The Project Gutenberg eBook of Taavetti Livingstone, hänen elämänsä ja toimensa, by F. H. B. Lagus.

Erinomaisella mielihyvällä katselee ihmis-ystävä sellaisia henkilöitä, jotka vaatimatta minkäänlaatuista omaa hyötyä työskentelevät ihmiskunnan yhteiseksi eduksi ja varsinkin sellaisten kanssa-ihmisten, joille onni ei ole suonut samoja etuja kuin rikkaille ja sivistyneille. Kun tämänkaltainen työ sitäpaitse tehdään suurimmalla uutteruudella, ja kun se on saanut alkunsa siitä osanottavaisuudesta, jonka Luoja muutamille on antanut runsaammassa määrässä kuin toisille, niin on se sitä kauniimpi, kuta harvinaisemmin sitä ylimalkaan nähdään. Sillä ihmisluonnossa on jo alkuaan taipumus itsekkäisyyteen, ja paljo useammin nähdään yksityisten sortavan toisten oikeutta oman etunsa suurentamiseksi, kuin auttavan lähimmäistään, kärsien itse vahinkoa ja siitä huolimatta kuitenkin uhraavan työnsä toisten hyväksi. Että kuitenkin sellaisia ihmisiä on, jotka viimeksi mainitulla tavalla tekevät, siihen on etupäässä syynä hengen sivistys ja nöyryys. Se mies, josta tässä on aikomuksemme puhua, on koko elämässään osoittanut olevansa juuri sellainen, että hänestä voi sanoa kaikki nämä ylistykset vähintäkään liioittelematta.

Taavetti Livingstone oli syntynyt vuonna 1815 vähäisellä Ulva-nimisellä saarella, joka kuuluu Hebridien saaristoon Skottlannin luoteisella kulmalla. Hänen iso-isänsä oli köyhä mies, joka oli vuokrannut tämän pienen saaren asumasijaksensa. Köyhyydestä huolimatta oli sekä hän että hänen esi-isänsä pysyneet aina kelpo miehinä. Joku noista kovassa työssä karaistuista miehistä oli koko kotoseudullansa tunnettu tavallista suuremmasta ymmärryksestään ja älykkäisyydestään ja hänen kerrotaan kuolinvuoteellansa kutsuneen kaikki lapsensa ympärillensä ja sanoneen heille: "Minä olen kaiken ikäni tarkoin kuulustellut kaikki tarinat, jotka olen saanut kuulla suvustamme, enkä ole esi-isistämme kuullut ainoatakaan sanottavan epärehelliseksi mieheksi. Jos siis joku teistä tahi lapsistanne rupeaisi epärehelliseksi, niin se ei ole mikään sukuvirhe. Minä jätän teille tämän muistutuksen: olkaa rehelliset!" Tämä varoitus annettiin sellaisella ajalla, jolloin, kuten Englannin mainio historioitsija Macaulay kertoo, ylämaan asukkaat olivat melkein yhtäläiset kuin Kafferit Kap-maassa; jokainen, joka oli varastanut karjaa, taisi päästä rangaistuksesta vapaaksi, kun vaan antoi osan saaliista heimokuntansa päällikölle.

Livingstonen esi-isät olivat alkuansa katolilaisia, mutta heidän isäntänsä kännytti heidät protestanteiksi käyskennellen heidän keskuudessaan uutta oppia saarnaamassa ja hänen seurassaan oli mies, joka kädessään heilutteli keltaista keppiä. Tämä katu oli kartanon alustalaisten huomion vetänyt puoleensa suuremmassa määrässä kuin isännän saarnat, ja uusi oppi kulki kauan sen jälkeen "keltaisen kepin opin" nimellä.

Köyhyys pakoitti viimein asukkaat Ulva saarelta muuttamaan eräälle puuvillatehtaalle kauniin Clyde-virran varrelle lähellä Glasgow'ia. Täällä rupesi Livingstonen isä, palveltuansa tehtaalla, viimein pitämään vähäistä kauppaa, jolla hän ansaitsi elatuksen perheellensä. Hän kasvatti lapsensa erinomaisella lempeydellä ja rakkaudella, jolla hän voittikin heidän sydämmensä niin suuressa määrässä, että Livingstone vielä vanhoilla päivillään häntä muistelee suurimmalla hellyydellä ja kunnioituksella. Perheen varattomuuden vuoksi pantiin nuori Taavetti työhön pumpulitehtaaseen, että hänen pieni ansionsa myös olisi helpoituksena tulojen ja menojen sovittamisessa yhtä suuriksi. Poika oli silloin 10-vuotias ja hänen opinhalunsa tuli jo silloin ilmi, sillä ensimmäisestä viikkopalkastaan käytti hän osan ostaaksensa latinan kieliopin, jota hän uutterasti luki tehtaan iltakoulussa ja kotona. Hän oppi tuntemaan roomalaisia kirjailijoita, ja kuudennellatoista ikävuodellaan tunsi hän jo Virgiliuksen ja Horatiuksen runot kokonaan. — Paitse vanhoja roomalaisia runoilijoita, luki hän suurella innostuksella kaikellaisia muitakin kirjoja, mutta romaaneja hän ei lukenut. Tieteelliset kirjat ja erittäinkin matkakertomukset saivat hänet ihastumaan; mutta hänen isänsä, joka arveli tieteellisten kirjojen sotivan uskontoa vastaan, tahtoi pakoittaa poikaa lukemaan vakavia uskonnollisia kirjoja, josta viimein oli syntynyt isän ja pojan välillä niin suuri erimielisyys, että isän täytyi käyttää vanhemman-oikeuttansa poikaa kohtaan ja viimeisen kerran sanoo Livingstone saaneensa tutustua kepin kanssa, kun hän ei suostunut lukemaan Wilberforce'n käytännöllistä jumaluusoppia. Mutta tämä vastahakoisuus yksitoikkoisten ja kuivasisältöisien hengellisten kirjojen lukemiseen oli sittemmin kadonnut, kun Livingstone jonkun vuoden kuluttua oli saanut käsiinsä toht. Dick'in oivalliset teokset "Uskonnon filosofiiassa", ja "Filosofiian tulevasta olemuksesta". Näistä kirjoista oppi Livingstone sen, jota hän hartaimmasti oli toivonutkin, nimittäin, että hänen oma ajatuksensa oli oikea siinä kohden, ettei uskonto ja tieteellinen oppi ole keskenänsä vihollisia, vaan ystäviä. Livingstone oli saanut jumalisen kasvatuksen Skottlannin valtiokirkon opissa, ja oli helposti käsittänyt ihmisen sovitus-opin vapahtajan kautta, mutta nyt vasta hän rupesi ajattelemaan, että hänen tuli sovittaa nämä opinkappaleet itseensä. Hänessä heräsi palava halu saada voimiensa mukaan työskennellä onnettomien pakanoiden saattamisessa kristin-opin ja evankeliumin valoon. Sen vuoksi hän päätti lähteä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan. Voidaksensa sellaisena toimiskella suuremmalla menestyksellä, rupesi hän lukemaan lääke-oppia. Hänen palava halunsa kiihoitti häntä aina uusiin tutkimuksiin ja kun hän 19 vuoden ijällä oli tehtaassa otettu kehrääjäksi, luki hän yhä edespäin, niin, että hänellä oli kirja avoinna luonansa ja taisi työtä tehdessään painaa mieleensä yhden lauseen kerrallaan, jonka hän kirjan ohitse kulkiessaan oli siitä ennättänyt lukea. Kas tässä kaunis esimerkki nuorisolle seurattavaksi! Työstänsä hän sai niin hyvän palkan, että hän talvi-ajoilla harjoitteli opintoja Glasgow'issa ja oli taas seuraavana kesänä tehtaan työssä. Omin apuinensa oli hän siten työskennellyt saamatta vähintäkään aineellista kannatusta muilta ja hän olisikin täyttänyt aikomuksensa mennä Kiinaan, mutta muutamat hänen tuttavistansa kehoittivat häntä menemään Lontoon lähetysseuraan, koska se oli kaikin puolin vapaa lahkolaisuudesta. Se ei lähetä pakanoille episkopaalisen kirkon, ei presbyterisen eikä independentti-seurakunnan oppia, vaan Kristuksen puhdasta evankeliumia, ja tämä olikin Livingstonen mielestä aivan oikein.

Kun Livingstone oli suorittanut lääkärin arvoon vaadittavat tutkinnot ja Englannissa laajentanut jumaluusopillisia tietojansa, oli hän valmis lähtemään Kiinaan, mutta samaan aikaan oli syttynyt ankara sota Englannin ja Kiinan välille. Livingstone ei sen vuoksi tahtonut lähteä rauhattomalla ajalla tuohon eurooppalaisille suljettuun maahan. Sen sijaan avautui hänelle uusi toiminnan ala Afrikassa, johon hänen halunsa kääntyi luettuansa toht. Moffat'in teoksia. Hän astui siis laivaan v. 1840 ja tuli Kap-kaupunkiin, josta hän vähän ajan kuluttua lähti sisämaahan, kulkien ensin laivalla Algoa-lahteen, ja sieltä maata myöten Kuruman-nimiseen lähetys-siirtokuntaan, Betshuanien maassa, noin 700 engl. peninkulmaa [1] Kapkaupungista koillista kohti. Tämän lähetys-uudisasuntolan olivat lähetyssaarnaajat Hamilton ja Moffat perustaneet kolmekymmentä vuotta sitä ennen ja se oli jo pidettävä etäisimpänä paikkakuntana sillä seudulla, jota taisi lukea lähetystoimen työ-alaksi. Lähetys-huone ja kirkko olivat täällä rakennetut kivestä, ja puutarhat, joita Kuruman-joki kasteli, kasvoivat hedelmäpuita ja viiniköyunöksiä. Eurooppalaiset viljalajit menestyvät täällä erinomaisen hyvin, ja seudun kauneutta enentää suuressa määrässä ympäristön autio ja kolkko ulkomuoto. Koko paikan kauneus ja tuottavuus on lähetyssaarnaajain ansiona pidettävä. Livingstone mieltyi tähän seutuun suuresti, ja lienee siihen ollut sekin syynä, että hän täällä oli tullut tuntemaan elämänsä seurakumppanin, toht. Moffat'in tyttären Mary'n, jonka hän v. 1844 nai. Avio-elämässään oli Livingstone onnellinen; hänen vaimonsa, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen, oli syntynyt Afrikassa ja oli tottunut maan oloihin sekä kaikellaisiin talous-askareihin, joita vaaditaan talon-emännältä, joka asuu sivistyneiden kansain rajojen ulkopuolella. Kolme poikaa ja yksi tytär olivat Livingstonen yksinäisessä elämässä suurena hauskuutena.

Asuttuansa jonkun aitaa Kurumanissa ja Mabotsa'ssa lähellä Kurumania, siirtyi Livingstone etemmäksi koillista kohti ja asettui Kolobeng'iin, Betshuanien maassa. Mabotsa'ssa uhkasi kerran Livingstonea ankara hengen vaara. Sitä seutua näet rasitti suuressa määrässä petoeläinten, varsinkin leijonain paljous. Päästäksensä näistä haitallisista karjan hävittäjistä lähti kerran joukko miehiä metsästysretkelle ja saivatkin joukon leijonia piiritetyksi. Livingstone oli lähtenyt mukaan saadaksensa jonkun pedoista ammutuksi, mutta tällä matkalla kävikin niin onnettomasti, että kuolettavasti haavoitettu leijona hyökkäsi häntä vastaan ennenkun hän ennätti sen torjua päältänsä, puri häntä ankarasti vasempaan käsivarteen, ja olisi ehkä repinyt hänet kuolijaaksikin, jos eivät hänen seuralaisensa olisi häntä pelastaneet. Omituisena ilmiönä kertoo Livingstone, ettei hän tässä tilaisuudessa tuntenut vähintäkään tuskaa, vaan oli ikäänkuin horroksissa, vaikka hän kyllä selvästi näki ja ymmärsi vaarallisen tilansa. Kun leijona ravisti häntä niinkuin kissa hiirtä, katosi hänestä kaikki pelko ja kauhistuksen tunne ja hän arvelee, että sama tunne mahtanee olla kaikilla muillakin otuksilla, jotka joutuvat raatelevan pedon saaliiksi, ja että tätä tunnetta täytyy pitää laupiaan Luojan säätämänä seikkana, joka otukselta helpoittaa kuoleman tuskan.

Betshuani-kansan eri heimokunnista kertoo Livingstone, että heillä on nimet eri eläinten nimien mukaan. Niin merkitsee esim. Bakatla-heimon nimi — apinasta syntyneitä, Bakuena — alligatorista syntyneitä, Batlápi — kalasta syntyneitä j.n.e., ja kukin heimokunta välttää kaikin tavoin sellaisen elävän tappamista, josta sillä on nimensä. Näyttää siis siltä, kuin he ennen olisivat olleet eläinten palvelijoita, kuten muinaiset Egyptiläiset. Kun tahtoo kysyä mihin heimokuntaan joku kuuluu, kysytään mitä eläintä hän "tanssii", sillä asukkaat käyttävät selittäessään sukuansa sanaa "bina" (tanssia) sen elävän nimen kanssa, josta heillä on nimensä. Arvattavasti on samaa eläintä ennen jumalana palveltu ja sen palvelukseen on tanssiminenkin kuulunut. Samaa elävää he vieläkin pelkäävät ankarasti.

Livingstone asettui asumaan Bakuena-heimokunnan keskuuteen, ja tuli pian hyväksi ystäväksi sen ruhtinaan Sitshelin kanssa. Tämä mies oli erittäin ymmärtäväinen ja hyväntahtoinen. Jo alussa oli Livingstone mielihyvällä huomannut hänen taipuvaisuutensa ystävyyteen häntä kohtaan ja sittemmin onnistui hänelle saada Sitsheli käännetyksi kristinuskoon, jota oppia hän uutterasti rupesi selittämään alamaisillensakin.

Kun Sitsheli vielä oli lapsi, oli hänen isänsä suututtanut alamaisensa niin, että he hänen tappoivat ja eräs ala-ruhtinas anasti vallan. Joku mahtavampi mies, joka oli entisen kuninkaan sukulainen, oli surman käsistä pelastanut hänen lapsensa. Näiden ystävät kehoittivat naapurikansan Makololojen kuningasta Sebituane'a auttamaan Sitsheliä takaisin hallitukseen ja sen hän tekikin, josta Sitsheli koko elämänsä oli kiitollinen hänelle. Hän oli jo saanut valtansa vahvistetuksi kun Livingstone tuli hänet tuntemaan. Sitsheli mielistyi pian Livingstoneen, vaikka hän ensin suuresti peljästyi kuullessaan Livingstonen puhuvan sellaisista asioista kuin "viimeisestä tuomiosta, tulevasta elämästä, suuresta valkoisesta istuimesta, johon Hän istuu, jonka kasvojen edessä taivas ja maa vapisevat", j.n.e., ja sanoi Livingstonelle: "Sinä saat minun peljästymään, — näistä sanoista minun luuni vapisevat ja minulla ei ole enää voimaa ollenkaan; — mutta minun esi-isäni elivät samaan aikaan kuin sinunkin; miksi he eivät tänne ennen saaneet tietoa näistä hirvittävistä asioista? Nyt he ovat kaikki menneet pois pimeyteen, tietämättänsä mihin ovat joutuneet." — Livingstone koki selittää matkan vaikeutta ja pituutta ja miten valistus ja oppi vähitellen leviää etemmäksi parannettujen kulkuneuvojen, laivojen y.m. avulla, ja lausui varmaan uskovansa, että kristin-oppi vielä on leviävä kaikkeen maailmaan kaikkien kansojen luo kuten vapahtajamme on ennustanut.

Kun tilaisuus ilmestyi, rupesi Sitsheli erittäin suurella innolla opettelemaan lukemaan ja kuunteli hyvin mielellänsä Livingstonea kun hän luki raamattua, etenkin profeetta Jesajan ennustusta, josta Sitsheli usein niin ihastui, että hän lausui: "Kas sepä vasta oli mies, tuo Jesaja! Hänpä oikein osasi kelpo lailla puhua!" Niin mielellään rupesi Sitsheli lukemaan, että hän unhotti entisen lempi-toimensa, metsästämisen, ja tarpeellisen liikunnon puutteessa alkoi hän, joka oli laihanpuoleinen mies, pian lihota ja tuli jotenkin lihavaksi.

Kaikkialla tapasi Livingstone täällä rauhallista hyväntahtoista väkeä, joiden kanssa oli helppo tulla toimeen, mutta he olivat paljo heikommat kuin heidän naapurinsa Kafferit, jotka heitä suuressa määrässä sortavat ja ahdistavat. Heidän pää-elatuskeinonsa on karjanhoito ja metsästäminen, mutta maanviljelys on heille myöskin tuttu. Metsänriistaa täällä on erittäin suurissa määrin ja sitä pyydetäänkin hyvin monella tavalla. Suuria yhteisiä metsästysretkiä panevat asukkaat toimeen siten, että ensin rakennetaan hyvin pitkät lujat aitaukset, V kirjaimen muotoon niin että ne muodostavat toisessa päässä kapean kujan, ja aitojen kulmaan jätetään aukko, jonka suulle kaivetaan hyvin suuri kuoppa. Sen reunat peitetään tarkasti vehreillä puun oksilla ja kun kaikki on valmiina, lähtee summaton ihmisjoukko ahdistamaan metsän otuksia aitojen väliin. Peljästyneinä metsästäjäin kovasta meluamisesta syöksee laumoittain kaikenlaisia eläimiä aita-solaan, joka yhä kapenee, ja viimein juoksevat otukset suuressa ahdingossa sekaisin eteenpäin, kunnes ne nurin niskoin putoavat kuoppaan. Sillä tavoin pyydetään usein satamäärin varsinkin antilooppeja, sebroja ja suurempia otuksia, niinkuin giraffeja, elefantteja ja sarvikuonoja. Näiden rinnalla tavataan petoeläinten joukossa leijonia, leopardeja, Kap-maan shakaaleja, erämaan kettuja eli tsebroja y.m.m. Joskus jatkuu niin, että kuoppa tulee otuksia täyteen ja toiset pääsevät toisten yli hyppimällä pakoon. Asukkaat sanovat tuollaista pyydystä "hopo'ksi".

Livingstone eleli tämän kansan keskuudessa vuoteen 1852 saakka, jolloin ankara kuivuus, joka uhkasi tehdä nälänhädän koko seudulle, pakoitti Sitshelin muuttamaan heimokuntansa kanssa asuinsijaa Kolobeng-nimisen virran rannalle noin 40 engl. peninkulmaa sen entisestä asuinpaikasta. Uudispaikka sai saman nimen kuin virrallakin oli ja Livingstone seurasi heimokuntaa asettuen hänkin asumaan Kolobengiin. Rakentaessaan asumusta uudella seudulla täytyi Livingstonen itsensä tehdä kaikki työt, tehdä tiiliä, muurata, olla seppänä, nikkarina j.n.e. sillä kansaa ei hän voinut käyttää avukseen muutoin kuin käskyläisinä koska he olivat kaikkiin töihin peräti tottumattomat. Kun hän jo oli merkinnyt huoneensa paikan ja maahan pistetyillä puikoilla oli näyttänyt minkälaiseksi huone oli tehtävä, olivat hänen apulaisensa vähällä tehdä sen pyöreäksi, sillä heidän oli aivan mahdotonta ajatella nelikulmaista asumusta, jommoista eivät olleet milloinkaan nähneet. Paitse näitä tällaisia vastuksia oli erittäin suuri haitta Betshuanien naapureista Transvaalissa, Boer'eista [2], joiden silmissä sekä lähetyssaarnaajat, että englantilaiset kauppiaat ovat suurena kiusana. Boerit olivat nimittäin tottuneet kohtelemaan alku-asukkaita väkivaltaisesti, pakoittaen heitä usein orjuuteen ja rasittivat heitä muutoinkin kovasti ja suurimmalla vääryydellä. Sitävastoin ovat ne boerit, jotka eivät ole vetäyneet pois Englannin lakien suojeluksesta, tunnetut ahkerana, raittiina ja erittäin vierasvaraisena kansanluokkana. Valitettavasti ovat erämaan rajoilla asuvat boerit aivan toisenlaiset. Syntyneinä sellaisessa maassa, jossa orjuus on varsin tavallista, ovat he tottuneet pitämään sitä luonnollisena ja vaikka he uskonnollisen opetuksen ja järjestetyn hallituksen puutteessa usein ovat vaipuneet melkein yhtä alhaiselle kannalle kuin neekerit heidän ympärillään, on heihin kuitenkin juurtunut tyhmä luulo, että he ovat naapureitansa paljoa paremmat. He katselevat sen vuoksi englantilaisia kauppiaita suurimmalla epäluulolla, ja pelkäävät, että he neekereille myyvät pyssyjä ja ampuma-aseita, joten neekerit pian saisivat ylivallan, sillä boerien ylivalta on vaan perustunut siihen, että heillä on paremmat aseet, ja siten he ovat pitäneet kurissa neekerejä, joita on monta vertaa enempi. Noita heikompia neekerejä vastaan tekivät he Livingstonen aikana suurissa joukoissa oikeita metsästysretkiä, ja kun he olivat saaneet miehet jostakin kyläkunnasta ampuma-aseillansa karkoitetuiksi, oli tavallista, että he ryöstivät vaimot ja lapset orjuuteen. Tekivätpä he useita ryöstöretkiä Sitshelin heimokuntaakin vastaan silloin kun Livingstone asui Kolobeng'issä, hävittivät Livingstonen asunnon ja turmelivat hänen kirjastonsa. Boerien alhainen sivistyskanta näkyy siitäkin, että kuu he olivat saaneet kuulla epätietoisia huhuja lordi Rosse'n suuresta tähtikiikarista Kap-kaupungissa, he lausuivat suuresti paheksuvansa, että Englannin hallitus sellaisen koneen oli varustanut heitä väjyäkseen toiselta puolen vuoristoa.

Vuonna 1849 lähti Livingstone kahden Englantilaisen, Oswell'in ja Murray'n kanssa tutkimusretkelle Ngami-järven seuduille ja kulki silloin suuren Kalihari-erämaan kautta. Tämä erämaa, joka monin paikoin on yhtä autiota ja kuivaa kuin Saharakin, on ollut suurena haittana maan tuntemiselle, sillä harvat uskaltavat lähteä sen halki kulkemaankaan. Monin paikoin on pelkkä melkoinen pölyhiekka näkyvissä ja kosteita paikkoja on varsin harvassa. Kuitenkin asuu tässä erämaassa ihmisiä, sillä siellä täällä kulkee pitkiä laaksoja ja entisten jokien uurroksia, joiden pohjalla tapaa vettä kun niihin kaivetaan kuoppia. Bakaliharit, joksi erämaan asukkaita sanotaan, ovat hyvin epäluuloiset kaikkia muukalaisia vastaan ja säilyttävät vesipaikkansa suurimmalla tarkkuudella. Luonto on kuitenkin kasvikunnassa luonut apukeinoja janoon nääntyvän erämaan halki kulkijan hyväksi. Eräs vähäinen kasvi, joka ulkomuodoltaan on ihan vähäpätöisen näköinen, on erämaan asukkaille suurena siunauksena. Kun tämän kasvin juurta kaivaa pari kolme korttelia, tapaa maan sisässä noin lapsen pään kokoisen juurimukulan, joka sisältä on hyvin mehukas ja sen neste on virvoittavaista. Toinen yhtä hyödyllinen kasvi on vesimeloni, joka sade-ajan lopulla kasvaa suurissa määrissä ja sen hedelmiä syövät kaikki eläimet erittäin halukkaasti.

Livingstonen ja hänen toverinsa matka alkoi Kesäkuun alussa. Kuljettuansa suurella vaivalla ja taistellen monenlaisten vastuksien kanssa, saapuivat matkamiehet Tsuga-virralle, joka tulee Ngami-järvestä. Maa tämän järven ympäristöllä on erittäin hedelmällistä ja vesirikasta. Ngami-järven suuruus ei ole sen suurempi, kuin että jalkamies voi kiertää sen ympäri kolmessa päivässä. Matkalla tänne oli Livingstone tullut tarkemmin tuntemaan elämää erämaassa ja kaikkia niitä vaaroja, joita saa kokea sen kautta matkustaessa. Livingstonen aikomus oli jatkaa matkaansa Ngami-järven pohjoispuolelle mahtavan Sebituane nimisen ruhtinaan maahan, mutta tienoppaiden puute pakoitti häntä kääntymään takaisin.

Seuraavana vuonna, 1850 lähti Livingstone uudestaan näille seuduille, mutta tultuansa Ngamin rannoille täytyi hänen kääntyä takaisin, sillä hän tuli sairaaksi ja hänellä oli perheensä mukanansa. Sebituane lähetti lähettiläitä Kolobeng'iin viemään lahjoja Livingstonelle ja samalla hän antoi käskyn välillä asuville erämaan asukkaiden ruhtinaille, Sekomille ja Letshulatebe'lle, etteivät he saisi Livingstonea estää jos hän tulisi kolmannen kerran. Livingstone lähtikin vielä kerran ja saapui Sebituanen alamaisten Makololojen luo, jotka vastaanottivat hänet suurella ilolla ja ilmoittivat hänen tulonsa heti ruhtinaallensa. Sebituane tuli kohta Livingstonea vastaanottamaan ja he kohtasivat toisensa vähäisellä saarella suuressa Liambey- eli Sambesi-virrassa, jonka yläjuoksulle nyt ensi kerran oli saapunut eurooppalainen.

