimatta hänen viime selityksestään;
päinvastoin hän oli erinomaisen komea ja nautti suuresti, vaikka
sekavalla tavallaan, juhlamenoista.

Pikku Dorritin vanha ystävä piteli mustepulloa, kun hän kirjoitti
nimensä alle, ja suntio pysähtyi riisuessaan kaapua ystävällisen papin
yltä, ja kaikki todistajat seurasivat toimitusta erittäin suurella
mielenkiinnolla. »Sillä katsokaas», sanoi Pikku Dorritin vanha ystävä,
»tämä nuori neiti on yksi meidän merkillisyyksiämme ja on nyt päässyt
rekisterimme kolmanteen osaan; hänen syntymänsä on merkitty siihen,
jota nimitän ensimmäiseksi osaksi; hän nukkui tällä samalla lattialla,
kauniin päänsä alustana se kirja, jota sanon toiseksi osaksi; ja nyt
hän kirjoittaa pienen nimensä morsiamena siihen osaan, jota sanon
kolmanneksi».

Kaikki antoivat tietä, kun allekirjoitus oli suoritettu ja Pikku Dorrit
astui miehensä kanssa kahden ulos kirkosta. He pysähtyivät hetkeksi
portaille katsellen raikasta katunäköalaa, joka säteili elokuisen
aamuauringon kirkkaassa loisteessa, ja astuivat sitten eteenpäin.

Astuivat elämään vaatimatonta, hyödyllistä ja onnellista elämää,
antamaan ajan täyttyessä äidillistä hoivaa yhtä hyvin Fannyn
hoidottomille lapsille kuin omilleenkin, jättäen Fannyn elämänsä
iäksi loistamaan seuraelämässä; suomaan hellää huolenpitoa ja
ystävyyttä muutaman vuoden ajan Tip-paralle, milloinkaan väsymättä
ja suuttumatta suuriin vaatimuksiin, joita hän esitti sisarellensa
niiden rikkauksien korvaukseksi, joita kyllä olisi antanut, jos olisi
omistanut niitä, ja rakastavasti sulkemaan hänen silmänsä Marshalsealta
ja sen madonsyömiltä hedelmiltä. He astuivat tyynesti alas kadun
kohinaan, erottamattomina ja onnellisina, ja heidän mennessään edelleen
päivänpaisteessa ja varjossa hyörivät, kiihkoilivat ja melusivat
kiireiset ja kitsaat, kopeat ja äreät, turhamaiset ja tuulta pieksevät
ihmislapset heidän ympärillänsä kuten ainakin.

_Jälkimäisen osan loppu_.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74036 ***