Näillä seuduilla tavataan erittäin merkillinen pieni kärpäsen kokoinen elävä, jota nimitetään tsetse. Tämä hyönteinen on Etelä- ja Keski-Afrikassa sangen suurena rasituksena, sillä jos se kerrankin puree raavas-eläintä, hevoista tahi koiraa, kuolee purtu eläin auttamattomasti, usein aivan heti, mutta joskus pitemmän ajan, tavallisesti kymmenen päivän kuluttua. Imevät vasikat, muuli-aasit, aasi ja vuohi sekä metsänotukset eivät kuitenkaan kärsi vähintäkään tsetsen puremasta, eikä sen purema tuota ihmisellekään mitään vahinkoa. Tästä turmiollisesta hyönteisestä ei Livingstone tiennyt mitään tullessaan Sebituanen maahan, ja häneltä kuolikin sentähden 43 härkää kun hän ei tiennyt eläimiänsä varoa. Sebituane, jota Livingstone kuvailee jaloimmaksi afrikalaiseksi ruhtinaaksi, jonka hän koskaan oli tullut tuntemaan, lupasi heti ensi kerran kohdatessaan Livingstonen, antaa hänelle tarpeeksi monta härkää, koska hän arvasi hänen juhtansa tulleen tsetsen puremiksi, kuten ne olivatkin.

Sebituane oli silloin kun Livingstone hänet ensi kerran tapasi, 45 vuoden ijällä. Ulkomuodoltaan oli hän paljo vaaleampi kuin tavalliset neekerit, hoikka ja pitkä, sekä kaljupäinen. Käytöksessään osoitti hän arvokasta malttia ja puheessaan oli hän suorempi kuin kukaan muu ruhtinas, jonka Livingstone oli tavannut. Sotilaana oli hän tunnettu parhaimmaksi kaikista uudis-asuntojen toisella puolella. Rohkeudellaan ja uljaalla toimellansa oli hän saanut kansansa, Makololot, kohotetuksi suureen mahtavuuteen, ja taisi vastustaa tuota sotaisaa ja voimakasta kafferilaista Matebele-heimokuntaa, jota suuresti peljätty Mosilikatse hallitsi. Sodassa johti Sebituane itse joukkojansa, ja vihollisen ilmestyessä koetteli hän sotatapparansa terää, kehuen sitä kyllä teräväksi ja uhkasi, että joka selkänsä kääntää viholliselle, hän saisi siitä maistaa. Sebituane oli niin nopea juoksemaan, että jokainen tiesi, ettei pelkuri päässyt häntä pakoon. Jos joku vältti taistelua tai vetäytyi siitä pois, oli Sebituanen tapa pilkallisesti kysyä tahtoiko tämä mieluummin kuolla kotona, ja tämän toivon hän tavallisesti täytti siten, että viipymättä mestautti pelkurin.

Sodassa Matebelejä vastaan, jotka asuivat Sambesi-virran eteläpuolella, teki Sebituane tietämättänsä ihmiskunnalle hyvän työn kun hän karkoitti virrassa olevien saarien asukkaat, jotka olivat auttaneet hänen vihollisiansa. Nuo saarien asukkaat olivat nimittäin rosvoina kauan estäneet kaikkea kulkua virtaa myöten ja sen yli. Nyt oli pääsö Sebituanen maahan avattu. Hän itse osoittihe Livingstonea kohtaan erittäin vierasvaraiseksi ja oli suuressa määrässä helpoittanut Livingstonen tänne tuloa. Sebituane tiesi kaikki tärkeämmät tapaukset maassansa, sillä hänellä oli erittäin hyvä taito saada alamaisiansa itseensä mieltymään. Alhaisimpiakin köyhiä kohteli hän ystävällisesti ja suurella vierasvaraisuudella. Tästä ihastuneina nämä mieltyivät häneen ja antoivat hänelle kaikkia tietoja mitä suinkin taisivat. Sebituane ei laskenut ainoatakaan muukalaisparvea luotansa menemään antamalla heille jokaiselle, yksin heidän palvelijoillensakin, jonkun lahjan, ja täten levisi hänestä hyvä maine laajalta ympäri. Jokainen ihaili hänen hyvää sydäntänsä ja viisauttansa. Hän ihastui suuresti siitä luottamuksesta, jonka Livingstone oli osoittanut tuodessaan mukanansa perheensäkin. Sentähden hän tahtoi Livingstonelle näyttää koko maansa ja lupasi hänelle minkä paikan hyvänsä tämä vaan tahtoi asuaksensa.

Livingstone päättikin asettua tänne asumaan ja vaikuttamaan lähetyssaarnaajana, ja hänen seuraajansa h:ra Oswell aikoi täällä ruveta tarkempia maantieteellisiä tutkimuksia tekemään. Mutta aivan kohta hänen tulonsa jälkeen sairastui Sebituane keuhko-tulistukseen ja kuoli lyhyen ajan kuluttua. Hallitus jäi hänen tyttärellensä, Ma-mochisane'lle, joka kyllä lupasi Livingstonelle asuinpaikan ilmaiseksi, missä hän vaan tahtoi, mutta kun korkeammat seudut, jotka ovat terveellisimmät, olivat vaikeammat puolustaa virran eteläpuolella asuvien vihollisten hyökkäyksiä vastaan kuin virran rantamaat, jotka taas olivat terveydelle varsin vahingolliset, niin lähtivät Livingstone ja Oswell matkustamaan etemmäksi ja löysivät silloin Sambesin keski-juoksun, keskeltä mannermaata. Tämä keksintö oli tärkeä, sillä sitä ennen ei tiedetty Sambesin siellä olevankaan. Virta oli silloin kuivimmallaan ja kuitenkin oli siinä kolmesta kuudensadan kyynärän leveydeltä syvää vettä. Oswell sanoi, ettei hän missään, ei edes Intiassa, ollut nähnyt niin komeata virtaa. Tulvan aikana se nousi ainakin kymmenen kyynärää ja muutti silloin laakeat rannat ympärillänsä parinkymmenen engl. peninkulman laajuudelta järveksi. Sambesin ja sen oikealta puolelta tulevan lisävirran Tshoben mäkinen maa on alhaista suomaata, ja sen tiheitä kaisilistoja käyttivät Makololot luonnollisina suojinansa vihollisiansa vastaan. Livingstone ei kuitenkaan tahtonut asettua asumaan näin terveydelle vahingolliselle seudulle, vaan päätti lähettää perheensä Englantiin kunnes hän itse olisi etsinyt jonkun terveellisen ja muutoin edullisen seudun asuaksensa. Hän matkusti sen vuoksi Kap-kaupunkiin, oltuansa jo 11 vuotta erillään sivistyneiden ihmisten seurasta. Hän tuli Kap-kaupunkiin huhtikuussa 1852, jolloin sota oli paraillaan Kafferien ja Englantilaisten välillä. Kuitenkin pääsi hän kulkemaan aivan rauhallisesti uudisasuntojen kautta, yhtä turvallisesti kuin jos hän olisi matkustanut Englannissa. Saatuansa perheensä lähetetyksi laivalla Englantiin, lupasi hän itse palata heidän jäljessään parin vuoden kuluttua, kun hän ensin oli etsinyt ja löytänyt sopivan ja terveellisen seudun työ-alaksensa.

Livingstone oli jo viettänyt yksitoista vuotta Afrikassa, jolla ajalla hän oli oppinut maan-asukasten kieltä ja tehnyt useita matkustuksia; niiden ohessa hän oli tieteellisillä tutkimuksilla hankkinut monenlaisia uusia tietoja, mutta hänen suurimmat keksintömatkansa alkavat vasta vuodesta 1852 ja niitä aiomme tästälähin tarkastella.

II.

Kesäkuussa v. 1852 lähti Livingstone Kap-kaupungista varsinaiselle tutkimusmatkalle Sisä-Afrikaan. Tämä on ensimmäinen suurempi matkustus, jonka hän teki, ja se kesti vuoteen 1856. Hänellä oli tällä matkalla mukanansa ainoastaan muutamia seuraajia. Hän matkusti vaunuissa, joiden eteen valjastettiin maan tavan mukaan härkiä. Kun moinen matkustustapa ei juuri ole mukavinta eikä nopeatakaan laatuansa, niin kävi matka hitaasti ja vaivaloisesti. Mutta kuitenkin saapui Livingstone ilman erinäisiä suurempia vastuksia Kolobeng'iin, entiseen asuntoonsa. Ennen tänne tuloansa oli hän tullut tarkemmin tuntemaan Grika-kansan oloja. He asuvat Oranje-virran pohjoispuolella ja ovat syntyneet hollantilaisten uudisasukasten ja hottentottien sekoittumalla. Livingstonen matkustaessa tässä maassa oli siinä erittäin selvästi nähtävänä mitä yhden miehen nero voipi aikaan saada. Grikojen valitsema ruhtinas Waterboer, oli heitä hallinnut jo monta vuotta, ja jo heti hallituksensa alussa oli hän julistanut kaikki ryöstöretket maassansa kielletyiksi. Kap-maan hallituksen kanssa oli hän tehnyt liiton, jonka nojalla hän vuosittain sai määrätyn rahasumman koulujen kustantamista varten maassansa. Kun monet Kap-maan pohjoispuolella asuvat kansat olivat usein hävitysretkillä hätyyttäneet rajoja, asettui nyt Waterboer maan suojelijaksi tällä puolella ja piti omia alamaisiansakin niin hyvin laillisessa kurissa, että kun muutamat heistä olivat lähteneet ryöstöretkelle Oranje-virran eteläpuolelle, hän heti otti päämiehet vangiksi ja tutkittuansa heidän asiansa oman neuvoskuntansa kanssa, mestautti heidät muille varoitukseksi. Vähällä oli tämä työ kuitenkin aikaansaattaa hänen oman perikatonsa, sillä muutamat hänen valtansa alaiset alaruhtinaat nostivat häntä vastaan ankaran kapinan, mutta sen hän kumminkin sai kukistetuksi. Sittemmin hallitsi hän kenenkään vastustamatta ja kun hän huomasi sen turmion, joka väkevien juomain kauppaamisesta rupesi yleensä leviämään hänen alamaisissaan, kielsi hän kaiken viinan tuonnin maahan, ja tätä sääntöä noudatettiin niin tarkoin, että jos joku keksittiin kuljettavan viinaa maakuntaan, kaadettiin koko hänen varastonsa maahan. Näin lujat keinot olivat viimein aikaan saaneet, että Grikat muuttuivat raittiiksi, rehelliseksi kansaksi ja ovat nyt joltisellakin sivistyksen kannalla; heidän pääkaupunkina Klaarwater on säännöllisesti rakennettu, siellä on kirkko ja koulu ja sen asukkaita pidetään luotettavina ihmisinä. Heillä on myöskin raamattu käännettynä omalla kielellänsä. Sen käänsi toht. Moffat, Livingstonen appi. Omituinen seikka on, että Grikan kieli, kun se on puhdasta, on niin runsasvaraista, että esim. Moffatin kääntämässä viidessä Mooseksen kirjassa kaikki lauseet ovat täydellisesti lausutut yhtä harvoilla sanoilla kuin Septuaginta-käännöksessäkin [3] ja paljon lyhyemmästi kuin Englannin kielellä.

Grikojen maan läpi kuljettuansa tuli Livingstone Kolobeng'iin, Betshuanien maassa, josta jo olemme edellisessä puhuneet. Sattumalta olivat erityiset esteet viivyttäneet häntä pari viikkoa Kuruman'issa ja siten hän ei joutunut näkemään sitä hyökkäystä, jonka boerit sillä välin olivat tehneet Bakuaneja vastaan. Siitä tuli Livingstonelle tieto kirjeessä, jonka ruhtinas Sitshelin vaimo Masebele toi mieheltänsä toht. Moffatille. Kirjeessään lausuu ruhtinas Sitsheli seuraavasti:

Tämä kertomus oli aivan todenperäinen eikä boeritkaan sitä valheeksi väittäneet, kertoivat vaan Kap-kaupungissa ilmestyville sanomalehdille syyn hyökkäykseensä olleen sen, että Sitsheli oli muka "yltynyt liian röyhkeäksi". Bakuaneille seurasi tuosta ryöstöretkestä kova nälänhätä. Sitsheli lähti Kap-kaupunkiin valittamaan ja apua anomaan englantilaisilta; hän aikoi lähteä Englantiin saakka, mutta varojen puutteessa hän ei sinne päässyt eikä Kap-maallakaan saanut apua. Tätä seikkaa moitti Livingstone suuresti, että nimittäin Kap-maan erikoishallitus jätti alku-asukkaat pahasti mahtavampain naapuriensa sorron alaisiksi. Sitsheli kosti myöhemmin vihollisilleen ja valloitti uusia maita, joten hänen valtansa ja mahtavuutensa kasvoi suuremmaksi kuin ennen ja useat heimokunnat antausivat mielivaltaisesti hänen hallituksensa alaisiksi.

Näiden rauhattomuuksien aikana ei Livingstone tahtonut viivytellä Bakuanein maassa, vaan kiiruhti pohjoista kohti Kalihari-erämaan kautta. Erämaan asukkaat, jotka aikaisemmin olivat osoittainneet vastahakoisiksi ja olivat rakentaneet kaikellaisia esteitä Livingstonen edellisellä matkalla heidän maansa kautta, olivat nyt erittäin avulijaat ja heidän hallitsijansa Sekomi auttoi Livingstonea kaikin tavoin niin että hän saapui Tsuga-virran alavarsilla oleville suolalakeuksille. Nämä lakeudet ovat aivan tasaiset kuin meren pinta ja niin laajat, ettei silmä eroita reunoja. Maa on kalkkiperäinen ja ainoastaan ohut multakerros on päälliimmäisenä. Ilman-ala on terveydelle hyvin turmiollinen, ja monet Livingstonen seuralaisista olisivat peräti nääntyneet, jollet hän olisi saanut oppaiksi maan asukkaita, jotka heidät johdattivat terveydelle vähemmin turmiollisille seuduille. Livingstone kertoo täällä tavanneensa suuria aarniometsiä, joissa kasvoi erittäinkin runsaassa määrässä sitä puunlajia, jota eurooppalaiset nimittävät baobab'iksi mutta Bakuanit movana'ksi. Tämä puu on erittäin merkillinen monen ominaisuutensa vuoksi. Kun näet muutamat puun lajit Afrikassa ovat hyvin arkoja jos niiden kuorta vahingoitetaan, niin että voivat siitä kuollakin, jota vastoin ne keskeltä voivat olla lahoja ja voipi kovertaa niiden keskuksen pois ilman että puu siitä näyttää ollenkaan kärsivän, ovat toiset aivan päinvastaiset ominaisuuksiensa puolesta, niin että esim. sen voi kuoria aivan paljaaksi ilman että puu siitä kuolee, mutta jos sisusta loukataan, kuolee se auttamattomasti, niin on movana-puulla molempain edellämainittujen puunlaatujen sitkeähenkisyyden ominaisuudet. Sen voi nimittää kuoria alastomaksi ja kovertaa onteloksi ilman että se lakkaa kasvamasta. Movanan kuorista tekevät alkuasukkaat lujia köysiä. Sen vuoksi nähdään tämä puu useimmiten aivan paljaaksi kuorittuna niin ylhäälle kuin ihminen ylettää. Tavallinen puu siitä heti kuivuisi, mutta movana kasvattaa vaan uuden kuoren. Tuli ei kuoleta tätä puuta ja Livingstone kertoo nähneensä Angolassa poikki hakatun movanan, joka vielä pitkänänsäkin kasvoi. Usein tavataan se mahdottoman suurena, jopa niinkin suurena, että sen ympärys on 100 jalkaa; suurimpain näiden puiden ikä arvataan pariksi tuhanneksi vuodeksi. — Matkustettuaan suurten tasamaiden halki, jossa tällaisia puita kasvoi varsin runsaassa määrässä antaen metsiköissään suojaa erittäin suurille metsäeläinjoukoille, joissa nähdään leijonia, nälkäkurkia, elefantteja, sebroja ja monilukuisia antilooppilajeja, saapui Livingstone Tshobe-virran rannalle, jonka yli hän suurten vaivojen perästä pääsi suureksi hämmästykseksi toisella puolella asuville Makololo'ille, jotka arvelivat Livingstonen pudonneen taivaasta heidän joukkoonsa, sillä he eivät luulleet kenenkään voivan kulkea virran yli heidän tietämättänsä.

Makololot vastaan ottivat Livingstonen ystävällisesti saattaen hänet pääkaupunkiinsa Linyantiin.

Kun Livingstone ensimmäisen kerran kävi Makololojen maassa, kuoli heidän lempeä ja jalo hallitsijansa Sebituane, jättäen hallituksen tyttärellensä perinnöksi. Mutta tyttären ei tehnyt mieli hallita ja sen vuoksi hän jätti hallituksen veljellensä Sekeletu'lle, joka nyt siis hallitsi heimokuntaa ja vastaanotti Livingstonen ystävällisesti. Makololot olivat tehneet hänelle puutarhan, johon he kylvivät maissia, että hänellä, kuten he sanoivat hänen lähtiessään Kap-kaupunkiin, olisi palatessaan syötävää niinkuin muillakin. Vaimoväki survoi nyt maissin puisissa huhmareissa hienoksi jauhoksi. Tämän jauhovaraston lisäksi lahjoitti Sekeletu kymmenkunnan astiata mettä, joissa kussakin oli kolmen kannun verta. Kerran viikossa tai joka toinen viikko sai Livingstone häneltä härän teurastaaksensa ja kaksi lehmää lypsettiin aina häntä varten aamuin illoin. — Sekä heimokunnan hallitsija, että alaruhtinaatkin ovat hyvin vierasvaraisia ja kestitsevät aina tuttaviansa ystävällisesti. Tämä seikka on myös yksi syy monivaimoisuuteen, sillä kun maanviljelys on vaimojen työ, niin ei ylhäinen mies, jolla vaan on yksi vaimo, voi kylliksi arvokkaasti vastaanottaa vieraitansa.

Makololot ovat tottuneet hallitsemaan eivätkä mielellään ryhdy itse maanviljelykseen, vaan teettävät sen alamaisillaan. Sitävastoin on toinen heimokunta nimeltä Makalaka, jonka edelliset ovat laskeneet valtansa alaiseksi, maata viljelevä heimo. Se viljelee durra-viljaa, maissia, papuja, maapähkinöitä, vesimeloneja, kurkkuja, sokuriruohoa, imeliä perunoita ja maniokkia. Muutamin paikoin, jossa kuivuus on liian haitallinen, ovat Makalakat ruvenneet viljelyksiänsä kastelemaan keinollisesti. Maanviljelyskaluna täällä on kuokka, johon rauta saadaan malmista sulattamalla, Tämä teollisuus on niin suuri, että Linyantissa käytettävät kuokat pää-asiallisesti ovat tuodut verona alamaisilta heimokunnilta.

Makololojen maassa viipyi Livingstone kuukauden ajan, jonka kuluttua hän lähti hallitsijan Sekeletun kanssa Liambey-virtaa myöten ylöspäin Sesheke nimiseen suureen kylään, joka on vähän matkaa ylempänä Tshobe- ja Liambey virtojen yhdyntäpaikkaa. Täältä lähti Sekeletu, Livingstone seurassaan ylöspäin virtaa myöten. Makololot ovat tottumattomat kulkemaan vesillä, mutta sitä vastoin ovat heidän veronalaisensa Barotset erittäin taitavat kulkemaan pienillä kapeilla venheillään, jotka useimmiten ovat yhdestä puusta tehdyt ja litteäpohjaiset, niin että niillä voidaan kulkea hyvinkin matalalla vedellä. Barotse-heimon jäsenet nimittävät virtaa Liambeyksi, joka merkitsee "suuri virta". Samalla virralla on alempana toiset nimet Luambeji, Luambesi, Ojimbesi ja Tsambesi y.m. jotka merkitsevät samaa, ja osoittavat, että asukkaat pitävät tätä mahtavaa virtaa kulkuväylänä maassansa. Livingstone kertoo tästä virrasta suurella ihastuksella, kuinka kauniit sen ympäristöt ovat ja kuinka sen leveys muutamin paikoin on toista englannin peninkulmaa. Virrassa on kauniita saaria, jotka enimmäkseen ovat metsäisiä. Metsän eläviä on summattomissa laumoissa virran rantamailla ja vähän etempänä siitä olevilla mäkirinteillä, varsinkin elefantteja ja muita suuria eläviä, niinkuin virtahepoja, sarvikuonoja, puhveleja, antilooppeja y.m. Muutamat seudun asukkaat, niinkuin Manyekit ovat erittäin taitavat valmistamaan halkaistuista puun juurista somia vakkasia, toiset ovat eteviä saviastioiden tekijöitä ja rautaseppiä. Luonteeltaan ovat he rauhallisia, eikä sotia ollut koskaan ennenkun orjakauppa tuli tunnetuksi, muutoin kuin karjalaumojen tähden, mutta senkin tiesivät he välttää siten, etteivät pitäneet karjaa ollenkaan, etteivät nämä houkuttelisi vihollisia ryöstöretkiin. Asukkaat ovat Sekeletun ja Makololojen alamaisia ja kussakin kylässä asuu pari Makololo-heimoon kuuluvaa miestä, jotka alaruhtinaina heitä hallitsevat. Heidän hallituksensa on kuitenkin lempeä, sillä ankara hallitus vaikuttaisi, että alamaiset pakenisivat jonkun mahtavamman heimokunnan turviin.

Livingstone oli tullut Sekeletun maahan kuivain aromaiden halki Etelä-Afrikan suuren erämaan Kaliharin ympäri ja löysi kuumemman kostean ilmanalan, jossa kasvullisuus ja eläinkunta olivat paljoa rikkaammat, mutta seutu terveydelle vahingollinen, ja hän kärsi paljon kuumetautia, joka näillä suomailla on hyvin tavallinen. Kun hän siis huomasi, ettei nämä seudut olleet soveliaat uudis-asuntopaikaksi eurooppalaisille, päätti hän etsiä toisen tien meren rantamaalle ja lähteä kulkemaan länttä kohti Portukalilaisten pääkaupunkiin länsirannikolla, S:t Paul de Loandaan. Tähän aikomukseen yhtyivät Makololotkin mielellänsä, sillä heidän hartain toivonsa oli saada avatuksi itselleen joku kauppatie valkoisten ihmisten luo. Sekeletu valitsi sen vuoksi 27 miestä seuraamaan Livingstonea, ja tämän entiset seuralaiset lähetettiin takaisin kotoseuduillensa Betshuanien maahan.

Marraskuun 11 p, 1853 lähti Livingstone niiden seuralaisten kanssa, jotka Sekeletu oli hänelle antanut, kulkemaan länteen päin. Hän supisti ruokavaransa ja muut matkatarpeensa niin vähäisiksi kuin suinkin, voidakseen sitä vähemmällä vaivalla kulkea. Sitäpaitse luotti hän siihen seikkaan, että hän tulisi kulkemaan seutujen kautta, joissa oli viljavalta metsänriistaa ja toivoi siis voivansa olla huoleti ainakin lihaeväästä. Makololoilla oli sitäpaitse mukanansa elefantin hampaita, jotka heidän piti myymän rantamaalla valkoisille. Livingstonella oli koneittensa joukossa myöskin laterna magica [4] eli taika-lyhty, josta hänellä oli suuri hyöty oleskellessaan alku-asukkaiden seurassa.

Matkalle lähdettiin ensin Tshobe-virtaa myöten kunnes se laski Liambey'hin ja sitte kuljettiin tätä virtaa ylöspäin ihanan Barotselaakson kautta ja jokaisessa kylässä, jossa noustiin maalle, annettiin matkamiehille Sekeletun käskyn mukaan runsaasti ruokavaroja. Suureksi ikäväkseen kuuli Livingstone, kun hän oli tullut Nariele-nimiseen kaupunkiin, että vähän aikaa sitä ennen oli tehty ryöstöretki pohjoisempiin osiin ja sen vuoksi oli hänestä varsin ikävä kulkea samoja matkoja kuin hänen edelläkävijänsä rosvot, ja kun Sekeletu tahtoi noiden pohjoisempien heimojen kanssa säilyttää rauhaa, niin pakoitettiin hänen käskyläisensä Mpololo antamaan takaisin kaikki ryöstämänsä vangit ja sovittaa naapurien kanssa rauha entiselleen.

Makololojen seassa ollessaan kertoo Livingstone tapahtuneen tapauksen, joka osoittaa, että heidän seassansa ei vielä ollut tunnettu tapa antaa rikkojan työllänsä sovittaa pahan työnsä. Eräs muukalainen kauppias oli kulkiessaan heidän maassaan joutunut rosvojen käsiin ja kadotti kaiken tavaransa. Makololoja suututti suuresti, että tällainen kohtelu muukalaista kohtaan oli loukannut heidän mainettansa. Rosvo saatiin kiini, mutta hän oli jo ennättänyt antaa saaliinsa toiselle, joka sen vei piiloon, ja heimokunta oli neuvotonna miten sen piti menetellä asiassa, sillä jos tavallinen kuoleman rangaistus olisikin käytetty varasta vastaan, niin ei olisi tavarat kuitenkaan tulleet takaisin. Asia lykättiin Livingstonen ratkaistavaksi ja hän maksoi itse kauppiaan vahingon, mutta tuomitsi pahantekijän kuokkimaan maata puutarhassa niin kauan kunnes hänen työnsä oli palkinnut sovitus-summan. Tämä rangaistustapa otettiin heti seurattavaksi Makololojen seassa ja sen jälkeen piti pahantekijöiden rikoksensa sovittamiseksi viljelevän vissin määrän viljaa, siinä suhteessa kuin hänen rikoksensa oli suurempi tai pienempi.

Makololojen joukossa ei vietetä mitään määrättyä lepopäivää paitse ensimmäistä uuden kuun jälkeistä päivää, jolloin kansa ei mene työhön puutarhoihinsa. Betshuanien pohjoispuolella olevien kansojen seassa on tapana tarkoin pitää vaaria siitä milloin ensimmäinen reuna uudesta kuusta rupeaa näkymään, ja kun he sen ensikerran huomaamat, tervehtivät he sitä huutaen kohtikurkkua: "Kuä!" ja rukoilevat sitä suurella äänellä. Niin huusivat esim. Livingstonen seuralaiset: "Anna matkamme valkoisen miehen kanssa tulla onnelliseksi! Anna vihollistemme hukkua ja tee Naken lapset rikkaiksi! Anna minun saada runsaasti lihaa tällä matkalla!" j.n.e.

Matkustaessaan Liambey'tä ylöspäin tuli Livingstone tarkemmin tuntemaan kasvi- ja eläinkuntaa tämän virran ympäristöllä ja kertoo siitä suurella ihastuksella. Virta on niin rikas kaloista, että kun se tulvan aikana paisuu kauas yli äyräittensä, hajoaa kauas niittymaille summattomat kalaparvet, jotka jäävät asukkaiden saaliiksi kun vesi taas laskee tasaisin ja kalansaalis on silloin niin runsas, etteivät asukkaat voi kaikkea kuivaamallakaan saada talteen säästetyksi, vaan suuret joukot jäävät mätänemään ja turmelevat ilmaa. Liambey eli Sambesi on myös rikas suuremmista eläimistä, joista mainittavimmat ovat virtahevot ja alligatorit. Virtahevot ovat venheellä kulkijoille vaaralliset, sillä jos sellainen elävä nostaa ruumistansa vedestä, kykenee se samalla nostamaan seljässänsä venheen, jossa kymmenkunta miestä soutaa, kaataen sen kumoon; onpa usein niinkin äreä, että hyökkää ihmisten kimppuun, varsinkin jos se on ärsytetty jollain tavoin. Asukkaat tuntevat sen tavat jotenkin tarkoin ja välttävät sen kanssa riitaan joutumista siten, että he keskipäivällä karttavat virran keskikohtaa, jossa virtahepo silloin asuu, ja yöllä taas rantoja. Suurimman osan aikaansa viettää virtahepo virrassa, jossa sitä ei koskaan pyydetä. Yöllä se nousee virrasta maalle syömään rannoilla kasvavaa mehukasta nurmea. Virtahepo ei ylipäänsä ole ihmiselle vaarallinen eläin, paitse vanhat koirakset, jotka tavallisesti ovat kiukkuisemmat muita, eivätkä mene pois tieltä vaan hyökkäävät päinvastoin venettä vastaan ja ovat silloin hyvinkin vaarallisia. Sellainen hävitti yhden Livingstonenkin venheistä. Sekeletun matkakunta loppuu vähän matkaa Libonta-kaupungin yläpuolella ja Livingstone kulki muutamia päiviä asumattomia seutuja kunnes hän tuli Balondain maahan. Hän poikkesi pois pää-virrasta Liambey'stä sen lisävirtaa Libaa myöten ja tuli tasaisille seuduille, jossa metsänriistaa oli varsin vähän, niin että ruoka rupesi häneltä ja hänen seuralaisiltansa loppumaan. Sen lisäksi oli metsän elävät täällä paljon arempia ja kun Livingstone ampuessa tunsi vielä suurta haittaa kipeästä käsivarrestansa, johon leijona oli purrut, niin alkoi hänen tilansa käydä jotenkin tuskalliseksi. Livingstonea vaivasi myöskin suuresti kuumetauti, joka täälläpäin on aivan tavallinen. Kun sadeaika myöskin sattui tähän aikaan, niin oli hänen matkansa hyvin hankala. Häntä ilahutti kuitenkin luonnon ihanuus, ja etenkin runsas kasvullisuus. Sade-ajalla vallitsevat pilvet ja tiheät puut vaikuttavat metsissä hyvin synkän varjon, joka on erittäin jyrkkä vastakohta Kaliharissa vallitsevaa loistavaa auringonpaistetta vastaan. Ilma oli niin kostea, että pyssyt ruostuivat yhä, vaikka niitä rasvattiin joka päivä.

Ulkopuolella Sekeletun maan rajoja tapasi Livingstone ensi kerran naisen kansan hallitsijana, nimittäin Manenkon, jonka alueella hänen täytyi jättää venheet jälkeensä ja jatkaa matkaansa maata myöten. Uljas Manenko seurasi Livingstonea enonsa Shinten luokse, joka myös oli hallitsija pohjoisempana asuvan kansakunnan keskuudessa. Tämä ruhtinas vastaanotti Livingstonen hyvin ystävällisesti ja kestitsi häntä useita päiviä, mutta täällä osoitti Portukalilaisten harjoittama orjakauppa jo huonot seurauksensa, ja vierasvaraisuus oli tästälähin lopussa. Jo Shinten tykönä oli Livingstone tavannut muutamia orjakauppiaita ja missä nämä kerran ovat kulkeneet, siellä ovat myös neekerien hallitsijat oppineet röyhkeiksi ja kiukkuisiksi, sillä orjakauppiaiden on täytynyt nöyrtyä heidän tahtonsa mukaan kun he eivät voi luottaa omaan väkeensä. Joka seudulla, mihin matkalaisemme tästä lähtien tulivat, vaadittiin heiltä maksua sekä ruoka-aineista, että siitä, että heidän sallittiin maan kautta kulkea. Usein täytyi Livingstonen panna kaikki keinonsa liikkeelle voidakseen tyydyttää noiden ahnaiden hallitsijoiden vaatimuksia, ja monta kertaa täytyi hänen ruoan puutteessa teurastaa joku omista veto-juhdistansa.

Tammikuussa v. 1855 tuli Livingstone Shinten kaupunkiin, jolla myös on toinen nimi Kabompo. Tämä sijaitsee erittäin ihanassa puolentoista peninkulman levyisessä laaksossa, jonka keskitse vähäinen virta mutkistellen juoksee. Tullessaan kaupunkiin löysi hän sen melkein kokonaan bananien ja muiden leveälehtisten puiden peitteessä. Ensikerran nähtiin täällä Afrikalaisten rakentamia nelikulmaisia huoneita, joiden katot olivat pyöristetyt. Kadut olivat erittäin suorat ja samoin aituukset eri talojen ympärillä. Jokaisen talon pihamaalla oli istutettuna tupakkaa, banania, viikunapuita ja muita tarpeellisia kasvia. Asukkailla oli jotenkin hyvä kauneuden aisti ja heidän asumuksensa olivat siistimmät kuin muut neekerien asumukset, joissa Livingstone sitä ennen oli käynyt.

Omituisimpia laatuansa on marimba niminen soittokalu, jolla Balondat, tämän seudun asukkaat, soittavat. Tämä on tehty sillä tavoin, että kahden kaaren tapaisesti taivutetun kepin poikki on sovitettu useita puu-lastoja, joiden kantin alle on asetettu vähäinen ontelo kumiseva astia; lastojen ja niiden alla olevien pikku astioiden suuruus vaihettelee sen mukaan mimmoinen ääni tahdotaan saada. Ääni herätetään siten, että puiseen lastaan lyödään vähäisellä kapulalla. Sellaisia soittokoneita kuuluvat Portukalilaisetkin Afrikassa käyttävän tansseissansa, ja sitä, joka on saavuttanut suuren taidon tämmöisessä soitossa, pidetään hyvinkin suuressa arvossa.

Livingstonea kummastutti suuresti se suuri kohtelijaisuus, jota Balondat osoittavat käytöksessään. Kun joku alhaisempi henkilö kadulla kohtaa esimiehensä, heittäytyy hän heti polvillensa ja hieroo tuhkaa tai hiekkaa käsivarsiinsa ja rintaansa ja taputtaa käsiänsä kunnes tuo ylhäisempi on mennyt ohitse. Näin on hän siis osoittanut kunnioituksensa ylhäisempää kohtaan.

Sade-aika pakoitti Livingstonea viipymään useita päiviä Shinten kaupungissa ja tällä ajalla hän saavutti ruhtinaan erinomaisen suosion, niin että tämä viimein merkiksi ystävyydestänsä salaisesti antoi hänelle simpukasta tehdyn kaulakoristeen, jonka antamista pidetään siellä hyvin suurena kunniana ja itse koristetta niin kallis-arvoisena, että kahdella semmoisella voi ostaa orjan, ja viisi sellaista pidettäisiin erittäin runsaana palkkiona puolenkolmatta sataa markkaa maksavasta elefantin hampaasta. Lopuksi antoi Shinte Livingstonelle luotettavia miehiä oppaiksi ja toivotti hänelle suurinta menestystä matkalle, varustettuansa hänelle runsaan määrän evästä. Livingstone oli hänelle lahjoittanut härän, joka hänellä oli mukanansa Sekeletun maasta, ja kehoitti Shinteä kaupan kautta sieltä hankkimaan itselleen karjaa, jota neuvoa tämä seurasikin, ja jonkun aikaa sen jälkeen, kun Livingstone palasi samaa tietä, näki hän raavaseläimiä, jotka olivat niin hyvin menestyneet, että ne olivat kuin parhaimman palkinnon saaneet suuressa eläin-näyttelyssä.

Lähdettyänsä Shinten maasta sai Livingstone kärsiä paljon hankaluuksia ja vastuksia erittäinkin kuumetaudista. Dilolo-nimisen järven luona huomasi hän veden jakautuvan kahdelle eri haaralle, nimittäin Sambesi-virtaan ja Atlantin mereen päin. Veden jakajana ei siis ollutkaan mikään vuoriselänne, vaan monta peninkulmaa laaja tasanko. Toisesta päästä tasankoa nimittäin alkoi Liba, joka laskee Liambey'hin, toisesta Kasai, joka taas on Kongo-virran lisävirta.

Kasai on sangen kaunis virta ja juoksee viehättävien seutujen läpi. Sitä ympäröivät mäenrinteet ovat tuuheilla metsillä peitetyt ja kohoavat noin tuhannen jalan verran virran yläpuolelle. Virta on noin sata kyynärää leveä ja suikertelee monessa mutkassa viheriän kauniin laakson halki koillista kohti. Sen rantamilla nähdään vuoroin kauniita metsikköjä, vuoroin reheviä niittyjä, joissa kasvaa erittäin runsas heinä. Asukkaat osoittivat virran suuntaa ja sanoivat Livingstonen seuralaisille, että vaikka nämä kuukausmääriäkin kulkisivat virtaa pitkin, niin eivät he sittenkään näkisi sen loppua. Vaikka Kasai-virran ympäristöt ovatkin ihania ja varsin hedelmällisiä seutuja, niin olivat ne vielä asumattomia, jota seikkaa Livingstonen seuralaisetkin suuresti ihmettelivät.

Kauan kestettyänsä monenlaisia kiskomisia maan asukkaiden puolelta saapui Livingstone seuralaisineen viimeinkin syvään Kvilos-laaksoon. Hänen ilmestymisensä täällä vaikutti suurta kummastusta asukkaissa, jotka parvittain tulivat häntä ja hänen seuralaisiansa ammossa suin katselemaan. Kylät laaksossa olivat hyvin tiheässä ja väkiluku runsas. Lapsiparvia vilisi kaikkialla ja missä kyläkunnan asukkaat olivat ystävällisempiä, siellä seurasivat heidän lapsensakin matkustajia pitkät matkat. Maanlaatu tässä laaksossa on niin hedelmällistä, ettei sitä koskaan lannoiteta. Kun yhtä paikkaa on viljelty jo niin kauan, ettei maissi enää kauemmin siinä anna runsasta satoa, niin muuttaa maanviljelijä vähän matkaa etemmäksi metsään, hävittää suuremmat puut siten, että virittää tulen palamaan niiden juurelle, ja pienemmät hän hakkaamalla raivaa pois; raivattuun paikkaan jäävät suuret puut usein seisomaan kuivettuneina ja kuorettomina. Niiden väliin kylvetään maissi, ja kohta on mitä runsain sato korjattavana. Entinen viljelysmaa kasvaa vielä kauan sen jälkeen maniokkia, jonka juuri kuivattuna ja hienoksi jauhettuna on tärkeä elatusaine näillä seuduin. Asukkaat täällä ovat siisteytensä puolesta monenlaiset. Muutamia kyliä kehuu Livingstone niin siistiksi, että kelpaisivat malliksi siinä suhteessa, toiset taas olivat niin rikkaruohon peitteessä, että härän selässä ratsastaja taisi niistä nähdä ainoastaan katot, vaikka hän oli keskellä kylää. Toisissa kylissä taas ei ole rikkaruohoa laisinkaan, pumpulia, tupakkaa ja monellaisia höystekasvia on istutettu huoneiden ympäri; häkkiä on kanoja täynnä ja puutarhoissa kohtaa silmää miellyttävä näky kun useampaa lajia viljaa niissä rehoittaa eri lailla kukin tuleentuneena.

Kauan oli Livingstone ilmanalan vaikutuksesta kärsinyt kuumetautia ja samalla hänellä oli sanomattomat vastukset kärsittävänä varsinkin seudun asukkaiden puolelta, jotka röyhkeästi vaativat lahjoja siitä, että he sallivat hänen kulkea maansa kautta. Hän saapui maaliskuun 30 p. 1854 syvän laaksomaan reunalle, jossa matka muuttui niin luisuksi alamäeksi, ettei hän enää voinut ratsastamalla kulkea, vaan hänen täytyi lähteä astumaan, joka hänelle tuntui hyvin vaivaloiselta koska hän oli niin voimaton, että hänen toverinsa täytyi pidättää häntä suin päin jyrkkyyttä myöten alas syöksemästä. Nyt oli hän tullut suuren Kvango-laakson partaalle. Maiseman ulkomuodosta kertoo hän seuraavasti:

"Joka istuu sillä paikalla, josta Skottlannin kuningatar Maria katseli Langsiden tappelua, ja katselee Clyde-virran laaksoa, hän saapi vähäisen kuvan siitä ihanasta maisemasta, joka monta vertaa hedelmällisempänä ja laajempana aukeni silmiemme eteen. Se on noin sadan (engl.) peninkulman laajuinen ja tumman metsän peitteessä, paitse missä heleän vehreä heinä verhoo niityt Kvango-virran partailla, jotka siellä täällä kimaltelevat auringon valossa kun se kulkee rataansa pohjoisella taivaanpuoliskolla.[5] Laakson vastakkainen reuna näyttää korkealta vuori- ja kukkula-jonolta, jonka rinne on noin peninkulman pituinen, vaikk'ei vuori näytä olevan kuin noin 1,000 jalan korkuinen. Tultuamme Londan synkistä metsistä, vaikutti tämä oivallinen näky meihin aivan kuin paino olisi otettu pois silmäluomistamme. Pilvi kulki laakson halki ja salamat leimahtelivat siitä, mutta meidän yläpuolellamme loisti kaikki heleimmässä auringon valossa. Kun tulimme alas sinne, missä ukkoispilvi oli kulkenut, huomasimme, että rankka sade oli pudonnut pilvestä ja laakson pohjalla, joka ylhäältä näytti meistä aivan tasaiselta, löysimme koko joukon virtoja, jotka juoksivat syvissä uomissaan. Kun alhaalta katselimme takaisin ylöspäin, näytti rinne ylätasangon reunalta, jossa on paljo rotkoja ja esiin pistäviä kallioita, ja nämä antoivat sille sahalaitaisen vuorenharjanteen muodon. Sekä vuorenharjanne, että sen rinteet ovat metsäiset, mutta suuret paikat jyrkemmistä osista ovat paljaat ja näyttävät katsojalle sen punasen maanlaadun, joka on yleinen sillä seudulla, johon nyt olimme tulleet".

Tavallisuuden mukaan tuli täälläkin kylän hallitsija vaatimaan veroa ja rupesipa väkivallalla estämäänkin Livingstonea virran yli kulkemasta, mutta kun hän näki, että matkustajat olivat tuskastuneet hänen hävyttömyyteensä ja aikoivat käyttää väkivaltaa häntä vastaan, niin jätti hän heidät rauhaan. Kuljettuansa Kvango-virran poikki, joka on noin 150 kyynärän levyinen ja hyvin syvä, matkusti Livingstone rikkaiden heinämaiden kautta, jossa heinä oli noin kyynärän verran korkeammalla kuin ratsastajan pää, ja saapui Kassandje-nimiseen kylään, joka jo oli Portukalilaisten aluetta, ja tästä alkaen oli kiusat ja vastukset matkalla viimeinkin loppuneet, sillä Portukalilaiset olivat erittäin ystävälliset ja vierasvaraiset sekä Livingstonea, että hänen seuralaisiansa Makololoja kohtaan. Heitä kestittiin kaikkialla ja autettiin kaikin tavoin.

Asukkaat täällä ovat, kuten muissakin Portukalilaisten maissa, katolisen uskon tunnustajia, mutta ovat niin peräti tietämättömiä kristinuskon opinkappaleista, että ovat pakanuuden rajalla. He käyttävät tinasta tehtyjä pyhimysten kuvia taikakaluinaan aivan kuin pakanat.

Pääsiäisjuhlaa vietettiin Kassandjessa ilojuhlana, vaikka Portukalilaisilla ei täällä olekkaan pappia. Kylän asukkaat tekivät miehen kuvan, joka oli olevinaan Juudas Iskariot; ja tätä kuljetettiin ratsastushärän selässä ympäri kyläkuntaa. Pilkkasanoja ja kirouksia kaikui joka taholta tuota tuolla kuvalla edustettua pahantekijää vastaan. Livingstone ihmetteli, että asukkaat täällä osaavat lukea ja kirjoittaa. Tämä taito oli hyvin yleinen ja on jäänyt perinnöksi jesuiitoilta, jotka viime vuosisadalla karkoitettiin samalla kuin itse emämaasta Portukalista, myöskin kaikista sen siirtomaista. Sitten kun jesuiitat eivät enää ole olleet opetusta jakamassa, ovat asukkaat opettaneet toisiansa ja luku- ja kirjoitustaito on siten säilynyt, mutta kuitenkin on kansa uskonnolliselta kannalta huonossa tilassa, sillä raamatun lukeminen on heiltä kielletty.

Suurimmalla kiitollisuudella ja mielenliikutuksella kertoo Livingstone sitä suurta ystävyyttä ja huolenpitoa, jota asukkaat Loandassa osoittivat häntä ja hänen kumppaneitansa kohtaan. Kassandjessa tapasi Livingstone ensimmäiset valkoiset kauppiaat ja täällä hänen seuralaisensa Makololot möivät osan siitä elefantin luusta, jonka Sekeletu oli heidän mukanansa lähettänyt kaupaksi, saadakseen tietää eroitusta hintojen väliltä Kap-kaupungissa ja Loandassa. Yhdestä elefantin hampaasta saivat he Loandassa kaksi kivääriä, kolme pientä ruuti-tynnyriä sekä englantilaista vaatetta sen verran, että koko seurue tuli sillä vaatetuksi ja vielä päätteeksi ison joukon helminauhoja. Tämä oli erinomaisen edullinen kauppa Makololojen mielestä, joiden sitä ennen oli täytynyt yhdestä pyssystä antaa kaksi elefantin hammasta.

Loanda on erittäin hedelmällistä maata, mutta Livingstonen aikana siellä puuttui kelvollinen tie, jota myöten olisi päässyt kulkemaan rattailla. Oli näet ennen ollut tapana, että kauppiaat kaupparetkillänsä sisämaahan ostivat suuren joukon orjia, ja kuljetuttivat näillä tavaransa kantamalla rantamaalle, jossa he möivät sekä tavaransa, että orjansa; mutta kun v. 1845:stä alkaen englantilaiset sotalaivat ovat alkaneet risteillä näillä vesillä estäen orjakauppaa, niin on tullut mahdottomaksi viedä ulos orjia maasta ja sen jälkeen ovat kauppiaat ruvenneet käyttämään sitä keinoa, että he hallituksen välityksellä palkkaavat kantajia tavaroitansa kuljettamaan.

Kassandjen ja rantamaan välillä on kaunis ja erittäin hedelmällinen vuorimaa nimellä Golungo Alto. Sen halki kulkee monta pienempää virtaa, jotka muodostavat useita koskia ja putouksia, mutta vaikka näistä toimelijaisuudella voitaisiin saada hyvinkin suuri hyöty, on niissä juoksevan veden voima suurimmaksi osaksi käyttämättä. Suuret ja runsaat metsät, joissa kasvaa jättiläis-suuria puita, on täällä äärettömänä rikkautena, mutta melkein kokonaan käyttämättöminä niinkuin maahan kaivettu leiviskä. Livingstone tapasi parven kirvesmiehiä, jotka kokivat yhtä yksinkertaisella tavalla kuin ennen Robinpoika Kruuse käyttää näitä luonnon rikkaita tuotteita hyväkseen. Neljä- tai viisikymmentä jalkaa korkea puu, joka oli noin kolme tai neljä jalkaa paksu läpimitaten, kaadettiin ja hakattiin lyhyiksi pölkyiksi, jotka taas halaistiin paksuiksi lankuiksi, ja näistä miehet veistivät suurella vaivalla tuuman paksuisia lautoja, joista valmistivat arkkuja kaupaksi maan asujamille. Sellaiset olivatkin neekereille erittäin mieluisia. Golungo Alton hedelmällisyyttä osoittaa se seikka, että siellä varsin vähällä vaivalla viljellään maniokkia, kahvia, pumpulipensaita, maapähkinöitä, bananeja, ananasta ja suuri paljous muitakin hedelmälajia, joita lähetyssaarnaajat ovat tänne tuoneet Etelä-Amerikasta. Korkeat kukkulat, joilla monenlaisia palmupuita kasvaa, tekevät maan ulkomuodoltaankin ihanan näköiseksi. Palmuista on huomattava erittäinkin eräs laatu, josta saadaan se öljy, josta Euroopassa valmistetaan hienoa saipuaa, ja saman puun mehusta saadaan myös väkeviä juomia.

Livingstonea ihastutti kaunis näky, kun hän tuli erään ala-päällikön taloon, jonka tämä oli kauniilla tavalla koristanut istutetuilla puilla ja kukkatarhalla. Molemmin puolin tietä oli talon läheisyydessä istutettu puita pitkiin riveihin ja niiden väliin kukkia ja ananas-kasvia. Kaikellaiset puut kasvavat täällä hyvin helposti kun vaan pidetään huolta siitä, ettei rikkaruoho niitä tukehduta. Tämän talon oli sen nykyinen omistaja hankkinut itselleen raivaamalla sen paikan asumattomassa metsässä muutamia vuosia sitten; ja koko talo oli hänelle tullut maksamaan noin 4 tai 500 markkaa. Hän oli maallensa istuttanut noin 900 kahvipensasta ja kun tämä kasvi kolmivuotiaana alkaa antaa hedelmää ja kuusivuotiaana on parhaimmallaan, niin arveli Livingstone että talon omistaja oli saanut omansa ainakin 60-kertaisesti takaisin. Kaikellaiset hedelmäpuut ja viiniköynnökset kantavat täällä hedelmän kahdesti vuodessa, ilman että niiden viljelemiseen tarvitsee tehdä mitään työtä, eikä niitä tarvitse kastellakaan. Samoin saadaan kaksi satoa kaikista vilja-lajeistakin kun ne kerran ovat kylvetyt ja jos talvi-ajan [6] kosteita sumuja käytetään hyväksensä, voipi vuodessa saada korjata eloa kolmestikin.

Toukokuun viimeisenä päivänä 1854 tuli Livingstone seuralaisineen Portukalilaisten siirtomaan pääkaupunkiin S:t Paul de Loandaan. Makololoille oli eräs toinen neekeriheimokunta koettanut vakuuttaa, että valkoihoiset ihmiset oikeastaan asuvat meressä ja ryöväävät mustia sinne heitä viedäksensä. Tätä juttua he levittivät sen vuoksi, ettei heidän käsistänsä joutuisi pois se edullinen välikauppa, joka sitä ennen oli jo kauan ollut sisämaiden asukkaiden ja rantamaalla asuvien välillä. Jos Makololot alkaisivat itse käydä rantamaalla kauppaa tekemässä, niin jäisi tietysti voitto noille välittäjöille tulematta.

Ensikerran nähdessään äärettömän meren pinnan hämmästyivät Livingstonen seuralaiset sitä suuresti. Itse he jälestäpäin kertoivat hämmästyksestään seuraavasti: "Me kuljimme isämme (Livingstonen) seurassa siinä luulossa, jota vanhat ihmiset meille aina olivat vakuuttaneet, ettei maailmalla olekkaan loppupäätä; mutta yhtäkkiä maailma sanoi meille: minä olen lopussa; minua ei ole tämän enempää!" He olivat aina ajatelleet maata loppumattomaksi tasangoksi.

S:t Paul de Loandassa ei asunut kuin yksi ainoa Englantilainen, hra Gabriel, joka oli Englannin asiamies orjakaupan poistamista varten, ja hän otti Livingstonen luoksensa kohdellen häntä ystävällisimmällä tavalla. Livingstone oli kauan jo ollut sairas matkallansa ja saapui Loandaan uupuneena, voimatonna. Hän kertoo suurimmalla kiitoksella siitä avusta, joka hänelle osoitettiin ja vakuuttaa, ettei hän koskaan unhota sitä nautintoa, jonka hän tunsi levätessään hyvällä englantilaisella vuoteella kun hänen sitä ennen oli täytynyt ma'ata paljaalla maanpinnalla.

Vaikka hän nyt oli päässyt lepoon ja nautti huolellista hoitoa, ei Livingstone kuitenkaan tullut terveeksi ennenkuin parin kuukauden kuluttua. Koska hänen tultuansa kaupunkiin tuli monta Portukalilaista ylhäistä miestä häntä tervehtimään ja Angolan piispa, joka sillä kertaa myös toimitti kuvernörin virkaa, lähetti sihterinsä Livingstonen luokse tarjoamaan hallituksen palkkaaman lääkärin apua.

Muutamat englantilaiset sotalaivain päälliköt, jotka olivat tänne saapuneet, tarjoutuivat viemään Livingstonen joko S:t Helenaan tai Englantiin, mutta vaikka tämä tarjous olikin hänelle hyvin houkutteleva, niin ei Livingstone tahtonut sitä hyväksensä käyttää, sillä hän oli mukanansa tuonut Sekeletun alamaisia rantamaalle ja tahtoi johdattaa heidät takaisin, sillä he eivät olisi omin neuvoin kotiinsa päässeet. Tässäkin ilmautuu Livingstonen jalomielisyys ja tarkkatuntoisuus kun hän ennen lähti vaivaloiselle matkalle takaisin, kuin olisi oman terveytensä ja mukavuutensa vuoksi eronnut kumppaneistaan. Hänen tarkoituksensa oli palata Sekeletun maahan ja seuraten Liambeyta sieltä etsiä tie Afrikan itäpuoleiselle rantamaalle. Jo kesäkuun 14 p:nä oli hän lääkärin avulla parantunut sen verran, että hän taisi käydä seuralaistensa kanssa tervehtimässä piispaa. Herra Gabriel oli Makololoille lahjoittanut vaatetta niin paljon, että he jokainen olivat vaatetetut juovaisiin pumpulivaatteisiin ja punaiset lasit päässä. Piispa vastaanotti heidät kuvernörinä, hallituksen palatsissa. Kyseltyänsä Livingstonelta älykkäästi kaikellaisia seikkoja Makololojen oloista, antoi hän näille rajattoman luvan käydä Loandassa niin usein kuin he vaan tahtoivat. Makololot olivat tästä vastaanotosta varsin hyvillänsä.

Yleisesti huomattiin Loandassa Makololojen käytös hiljaiseksi ja siivoksi. He eivät voineet kylliksensä ihmetellä suuria eurooppalaisten tapaan rakennettuja kaksinkertaisia kivirakennuksia ja kirkkoja äärettömän valtameren rannikolla. Kaksinkertaisia kivirakennuksia he eivät voineet käsittää huoneiksi, vaan selittivät niiden olevan vuoria, joissa oli monta luolaa. Huoneeksi he käsittivät samallaisen pyöreän oljista ja seipäistä rakennetun majan kuin heidän omat asumuksensa ovat. Suuret laivatkin olivat heille jotakin ennen aavistamatonta ja he arvelivat niistä, ettei ne mitään pursia olekkaan, vaan kaupunkeja, ja kummoisia kaupunkeja, joihin piti kiipeämän köyttä myöten!

Laivaväestön ystävällisyys, kun he Makololoille jakoivat ateriansa, aivan samoin kuin nämäkin olisivat samallaisissa oloissa tehneet, miellytti heitä suuresti, ja erittäinkin se seikka, että laivan väestön päälliköt, upserit, jotka he saivat tietää Livingstonen kansalaisiksi ja olevan täällä estämässä mustien ihmisten myymistä, osoittivat Livingstonea kohtaan suurta kohtelijaisuutta ja ystävyyttä, vaikutti heissä hyvin edullisen tunteen Livingstonea kohtaan. He olivat matkalla Linyantista Loandaan osoittaneet Livingstonea kohtaan suurta uskollisuutta ja nyt hän nousi heidän silmissään vielä suurempaan arvoon, sillä he näkivät nyt sen, jota itse olivat aavistaneet, että Livingstone kansalaistensa kesken nautti tavallista suurempaa kunnioitusta ja arvoa, ja tämän jälkeen Makololot kohtelivat häntä suurimmalla kunnioituksella.

Elokuun alussa uudistui Livingstonen tauti ja hän oli kauan sairaana ennenkun hän toistamiseen parani. Sillä välin olivat hänen toverinsa Makololot keksineet sen elatuskeinon, että rupesivat kaupunkilaisten kanssa tekemään polttopuun kauppaa. Joka aamu lähtivät he varhain ulos kaupungista ja keräsivät asumattomilta seuduilta polttopuita jotka he kantamalla toivat kaupunkiin, jakoivat ne pienempiin kimppuihin ja saivat ne helposti kaupaksi koska he antoivat suurempia kimppuja kuin tavalliset puun kantajat. Kun satamaan tuli kivihiilillä lastattu laiva Englannista tuoden varoja englantilaisille sotalaivoille, niin hra Gabriel toimitti Makololoille työ-ansiota, että he saivat olla laivaa tyhjentämässä. Kuukauden päivät he tekivät tätä työtä uutterasti aamusta iltaan, eikä mikään heitä niin suuresti ihmetyttänyt kuin se suuri tavaran paljous, joka yhteen laivaan mahtui. He kertoivat sittemmin kuinka he puolitoista kuun kiertoa olivat niin ahkeraan kuin taisivat aamusta iltaan purkaneet laivasta ulos "poltettavia kiviä" mutta kuitenkin jäi pian saman verran jäljelle. Ansaitsemillansa rahoilla he ostivat vaatteita, kaulahelmiä ja muita tavaroita viedäksensä ne kotiansa.

Livingstone julkaisi muutamia kirjoituksia Angolan sanomalehdissä, kertoen niissä matkoistansa ja tarkoituksestansa saada sisämaa avatuksi kaupalle, ja nämä kirjoitukset saavuttivat Loandan hallituksen ja kauppiaiden suosion siinä määrässä, että yleisten töiden toimisto (Junta da Fazenda publica) hänen ylhäisyytensä piispan kehoituksesta päätti antaa kauniin lahjan Sekeletulle. Lahjaksi määrättiin täydellinen everstin puku ja hevonen, sekä useita pukuja jokaiselle Livingstonen seuralaiselle. Kauppiaat puolestaan kokosivat yhteisellä keräyksellä lahjoitukseksi koko joukon näytteitä kaikista heidän tavaroistansa, sekä kaksi aasia, toivoen että tämä eläinrotu sikiäisi Sekeletun maassa, sillä aasi ei kuole tsetse-kärpäsen puremisesta niinkuin hevoset ja raavas-eläimet. Samalla antoivat piispa ja kauppiaat Livingstonelle suosituskirjeitä Portukalilaisille virkamiehille Itä-Afrikassa.

III.

Livingstone lähti nyt palausmatkalle ja myytyänsä jäljellä olevan elefantin luun, jonka Sekeletu oli lähettänyt, osti hän runsaan määrän pumpulivaatetta, ampumavaroja, kaulahelmiä ja pyssyn jokaiselle seuralaisellensa. Makololot olivat itsellensä hankkineet niin paljon tavaraa, etteivät he voineet kantaa Livingstonen tavaroita ja sen vuoksi piispa antoi hänelle 20 miestä kantamaan hänen tavaroitansa ja lähetti hänen edellensä, niin pitkälle kuin hänen matkansa ulottui, käskyn kaikille päälliköille, että he auttaisivat Livingstonea kaikella tavoin voimiensa mukaan. Ystäviltänsä Philomela-laivalla sai Livingstone uuden oivallisen teltan, jonka he olivat hänelle valmistaneet purjekankaasta. Häntä seurasi pitkän matkaa hänen ystävällinen isäntänsä ja kansalaisensa h:ra Gabriel, joka väsymättömällä huolenpidollaan Livingstonesta sekä antelijaisuudellaan Makololoja kohtaan oli tullut heille kaikille rakkaaksi. Koko palausmatkalla Linyantiin puhuivat Makololot hänestä suurella kunnioituksella. Kaikkialla Portukalilaisten alueella vastaanotettiin Livingstone seuralaisineen suurella vierasvaraisuudella ja hän kehuukin sekä maata että kansaa suuresti. Maa on, kuten hän sanoo, erittäin hedelmällistä, kahvi- ja pumpuli-pensas kasvaa täällä varsin hyvin ja pumpulista kehräävät vaimot lankaa, josta miehet kutovat vaatteita. Kahvi on jesuittain tänne tuoma ja on oivallista Mokka-laatua. Vaikka Portukalilaiset eivät likimainkaan hyvin täällä viljele maata eivätkä käytä hyväksensä sen suuria rikkauksia, varsinkaan sen runsaita metalli-aarteita, niin on teollisuus kuitenkin tyydyttävällä kannalla ja parempi kuin yleinen luulo siitä on Euroopassa. Käsityöläisiä saa siellä hyvin helposta palkasta työhön ja maanviljelijöitä vielä helpommasta. Kuitenkin on siellä paljo epäkohtia ja kaikellaisia ennakkoluuloja poistettavana ja pääsyy maassa vallitseviin epäkohtiin on se, etteivät siellä asuvat Portukalilaiset tahdo asettua sinne vakinaisesti asumaan, vaan kerättyänsä siellä rikkauksia, muuttavat tavallisesti takaisin kotomaahansa.

Helmikuussa v. 1855 saapui Livingstone Kassandjeen, jossa hän tulomatkallansakin oli käynyt. Välttääksensä niitä kiskomisia, joita hän tulomatkalla oli saanut kokea, lähti hän yhdessä erään Portukalilaisen kauppiaan kanssa matkustamaan pohjoisempaa tietä ja tuli Kabango nimiseen kaupunkiin, jossa Muatajanvo nimisen mahtavan neekeriruhtinaan alamainen päällikkö Muatsantsa hallitsi. Hänen kaupungissaan oli pari sataa pientä mökkiä ja kymmenkunta nelikulmaista huonetta, jotka olivat siten rakennetut, että maahan oli lyöty seipäitä ja niiden väliin oli kierretty heiniä. Asukkaat olivat ystävällisiä, mutta osoittivatpa vähän petollisuuttakin. Livingstone jatkoi täältä matkaansa melkein asumattomien seutujen kautta ja monessa kohden täytyi hänen seuralaistensa raivata tietä tiheiden metsien halki ja asukkaat, joita oli varsin harvassa, olivat yhtä saaliinhimoisia kuin niilläkin seuduilla, joiden kautta he olivat ensikerralla kulkeneet. Kuljettuansa Dilolo-järven ohitse, tulivat matkustajat Katema nimisen päällikön luo, jonka tuttavaksi he jo olivat tulleet Loandaan mennessänsä. Tämä alaruhtinas tahtoi osoittaa arvoansa oikein selvästi siten, että hän ratsasti palvelijansa hartioilla. Hän sai Livingstonelta muutamia lahjoja, ja osoitti kiitollisuuttansa antamalla vastalahjoja ja oppaan. Tästälähin kulki Livingstone takaisin Makololojen maahan samaa tietä, jota hän oli tullutkin. Ruhtinas Shinten tykönä hän sai uudelleen kokea tämän miehen ystävällistä käytöstapaa ja palkitsi hänen ystävyytensä runsailla lahjoilla. Shinte kestitsi häntä monta päivää. Livingstone oli rantamaalta tuonut mukanansa monenlaisia hedelmäpuun siemeniä ja taimia. Kun talvi-aika oli paraillaan, niin ei Livingstone tahtonut viedä näitä arkoja kasvia etelämpään, Makololojen maahan, sillä hän pelkäsi niiden siellä kuolevan, vaan jätti ne Shinten luokse, jossa ne istutettiin maahan ja jäivät asukkaiden hoidettaviksi.

Ihastuksella kertoo Livingstone, että kaikki Keski-Afrikan kansakunnat ovat hyvin taipuisat maata viljelemään. Makololot olivat Angolassa keränneet monenlaisten viljelyskasvien siemeniä, ja jakoivat niitä nyt ystävillensä. Muutamilla oli myöskin sipulia ja pippuria istutettuna pienissä tinaisissa astioissa. Se seikka, että Balondalaisten omien asuntojen ympärillä oli istutettu tupakkaa, sokuriruokoa ja höystekasvia, vaikutti Livingstonessa sen vakuutuksen, että hänenkin tuomansa kasvit hoidettaisiin. Hän erosi Shinten luota parhaimmassa ystävyydessä ja jatkoi matkaansa hänen sisarensa Manenkon kylään. Sinne oli hän menomatkalla jättänyt talletettavaksi gummista tehdyn venheen, joka oli siten tehty, että sen voisi tarpeen vaatiessa panna kokoon; mutta tarkemmin sitä katseltaessa huomattiin, että hiiri oli nakertanut reiän sen pohjaan ja tehnyt siten koko venheen kelvottomaksi. Livingstonen seuralaiset ostivat täällä puisia venheitä kylän asukkailta ja hinta oli venheen pituinen helminauha. Matkustavaiset olivat joutuneet likelle oman maansa rajoja, ja tsetse-kärpänen teki heille taas vahinkoa. Livingstone huomasi, että hänen ratsastushärkäänsä oli tsetse purrut ja tahtoi teurastaa sen saadaksensa edes sen lihan hyväksensä, mutta hänen seuralaisensa eivät tahtoneet sitä teurastaa, sillä he säälivät sitä. Tämä härkä oli kantanut Livingstonea selässänsä suuren osan matkasta edestakaisin ja oli aina pysynyt yhtä vastahakoisena eikä koskaan näyttänyt tyytyvän isäntänsä ilkeyteen kun hän joka aamu pakoitti härkänsä jättämään herttaiset laitumet jatkaaksensa matkaa. Livingstone kertoo tästä itsepäisestä elukasta, että sen selässä oli parempi ratsastaa kuin muiden härkien, mutta se oli luonteeltaan paljo äksympi. Tosin olivat sen sarvet kasvaneet alaspäin, niin ettei se niillä voinut puskea, mutta sen tapana oli milloin päähän pälähti, kesken hiljaista eteenpäin kulkua syöstä äkkiä sivullepäin. Suitsien asemesta oli sillä kuonossa olevan ruston lävitse pistetty kapula, johon hihna oli kiinnitetty. Kun hihnaa veti kiinteälle, sai härän juoksemaan; jos hihnaa veti sivullepäin, käänsi se päänsä sinne, mutta piti toisen silmänsä kuitenkin kiellettyyn suuntaan päin ja meni sinne huolimatta ratsastajan kaikista ohjauksista. Ainoa keino, jolla Livingstone sai tämän itsepäisen palvelijansa seisattumaan, oli, että hän löi sitä vitsalla turpaan. Kun härkä syöksi jonkun köynnöskasvin alaitse, jota sen isäntä ei voinut välttää, veti kasvi usein ratsastajan suin päin maahan ja tämmöistä tilaisuutta ei härkä koskaan laiminlyönyt koettamatta kaupan päällisiksi potkaista isäntäänsä, jolla muka ei ollut hänen ystävyyttään, eikä sitä ansainnutkaan. — Makololojen hellätuntoisuus teki, että "Sindbad" (siksi nimitti Livingstone härkäänsä) sai rauhassa päättää päivänsä.

Manenkon hallitsemassa kylässä oli Livingstonella kerran tilaisuus lääkäritaidollansa auttaa erästä naista, jonka käsi oli tullut niin kipeäksi, ettei hän voinut ollenkaan tehdä työtä. Livingstone leikkasi siinä olevan ajettuman, jota tehdessä muutama veripisara roiskahti Livingstonen silmään. Kun hän sen pyyhki pois, sanoi nainen hänelle: "Ennen olit minun ystäväni, nyt olet veriheimolaiseni; sen vuoksi tulee sinun aina, kun toiste kuljet tätä tietä, lähettää minulle sanoma, että minä valmistan sinulle ruokasi". Veriheimolaisuus-ystävyyden tekivät neekerit keskenänsä sangen usein ja aina vakaalla tarkoituksella tulla takaisin käymään ystäviensä luona, ja tällainen ystävyys säilytetään aina järkähtämättä.

Livingstone saapui Heinäkuun 27 p:nä Libontaan ja Elokuun 13 p. Narieleen, johon ne eläimet, jotka Loandasta oli tuotu, jätettiin voimistumaan. Näissä paikoissa vastaan otettiin hän seuralaisinensa niin suurella riemulla, ettei hän sellaista ollut koskaan ennen nähnyt. Heitä pidettiin kuolleista nousseina, sillä taitavimmatkin tietäjät ja ennustajat olivat lausuneet, että matkustajat kauan sitte olivat manalle menneet. Livingstone selitti syyt matkan viipymiseen ja sitte hänen seuralaisistaan eräs Pitsane niminen piti tuntikauden kestäneen puheen, jossa hän kehui valkoisten ihmisten hyväntahtoisuutta yleensä ja hra Gabrielin erittäinkin, ja että Livingstone oli matkalla heille tehnyt paljon enemmän hyvää kuin he olivat odottaneetkaan, että hän oli sekä avannut tien heille muiden valkoisten miesten maahan, että saanut välillä olevat päällikötkin hyväntahtoisiksi taivutetuiksi. — Kylän miehistä nousi nyt vanhin puhumaan ja ilmoitti tyytymättömyytensä sen seikan johdosta, että Makololot olivat Livingstonen matkustuksen ajalla tehneet ryöstöretken kahta seutua vastaan heidän naapuristossaan. Tämän uutisen oli Livingstone saanut kuulla ensimmäisiltä henkilöiltä, joita hän takaisin tultuansa kohtasi, ja hänen seuralaisensa olivat heti kiivaasti sanoneet, että kotona olijat olivat "mashue hela", (hyvin ilkeitä ihmisiä). Vanhus kehoitti Livingstonea torumaan Sekeletua niinkuin lastansa. Seuraavana päivänä piti Livingstone jumalanpalveluksen kiitokseksi siitä, että olivat vahingotta päässeet takaisin omaistensa luo. Hänen seuralaisensa koristivat itsensä parhaimmilla vaatteillansa, jotka he olivat saaneet säilytetyiksi. He kokivat käydä samaan tapaan kuin he olivat nähneet sotamiesten astuvan Loandassa ja nimittivät itsensä Livingstonen "urhoollisiksi" (batlabani). Jumalanpalveluksen aikana oli heillä jokaisella kiväärit olkapäällä ja herättivät vaimojen ja lasten rajattoman ihmetyksen. Barotse-laakson kautta kulkiessaan saivat matkustajamme kokea suurta ystävyyttä asukkaiden puolelta ja kaikki osoittivat erinomaista tyytymystänsä sen johdosta, että he olivat avanneet kauppatien merenrantaan. Jokaisessa kylässä heille lahjoitettiin härkä ja muutamissa kaksikin. Vaimot antoivat maitoa, jauhoja ja voita yltäkyllin kaikki ihan ilmaiseksi ja Livingstone kertoo hävenneensä kun hän ei voinut heille palkita heidän antelijaisuuttansa. Makololot puolustivat itseänsä sillä, että matkan kustannukset olivat saattaneet heidän tavaransa aivan loppuun ja Libontan asukkaat vastasivat: "se ei tee mitään, te olette avanneet meille tien, ja me saamme unta". Kun Sisä-Afrikan kansat ovat alituisiin monivuotisiin sotiin kyllästyneet ja haluavat rauhaa, sanovat he haluavansa unta, sillä rauhan aikanahan he uskaltavat levollisesti ruveta makaamaan pelkäämättä yöllistä päällekarkausta. Livingstonen matkasta huomasivat Libontan asukkaat heille olevan sen hyödyn, että he välittömän kaupan kautta valkoisten kanssa voivat hankkia eurooppalaisia ampumakojeita ja siten vahvistaa valtansa niin suureksi, ettei kukaan uskaltanut heitä hätyyttää, sitä tarkoitti heidän puheensa kun he sanoivat saavansa unta.

Livingstonen seuralaisia suututti suuresti, että heidän vaimonsa olivat menneet naimiseen toisten miesten kanssa sillaikaa kun he olivat tuolla pitkällä matkalla Loandaan, jolla matkalla kului kaksi vuotta. Eräs heistä koki salata suuttumustansa, arvellen että "vaimoväkeä on kuin heinää, ja että hän kyllä hankkisi itselleen toisen eukon; entinen menköön matkaansa"; mutta lisäsi heti sen jälkeen, että jos hänellä nyt olisi käsissään vaimonsa toinen mies, niin hän siltä leikkaisi korvat halki.

Narielestä lähti Livingstone Elokuun 13 p:nä ja samana päivänä häntä kohtasi se vastahakoisuus, että hänen kulkiessaan venheellä pitkin rantaa virtahepo päällänsä nosti venettä niin ylös vedestä, että se vähällä oli kaatua, vaikka siinä oli kahdeksan miestä. Yksi miehistä meni suin päin veteen, toiset hyppäsivät maalle, joka oli vaan kymmenen kyynärän päässä. Virtahepo nosti kohta sen jälkeen päänsä vedenpinnasta ikäänkuin katsoaksensa oliko se tehnyt suurenkin vahingon. Muuta vahinkoa ei tullut kuin että miehet tavaroineen kastuivat. Tämä tapaus oli varsin odottamaton ja harvinainen, sillä kun päivällä kulkee virran rantaa, niin saapi olla rauhassa näiltä otuksilta, jotka aina säännöllisesti ovat keskipäivällä keskellä virtaa ja yöllä joko rantamatalikolla tahi maalla. Livingstonen miehetkin kummastuivat suuresti tätä, ja huudahtivat: "Onko tuo peto hulluna!" He huomasivat sen olevan naaraksen, jolta edellisenä päivänä oli tapettu sen sikiö.

Suurena rasituksena täällä on, kuten jo on tätä ennen mainittu, tsetse-kärpänen, jonka purema tappaa hevoset, raavaseläimet ja koirat, mutta muille eläimille ei sen purema vaikuta mitään vaaraa. Aasit, lampaat ja monet muut eivät siitä tunne mitään vahinkoa. Mutta onpa luonto asettanut tsetsellekin vihollisen. Livingstone sanoo nähneensä tuuman pituisen hyönteisen, joka on pitkäsäärinen ja lentelee vilkkaasti ympäri joskus laskeutuen maahan. Tämä on tavallansa verenhimoinen tiikeri, sillä se syöksee tsetsen ja muidenkin kärpästen kimppuun, tappaa otuksensa, imee niistä veren ja heittää kuolleet ruumiit syrjään.

Narielestä tuli Livingstone Seshekeen, ja jo kauan sitä ennen sai hän kuulla, että Makololojen viholliset Matebelet olivat tuoneet joukon tavaroita Livingstonelle Sambesi-virran etelärannalle. Mutta Makololot eivät tahtoneet uskoa vihollistensa puhetta, sillä he pelkäsivät, että viholliset tahtoisivat viekkaudella saada jotakin tuhoa tuottavaa noituutta ja taikakaluja heidän luoksensa. Kun Matebelet viimein jättivät tavarat toiselle rannalle vakuuttaen että Moffat (Livingstonen appi) oli lähettänyt ne "Nake'lle" (Livingstonelle) ja menivät matkaansa sanoen Makololojen syyksi jos tavarat turmeltuisivat, uskalsivat nämä viimein suurella varovaisuudella lähestyä noita tavaramyttyjä, veivät ne saarelle keskellä virtaa ja rakensivat huoneen niiden yli. Livingstone löysi ne sittemmin hyvin säilytettyinä kun ne jo olivat olleet saarella toista vuotta.

Tultuansa Makololojen pääkaupunkiin Linyantiin, löysi hän sinne jättämänsä tavarat täydellisesti samassa tilassa kuin hän ne oli jättänytkin. Koko väestö tulvasi kokoon kuulemaan kertomusta tuosta merkillisestä matkasta, jolla heidän toverinsa olivat saapuneet maailman loppuun saakka ja kääntyivät sitte vasta takaisin, kun ei enää ollutkaan maata kuljettavana, ja myöskin halusivat he nähdä ne lahjat, jotka Loandasta oli lähetetty. Livingstone selitti, etteivät ne ole hänen omaisuuttansa, vaan että valkoiset miehet olivat ne lähettäneet lahjaksi osoittaaksensa ystävyyttänsä ja haluansa tulla kauppa-yhteyteen Makololojen kanssa. Kun eräs vanha mies tiedusteli olivatko matkamiehet nähneet Livingstonen vaimoa, täytyi heidän vastata etteivät he häntä nähneet, sillä hän asui arvattavasti vielä etempänä kuin maailman loppu olikaan.

Lahjat, jotka Livingstone toi Loandasta, vastaanotettiin suurimmalla ihastuksella ja kun Sekeletu seuraavana sunnuntaina tuli Livingstonen pitämää jumalanpalvelusta kuulemaan, herätti hänen univormupukunsa suurempaa huomiota kuin saarna. Livingstone oli päättänyt seurata Sambesi-virran kulkua kunnes hän tulisi Afrikan itärannalle, ja monet Makololot tarjousivat vapaaehtoisina häntä seuraamaan, voidaksensa palattuansa kertoa yhtä kummallisia asioita kuin länsirannalla kävijät. Sekeletu lähetti heti Livingstonen palattua uuden retkikunnan Loandaan arapialaisen kauppiaan Ben-Habibin johdolla. Tämän retkikunnan matka olikin onnistunut, sen sai Livingstone myöhemmin palattuansa Englantiin tietää kirjeen kautta hra Gabrielilta. Ben-Habib oli kuitenkin niin tottumattomasti tehnyt kauppaa, että retkikunta oli kaupassa petetty. Afrikan sisämaassa ei rahaa käytetä ollenkaan, vaan tavara vaihdetaan tavaraa vastaan ja molemmin puolin tingitään sen verran kuin kukin taitaa.

Se menestys, joka oli seurannut Livingstonea ja hänen seuralaisiansa matkalla Loandaan, innostutti Makololoja auttamaan häntä itäänkin päin matkustamaan. Ruhtinas Sekeletu lähti Livingstonea seuraamaan 200 miehellä ja antoi hänelle joukon tavaroita, joilla hän saisi vaihettaa itselleen venheitä ja muita tarpeita. Sitäpaitse lupasi Sekeletu Livingstonelle kaiken elefantin-luun, joka vaan löytyi hänen maassaan, ja vaati, että Livingstone ottaisi sitä mukaansa niin paljon kuin hän suinkin taitaisi. Hän sai myös suuren joukon kantajia tavaroita kuljettamaan.

Muutaman päivän kuluttua tuli Livingstone Sambesi-virran suurimman kosken, Viktoria-kosken niskalle, josta lähtien hänen täytyi jatkaa matkaa maata myöten, sillä mahdoton oli enää kulkea veneillä virtaa myöten joka oli muuttunut pauhaavaksi koskeksi, ja syöksi jyrkkäin terävien kallioiden välitse. Viktoria-koskesta kertoo Livingstone, että neekerit sitä sanovat "kaikuvaksi savuksi", ja syynä tähän on, että siitä nousee tavattoman suuria höyrypatsaita, joiden huiput ylettyvät pilviin asti. Alapäästä ovat nuo höyrypatsaat vaaleita, vaan ylhäältä tummat, joten ne ovatkin hyvin savun näköisiä. Sambesi-virta syöksee täältä äkkijyrkästi syvään kallioiden väliseen kuiluun, joka on niin kapea, ettei virran niskalla venheellä kulkija ollenkaan näe mihin tuo ääretön vedenpaljous katoaa. Kosken suuruuden voi arvata kun ajattelee, että se tuhannen kyynärän levyisenä syöksee jyrkän kallion yli suoraan 310 jalkaa alas ja sitte ahdistuu kallionrotkoon, joka ei ole leveämpi kuin 40 kyynärää. Koskesta nouseva höyry taajenee ylempänä ilmassa ja putoaa takaisin maahan lakkaamattomana sateena. Vähäiseen saareen kosken niskalla kylvi Livingstone monenlaisia siemeniä, ollen vakuutettu, että koskesta nouseva höyry ja kosteus auttaisi hänen istutuksiaan kasvamaan.

Sekeletu oli saattanut Livingstonea Batokain maahan, jotka ennen ovat olleet itsenäiset ja harjoittivat silloin suurimpia julmuuksia ja ilkitöitä, kunnes Sekeletun isä Sebituane pakoitti osan heistä alamaisiksensa. Maa, jonka kautta Livingstone kulki, oli erittäin kaunista ja oli ennen ollut tiheästi asuttua, mutta nyt siitä olivat asukkaat vähentyneet hyvin suuressa määrässä edellisten sotien vuoksi. Batokat, jotka olivat äärettömän suurien karjalaumojen omistajat, olivat turhaan koettaneet vastustaa Makololojen valloituspuuhia ja kun he olivat voitetut, olivat Makololot saaneet niin paljon karjaa, etteivät voineet niitä edes pitää luvussa. Sekeletu jätti Livingstonen seuraajiksi 114 miestä saattamaan häntä meren rannalle.

Vähitellen alkoi maa kohota kunnes Livingstone tuli siihen ylämaahan, joka rajoittaa Sisä-Afrikan tasangot ja jonka Sambesi-virta Viktoria-koskessa katkaisee. Tätä seutua Livingstone kuvaa erittäin sopivaksi uudis-asukkaille sen vuoksi, että se on terveellinen ja hedelmällinen. Makololot kehuvat sitä parhaimmaksi maaksi, kuin he tuntevat. Täällä olikin Sekeletun isävainaja Sebituane ensin asunut ennenkun Matebelet hänen sieltä karkoittivat ja ryöstivät häneltä kaiken karjan, jonka jälkeen hän muutti länteen päin ja perusti sen valtakunnan, jossa hänen poikansa nyt hallitsi. Asukkaat olivat vierasvaraisia ja ystävällisiä eivätkä tunteneet orjakauppaa. Metsä-eläviä oli niin paljon, että Livingstone ei sano missään nähneensä sellaista runsautta, mutta kun ne olivat arkoja, oli hänellä kuitenkin vaikeuksiakin saada elätetyksi suurta seuraajajoukkoansa. Monet hänen seuralaisistansa olivat kuitenkin taitavia metsästäjiä ja hankkivat silloin tällöin elefantin tahi jonkun muun suuren elävän paistiksi. Kerran sattui sellaisessa tilaisuudessa, että yöllä heidän ympärillensä kokoutui hyenaparvi, joka ilkeällä ulvomisellaan piti heidät valveilla. Livingstone, joka tiesi että neekerit uskovat hyenain aina tarkoittavan jotakin ulvomisellaan, kysyi väeltänsä syytä siihen, miksi hyenat niin kovasti ulvoivat ja sai vastaukseksi, että ne iloitsevat edeltäpäin siitä saaliista, jonka ne tietävät huomenna saavansa elefantin jäännöksistä.

Lintujakin kertoo Livingstone täällä olevan hyvin suuressa määrässä ja mainitsee niistä omituisen sarvikuonolinnun, jolla nokan päällä on suuri luinen kasvannainen. Kun tämä lintu on tehnyt pesänsä, tavallisesti ontevaan puuhun, ja muninut munansa, niin koiraslintu tukkeaa pesän suun niin pieneksi, että auki jää ainoastaan pieni reikä, josta naaras pistää nokkansa ulos; koiras syöttää naarasta niin kauan, kunnes pojat kykenevät lentoon, jolloin naaras on erinomaisen lihava, ja asukkaat pyytävät sitä silloin suurena herkkupalana; koiras itse on samalla ajalla laihtunut hyvin laihaksi. — Toinen omituinen lintu on mesikäki, joka on hyvin ahnas mettä syömään, mutta kun mehiläispesä sattuu olemaan sellaisessa paikassa, ettei se sitä saavuta, houkuttelee se ihmisiä pesän luo, ja saapi tavallisesti aina osan medestä, kun nämä sen löytävät.

Asukkaat näillä seuduilla ovat hengellisessä kehkeymisessä paljon jäljempänä sisämaan asukkaita, ja olivat silloin kun Livingstone heidän maansa kautta kulki, niin paljon sorretut mahtavampain naapurien hyökkäyksien kautta, että he suurimmalla hartaudella toivoivat rauhaa. He ovat iholtansa vaaleampia, melkein kahvin-värisiä, johon on kaadettu kermaa, eivätkä pidä mustaihoisuutta minäkään kauneutena. He rumentavat itsensä siten, että yleisesti lyövät pois etuhampaat yläleuasta, eikä heidän tirannihallitsijansakaan ole saaneet tätä tapaa poistetuksi.

Orjakaupan ja portukalilaisten kauppiaitten menettelyn seuraukset alkoivat tuntua yhä selvemmin kuta etemmäksi matkustajat kulkivat itään päin. Asukkaat tulivat yhä enemmin vihamielisiksi ja epäluuloisiksi ja usein oli heidän ja matkustajain välillä syttynyt riitoja, jotka olivat vaikeita sovittaa. Kuljettuansa erään Tsumbo-nimisen Portukalilaisten hyljätyn kauppa-aseman jäännöksien ohitse, joutui Livingstone seuralaisineen Portukalilaisten ja alkuasukkaiden sotatantereelle. Hänen täytyi nyt kulkea virran eteläpuolelle, ja jatkaa matkaansa sillä puolella virtaa kunnes hän tuli Tete-nimiseen Portukalilaisten perustamaan kauppapaikkaan, maaliskuulla 1856. Täällä asuva portukalilainen päällikkö Tito Augusto d'Arajo Sicard vastaanotti Livingstonen ystävällisimmällä tavalla. Kun Livingstone maaliskuun 2 p. iltapuolella väsyneenä seisattui Teten ulkopuolella noin 8 engl. peninkulman matkan päähän eikä samana päivänä enää jatkanut matkaa kaupunkiin, vaan jäi yöksi lepäämään leiripaikalle, lähetti hän vaan kaupungin päällysmiehelle ne suosituskirjeet, jotka hän oli saanut Loandan piispalta sekä muilta henkilöiltä siellä. Seuraavana aamuna k:lo 2 heräsi hän kun kaksi upseria sotamieskomppanian kanssa tuli häntä vastaanottamaan tervehtien häntä tervetulleeksi ja tuoden hänelle aineksia eurooppalaisen aamiaisen valmistusta varten. Hänen seuralaisensa hämmästyivät suuresti ja luulivat noiden aseellisten miesten tulleen heitä ja Livingstonea vangitsemaan. Kun Livingstone oli tullut Teteen, sai hän vielä suuremmassa määrässä kokea portukalilaisen päällikön ystävyyttä; sillä tämä koki kaikin tavoin virkistää hänen uupuneita voimiansa, antoi Makololoille maakappaleen viljeltäväksi kunnes he voisivat palata kotiansa, vieläpä piti heitä talossaan kunnes he ennättivät rakentaa itselleen majoja, antoi heille viljaa, y.m. Livingstonen pikku tyttärelle vietäväksi hän lahjoitti rukousnauhan, jonka eräs Teten asukkaista oli valmistanut siellä saadusta kullasta; samoin hän antoi näytteitä kultahiekasta, jota oli saatu kolmesta eri paikasta Teten ympäristöllä ja jotka vieläkin säilytetään geoloogisessa museumissa Lontoossa.

Tetessä Livingstone viipyi puolitoista kuukautta, sillä hänen täytyi odottaa sopivampaa vuodenaikaa matkustaaksensa, ja tutki sillävälin tarkemmin näitä seutuja. Tetessä ovat Portukalilaiset hallinneet jo kauan aikaa, ainakin toista sataa vuotta, vaan kuitenkaan ei tämä uudisasuntola ole voinut kehittyä parempaan kukoistukseen, vaikka se on luonnostansa rikkaalla ja hyvin edullisella paikalla. Suurin syy siihen on orjakauppa ja Portukalilaisten sodat alkuasukasten kanssa. Kerran oli sellaisen sodan ajalta Teten maaherra lähtenyt kurittamaan erästä kapinoitsijaa, mutta tämä oli lähettänyt joukon väestänsä Teteen, ja turvattomana tuli silloin kaupunki perin pohjin hävitetyksi tulipalon kautta, niin ettei jäänyt kuin kirkko jäljelle. Livingstonen aikana oli kaupungissa vieläkin jäännöksiä ja raunioita näiltä ajoilta, ja Teten koko asukasluku oli parin tuhannen paikoilla. Kahvin sekä muiden hyödyllisten kasvien viljelys on joutunut suuresti rappiolle entisiin aikoihin verraten. Paitse kultaa, jota täällä on huuhtomalla löydetty, on myös runsaassa määrässä rautaa, joka on erinomaisen hyvää. Kasvikunnan rikkaudesta voisi toimelijaisuudella saada hyvinkin suurta hyötyä tälle maalle, mutta valitettavasti on kauppa kulkenut monen käden kautta eikä suoranaista yhteyttä ole pidetty emämaan ja siirtokuntien välillä. Suurin onnettomuus maalle on kuitenkin orjakauppa, joka tuskin meidänkään aikoinamme lienee lakannut näillä seuduilla.

Saatuansa tietää, että Sambesi-virran suupuolella oli tullut nälkä-aika, päätti Livingstone jättää seuralaisensa Makololot Teteen ja jatkaa matkaansa ainoastaan muutamain toverien kanssa. Välttääksensä epäluuloa, jätti hän kaiken Sekeletun hänelle antaman elefantin-luun erään luotettavan Portukalilaisen haltuun sillä käskyllä, että jos hän ei palajaisikaan, tämä möisi sen ja lähettäisi sen edestä tavaroita Sekeletulle. Muutoin oli Livingstonen tarkoitus lähteä Englantiin niin pian kun hänelle siihen ilmestyisi tilaisuus, sekä palata sieltä jonkun ajan kuluttua. Englannissa hän tuumi ostaa omilla varoillansa tavaroita Sekeletulle, ja sitte ottaa palkinnokseen niiden hinnan siitä summasta, joka saataisiin kun elefantin-luu olisi saatu myydyksi.

Lähdettyänsä Tetestä huhtikuun 22 p:nä v. 1856 kulki Livingstone veneillä pitkin Sambesi-virtaa Senna nimisen, rappiolle joutuneen portukalilaisen kylän ohitse, jonka asukkaat hänelle kuitenkin osoittivat kaikkea ystävyyttä. Virta on täällä ala-varrellansa jo paisunut niin suureksi, että kun Livingstone oli keskellä virtaa, niin ei kumpaakaan rantaa näkynyt. Vasemmalla puolella laskee siihen likellä sen suuta Shire niminen lisävirta, joka kulkee erittäin hedelmällisten ja terveellisten seutujen halki, jotka sen pahempi, ovat jääneet sivistymättömien neekerien haltuun, vaikka kyllä alku olikin tehty näiden maiden viljelemiseen ja niiden asukkaiden sivistyttämiseen.

Tultuansa Kilimaniin, Sambesin suulla, sai Livingstone kuulla, että Englannin hallitus sekä Kap-maan siirtokunnan hallitus olivat pitäneet paljon huolta hänestä ja lähettäneet laivan häntä vastaanottamaan Sambesin suulla, mutta että laivan väestön päämiehet olivat laivalta maalle tullessaan hukkuneet, sillä Sambesin suu on melkein täynnä salakaria. Tällainen uutinen tuntui niin lempeän miehen kuin Livingstonen mielestä kumminkin katkeralta. Hän otti muutamia seuralaisistansa Kilimaniin saakka, vaikka huonon vuodentulon vuoksi olikin vaikea saada elatusta, että nämä saisivat nähdä valtameren. Makololot olisivat mielellänsä seuranneet etemmäksikin, vaan Livingstone oli epätietoinen miten hän itsekään pääsisi Englantiin. Oltuansa kuusi viikkoa Kilimanissa sai hän kuitenkin erään Englantilaisen laivan mukana Kap-kaupungista 150 puntaa matkarahoja sekä kaikellaisia muita tarpeita. Samalla laivalla pääsi myös Livingstone maksutta Mauritius-saarelle, josta hän sitte palasi Egyptin kautta Englantiin.

Hän otti mukaansa matkaseuransa päämiehen Sekvebun, joka oli älykäs mies ja oli monta hyvää työtä tehnyt hänelle, sillä Livingstone tunsi olevansa suuressa kiitollisuuden velassa tälle miehelle ja tahtoi tehdä Sekeletun mieliksi, joka oli käskenyt häntä ottamaan koko seurueen kotiinsa saakka. Suuret matkakustannukset estivät Livingstonea ottamasta toistakin miestä mukaansa, joka seurueesta oli ainoa jäljellä hänen mukanansa. Tätä koki Livingstone peloittaa tulemasta mukaan sanoen hänen kuolevan jos tulisi niin kylmään maahan kuin Englantiin. "Siitä ei ole lukua," vastasi tämä, "salli vaan minun kuolla jalkojesi juuressa".

Kun Livingstone ja Sekvebu Kilimanissa erosivat ystävistänsä, oli kova myrsky, joka olisi voinut peljättää vanhojakin merimiehiä. Aallot pauhasivat niin korkeina, että kun laiva oli laineen pohjalla ja vene toisen laineen takana, niin ei sinne näkynyt laivan mastojakaan. Sekvebu näki nyt ensi kerran valtameren. Vene nousi laineen harjalle ja syöksi siitä nopeasti eteenpäin sellaisella vauhdilla, että se törmäsi toista aaltoa vastaan kuin karille; suuret hyökylaineet syöksivät vettä veneen ylitse ja kaikki näytti hukkuvan. Mutta vene syöksee vaan laineen halki ja jatkaa kulkuansa laivalle; sillä välin yksi merimiehistä ammentaa vettä venheestä ämpärillä niin paljon kuin kerkiää. Sekvebu-parka kysyi peljästyneenä: "Tälläkö tavoin teillä on tapa matkustaa?" Livingstone hymyili ja vastasi: "No niin, kuten näet," ja koki häntä lohduttaa ja rohkaista. Sekvebu oli tosin eläessään nähnyt venheitä paljon ja monellaisia, mutta mokomaa hän ei ollut ikänään nähnyt. Kun he saapuivat laivalle, heilui se niin ankarasti, että maamoukat, — joksi Livingstone nimittää itseänsä ja Sekvebua — tottumattomina vesillä kulkemaan eivät millään tavoin voineet köysiä myöten nousta laivaan, vaan heille täytyi laskea alas istuin, jossa he hinattiin ylös aivan kuin naiset, jotka joskus käyvät laivaa katsomassa. Laivalla heidät vastaanotettiin suurimmalla ystävyydellä ja olivat siellä pian tottuneet kaikkeen, paitse Livingstone — omaan äidinkieleensä, jota hän ei ollut puhunut puoleen neljättä vuoteen, ja oli jo kolmentoista vuoden kuluessa sitä ennen siitä melkoisesti vieraantunut. Hän arveli siis laivalla olleensa hyvinkin naurettava keskustelukumppani, kun hän luuli tuntevansa äidinkielensä täydellisesti, mutta puhuessa ei keksinytkään sanoja.

Laivalla oppi Sekvebu vähän Englannin kieltä ja oli tullut upserien sekä miehistön lemmikiksi. Olo sotalaivalla pani alussa hänen päänsä pyörälle, kun kaikki hänestä oli niin outoa; mutta Livingstonelle hän virkkoi usein: "Sinun kansalaisesi ovat oikein kelpo miehiä," ja ihmetteli "kuinka kummallista tämä maa oli, jossa näkyi — pelkkää vettä". Alituinen jännitys, jossa hänen kehittymättömät sielun voimansa olivat, vaikutti viimein, että hän tuli mielipuoleksi ja rupesi tappamaan itseänsä. Livingstone sai hänen toki rauhoitetuksi, vaan ainoastaan lyhyeksi ajaksi, Upserit kehoittivat Livingstonea panemaan Sekvebun kahleisiin, mutta sitä ei hän tehnyt, sillä hullut muistavat usein kovan kohtelun, jonka ovat saaneet kärsiä, eikä Livingstone tahtonut, että Sekeletun maassa sanottaisiin hänen kohdelleen tämän etevimpiä miehiä samalla tavalla kuin he ovat nähneet orjia kohdeltavan. Sekvebu hukutti viimein itsensä Mauritius-saaren satamassa ja olisi kyllä voinut pelastua jos hän olisi tahtonut, sillä hän oli hyvä uimari. Onnettoman Sekvebun ruumista ei koskaan löydetty.

Mauritius-saaren raitis ja viileä ilmanala virkisti suuresti matkoistaan väsynyttä Livingstonea, jonka asukkaat vastaanottivat suurella ystävyydellä: hänen isäntänsä, kenralimajuri Hay pakoitti ystävällisesti hänet viipymään luonansa kunnes hän oli monista vaivoistaan virkistynyt ja tullut terveeksi afrikalaisesta kuumetaudista, jota hän kauan oli sairastellut. Marraskuulla lähti Livingstone vihdoin punasen meren tietä Egyptiin ja sieltä Englantiin, johon hän saapui joulukuulla 1856.

Kotimaassa hän vastaanotettiin erinomaisella ihastuksella ja kunnioituksella. Hänelle koottiin kansallispalkintona 20,000 puntaa eli noin puoli miljonaa markkaa.

Livingstonelle oli onnistunut hänen suuri aikeensa matkustaa Etelä-Afrikan poikki merestä mereen ja tällä retkellänsä hän teki tunnetuksi nämä maat, joista Europan tiedemiehillä ei ennen ollut vähintäkään luotettavaa tietoa. Etelä-Afrikan sisämaat, joita ennen oli pidetty autioina erämaina, näytti Livingstone olevan suuria hedelmällisiä alankoja, jotka tavallisesti eivät olleet paria tuhatta jalkaa ylempänä meren pintaa. Hän oli keksinyt Etelä-Afrikan suurimman jälkeisen virran ja tutkinut sen juoksun melkein sen lähteistä suuhun saakka. Vasta meren rantamaiden läheisyydessä tavataan ylänköjä ja korkeampia selänteitä, jotka eivät nekään kohoa hyvin korkeiksi. Ne kansakunnat, joiden maiden kautta hän oli kulkenut, olivat melkein kaikki olleet rauhallisia ja sillä hengellisellä kannalla, että ne voivat vastaanottaa korkeampaa sivistystä. Suurimmaksi osaksi oli heille pohjoisempien maiden turmio, orjakauppa, tuntematon ja monet heistä sitä inhosivat. He elävät järjestetyissä yhteiskunnissa, heillä on pysyväiset asuinsijat ja he harjoittavat sekä maanviljelystä että karjanhoitoakin. Metsästys on heille kuitenkin tärkeä elinkeino ja sen vuoksi onkin heidän elämässään vielä paljon raakuutta nähtävänä. Maan hedelmällisyys on erinomainen, vaikka paikoittain terveydelle vahingollinenkin. Kuitenkin on monta seutua, jotka terveellisen ilmanalansa ja hedelmällisen maanlaatunsa vuoksi ovat erittäin sovelijaat suurenkin ihmisjoukon elättämiseen. Maanviljelys on vielä hyvin alkuperäisellä ja yksinkertaisella kannalla. Kun maanpinta on parin tai kolmen tuuman syvyydestä saatu kuokituksi, pistää kylväjä lapiolla maahan vähäisen kuopan. Siihen hän kourastaan pudottaa muutamia maissin siemeniä ja peittää ne mullalla, jonka hän sysää kuoppaan jalallansa. Neljän kuukauden kuluttua saa hän varman runsaan sadon, tavallisesti satakertaisen, joskus suuremmankin.

Etelä-Afrikassa on usein voimallisten päällikköin toimesta syntynyt suuria valtakuntia heidän valloitustensa kautta, mutta ne hajoavat tavallisesti heidän kuoltuansa. Varsinkin ovat Kafferilais-heimokunnat viime aikoina sellaisia perustaneet. Niin ovat Matebelet Mosilikatsen johdolla perustaneet suuren ja mahtavan valtakunnan Sambesin keskikohdan eteläpuolelle; Makololot Sebituanen johdolla Sambesin ylävarrelle eli Liambeyn ympäristölle, ja pohjoisempana asuvat Londa-heimokunnat ovat jo kauan aikaa sitte perustaneet Muatajanvon johdolla voimakkaan valtakunnan, jonka asukkaat kuitenkin ovat toista heimokuntaa kuin Kafferit, sillä heillä on iho aivan toisennäköinen, nimittäin kellertävä, niin että he ovat keltatautia sairastavien Etelä-Eurooppalaisten näköisiä. Heidän ja etelämpänä asuvien heimokuntien kielien välillä on kuitenkin niin suuri yhtäläisyys, että se selvästi todistaa heidän olevan samaa sukuperää.

IV.

Niin innokas mies kuin Livingstone, ei malttanut kauan viivytellä kotimaassansa, vaan lähti jo vuoden 1858 alussa Englannista Afrikaan jatkamaan tutkimuksiansa. Häntä kehoitti tähän monta seikkaa. Ensiksikin oli hän jättänyt seuralaisensa Teteen ja luvannut johdattaa heidät takaisin heidän kotimaahansa, eikä tahtonut rikkoa heille antamaansa lupausta. Mutta vielä oli Livingstonen tarkoitus vaikuttaa voimiensa mukaan kristinuskon levittämistä ja vastustaa orjakauppaa niin paljon kuin suinkin; sitäpaitse oli hän päättänyt tarkoin tutkia Sambesi-virran kulkua Viktoria-kosken ja Teten välillä, joka matka vielä oli tuntematon koska hän oli sen matkan kulkenut maata myöten, eikä seurannut virran rantoja. Useat oppineet herrat, jotka eivät olleet koko maassa käyneet, rupesivat näet epäilemään, että Viktoria-kosken ja Sambesi-virran välillä olikaan mitään yhteyttä.

Täten alkoi siis Livingstonen toinen tutkimusretki, joka kesti vuodesta 1858 vuoteen 1864 saakka. Tilan vähyys tässä kirjassa estää niin tarkoin kertomasta tätä ja hänen kolmatta retkeänsä Afrikassa kuin hänen ensimmäistä retkeänsä, vaikka hän näillä jälkimmäisilläkin retkillä on tehnyt yhtä tärkeitä ja suuria keksinnöitä.

Livingstonen toisella tutkimusmatkalla oli hänen mukanansa useita muita Eurooppalaisia, niiden joukossa hänen veljensä Charles, tohtori Kirk ja useita lähetyssaarnaajia. Heillä oli mukanansa pieni höyrylaiva, joka oli mukavamman kuljetuksen vuoksi rakennettu siten, että sen voi hajottaa kolmeen eri osaan. Tällä höyryvenheellä he toivoivat voivansa tarkemmin ja helpommin tutkia Afrikan virtoja.

Tultuansa Portukalilaisten vähäiseen kaupunkiin Mosambik'iin Afrikan itärannalla, laitettiin höyryvene kuntoon ja matkustajat tulivat Sambesi-virran suulle, josta he virtaa myöten kulkivat Teteen; täältä Livingstone teki monta retkeä marraskuussa 1858 ja tammikuulla 1859 virtaa ylöspäin Kebrabasa-nimisten koskien luo, mutta täällä huomattiin mahdottomaksi päästä tuolla pienellä laivalla etemmäksi ja Livingstone palasi Teteen, josta hän kirjoitti Englantiin ja tilasi toisen mukavamman pikkulaivan itsellensä. Mutta ennenkun tuo uusi höyryvene saapui perille, teki Livingstone vielä useita tutkimusretkiä entisellä. Hän oli nähnyt, että Sambesi-virran suupuolella siihen laskeutuu lisävirta pohjoisestapäin, vaan tämä lisävirta, nimeltä Shire, oli vielä peräti tuntematon. Portukalilaiset eivät siitä tietäneet antaa mitään tietoja; he sanoivat koettaneensa kulkea sitä ylöspäin, mutta virrassa oli muka kasvanut niin tiheässä vesikasveja, että ne estivät kulkua; pääsyy miksi Portukalilaiset eivät päässeet kulkemaan virtaa ylöspäin, lienee kumminkin ollut se seikka, että asukkaat rannoilla olivat ampuneet heitä myrkytetyillä nuolilla. Livingstone lähti tammikuulla 1859 Shire'ä tutkimaan ja hänkin sai kokea vihollista kohtelua. Vaimot pakenivat joka paikassa mihin hän miehineen tuli ja miehet seurasivat rannoilla, valmiina käyttämään nuoliansa ja jousiansa estääksensä häntä maalle nousemasta. Tingane nimisen kylän kohdalla keräytyi heitä yli 500 estämään Livingstonea etemmäksi pääsemästä, mutta kun hän oli saanut heille selvitetyksi, ettei hän miehineen ollut heidän vihollisensa Portukalilainen eikä orjakauppiaskaan, vaan toista kansaa, joka koki orjakauppaa vastustaa, niin he tulivat hyviksi ystäviksi ja Livingstone taisi jatkaa matkaansa esteettömästi, kunnes hän saapui erään kosken luo, jonka hän nimitti Murchison-koskeksi Tämän kosken yläpuolelle ei Livingstone enää voinut höyryvenheellä kulkea ja palasi sen vuoksi takaisin Teteen.

Parin kuukauden kuluttua lähti Livingstone uudestaan tutkimusretkille näille seuduille ja tällä kertaa asukkaat vastaan ottivat hänet suurella ystävyydellä. Livingstone jätti silloin pienen höyrylaivansa Shibise nimisen kylän kohdalle ja jatkoi tutkimusretkeänsä maata myöten, joten hän huhtikuussa tuli Shirva nimisen järven luo, muutaman päivän matkan päähän Shire-virrasta koilliseen päin. Tämä järvi oli ennestään Eurooppalaisille niin tuntematon, ettei sitä tiedetty olevankaan. Livingstone huomasi sen hyvin rikkaaksi eläimistä, sillä siinä oli summaton joukko kaloja, krokotiilejä, ja virtahepoja. Sitäpaitse siinä oli hyvin runsaasti verimatoja. Järvi oli noin 60 tai 80 engl. peninkulman pituinen ja parikymmentä peninkulmaa leveä. Vesi tässä järvessä on suolaisenpuoleista, josta Livingstone päätti, ettei siitä lähde mitään virtaa, ja tätä arvelua eivät myöhemmät tutkimukset olekkaan kumonneet. Järveä ympäröivät korkeat vuoret, joiden korkeimmat huiput kohosivat 6-8,000 jalan korkeuteen. Maa oli hyvin hedelmällistä ja matkustajat viipyivät siellä jonkun aikaa, mutta kun heillä ei ollutkaan tarkoituksena täällä laveampiin toimiin ryhtyä, niin palasivat he vieläkin Teteen.

Tetestä lähti Livingstone jo seuraavan elokuun ajalla uudelle retkelle, tullaksensa suuren Niassa-järven luo, jota alkuasukkaat nimittivät myöskin Niinjesi eli Tähtijärveksi. Matkalla löysi Livingstone lähteen, jossa vesi oli kiehuvan kuumaa. Lähteestä lähti puro, joka alkupäässä oli niin kuuma, että siinä voi keittää munia ja vielä 50 kyynärän päässä lähteestä taisi sen vettä käyttää lämpimänä kylpypaikkana. Puron kirkas vesi oli houkutellut hyönteisiä ja muita pieniä eläviä laskeumaan puroon, mutta ne olivat siinä kaikki kuolleet.

Siinä maassa, johon Livingstone tuli, lähdettyänsä Shire-virran rannalta, asui Mangandsha-niminen kansa, joka harjoitti maanviljelystä ja osaksi teollisuuttakin, sillä jokaisessa kylässä oli taitavia seppiä, raudan sulatus-uuni ja hiilipolttimot. Asukkailla oli tietysti vakinaiset asuinpaikat ja he viljelevät ohraa ja pumpulia. Pumpulista naiset kehräävät lankaa, josta miehet kutovat vaatetta. Tämä työ käy kuitenkin hyvin hitaasti heidän yksinkertaisten työkalujensa vuoksi. Luonteeltaan he ovat rauhallisia ja ystävällisiä. Heidän joukossaan tavataan myös taitavia savi-astian tekijöitä ja kelpo korien palmikoitsijoita. He tahtovat mielellään koreilla kaikellaisilla koristuksilla, esim. helminauhoilla, messinkirenkailla, y.m. vaikka heidän koristeensa eivät aina heitä tekisikään kauniimmaksi. Vaimot esim. venyttävät ylähuulena niin pitkäksi, että se viimein on inhottavan näköinen, mutta kun "muoti" niin vaatii, niin sitä hekin noudattavat. Tämä huulen venyttäminen tapahtuu siten, että siihen puhkaistaan reikä, johon pannaan puusta tai jostakin muusta aineesta tehty koriste, jolla reikä vähitellen laajennetaan. Koristetta, jota nimitetään pelele'ksi, kannetaan sittemmin aina huulessa. Toinen yleinen tapa Mangandsha-kansan keskuudessa on oluen juonti. Olutta he valmistavat hirssi-viljasta, jota he viljelevät, ja tavallisesti sai Livingstone seuralaisineen vastaanottaa lahjaksi suuren astiallisen olutta kun hän tuli johonkin kylään. Parin päivän vanhana tämä juoma on virkistävää ja hyvän makuista, mutta vanhentuneena se muuttuu väkeväksi ja pahaksi nauttia. Joskus tapasi Livingstone koko kyläkunnan juovuksissa tästä juomasta.

Livingstone oli jättänyt pienen höyrylaivansa Shire-virrassa olevien useiden koskien alapuolelle, joita yhteisellä nimellä nimitetään Murchison-koskiksi, ja kulki jalkaisin seuraten Shiren juoksua. Noustuansa ylämaahan löysi hän tovereineen erittäin miellyttävän ja kauniin seudun, jolle luonto suurimmassa määrässä oli tuhlannut lahjojansa. Maan laatu oli erinomaisen hedelmällinen ja ilmanala raitis ja terveellinen. Asukkaita on täällä hyvin tiheässä ja he ovat paljon etevämmällä sivistyskannalla kuin monet sisämaan kansat. Heillä on tapana asua kyläkunnissa, joilla kullakin on päällikkönsä. Tämä taas voi olla ylipäällikkö monen kyläkunnan yli ja hänelle maksetaan veroa, joka velvoittaa hänet vaaran ja hädän uhatessa puolustamaan alamaisiansa. Jos hän sen laiminlyö, laiminlyövät myöskin alamaiset veron maksun, mutta tunnustavat siinä kuitenkin tekevänsä väärin laillista päällikköänsä vastaan.

Huomiota ansaitseva vaikka inhottava tapa on Mangandsha-kansalla myrkkyjuoman kautta todistaa jonkun syyttömyyttä tai syyllisyyttä johonkin asiaan. Jos syytetty juotuansa myrkkyjuoman, jota sanotaan muave, ei kuole, julistetaan hän viattomaksi, mutta päinvastaisessa tapauksessa katsotaan häntä syylliseksi. Taikausko tekee, että jokainen epäilemättä juo myrkkyä näyttääksensä viattomuuttansa. Tietysti tällainen tapa on vaatinut summattoman monta ihmishenkeä ja vaatii vieläkin, kunnes se saadaan lakkautetuksi. — Livingstonen tullessa erääsen kylään, oli sen päällikkö edellisenä päivänä kestänyt onnellisesti tällaisen koetuksen ja hänen alamaisensa osoittivat sen johdosta iloansa siten, että he joivat olutta, tanssivat ja löivät rumpua kaksi vuorokautta yhtämittaa.

Uskonnolliset käsitteet Mangandsha-kansan keskuudessa ovat hyvin yksinkertaiset. He uskovat korkeimman olennon olevaksi, jota he nimittävät Mpambé eli Morungo, jo myöskin ihmissielun kuolemattomuuden. Eräs vanha kylänpäällikkö selitti: "Täällä maailmassa elämme ainoastaan muutamia päiviä, mutta kuoleman jälkeen me elämme vielä kerran; missä ja minkälaisessa tilassa tahi seurassa, sitä emme tiedä, sillä kuolleet eivät tosiaan palaja sitä meille sanomaan. Joskus palajavat kuolleet ja näkyvät meille unessa, mutta he eivät koskaan puhu, eivätkä sano mihin he ovat menneet tahi miten heille on käynyt".

Syyskuussa v. 1859 saapui Livingstone seuralaisineen Niassa-järven eteläpäähän, josta Shire-virta alkaa. Shiren laakso on alkupäässä noin 12 engl. peninkulman levyinen ja sitä rajoittavat korkeat kukkulat. Koska kulovalkea, joka poltti suuret kuivettuneet heinäiset maat, levitti äärettömän paljon savua ympäri koko seutua, niin eivät matkustajat voineet kauaksi nähdä. He eivät kauan viipyneet Niassan rannoilla, vaan palasivat takaisin laivallansa rantamaalle, virkistääksensä siellä voimiansa uusille retkille.

Livingstone lähti jälleen Sambesi-virtaa myöten Teteen, josta hän lähti viemään Makololoja takaisin heidän omalle maallensa. Niistä, jotka hän oli tuonut mukanansa sisämaasta, oli vaan 100:n paikoilla elossa, mutta monet näistäkin olivat pitkällisen kotoa poissa-olon ajalla Tetessä hankkineet itselleen vaimoja ja lapsia ja karkasivat Livingstonen seurueesta takaisin, sillä he eivät voineet vaimojansa viedä kotomaahansa koska useimmat heistä olivat orjia, eivätkä heidän vaimonsa voineet lähteä isäntiensä luota, ja puolisoiden välinen side oli niin luja, etteivät miehet sitä voineet katkaista. Jäljelle jääneiden kanssa jatkoi Livingstone matkaansa sisämaahan pitkin virtaa. Kebrabasa-koskien ohitse täytyi heidän kiertää maata myöten ja sitte jatkettiin matkaa taas venheillä. Mainittujen koskien ympärillä olevaa seutua kuvaa Livingstone erittäin kauniiksi. Summattoman suuret metsät, joissa kasvaa kaikellaisia kallisarvoisia puita, peittävät ympärillä olevat kukkulat. Suurin putous koko Kebrabasa-koskijaksossa on Morumbva, jonka putous on noin 20 jalkaa. Mutta kuu nämä kosket kulkevat syvässä rotkossa jyrkkäin kallioiden välissä, niin nousee vesi niissä tulvan aikana noin 80 jalkaa korkeammalle ja silloin katoaa vähäiset putoukset, kivet ovat syvälle veden alle haudatut ja väkevä höyrylaiva voisi kenties nousta vastavirtaan Sambesin ylävarrelle.

Livingstone poikkesi viimein pois Sambesin varrelta Songve nimisen lisävirran kohdalla ja jatkoi matkaansa maata myöten Viktoria-koskelle saakka. Korkealta vuorelta kosken alapuolella oli matkustajilla kaunis näkö-ala koko kosken yli monine mutkinensa. Se syöksee, kuten jo on kerrottu, äkkitaitteisissa polvissa mutkittelevan kalliorotkon kautta. Tarkempien mittauksien kautta sai Livingstone tutkituksi, että Viktoria-koski syöksee kahta vertaa korkeammalla putouksella kuin Niagara! Veden paljous on kuitenkin Niagarassa suurempi. Tohtori Livingstonen veli, joka oli käynyt Amerikassa ja nähnyt tuon mahdottoman vesiputouksen, arveli Viktoria-koskea kauniimmaksi, sillä vesi siinä oli erinomaisen kirkasta ja hohti kuin kirkkaassa auringonvalossa kiiluva lumi.

Putouksien yläpuolella jatkoivat matkustajat kulkuansa taas venheillä ja tulivat viimein Seshekeen, jossa Makololojen päällikkö Sekeletu vastaanotti heidät niinkuin vanhat ystävät ainakin. Sekeletu oli Livingstonen poissa ollessa sairastunut spitalintapaiseen ihotautiin, josta Livingstone paransi hänet helvetinkivellä.

Seshekestä matkusti Livingstone Linyantiin, jossa hän löysi kaikki tavaransa, jotka hän sinne oli jättänyt, säilytettyinä ja hyvässä kunnossa. Vaikka Sekeletu hyvin mielellänsä olisi pitänyt Livingstonen asumassa maassansa, palasi tämä kuitenkin takaisin Teteen ja sieltä rantamaalle, tammikuussa v. 1861. Tähän aikaan tuli Englannista höyrylaiva Pioneer tuoden mukanansa piispan ja lähetyssaarnaajia, joiden piti asettua Niassa-järven seuduille. Laiva annettiin heidän ja Livingstonen käytettäväksi ja sillä he tekivät retken Sambesin suusta pitkin meren rannikkoa pohjoiseen Rovuma-nimisen virran suulle, jota myöten koettiin kulkea laivalla ylöspäin; mutta kun virrassa alkoi vesi nopeasti laskeutua vähemmäksi, täytyi Livingstonen palata takaisin sillä Pioneer kulki 5 jalkaa syvässä ja olisi voinut tarttua kiini virrassa, jossa tapauksessa sen olisi täytynyt odottaa ensi tulvaa päästäksensä irti. Taas lähti hän lähetyssaarnaajain kanssa Shire-virtaa myöten ylöspäin, mutta tällä kertaa oli Mangandsha-heimokuntain kesken syttynyt sota, johon oli ollut syynä orjakauppiasten väkivaltaisuudet ja hirmutyöt. Livingstonea kohtasi nyt monet hankaluudet ennenkuin hän vihdoin pääsi Niassa-järvelle syyskuussa 1861 ja purjehti venheillä sen länsirantaa myöten pohjoista kohti saavuttamatta kuitenkaan järven toista päätä. Lokakuussa hän lähti takaisin ja tuli Pioneer-laivalle. Sillävälin oli hänen puolisonsa tullut Englannista tuoden mukanansa pienen höyrylaivan, jota oli aiottu Niassa-järvellä käytettäväksi ja oli kokoon pantava 24:stä eri kappaleesta. Kun tällä pienellä laivalla taas oli tehty yritys Rovuma-virtaa myöten saapua Niassa-järvelle, huomasi Livingstone sen mahdottomaksi sillä hän kohtasi koskia, jotka eivät sallineet hänen kulkea etemmäksi. Muutoin olivat asukkaat Rovuman seuduilla erittäin ystävällisiä, sitä enemmin kuta etemmäksi hän oli tullut rantamaalta. Hän kääntyi takaisin taas jatkamaan yrityksiänsä Shire-virtaa myöten päästä Niassa-järvelle. Laivaa hän ei saanut kuljetetuksi koskien yläpuolelle, vaan kulki maata myöten tämän järven eteläpäähän, josta hän lähti venheillä eteenpäin.

Niassa on yli 30 Suomen peninkulmaa pitkä ja keskimäärin noin 4 peninkulmaa leveä. Sitä ympäröi korkeat vuoret, varsinkin pohjoispuolella ja useita pieniä virtoja laskee siihen monelta haaralta. Usein raivoo tällä järvellä ankarat myrskyt ja Livingstonen ensi kerran kulkiessa sitä myöten oli hän jo kerran kovassa hengen vaarassa, silla venheellä hän ei voinut lähestyä rantaa, jota vastaan aallot olisivat lyöneet venheen pirstoiksi ja laineet kasvoivat niin hirveän suuriksi, että olivat vähällä peittää koko venheen. Järven syvyys vaihettelee 15:n ja sadan sylen välillä, ja tulvan aikana nousee siinä vesi tavallisesti puolitoista kyynärää. Sen rantamailla asuu hyvin lukuisa väestö, taajempi kuin monessa muussa seudussa Afrikassa. Livingstonen käydessä Niassa-järvellä oli orjakauppa siellä hyvin suuressa voimassa ja hän arveli, että tälle järvelle rakennettu laiva voisi tuota häpeällistä elinkeinoa estää suuremmassa määrässä kuin kymmenen Afrikan itärannikolla vartijoina kuljeksivaa sotalaivaa. Tällä toisella matkallansa Niassa-järvelle erosi Livingstone tovereistansa ja kulki kauemmaksi länteenpäin järven rantaseuduilta, mutta hänen täytyi viimein palata kun hän kohtasi varsin vihamielisiä asukkaita noilla ylämailla.

Tultuansa takaisin Shire-virran varrelle, jossa Pioneer-laivan oli kauan täytynyt olla yhdessä kohden, sillä vesi virrassa oli niin matalaksi laskeutunut, ettei Pioneer voinut kulkea takaisin meren rantaan, vaan täytyi odottaa tulvaveden aikaa, sai Livingstone Kap-maan hallitukselta käskyn tulla takaisin, sillä Pioneer-laivaa ei enää luvattu hänelle käytettäväksi muuta kuin korkeintaan sen vuoden loppuun. Livingstone oli myöskin tuskastunut niihin lähetyssaarnaajiin, jotka häntä seurasivat, sillä he olivat useasti valittaneet hänen itsepäisyyttänsä eivätkä ymmärtäneet noudattaa tämän kokeneen miehen neuvoja, vaikka hän parhaiten tunsi Afrikassa vallitsevat suhteet. Hän päätti sen vuoksi palata Englantiin, ja tämän päätöksensä hän pani toimeen helmikuussa 1864, jolloin hän Afrikasta purjehti ensin Intiaan ja sieltä Suetsin kautta Englantiin, ja saapui kotimaahansa kesäkuussa samana vuonna.

Livingstonen toinen suurempi tutkimusmatka oli nyt lopussa ja se, oli kestänyt 6 vuotta. Tämän matkan seuraukset olivat myöskin hyvin suuret. Sen kautta nimittäin tuli Euroopan asukkaille tunnetuksi Sambesin suupuolella olevat maat, Shirva- ja Niassa-järvi sekä niiden ympärillä olevat hedelmälliset ja terveelliset seudut, jotka rikkauksinensa odottavat toimeliasten Eurooppalaisten työtä tuottaaksensa runsasta hyötyä viljelijöillensä ja muillekin maille, sekä erittäinkin vanhaa ja järjestetyn turvallisen elämän siunausta sen nykyisille onnettomille asukkaille, joita raakuuden ja orjakaupan tavottama turmellus rasittaa. Eurooppalaisten perustamat uudis-asuntolat näillä seuduilla tekisivät suurinta hyötyä maan asukkaille, jos samalla vaarinotettaisiin ihmisellisyyden ja omantunnon vaatimukset sivistyksessä ja taidossa jälkeen jääneitä kanssaihmisiä neekerejä kohtaan, jotka suuressa määrässä ovat osoittaneet kykenevänsä oppimaan hyvää Eurooppalaisilta, jopa ystävyydellä ja alttiudella ovat heitä melkoisesti auttaneetkin. Ilman Makololojen suurta ystävällisyyttä Livingstonea kohtaan ja heidän hänelle antamaa, voimallista apuansa olisi hänen ollut hyvin vaikea tehdä ensimmäistä suurempaa matkaansa, joka juuri herätti tiedemiesten ja Englannin hallituksen sekä koko sivistyneen Euroopan huomion näihin maihin, joita tarkemmin tutkimaan Englannin kansa ja hallitus varusti tuon mainion kansalaisensa.

Alituinen sota ja rauhattomuudet asukasten kesken tekee kuitenkin hyvin vaikeaksi saada maata laveammalta asutuksi ja viljellyksi, ja alkuasukkaiden hyviä ominaisuuksia ei sivistynyt ihminen aina niin hyvin huomaa sen törkeän ulkokuoren alta, jonka raakuus, juoppous ja muut paheet luovat heidän ympärillensä. Täällä voitti Livingstone kuitenkin niinkuin muuallakin maan asukkaiden kunniotuksen ja rakkauden, ja häntä nimitettiin yleisesti "hyväksi valkoiseksi mieheksi", aivan toisin kuin Portukalilaisia, joiden kanssa neekerit olivat alituisissa riidoissa. Orjakauppiaita hän kuitenkin aina vastusti, sillä nämä menettelivät melkein aina hirveimmällä ja julmimmalla tavalla, ja Mangandsha-kansan maassa pelasti Livingstone kerran koko parven orjia, jotka nuo petomaiset ihmisrosvot olivat saaneet matkaansa.

Ikävä on sekin seikka mainita, että Portukalilaiset ovat hänen suuria ansioitansa koettaneet hyvin suuressa määrässä vähentää. He ovat näet kokeneet väittää, että ne ennen tuntemattomat maat, jotka Livingstone on avannut tieteelle ja saattanut ne tunnetuiksi, ovat muka olleet heille melkein kaikki jo ennestään tutut, ja Livingstonen omista matkakertomuksista ovat Portukalin hallituksessa olevat ylhäiset virkamiehet teettäneet otteita ja kertomuksia, joita he jälestäpäin ovat kunnottomalla tavalla väärennettyinä julkaisseet, lisäellen omia arvelujansa ja arapialaisilta kauppiailta saatuja tarinoita. Näissä kaikissa kirjoituksissa selvästi näkyy Portukalilaisten täydellinen tietämättömyys niiden maiden suhteen, joiden keksimisestä ja tutkimisesta on kunnia Livingstonelle tuleva.

Samalla ajalla, jolloin Livingstone oli Etelä-Afrikassa tehnyt tutkimusmatkansa, oli monta muutakin tiedemiestä matkustellut Afrikassa sen tuntemattomia maita tutkimassa. Pohjois-Afrikassa olivat Saksalaisen Barth'in ja Englantilaisen Richardsonin yhteiset matkat Saharan erämaan läpi Sudaniin ja Tsad-järven ympäristölle mainittavimmat, Keski-Afrikaa olivat tutkineet hyvin monet tiedemiehet useimmista eri kansakunnista; mainittavimmat niistä ovat Amerikalaiset Du Chaillu ja Stanley, Englantilaiset Burton, Speke, Petherick, Grant, Baker ja Cameron, sekä Saksalaiset Rohlss, Schweinfurth ja Nachtigall. Muutamat näistä matkustelivat yksin, toiset toverien seurassa, olipa innostus Afrikan tutkimista varten saanut pari hollantilaista naistakin rouva ja neiti Tinne'n lähtemään Niilin ympäristöihin; mutta heitä kohtasi onnettomuus. Saharan erämaassa he tulivat murhatuiksi. Viimeisinä aikoina ovat Stanley'n ja portukalilaisen majurin Serpa Pinto'n tutkimusmatkat huomattavimmat.

Noin monien miesten toimesta oli Afrikan sisämaassa, joka tämän vuosisadan keskipaikoille saakka oli pysynyt Eurooppalaisille melkein täydellisesti tuntemattomana, löydetty suuria järviä ja mahtavia virtoja, joiden ympärillä asui paikoin puolisivistyneitä maata viljeleviä kansoja, paikoin verenhimoisia ihmissyöjiä. Oli tullut Eurooppalaisille tutuksi, että Afrika ei ollut mikään hedelmätön erämaa, vaan että sen keskiosa on maailman hedelmällisimpiä ja rikkaimpia seutuja, joka odottaa, että sivistyneet kansat uudis-asuntoja perustamalla, kristinuskon levittämisellä, sekä järjestetyn kaupan ja turvallisen liikkeen kautta tekisivät näiden seutujen asukkaat osallisiksi sivistyneen ja järjestetyn yhteiselämän hedelmistä.

Niilin alkulähteet, suuret järvet Keski-Afrikassa, olivat jo löydetyt kun Livingstone lähti kolmannelle ja viimeiselle tutkimusmatkallensa. Mutta Keski-Afrikan sisämaa oli vielä peräti tuntematon ja Livingstonen mieli paloi saadaksensa tätä tutkia ja senvuoksi hän lähtikin jo v. 1865 sitä tutkimaan. Hänen tarkoituksensa oli tällä kertaa saattaa Niassa- ja Tanganjika-järvien väliset seudut tunnetuiksi ja koska tämä viimeksi mainittu järvi ei vielä ollut tarkoin tunnettu, toivoi hän löytävänsä jonkun siitä lähtevän virran ja saada selville onko se yhteydessä Niilin kanssa, kuten hän luuli, sekä tutkia sen länsipuolella olevia seutuja.

Livingstone matkusti ensin Bombaihin Intiassa, jossa hän otti mukaansa muutamia nuoria neekereitä, joita siellä lähetyskoulussa kasvatettiin lähetyssaarnaajiksi, sekä kaksitoista intialaista sotamiestä hoitamaan niitä aaseja ja kameleja, jotka hän oli matkaansa varten hankkinut, sillä nämä eivät kuole tsetse-kärpäsen puremasta niinkuin raavaseläimet ja hevoset. Tultuansa Afrikaan hankki Livingstone palvelukseensa myöskin muutamia miehiä Antsuan- eli Johanna-saarelta Mosambik-kanavassa, sillä tämän saaren asukkaita pidetään luotettavina ja kelvollisina tavarankantajina. Hänellä oli siis mukanansa kohtalaisen suuri seurue, jossa oli 12 intialaista sotamiestä, 9 miestä Johanna-saarelta, 1 Komoro-saaristolainen, 7 vapautettua orjaa ja 2 miestä Sambesin varrelta, jotka hän oli ottanut mukaansa koetteeksi. Eläimiä hänellä oli kuusi kamelia, kolme puhvelia, kaksi muulia ja kolme aasia, yhteensä 31 miestä, joista nuo intialaiset sotamiehet olivat varustetut kelvollisilla Enfield-mallin mukaan tehdyillä rihlatuilla kivääreillä. Livingstone oli nämä aseet saanut lahjaksi Intian hallitukselta. Kun raha noissa tuntemattomissa maissa oli aivan arvotonta, sillä maan asukkaat eivät sille antaneet mitään arvoa, vaan tekivät vaihtokauppaa, niin täytyi Livingstonen viedä mukanansa kymmenen pakkaa vaatetta ja kaksi säkillistä lasihelmiä, joilla hän voisi vaihettaa tarpeita alkuasukkailta. Sitäpaitse oli hänellä omaa tarvistansa varten monta laatikkoa lääkkeitä, vaatteita, tieteellisiä koneita ja muita tarpeellisia tavaroita. Livingstone alkoi matkansa Rovuma-virran vasenta rantaa kulkien ja tällä matkalla häntä kohtasi ylen paljo hankaluuksia. Usein hänen täytyi kirveillä hakkuuttaa auki tie edestänsä kun se oli niin kapea, ettei sitä käynyt kulkeminen. Näillä pienillä poluilla, jotka mutkittelivat aivan sinne tänne tiheässä metsässä, oli kamelien vaikea kulkea, sillä niiden korkeus teki, että puiden oksat heitä estivät. Matkan hankaluutta ja hitautta lisäsi vielä Johanna-miesten ja intialaisten haluttomuus jo velttous työnteossa.

Jo matkan alussa olivat sipojit (siksi nimitetään syntyänsä intialaista sotaväkeä) sekä Johanna-saarelaiset kyllästyneet eteenpäin kulkemiseen ja kokivat siten pakoittaa Livingstonea palajamaan takaisin, että he rääkkäsivät juhdat kuoliaiksi. Kun ei tämä koe auttanut, yllyttivät he alkuasukkaita Livingstonea vastaan syytellen häntä kaikella tavoin. Livingstone tuskautui tällaisista kujeista ja erotti sipojit pois seurastansa. Hän antoi heidän palata takaisin rantamaalle ja varusti heille kylliksi tarpeita paluumatkalle. Nuo sipojit olivat niin ilkeätä joukkoa, että alkuasukkaat luulivat heitä Livingstonen orjiksi. Heillä oli tapana pakoittaa ensimmäistä lasta tahi vaimoa, jonka tapasivat, kantamaan heidän pyssyjänsä ja ampumavarojansa, ja käyttivät neekeriä vastaan uhkauksia ja lupauksia, joita eivät kuitenkaan voineet täyttää. Tunnin marssiminen oli kylliksi riittävä aika että he jo valittivat uupumusta; he olivat silloin jo olevinansa aivan voimattomia ja seisattuivat viivytellen siten kulkua, ja miettivät uusia juonia isäntäänsä vastaan. Selvää on, ettei tällaisista puolustajoista olisi ollut muuta kuin vastusta jos joku suurempi vihollisparvi olisi Livingstonea ahdistanut.

Rovuma-laaksossa oli tullut nälkä-aika, ja vaikka asukkaat vastaanottivat Livingstonen ystävällisesti, niin oli hänen kuitenkin ollut vaikea saada seurueellensa kylliksi ruoka-aineita. Hän oli kuitenkin päässyt Rovuma-virran lähteiden ohitse kesäkuussa 1866 erääsen kylään, jonka hallitsija oli Uhijou-nimiseen kansaan kuuluva päällikkö. Tämä kylä oli kahdeksan päivänmatkaa Rovuma-virran eteläpuolella ja siitä oli lavea näköala Niassa-järven ja siihen laskevien jokien ja virtojen yli. Tämän paikan ja Rovuman välinen seutu oli asumatonta erämaata, jossa Livingstonen seurue oli kärsinyt paljon nälkää ja moni hänen miehistänsä oli karannut.

Livingstone saapui elokuussa 1866 Mponda nimisen päällikön kylään, jonka alue on Niassa-järven läheisyydessä. Tällä matkalla karkasi häneltä taas pari miestä, ja eräs kolmas, nimeltä Bekotani, jota Livingstone oli suuresti suosinut, tahtoi myös erota, sanoen syyksi, että hän oli tavannut veljensä, joka muka asui Niassa-järven itäpuolella ja että hänen sisarensa oli Mpondan lempi-vaimo. Kun Livingstone huomasi Bekotanin haluttomuuden seurata häntä, vei hän tämän Mpondan luo, ja siellä tuli ilmi, että Bekotani oli puhunut valhetta. Livingstone jätti tuon vastahakoisen seuralaisen Mpondan luo — saatuansa kuitenkin ensin vakuutuksen, ettei häntä pahoin kohdeltaisi — varusti hänet vaatteilla ja helmillä, kunnes hänen "suuri veljensä" tulisi häntä vastaanottamaan. Tämä hyväntahtoisuus Livingstonen puolelta sai kuitenkin huonon palkan. Bekotani koki kaikin tavoin houkutella entistä toveriansa, erästä toista Livingstonen palvelijaa, nimeltä Chumah luopumaan Livingstonen luota ja jäämään hänen luoksensa. Hän lupasi veljensä kautta toimittaa Chumah'ille vaimon ja niin paljon olutta juoda kuin vaan haluttaisi. Chumah kysyi kuitenkin neuvoa Livingstonelta, joka häntä kielsi uskomasta Bekotanin viettelyksiä, sillä hän epäili tämän aikovan tehdä entisen toverinsa orjaksi. Chumah olikin kylliksi varovainen ettei luottanut tuohon kavalaan viettelijään, vaan pysyi Livingstonelle uskollisena koko matkalla.

Livingstone aikoi kulkea Niassan yli, mutta arapialaiset, jotka kyllä tiesivät, että Livingstone aina julkisesti vastusti heidän ilkeätä orjakauppaansa, eivät antaneet hänelle lainaksi minkäänlaisia venheitä, vaikka niitä kyllä lupailivat, ja viimein täytyi Livingstonen kulkea järven eteläpuolitse sen ympäri, kun hän kauan oli turhaan odotellut arapialaisten lupauksien täyttämistä.

Niassan rantamaalla tuli eräs arapialainen samaan kylään, missä Livingstone oli ja kertoi että parvi järven länsipuolella asuvaa Masitu-kansaa oli ryöstänyt häneltä kaikki hänen tavaransa. Johanna-saarelaisten päällikkö Musa sai tästä kyllin syytä ruvetaksensa juonittelemaan Livingstonea vastaan. Hän tuli Livingstonen luo kertomaan tuota kuulemaansa juttua, eikä mitkään hirveät sivukohdat siinä suinkaan jääneet unhotuksiin. Livingstone kysyi uskoiko Musa tuota kertomusta.

"Aivan varmaan, sillä tuo arapialainen vakuutti että se on totta, oikein totta".

Livingstone arveli, ettei tuon arapialaisen puhetta ollut uskominen, sillä Masitut eivät olisi tyytyneet pelkkään rosvoamiseen, vaan olisivat hänet tappaneetkin. Saadaksensa asiassa luotettavaa tietoa, mentiin kylän päällikön ajatusta kysymään, ja tämä selitti heti arvelematta arapialaisen puheet perättömiksi valheiksi, sillä jos joku hyökkäys olisi hänen alueellensa tehty, niin hän olisi varmaan saanut siitä tiedon.

Tähän ei kuitenkaan Musa tyytynyt, vaan väitti: "Ei, ei, tohtori, ei, ei, ei! Minä en tahdo tulla Masitujen luo, heidän tapettavakseen. Minä tahdon nähdä jälleen isäni, äitini ja lapseni kotona Johannassa. En tahdo tietääkään mitään koko Masituista!"

Tähän vastasi Livingstone, ettei hänkään tahtonut, että Masitut tappaisivat Musan, vaan koska tämä oli peloissaan, niin hän lupasi kulkea suoraan länteen päin kunnes tulisivat niin kauas, etteivät viholliset heitä saavuttaisi.

Musa ei tyytynyt tähänkään lupaukseen, vaan huokaili ja valitteli yhä sittekin: "Jos meillä olisi kaksi sataa kivääriä, niin minä tulisin mukaan, mutta kun nyt olemme näin vähälukuiset, niin viholliset jonakuna yönä tekevät hyökkäyksen meitä vastaan ja tappavat meidät joka miehen".

Livingstone uudisti lupauksensa kulkea suoraan länteen päin, välttäen Masitujen aluetta. — Tuskin oli hän sinnepäin alkanut matkustaa, niin Musa ja kaikki muut Johanna-saarelaiset karkasivat seurueesta. Tällainen käytös oli jo niin suuresti harmistuttanut Livingstonea, että hän sanoo tunteneensa kiusausta ampua Musa ja muutkin rauhattomuuden synnyttäjät, vaan oli kuitenkin jäljestäpäin hyvillänsä, ettei hän ollut saastuttanut käsiänsä heidän verellänsä. Pari päivää myöhemmin koki toinenkin hänen miehistänsä samallaista levottomuutta saada toimeen, mutta Livingstone kielsi ankarasti, ettei Masituista saisi tästälähin hiiskua sanaakaan, ja sai siten uusia karkauksia vältetyksi.

Johanna-saarelaiset, jotka olivat palanneet takaisin meren rantamaalle, levittivät Kilva-kaupungissa sen huhun, että Livingstone oli Masitujen maassa murhattu. Tämä huhu saapui Englantiin ja maatieteellinen seura Lontoossa varusti heti retkikunnan tutkimaan, olisiko asia tosi vaiko ei. Retkikunta kulki Shire-virtaa myöten ylöspäin ja sai luotettavia tietoja siitä, että Livingstone vielä oli elossa, ja häneltä myöhemmin tulleet kirjeet todistivat asian todeksi.

Niassan rannoilta lähdettyänsä oli Livingstone tullut ennen aivan tuntemattomiin maihin, joissa orjakauppakin ja sen turmellukset eivät olleet ollenkaan tunnetut; näitä seutuja eivät mitkään ihmisryövärit olleet vielä saastuttaneet. Kuten Livingstone aina oli ennenkin huomannut tällaisissa maissa olevan asian laidan, olivat asukkaat todella hyviä ja vierasvaraisia ihmisiä, ja vähäisen palkan edestä he kuljettivat hänen tavaroitansa kylästä kylään. Ilman heidän apuansa ei Livingstone olisikaan millään tavoin voinut kulkea niiden tuntemattomien maiden kautta joihin hän nyt oli saapunut.

Sen jälkeen kun Johanna-saarelaiset olivat lähteneet karkuun hänen palveluksestansa, tuli Livingstone Lobisa nimiseen ylänkömaahan, jonka kautta kuljettuansa hän saapui leveään Lobemba-laaksoon, joka sateisella ajalla oli kokonaan tulvillansa. Laaksossa kulkee Kambesi eli Tshambesi niminen virta, jota muutamat matkustajat olivat selittäneet samaksi virraksi kun se, joka laskee Intian valtamereen. Livingstone luuli alussa myöskin tätä samaksi virraksi, mutta kun virran suunta oli aivan toisappäin, alkoi hän virtaa tarkemmin tutkia ja tuli huomaamaan, että se olikin alkuvirta toiseen vesistöön, joka kulki pohjoista kohti, ja laski Bangveolo-nimiseen järveen, josta taas lähti se suuri virta, joka on Tanganjika-järven länsipuolella. Tanganjikan ja tämän virran vesistöt eroitti korkeat vuorimaat, joiden yli kuljettuansa Livingstone löysi Liemba-nimisen järven. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että Liemba on juuri Tanganjikan eteläinen pää. Näiltä seuduilta tuli hän Londaan, jossa mainio päällikkö Kasembe hallitsi. Tämän maan olivat Eurooppalaiset tulleet tuntemaan ensi kerran portukalilaisen matkustajan tohtori Lacerdan kautta, joka v. 1798 oli käynyt Londassa, ja samoin oli majuri Monteiro käynyt siellä v. 1831, mutta nyt ei entistä pääkaupunkia enää ollut, sillä se oli jo muutettu toiseen paikkaan, kuten melkein aina tapahtuu Afrikassa, kun uusi ruhtinas tulee hallitukseen toisen jälkeen.

Ruhtinas Kasembeä sanoo Livingstone älykkääksi rotevaksi mieheksi. Koko henkivartija-joukkonsa läsnäollessa oli tämä vastaan-ottanut Livingstonen ja oli puettuna tavalliseen juhlapukuunsa, lyhyeen tulipunaiseen karttuunitakkiin. Eräs alapäällikkö, joka kuninkaan ja vanhempien päällikköjen neuvostossa oli määrätty hankkimaan tietoja valkoisesta miehestä, nousi kuninkaan edessä seisoalle ja selitti juhlallisella äänellä tutkimuksiensa seuraukset. Hän oli saanut tietää, että valkoinen mies oli tullut etsimään virtoja ja järviä, vaikka hän puolestaan ei voinut ymmärtää mitä valkoinen mies mokomilla tiedoilla tekisi; kuitenkin hän oli siitä vakuutettu, että valkoinen mies oli tullut hyvissä aikeissa. Kasembe tiedusteli mihin päin Livingstone nyt aikoisi kääntyä. Livingstone vastasi aikovansa kulkea eteläänpäin, jossa siellä päin kuuluu olevan järviä ja virtoja. Tähän virkkoi Kasembe: "Mitäs siellä teet? Onhan täällä vettä lähempänäkin". Ennenkun Kasembe lopetti kokouksen, antoi hän käskyn, että valkoisen miehen piti saada esteettömästi kulkea hänen maassansa mihin hän vaan tahtoi. Livingstone oli ensimmäinen Englantilainen, jonka hän oli nähnyt, ja hän oli mieltynyt tähän valkoiseen mieheen.

Vähän aikaa sen jälkeen kun Livingstone oli viety kuninkaan eteen, tuli kuningatarkin suureen huoneesen, ympärillänsä suuri joukko keihäillä varustettuja nais-sotureita. Kuningatar oli kaunis nuori nainen, ja selvästi näkyi, että hän oli tahtonut tehdä valtaavan vaikutuksen tuohon muka sivistymättömään valkoiseen mieheen, sillä hän oli pukeunut oikein komeasti ja piti kädessään summattoman suurta keihästä. Mutta Livingstone oli odottanut hänen näyttäymistään aivan toisellaiseksi, ja hän ei voinut pidättää itseänsä purskahtamasta kaikuvaan nauruun, joka poisti koko vaikutuksen tuosta juhlallisesta näyttäymisestä, sillä hänen naurunsa oli niin raikas, että hänen majesteettinsa kuningatar ensimmäisenä yhtyi nauramaan, ja naissoturit oikeiden hovinaisten tavan mukaan, katsoivat velvollisuudekseen seurata ylhäistä esimerkkiä. Kuningatar joutui tästä varsin hämillensä ja lähti seuralaistensa kanssa pois huoneesta. Tämmöinen peräytyminen ei ole juuri kuningattarelle sopiva, ja oli varsin nolo verraten hänen muhkeaan näyttäytymiseensä.

Vuoden 1867 alusta, jolloin Livingstone tuli Kasemben hoviin, maaliskuun puoliväliin saakka v. 1869, jolloin hän tuli Udshidshiin Tanganjikan itä-rannalla, työskenteli hän oikaisten niitä virheitä, joita portukalilaiset matkustajat ovat tehneet kertomuksissaan. Kun Portukalilaiset puhuvat Kambesi-virrasta, nimittävät he sitä "meidän oma Kambesi", s.o. siksi virraksi, joka heidän alueensa kautta kulkee Mosambikin kanavaan. Saadakseen selkoa näistä asioista, tutki Livingstone näitä seutuja matkustellen useita kuukausia ristiin rastiin, kysellen jokaiselta vastaantulijalta samoja asioita, kunnes hänen täytyi niistä lakata, ettei sanottaisi: "Se mies on hullu; hänellä on vettä aivoissa".

Hänen tutkimustensa kautta on kuitenkin tullut selville, ettei Kambesi ole minkäänlaisessa yhteydessä Intianmereen laskevan Sambesin kanssa, vaan että se päinvastoin laskee aivan toisanne päin. Erhetys on arvattavasti tapahtunut siten, että toht. Lacerda kulkiessaan täällä oli kuullut Kambesin nimen ja arvelematta pitänyt sitä samana kuin Sambesi ja piirtänyt sen suunnan viimeksi mainitun virran mukaan.

Ruhtinas Kasemben hovista lähdettyänsä löysi Livingstone Moero eli Mviru nimisen järven, johon etelästäpäin laskee suuri ja vesirikas virta nimeltä Luapula. Tämän virran hän löysi kun hän kulki ympäri järven rantoja sen eteläpäähän. Kun hän sitte seurasi Luapula-virtaa ylöspäin etelää kohti, tuli hän huomaamaan, että se tuli suuresta Bangveolo- eli Bemba-järvestä, joka pinta-alaltaan on melkein saman kokoinen kuin Tanganjika-järvikin. Tutkiessaan mikä olisi suurin Bangveoloon laskeva virta, huomasi hän, että se oli Kambesi. Tämän virran juoksun hän oli siis tullut tuntemaan sen lähteistä Bangveoloon saakka, ja että virta jatkui eri nimellä (Luapula) Mviru-järveen, eikä lakkaa siihenkään, vaan juoksee yhä pohjoiseen mutkitellen joskus länteenkin päin. Oli siis tullut selväksi, ettei tämä virta ollut laisinkaan sama kuin Mosambikin kanavaan laskeva Sambesi, vaikka sen nimi oli jotenkin yhtäläinen. Livingstone oli vakuutettu, että hän nyt oli löytänyt Niili-virran alkulähteet, sillä hän luuli Luapula-virran olevan yhteydessä Niilin kanssa; mutta myöhemmin on Amerikkalaisen Stanleyn tutkimusmatka selittänyt, että Luapula onkin Kongo-virran alkuvirta. Tultuansa tuntemaan Kambesin ja ne järvet, joiden kautta se kulkee, palasi Livingstone takaisin Kasemben hoviin. Siellä hän näki vanhan harmaapartaisen arapialaisen nimeltä Mohammed ben Sali, jonka Kasembe oli ottanut vangiksi epäluulon alaisena. Livingstone vaikutti, että hän päästettiin vapaaksi, mutta sai sitä kyllä jäljestäpäin katua, sillä tämä palkitsi hyvän työn pahalla ja vietteli Livingstonen palvelijat, jotka kaikki paitsi kahta hylkäsivät isäntänsä ja menivät tuon arapialaisen palvelukseen. Useimmat heistä katuivat kuitenkin käytöstänsä ja palasivat Livingstonen luo, joka Kasemben luota Londasta matkusti Tanganjikan itäpuolelle Udshidshiin, johon hän tuli maaliskuussa 1869.

Pitkälliset vastahakoisuudet, joista tauti ei ollut vähimpiä, pidättivät tämän jälkeen Livingstonea kauan yhdessä kohden Udshidshissa. Hän oli sinne saapunut sairaana palvelijoittensa kantamana. Arapialaiset olivat jos jollakin tavalla koettaneet kiskoa häneltä hänen viimeisiäkin varojansa, joita hän koki kaikin tavoin säästää voidaksensa tarkemmin tutkia Tanganjikan ympäryksiä. Tällä alalla hän kirjoitteli monta kirjettä ystävillensä Englannissa, ja vaikka moni luuli Livingstonen jo kuolleeksi, oli kuitenkin maatieteellinen seura vakuutettu siitä, että hän oli elossa, ja että Musan viekas kertomus oli perätön valhe.

Kesäkuun lopulla 1869 lähtikin Livingstone Tanganjikan poikki sen länsipuolella olevaan maahan Uguhhaan uusille tutkimuksille, joiden seurauksena oli, että hän löysi siihen saakka tuntemattoman ison järven, jonka Moero-järvestä tuleva Lualaba-virta yhdistää samaan vesijaksoon, minkä hän sitä ennen oli löytänyt ja saattanut Eurooppalaisille tunnetuksi. Muutamain kauppiasten seurassa kulki Livingstone Tanganjikan rantamailta länttä kohden ja tuli Bambarre nimiseen kauppapaikkaan, Manjuema nimisessä maassa. Liki puolen vuotta täytyi hänen täällä viipyä, sillä hän sai jalkoihinsa ajoksia, joista vuoti veristä märkää kun hän astui. Päästyänsä näistä tuskista hän jatkoi matkaansa ja tuli silloin leveän virran luo, joka mutkitteli milloin pohjoista milloin länttä kohden ja joskus eteläänkin. Sen leveys oli paikoin yksi paikoin kolme Engl. peninkulmaa. Erinomaisella kärsivällisyydellä seurasi hän virran kaikkia mutkia kunnes hän näki sen laskevan pitkään ja kapeaan Kamolondo-järveen. Hän kääntyi sitte takaisin eteläänpäin samaa virtaa myöten, kunnes hän tuli samaan paikkaan, jossa hän oli nähnyt Luapula-virran laskeuvan Moero-järveen.

Tämän järven ympäristöä kuvaa Livingstone erinomaisen kauniiksi. Järveä ympäröi kaikilla puolilla korkeat vuoret, joiden rinteet ovat huippuun saakka runsaimman kasvullisuuden peitteessä. Kovan kosken pauhinalla rientää virta järvestä syvän ja ahtaan vuorisolan kautta, mutta päästyänsä ulommaksi se laajenee ja tyyntyy hiljaisempaan juoksuun, ensin tehden ison mutkan länttä ja lounatta kohden ja sitte pohjoiseen päin kunnes se laskee Komolondo-järveen. Maan asukkaat nimittävät virtaa Lualabaksi, mutta eroittaaksensa sen muista samannimisistä vesistä on Livingstone nimittänyt sen Webbin virraksi erään hyvin rikkaan Englantilaisen muistoksi, joka oli Livingstonen vanhimpia ja parhaimpia ystäviä, Komolondo-järvestä lounaasen päin on toinen suuri järvi, joka Lomame-virran kautta laskee vetensä Lualabaan. Livingstone nimitti tämän järven Lincoln-järveksi, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain murhatun presidentin Lincoln'in muistoksi. Lukijamme tietänee, että presidentti Aaprahami Lincoln vainaja oli se, joka lakkautti orjuuden kotomaassansa ja siten vapautti häpeällisestä ikeestä 4 miljoonaa neekeriä. Hänen ihmisrakkaudesta hehkuvasta mestarillisesta puheestansa, jonka hän piti astuessaan virkaansa, ja jossa hän selitti ne syyt, joihin nojaten hän oli julistanut orjat vapaiksi kotomaassansa, oli Livingstone Englannissa kuullut osan luettavan ja oli siitä erittäin suuresti innostunut. Tätä muistellessaan päätti Livingstone nimittää löytämänsä järven sen miehen nimellä, jonka jalot toimet ansaitsevat kaikkien rehellisten ja totuutta rakastavien ihmisten suurinta kunnioitusta, ja on siten Lincolnin muistolle pystyttänyt muistopatsaan, joka on pysyväisempi kuin mitkään kiviset tai metalliset muistopatsaat.

Livingstone seurasi Lualaba-virtaa pohjoiseen päin ja näki siihen yhtyvän sangen monta muutakin virtaa, joista hän merkiksi ainoastaan tärkeimmät karttaansa. Hän saapui viimein Nyangve-nimiseen paikkaan, jossa sanottiin, että siitä pohjoiseenpäin on järvi, johon Lualaba laskee; mutta kova sairaus esti häntä jatkamasta matkaansa, ja hänen täytyi vastoin innokasta haluansa lähteä paluumatkalle Udshidshiin, johon oli hyvin pitkä matka. Sinne hän saapui kantotuolissa melkein vähissä hengin, uupuneena ja kärsien kaikellaisia puutteita.

Pitkä aika kului sen jälkeen ilman että Livingstonesta saapui minkäänlaista sanomaa Eurooppaan ja moni arveli jo häntä kuolleeksi. Jo ruvettiin tuumailemaan retkikunnan lähettämistä häntä etsimään, kun Englannin konsuli Sansibarissa, tohtori Kirk, joka oli ollut Livingstonen seurueessa hänen toisella matkallansa Sambesin alavarrella, sai maaliskuussa 1871 kirjeen kahdelta arapialaiselta kauppiaalta, ilmoituksella, että kristitty matkustaja oli loka- tai marraskuussa edellisenä vuonna ollut arapialaisen kauppiaan Mohammed ben Garbin tykönä Monakoso-nimisessä paikassa Tanganjikan länsipuolella ja että hänellä oli vaan muutamia palvelijoita luonansa ja kärsi suurta puutetta.

Kun tämä tieto tuli Eurooppaan, jossa Livingstonen viimeiset tutkimus- ja löytömatkat olivat vetäneet hyvin suuren huomion puoleensa, ruvettiin heti varustamaan retkikuntaa, joka veisi hänelle apua, ja sitä varten koottiin suuria rahasummia. Luutnanttien Dawsonin ja Henn'in sekä Livingstonen pojan Oswaldin johdolla lähti retkikunta Englannista helmikuussa 1872 ja tuli pian Sansibariin, mutta täällä heitä kohtasi se uutinen, että heidän aikomuksensa oli jo eräs toinen mies ennättänyt täyttää, nimittäin Amerikkalainen Henry Morton Stanley.

Stanley oli New-Yorkissa ilmestyvän suuren sanomalehden New-York Herald'in palveluksessa oleva reporteri, eli matkustavainen uutisten urkkija. Mainitun sanomalehden omistaja James Gordon Bennett oli Pariisissa silloin kun sanoma Livingstonen hädän-alaisesta tilasta oli saapunut Eurooppaan. Hän päätti silloin lähettää lehden kustannuksella Stanleyn Livingstonelle apua viemään, ja hankkimaan tietoa oliko Livingstone enää hengissäkään. Stanley oli silloin Espanjassa, jossa Karlistalaissota riehui paraikaa, ja saatuansa sähkösanomalla kutsumuksen tulla Pariisiin, tuli hän sinne ja lähti heti taas sanomalehden kustannuksella matkalle toisaanne. Ennenkun hänen piti Livingstonea lähteä etsimään, piti hänen kuitenkin ensin käydä useassa paikoin Etelä-Euroopassa ja Aasiassa, ja viimein Intian kautta lähteä Afrikan itärannikolle sieltä tunkeutuaksensa sisämaahan kunnes hän löytäisi Livingstonen. Kaikki nämä retket toimitti Stanley ja kuljettuansa satoja peninkulmia Eurooppalaisille ennen tuntemattomia teitä saapui hän vihdoin marraskuussa 1871 Udshidshiin, jossa hän tapasi Livingstonen sairaana ja kärsien paljon puutetta. Sansibarista lähdettyänsä oli Stanleytä kohdannut kaikellaisia vastahakoisuuksia, niin että hänen täytyi taistella milloin rosvoavia maan asukkaita, milloin nälkää ja omia kapinallisia seuralaisiansa sekä tautia vastaan ja viipyi siten matkallansa rantamaalta Tanganjikan itärannalle saakka 236 päivää.

Kun Stanley tapasi Livingstonen, oli tämä sairaana ja kaiken puutteessa, mutta sillä hoidolla, jota Stanley hänelle antoi, sekä sen avun kautta, jonka hän nyt sai, virkistyi Livingstonen ruumiillinen ja hengellinen voima niin suuressa määrässä, että hän taas ryhtyi tutkimuksiansa jatkamaan. Yhdessä Stanleyn kanssa kulki hän venheillä pitkältä Tanganjika-järven pohjoista ja läntistä rantaa pitkin etsien jotakin tästä järvestä muihin vesiin johdattavaa virtaa. Sellaista virtaa he eivät kuitenkaan löytäneet. Päinvastoin tulivat Livingstone ja Stanley huomaamaan, että Tanganjikasta ei lähtenyt pohjoiseenpäin mitään virtaa, vaan että siihen laski Rusisi. Stanley vietti Livingstonen tykönä joulun ja vielä jonkun aikaa eteenpäin; helmikuussa 1872 lähti Stanley palausmatkalle ja Livingstone seurasi häntä Tabora nimiseen suurempaan kylään, johon Stanley oli tulomatkallansa jättänyt suurimman osan tavaroistansa ja aseistansa. Nämä jätti hän nyt Livingstonelle, joka jäi vielä Afrikaan, ja lähti itse takaisin Sansibariin, palataksensa Englantiin. Sansibarissa Stanley kohtasi sen lähetyskunnan, joka Englannin maatieteellisen seuran toimesta oli lähtemäisillään Afrikan sisämaahan Livingstonelle apua viemään, ja joka siis nyt oli myöhästynyt. Tämän retkikunnan johtajat näkyivät suuresti kadehtivan Stanleyn saavuttamaa kunniaa. Luutnantti Dawson ensin, ja hänen jälkeensä Henn luopuivat retkikunnan päällikkyydestä, ja viimein myöskin Oswald Livingstonekin, hyvin vastahakoisesti, sillä sairaus esti häntä lähtemästä pitkälle matkalle. Stanley kokosi silloin retkikuntaan kuuluvat miehet, ja lähetti heidät erään arapialaisen johdolla menemään Livingstonen luo. Itse hän palasi Englantiin, jossa alussa epäiltiin häntä valhettelijaksi ja petturiksi, jopa väitettiin, ettei hän ollut koskaan Afrikassa käynytkään. Kuitenkin täytyi maatieteellisen seuran jäsenten viimein tunnustaa Stanleyn ansiot Livingstonen auttamisessa ja hän sai Englannin kuningattarelta vastaanottaa kauniin muistolahjan.

Taas kului pitkä aika ilman että oli Livingstonesta saatu mitään varmaa tietoa; mutta v. 1873 alkoi uudelleen kuulua huhuja hänen kuolemastansa, ja kohta saatiin varma tieto, että hän huhtikuun 27 p:nä 1873 oli kuollut Tshitambo nimisen päällikön maassa Bangveolo-järven eteläpuolella olevilla suoperäisillä mailla. Hän oli kauan sairastanut punatautia ja toivoi paranevansa saadakseen jatkaa matkustuksiansa, mutta eräänä aamuna hänen palvelijansa löysivät hänen hengettömänä rukoilevassa asennossa siinä majassa, jossa hän oli sitä ennen asunut.

Hänen uskolliset palvelijansa, joista kaksi, nimeltä Susi ja Chumah, olivat kauimman aikaa pysyneet hänen palveluksessaan, kokivat hänen ruumistansa voidella estääkseen sitä mätänemästä, ja lähtivät viipymättä sitä viemään Sansibariin. Kaikki Livingstonen paperit ja muistoonpanot aivan hänen kuolinpäiväänsä saakka ovat säilyneet ja tulleet Englannin maatieteellisen seuran haltuun.

Matkalla Sansibariin joutuivat Livingstonen palvelijat Fipa nimisen kansan maahan, jossa heitä kiellettiin kuljettamasta ruumista etemmäksi. He keksivät silloin sen keinon, että lupasivat sen haudata, ja kun asukkaat olivat siihen tyytyneet, hautasivat he yöllä jonkun osan tavaroista, jotka olivat tarpeettomat, ja käärivät Livingstonen ruumiin siten, että se oli tavaramytyn näköinen. Täten he onnellisesti saapuivat Sansibariin, josta ruumis lähetettiin Englantiin. Englantilaiset, jotka hautaavat mainioimpain miestensä ruumiit Westminster Abbey-kirkkoon, hautasivat sinne Livingstonenkin maalliset jäännökset.

Etelä-Afrikan tutkijasankari, joka väsymättömällä innolla ja uutteruudella oli elämänsä päämaalia kokenut täyttää, oli nyt lakannut toimestansa. Seuraukset hänen työstänsä eivät kuitenkaan koskaan joudu unhotuksiin, siksi ne ovat liian suuret ja mainiot. Hän oli elänyt Afrikassa yhteensä kolmekymmentä vuotta ja oli joka paikassa osannut voittaa niin hyvin alkuasukkaiden kuin muidenkin kunnioituksen ja rakkauden.

Sivistymättömätkin kansakunnat, joista monet eivät olleet kuulleetkaan valkoisista ihmisistä, nimittivät häntä "hyväksi valkoiseksi mieheksi" tai "hyväsydämmiseksi valkoiseksi mieheksi", säilyttäen häntä aina rakkaassa muistossa.

Eurooppalaiselle sivistykselle on Livingstone avannut suuria vaikutusaloja, rikkaita hedelmällisiä maita, joiden asukkaat vuosituhansia ovat olleet sivistyneille kansoille peräti tuntemattomat. Hänen työnsä jäi tosin häneltä keskitekoiseksi, mutta se on kuitenkin ollut voimallisena kiihoituksena muille tiedemiehille jatkamaan hänen tutkimuksiansa, jota onkin tehty viime ajoilla uutterammin kuin koskaan ennen, ja niiden seuraukset ovat suuremmat, kuin vuosisatojen kuluessa ennen saavutetut.

Mutta ei ainoastaan tieteellisessä, vaan myöskin muissa suhteissa on Afrikassa tehdyistä tutkimuksista ollut hyötyä. Hyvin monessa paikassa, jotka nuo mainiot matkustajat ovat saattaneet Eurooppalaisille tutuiksi, on heidän vaikutuksestansa sekä kristinuskon valo ja sen siunausta tuottavat vaikutukset, että kaupan tuottama aineellinen hyöty päässyt levenemään Afrikan raakuudessa ja orjuudessa kauan kituneille kansakunnille.

Saadaksemme täydellisemmän kuvan Livingstonesta, tulee meidän tarkastaa hänen luonnettansa ja uskonnollisia mielipiteitänsä. Muutamat ovat väittäneet häntä lavertelijaksi ja heikkomieliseksi, että hän muka pitkällisen Afrikassa olonsa kautta oli muuttunut aivan toisellaiseksi mieheksi kuin se kunnioitettava ja vakava lähetyssaarnaaja, joksi hänet tulee tuntemaan hänen ensimmäisistä teoksistaan, hänen kertomuksistansa Etelä-Afrikassa. Nämä väitökset, joita ainoastaan hänen kadehtijansa ovat voineet levitellä, ovat kumminkin aivan vääriä. Livingstone, jos kukaan, oli hiljainen ja harvapuheinen mies; hänen puheessaan ilmestyi aina hiljainen leikillisyys, jota hän ei milloinkaan ystäviensä seurassa säästänyt. Hänen naurunsa oli aina niin viettelevä, että se sai kaikki hänen seurassaan olevat nauramaan. Se väitös, jonka hänen entinen matkatoverinsa, Englannin konsuli Sansibarissa tohtori Kirk oli lausunut, että muka Livingstone ei paperille pannut huomioitansa ja tieteellisiä tutkimuksiansa, on myöskin väärä, sillä hänen matkoiltansa on tallessa hänen päiväkirjansa, joissa melkein jokainoalta päivältä on muistoonpanoja ja tarkkoja tietoja kaikista seikoista, joita hän oli ottanut tutkiakseen. Kaikki hänen tekemänsä kartat osoittavat, että hän on ne valmistanut huolellisesti ja ahkerain töiden kautta saavutetulla kokemuksella. Mitä siihen ilkeään väitökseen tulee, että muka Livingstone viimeisellä matkallansa olisi mennyt naimiseen afrikalaisen ruhtinaan tyttären kanssa, siitä ei tarvitse muuta sanoa, kuin että se on perätön valhe, joka on häpeäksi sille, joka julkeaa yhdistää sellaisen parjauksen tohtori Livingstonen nimen kanssa.

Tutkittakoon vaikka kuinka tarkasti Livingstonen luonnetta miltä puolelta hyvänsä, niin ei siitä löydy sellaista puolta, jota voitaisiin sanoa huonoksi. Sitä seikkaa ovat hänen kadehtijansa kyllä moittineet, että hän ei ollut oikein hyvässä ja ystävällisessä suhteessa Englannin maatieteellisen seuran kanssa, mutta siihenkin on aivan luonnolliset syyt. Hän oli hellätuntoinen siinä suhteessa, ettei hän sallinut keksinnöitänsä ja muistoonpanojansa niin muutella ja mestaroida kuin hyvin monet ilmatieteen tutkijat, jotka tätä tiedettä olivat koko ikänsä tutkineet ainoastaan kotonansa oman pöydän ääressä, olivat halukkaat ja valmiit tekemään. Tällainen korjailemisen into yltyi usein niin suureksi, että sellaisia seikkoja, jotka monet matkustajat olivat omin silmin nähneet ja yksimielisesti kertoivat samalla tavalla, kuitenkin Englannissa väitettiin vääriksi, siitä syystä, että kotona olevat tiedemiehet olivat saaneet päähänsä toisellaisen ajatuksen asiasta. Niin olivat esim. tiedemiehet Galton ja Beke väittäneet aivan valheeksi, että mitään Tanganjika-järveä ollenkaan on, koska he olivat saaneet toisellaisen ajatuksen asiasta, vaikka neljä eri matkustajaa oli käynyt tämän järven rannalla ja kukin antanut siitä kertomuksensa. Nuo kotona oppineet olivat näet kuulleet jonkun arapialaisen kauppiaan kertovan, että Keski-Afrikassa on summattoman suuri järvi, ja tahtoivat sen vuoksi kartoillensa piirustaa Tanganjikan, Niassan ja Niilin lähde-järvet yhdeksi ainoaksi järveksi, vaikka monet monituiset matkustajat olivat näyttäneet toteen, että järviä oli ainakin kuusi, joilla jokaisella on oma erityinen nimensä. Oliko siis kumma jos Livingstone ei mielellänsä ehdottomasti jättänyt monivuotisten vaivojensa hedelmiä sellaisten miesten arvosteltaviksi, vaan kääntyi sellaisten ystäväinsä puoleen, joiden hän tiesi oman kokemuksen nojalla pitävän arvossa muiden tutkimuksia, ja tietävän, ettei hän varmana asiana esitellyt kirjoituksissaan muuta kuin sen, minkä hän oli tutkimalla itse tullut varmaan tietämään? Jokainen etevä tutkija on tarkkatuntoinen sen suhteen, ettei hänen tutkimuksiansa väärennetä. Jos Livingstone tunsi harmia siitä, että hänen työnsä hedelmien kanssa siten meneteltiin, niin siitä ei häntä millään tavoin voi moittia; sitäpaitse on hänen suhdettansa Englannin maatieteelliseen seuraan monella taholla kuvattu pahemmaksi kuin se olikaan.

Hänen luonteessansa on monta hyvin miellyttävää ja rakastettavaa puolta. Hänen lempeä tyyneytensä ja rohkea luottamuksensa työnsä menestymiseen eivät häneltä koskaan kadonneet. Hänen suustansa ei päässyt milloinkaan valitusta tuskallisesta levottomuudesta eikä hänen pitkällinen poissa-olonsakaan kotoa omaistensa luota saanut häntä surullisiin vaikeroimisiin. Vaikka hänellä oli tilaisuus kotona viettää rauhallista mukavaa elämää sivistyneen ja hienon yhteiskunnan keskuudessa ja nauttien kaikkea, mitä aineellinen varallisuus ja oppineiden ylhäisimpäin kansalaisten kunnioitus sekä perheen läsnäolo olisivat hänelle voineet tarjota, valitsi hän kuitenkin mieluummin vaivaloiset tutkimukset Afrikan tuntemattomissa aarniometsissä ja terveydelle vahingollisilla suomailla, sillä hän oli pannut elämänsä päämääräksi tutkia ja tunnetuiksi saattaa nämä maat niin suuressa määrässä kuin hänen voimansa sallivat. Hänessä tapaamme todellakin uljuutta, jäykkyyttä ja kestäväisyyttä suurimmassa mitassa. Vaikka hänen mielensä paloi päästä kotiin, ei hän kuitenkaan jättänyt työtänsä kesken.

Hänen sielunvoimistaan on erittäinkin merkillinen hänen erinomaisen hyvä muistinsa. Kun Stanley oli hänen kanssansa Udshidshissa, ihmetteli hän suuresti, että Livingstone ulkoa luki pitkiä runoja Englannin etevimpäin runoilijain teoksista, vaikka hän pitkään aikaan ei ollut tilaisuudessa saada kirjoja käsiinsä. Mutta tämä seikka lienee selitettävä siten, että sellainen muisti, jota ei ylen paljon uusilla asioilla vaivata, uudistaa kaikki ennen saadut tiedot ja painaa ne sitä tarkempaan talteen. Hänen vanha ulkomuotonsa, hänen pitkää ikää ja monia vaivoja osoittava raskas käyntinsä, hänen koukistuneet hartiansa ja harmaa partansa peittivät toisennäköisen kuoren alle sen vilkkaan leikillisyyden ja hänen elonvoimasta hehkuvan ja voimakkaan sielunsa runsaat lahjat, jotka hänessä piilivät ja tulivat aina esiin kun hän kertoi lukemattomia leikillisiä pilajuttuja tai kertomuksia entisistä metsästysretkistä, joissa päätehtävä aina oli jollakin hänen ystävistänsä. Omia ansioitansa hän ei milloinkaan kiitellyt.

Kun Livingstonen luonnetta tarkastetaan uskonnolliselta kannalta, täytyy hänestä sanoa, että uskonto hänessä parhaiten ilmestyy hänen elämässänsä ja töissänsä. Uskonto näyttäytyi Livingstonessa parhaimmalta puoleltansa. Se johti aina hänen käytöstänsä sekä hänen omia palvelijoitansa, että pakanallisia maan asukkaita ja ulkokullattuja Arapialaisiakin kohtaan ja kaikkia muitakin kohtaan, joiden kanssa hänellä oli jotakin tekemistä. Uskonto oli hänen tehnyt hiljaiseksi ja hurskaaksi kristityksi; ihmisluonnossa oleva raakamaisuus ja yksipäisyys oli hänestä kadonnut ja poistunut. Hän oli tullut erittäin ystävälliseksi seurakumppaniksi ja erittäin lempeäksi isännäksi. Ensi kerran tullessaan Udshidshiin sai hän Arapialaisten ja heidän jälkeistensä puolelta kokea vihamielisyyttä ja kaikellaista kiusaa, mutta hänen tyyni ystävällisyytensä ja lempeä iloinen luonteensa muutti kaikkien mielet niin, että häntä siellä viimein yleisesti kunnioitettiin. Yksin muhamettilaiset, jotka yleensä eivät koskaan liioin osoita ystävyyttä kristittyjä kohtaan, olivat häneen mieltyneet eivätkä milloinkaan kulkeneet hänen huoneensa ohitse häntä tervehtimättä, tavallisesti lisäten sanat: "Jumalan siunaus sinua seuratkoon!" — Joka sunnuntaiaamuna keräsi hän ympärillensä vähäisen ystäväpiirinsä ja luki yksinkertaisella luonnollisella äänellä rukouksia ja jonkun luvun raamatusta; sen jälkeen hän piti tästä lyhyen selityksen, jota kaikki kuulijat tarkkuudella ja utelijaina kuuntelivat.

Se seikka, että Livingstone niin suuressa määrässä on jaksanut kestää kaikkia niitä vaivoja, joita Keski-Afrikan Eurooppalaiselle sopimaton ilmanala ja vaivaloisen matkustuksen rasitukset ylenpalttisen runsaasti tarjoavat, ei ole yksinomaisesti sanottava hänen lujan ruumiinrakennuksensa, vaan myöskin hänen kohtuullisen ja säännöllisen elämänsä ansioksi. Hänen oma lääkäri-taitonsa pelasti myöskin hänen monta kertaa turmiollisista taudeista, jotka ovat Afrikan ilmanalassa tavallisia, ja jotka olisivat paljon aikaisemmin tappaneet tottumattoman matkustajan.

Olemme koettaneet täten antaa lukijalle kuvan Livingstonen luonteesta ja hänen vaiherikkaasta elämästänsä sekä lyhykäisesti kertoa pääkohdat hänen toimistansa, jotka parhaiten todistavat mikä suuri ja jalo henki asui hänen rinnassansa ja millä uutteruudella hän pitkitti työtänsä, jonka seurauksena viimein oli, ettei hän kotomaassa omaistensa seurassa saanut päättää päiviänsä, vaan kuoli kaukana villien raakalaisten maassa, etäällä kaikista sivistyneistä ihmisistä ilman mitään helläin ja rakkaiden ystäväin apua.

Mutta häntä elähytti aina se toivo, että Kaikkivaltias hänen työllensä antaisi sen menestyksen, että siitä seuraisi siunausta ja edistystä Keski-Afrikan kurjuudessa eläville asukkaille ja toivokaamme, että myöskin niin tapahtuu, sillä ovathan Eurooppalaiset useissa paikoin jo perustaneet uudisasuntoja, lähetyssiirtokuntia ja kauppapaikkoja noiden pimeydessä vaeltavain pakanain keskuuteen, eikä kukaan voine kieltää, että etupäässä tohtori Livingstonen työ, hänen ihmisrakkautta henkivät kirjoituksensa ja uutterat muistutuksensa kotomaansa hallitukselle ovat aikaansaaneet sen, että orjakauppa on englantilaisten sotalaivojen avulla erittäin suuressa määrässä saatu vähennetyksi sekä Atlantin, että Intian-meren puolella. Kaikkien täytyy myöntää, että uuttera ja vaatimaton lähetyssaarnaaja ja matkustaja Taavetti Livingstone on töillään tehnyt nimensä ikuisesti muistettavaksi ja että hän on osoittanut olleensa sellainen ihmiskunnan ystävä, jommoisia sangen harvoin tavataan.

MUISTUTUS.

Kartalla on selvyyden vuoksi merkitty ainoastaan ensimmäinen ja kolmas matkustus. Toisen matkustuksen jälkiä on lukian helppo löytää nimien avulla, ja sen merkkiminen olisi melkein tarpeeton, koska se suureksi osaksi tapahtui pitkin Sambesi- ja Shire-jokea.

VIITESELITYKSET:

[1] Englannin peninkulmia menee noin 6,61 yhteen Suomen peninkulmaan.

[2] Boer'eiksi (luetaan: buur) sanotaan niitä valkoisia Afrikassa syntyneitä Hollantilaisten, Saksalaisten ja hugenottien jälkeläisiä, jotka asuvat villien kansojen naapureina Kap-maan rajamailla.

[3] Septuaginta'ksi sanotaan alkuperäisestä hepreankielisestä tekstistä kreikan kielelle käännettyä vanhaa testamenttia.

[4] Lukijamme tietänevät, että tämä on lyhdyntapainen kone, jonka avulla voidaan suurennuslasien lävitse pimeässä kuvata kaikenmoisia kuvia seinälle tai jollekin eteen pingoitetulle esiripulle.

[5] Kun Kvango-laakso on päiväntasaajan eteläpuolella, niin näkyy aurinko keskipäivällä tietysti suoraan pohjoisessa.

[6] Oikeata talvea ei tietysti ole, vaan sitä vastaava sateinen vuoden aika, joka alkaa huhtikuussa, ja on paljon lyhyempi kuin talvi meillä.

TAAVETTI LIVINGSTONE, HÄNEN ELÄMÄNSÄ
JA TOIMENSA

Kirj.

F. H. B. Lagus

Helsingissä, 1881.
Kansanvalistus-seuran kustantama.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

I.

II.

III.

IV.

V.

MUISTUTUS.

VIITESELITYKSET:

TAAVETTI LIVINGSTONE, HÄNEN ELÄMÄNSÄ JA TOIMENSA

Kirj.

F. H. B. Lagus

Helsingissä, 1881. Kansanvalistus-seuran kustantama. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

I.

II.

III.

IV.

V.

MUISTUTUS.

VIITESELITYKSET:

TAAVETTI LIVINGSTONE, HÄNEN ELÄMÄNSÄ
JA TOIMENSA

Helsingissä, 1881.
Kansanvalistus-seuran kustantama.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.